Browsing Category

Norja

Lintujen ja bongareiden paratiisi

Täällä vallitsee ilmavoimien valta. Turha yrittää mitään tai saatat joutua raivoisan emon hyökkäyksen kohteeksi.

En olisi koskaan uskonut maksavani yli 40 euroa (400 NOK) siitä, että pääsen katselemaan lintuja jonnekin saarelle. Vaikka lintuja onkin kiinnostavaa seurata, en normitilanteessa olisi ollut valmis maksamaan tästä ilosta. Eikös noita lintuja nyt näe luonnossa ilmaiseksi ihan tarpeeksi, on paremminkin kuvastanut ajatusmaailmaani.

Nyt ei kuitenkaan ollut normitilanne. Kerroin edellisessä postauksessani siitä kuinka jäimme autovian takia jumiin Pohjois-Norjan Vardøn kaupunkiin (suomeksi tunnetaan Vuoreijana).

Ankea kaupunki oli äkkiä nähty ja tietoa auton varaosan saapumista odotellessa meillä ei ollut oikein mitään järkevää tekemistä. Siksi tartuimme vuokraisäntämme tarjoukseen lähteä veneellä katsomaan lintuja läheiselle Hornøyan saarelle.

Hornøyan lintusaari on jonkinlainen pyhiinvaelluskohde monille lintuharrastajille laajan ja runsaan lintupopulaationsa ansiosta. Saaren pystysuorat kallioseinämät koloineen ja ulokkeineen tekevät siitä ihanteellisen pesimispaikan arviolta noin 150 000 merilinnulle. Perun puheeni, saarelle kannattaa ehdottomasti mennä vaikka ei mikään aktiiviharrastaja olisikaan.

Varustautuneena repullisella eväitä hyppäsimme sovitusti pikakiitäjäveneeseen ja vajaassa kymmenessä minuutissa olimme keskellä mielenkiintoista luonnonnäytelmää. Ette usko minkälainen äänimaailma meitä oli vastassa. Kaakatuksen, raakkumisen, kirkumisen ja piipityksen äänet puuroutuvat korvia vihlovaksi sekameteliksi.

Merimetsot päivystivät rantaa alimmalla tasolla.Eri lajit elelivät sulassa sovussa.

Osasin odottaa, että lintuja olisi paljon, mutta että noin paljon. Etenkin pikkukajavat tuntuivat täyttäneen jyrkän kallioseinämän jokaisen pienenkin ulokkeen. Ja liike oli tietenkin sen mukaista. Katkeamattomana virtana sadat yksilöt tulivat ja menivät kuin ohikiitävät ohjukset. Olin hyvilläni, että olin varustautunut hupullisella, vettähylkivällä takilla. Pariin otteeseen ilmavoimat onnistuivat nimittäin saamaan osuman.

Saarella asustavien lintujen lisäksi saaren edustalla uiskentelivat tuhannet vesilinnut suurina lauttoina.

Pääni päältä sujahtivat kirkkaan oranssit pikku räpylät. Alta katsottuna näytti kuin suurikokoinen muna, jolla oli siivet ja jalat singahti pääni yli. IHANAA, lunneja! Näin elämäni ensimmäisen kerran lunneja, noita näillä leveysasteilla poikkeuksellisen värikkäitä merilintuja.

Hyvän lannoituksen vuoksi kasvillisuus oli saarella vehreää.

Lunnien olemuksessa on erikoisen ulkonäön lisäksi jotain, mikä tekee niistä hauskan oloisia. Ne kirjaimellisesti tepastelevat oransseilla räpyläjaloillaan pingviinimäisesti ja lentävät ketarat oikoisenaan siipien käydessä tuhatta ja sataa.

Toinen suosikkilajini olivat merimetsot. Niiden pistävä, tarkkaileva katse ja hieman ärhäkkä käytös tekivät niistä jollain lailla inhimillisiä. Oli hellyttävää seurata kuinka antaumuksella emot huolehtivat jo lähes itsensä kokoisista poikasistaan. Yhdyskunta näytti myös kiivaasti toimivan yhteen. Auta armias, jos satuit liian lähelle poikasia. Siinä oli heti koko suku puolustuskannalla kertomassa, että nyt kannattaa vähän perääntyä tai täältä pesee.

Merimetson smaragdinvihreiden silmien terävä katse.Kiiltävä ja kaunis höyhenpeite.Connection.

Parasta saarella vierailussa valtaisien lintumäärien lisäksi oli, että lintuja pääsi tarkkailemaan hyvin läheltä. Oli mielenkiintoista seurailla niiden arkipuuhia ja touhuja jälkikasvunsa kanssa. Aloin jo vähän ymmärtää, mikä saa lintuharrastajat matkustamaan pitkiäkin matkoja tiettyjen lajien perässä tai tekemään ulkomaanmatkoja ainoastaan lintujen vuoksi. Hornøya tarjosi meille parituntisen tapahtumarikkaan luonnonnäytelmän, jota seurasimme aivan ihmeissämme.

Siistiytymishetki. Pienokaisten sulat ojennukseen.Lentoharjoitus.Ruoka-aika.Äidin tiukasti valvovan silmän alla.Yhdessä on turvallista.

Ainut harmittava tekijä oli, että tänä kesänä korkeilta kallioilta oli runsaiden sateiden vuoksi pudonnut kivilohkareita alas. Turvallisuussyistä liikkumista oli entisestään rajoitettu, mikä oli vähän pettymys. On hyvä asia, että pesimisaikana liikkuminen on rajattu vain merkityille poluille, mutta tänä kesänä liikkuma-ala oli entistä kapeampi.

Niin, meillä oli ne eväät. Jäivät syömättä. Ei nimittäin ollut sellaista kohtaa mihin olisi viitsinyt istahtaa. Oli sen verran hyvin lannoitettu koko alue, minkä kyllä hyvin saattoi haistaa.

Pienten oppitunti vuorossa.Paha haltijatar saapuu, varokaa!Merillekö pienen mieli?Lepohetki.Hornøyalle kannattaa mennä, vaikka venekyydistä joutuukin vähän maksamaan. Pääset osalliseksi melkoisesta lintumaailman spektaakkelista. Olin jopa salaa iloinen, että sattuma johdatti meidät tälle saarelle. En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään vastaavaa.

www.hornoya.com

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Norjan karmaiseva kaupunki

Missään ei ristin sielua, mutta heiluivatko verhot sittenkin. Tarkkaillaanko meitä…?

Matkustamisen ihanuus piilee usein sen yllätyksellisyydessä. Koskaan ei voi tietää, mitä tulee vastaan ja minkälaiseen paikkaan kulkeutuu. Sitä päätyy toisinaan paikkoihin, joihin ihastuu ja jotka jäävät pitkäksi aikaa positiivisesti mieleen. Sitten on niitä toisenlaisia, jotka jättävät neutraaliksi. Paikkoja, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta joihin ei juurikaan saa mitään otetta.

Melko harvoin tieni on käynyt kohteisiin, jotka olen kokenut epämiellyttäviksi tai joita kohtaan olen tuntenut suorastaan vastenmielisyyttä.

Niin ihana kuin minusta Pohjois-Norjan Varangin niemimaa olikin, löytyipä sieltä muuan kaupunki, joka jostain syystä puistatti. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos lukijoissa on joku, jolle tämä kaupunki on merkityksellinen. Esimerkiksi vuokraisäntämme mielestä hän asui maailman parhaimmassa paikassa. Täällä hän oli syntynyt, täällä elänyt koko ikänsä, täällä hän halusi kasvattaa lapsensa ja täällä myös kuolla.

Kokemukseni on siis takuulla subjektiivinen ja perustuu hetken kokemukseen ja mielentilaan, mutta jaanpa sen nyt kuitenkin kanssanne.

Aavekaupunki.

Ajoimme Jäämeren itäistä rantaa yhtä Norjan viralliseksi merkittyä maisemareittiä pitkin tarkoituksenamme ajaa aina reitin päähän saakka Hamningsbergiin. Sinne saakka emme koskaan päässeet, sillä automme jarruissa ilmenneen vian takia matkamme tyssäsi Vardø-nimiseen kalastajakaupunkiin (suomeksi Vuoreija).

Vardø sijaitsee itseasiassa saarella, jonne johtaa vajaan kolmen kilometrin mittainen meren alla kulkeva tunneli. En suosittele sille, joka on vähänkään klaustrofobinen. Syvimmillään tunneli kulkee 88 metriä merenpinnan alapuolella.

Majoituimme vanhaan 2-kerroksiseen puutaloon kaupungin keskustaan kotoisaan huoneistoon, joka oli kuin mummola hyvällä tavalla. Suosittelen lämmöllä Varanger Old House apartment -huoneistoa.

Taivaalta tihuutteli vettä, mutta uteliaisuuttamme halusimme lähteä ottamaan selvää minkämoiseen paikkaan sitä olikaan tultu.

Meistä oikeasti tuntui kuin olisimme tulleet aavekaupunkiin. Missään ei näkynyt ketään. Reilun tunnin mittaisen kävelyn aikana näimme muutaman auton ja kaksi ihmistä: isän, joka talutti pientä poikaansa napakasti käsipuolessaan. Lapsella oli päällään toppapuku ja villapipo. Hmm, ilmeisesti käytännöllinen asu täällä ympäri vuoden. Luin jostain, että Vardø on kaupunki, jossa ei lämpötilalla mitattuna ole yhtään kesäpäivää.

Katukuva oli masentava. Huonokuntoisia rumia rakennuksia, joista osa oli selvästi hylättyjä. Tyhjillään olevia liikekiinteistöjä, hylättyä romua, rempallaan olevia teitä, rähjäinen satama-alue. Ankeaa, rumaa ja alakuloista. Norjalainen hyvinvointi ei selvästikään yltänyt tähän Jäämeren syrjäiseen kolkkaan.

Vanhan linnoituksen tykit vartioivat kaupunkia.Liikekeskus.Täällä on ennen myyty lasten leluja. Ei enää.Puuttuuko nimestä pari kirjainta?Kätevää: Alko ja rautakauppa vierekkäin. Aukioloaikojen kanssa kannattaa olla tarkkana.

Kuulimme myöhemmin vuokraisännältämme, että kalastuksesta elävä kaupunki oli kohdannut kovia. Kaupungin merkittävä työllistäjä, kalanjalostustehdas, lopetti toimintansa 2000-luvulle tultaessa. Tästä syystä kaupungin väliluku pikku hiljaa puolittui. Työikäinen väestö muutti muuanne ja sen seurauksena talot jäivät tyhjilleen, koska kukaan ei halunnut niitä ostaa. Siksi niin suuri osa rakennuksista oli aikamoisen heikossa kunnossa.

– Olisittepa tulleet kolme vuotta sitten, silloin täällä vasta ankeaa oli, kertoi vuokraisäntämme. Nyt on selvästi piristymistä ilmassa. Taloja kunnostellaan ja ihmisiä muuttaa takaisin. Valoa tunnelin päässä on näkyvissä.

Vardø oli tunnelmaltaan kuin kulttisarja Twin Peaksin syrjäinen synkkä kaupunki. Ainut, että Vardøllä on todellisuudessa ollut karmiva menneisyys noitien polttokaupunkina. Mietimmekin, että onko juuri tuo syrjäinen ja eristäytynyt sijainti jollain lailla altistanut kieroutuneelle ajatusmaailmalle.

Me sovimme jotenkin hyvin tähän ympäristöön.Jossain sentään oli vähän elämää.Yritin löytää edes yhden kauniin näkymän.

Vardøn merkittävimpiä nähtävyyksiä on 1600-luvun noitavainojen muistoksi luotu yli 100 metriä pitkä, läpikäveltävä muistomerkki Steilneset. Ehdottomasti käymisen arvoinen, sillä melkoisen vaikuttavasta teoksesta on kyse. Mene mieluusti huonolla säällä tai hämärällä, jotta pystyt kokemaan karmivan tunnelman vielä syvemmin.

Himmeästi valaisevien hehkulamppujen valossa erotat monumentin seinillä olevat 91 taulua, yksi kullekin uhrille. Ajatelkaa, 77 naista ja 14 miestä sidottu seipääseen ja kaadettu elävänä roviolle juuri samaisella paikalla Jäämeren rannalla. Tätä käsittämätöntä julmuutta kesti lähes sadan vuoden ajan. Väkilukuun suhteutettuna määrä on ollut melkoinen.

Jokaisessa taulussa on noitana poltetun henkilön tiedot ja tuomion syy. Tiedot tuomituista ja tuomioista ovat säilyneet valtionarkistossa Tromssassa aina tähän päivään saakka.

Muistomerkin päässä on tila, jossa lepattaa elävä tuli ja joka heijastuu yläpuolella oleviin peileihin. Ulos tultuamme olin hetken aikaa ihan hiljaa. Tämä taideteos sai sanattomaksi.

Steilneset.

Auton korjaamista selvitellessämme jouduimme jäämään Vardøhön vielä toiseksi yöksi. Ilmassa oli suuri uhka, että varaosaa odotellessamme joutuisimme jäämään tähän maailman lopun kaupunkiin vielä useammaksi päiväksi. Onneksi ei tarvinnut, sillä asia hoitui toisella tapaa.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Löysin alueelta jotain poikkeuksellinen kiinnostavaa, josta kerron seuraavassa blogipostauksessa. Varta vasten tämän takia moni tulee tähän eriskummalliseen kaupunkiin maailman reunalle.

Mutta muuten on pakko sanoa, että näin toivottoman tuntuiseen mestaan sitä harvoin on tullut eksyttyä. Sopisi ehdottomasti Twin Peaksin jatko-osien kuvauspaikaksi.

Pohjois-Norjan pieni kylä, jossa karuus on kauneutta

Onko sinulle koskaan reissussa jokin paikka tehnyt niin suuren vaikutuksen, että tuntuu kuin sinne olisi pakkomielteisesti päästävä uudelleen?

Tänä kesänä halusin nähdä miltä maailma näyttää Jäämeren rannalla. En ollut koskaan käynyt Norjassa ja minua kiinnosti kovin nähdä noita monista kuvista tuttuja kauniita maisemia. Halusin ajella teitä, joita reunustavat jylhät tunturit ja halusin ennen kaikkea päästä vaeltamaan puuttomille tunturiylängöille.

Kaikkea tätä pääsin kokemaan muutaman Pohjois-Norjassa vietetyn matkapäivän aikana. Ehkä liiankin hyvin, sillä sydämeni sykkii tällä hetkellä voimakkaasti Varangin niemimaan luoteisosan piskuiselle kalastajakylälle Kongsfjordille ja erityisesti sen Veinesin niemekkeelle.

Ajoimme Kongsfjordiin, tähän alle 40 asukkaan kylään, lähinnä sattumalta. Uteliaisuus ajoi meidät Varangin tuohon osaan, sillä joskus vaan pitää nähdä, miltä maailma jossain kolkassa näyttää. Sää oli kolea eikä Jäämeren tuuli ollut kovinkaan lempeä (onko se koskaan?). Mystiseksi luonnehdittu arktinen valo ei antanut parastaan, vaan aurinko pysyi tiukasti paksun pilvirintaman takana. Katsoimme parhaimmaksi etsiä tulevaksi yöksi kattoa pään päälle.

Kongsfjordin ympäristössä ei majoitusvaihtoehtoja kovinkaan runsaslukuisesti löytynyt, mutta yksi paikoista nousi selvästi ylitse muiden.

Kongsfjord Gjestehus on pieni matkailualan yritys Veinesin niemellä reilun kilometrin päässä Kongsfjordin kalastajakylän keskustasta. Useasta rakennuksesta koostuvassa matkailuyrityksessä on majoitushuoneita sekä oma pikkumökki kokonaan vuokrattavaksi. Paikka on vanha maatila, jonka rakennukset ovat suojelukohteita. Onneksemme saimme huoneen yhdestä noista majataloista, sillä paikan 18 huoneesta vain kaksi oli enää vapaana.

Huoneemme sijaitsi vanhaan karjatilaan remontoidussa talossa. Huone oli kunnostettu paikan vanhaa henkeä kunniottaen ja sisustettu kodikkaasti. Tunnelmassa oli jotain kiehtovaa pysähtyneisyyttä ja rauhaa.

Sinänsä mielenkiintoista oli, että 1800-luvun loppupuoliskolla perustetun vanhan tilan toinen alullepanijoista oli suomalaissyntyinen oululaisrouva, joka muutti Veinesiin norjalaismiehensä kanssa. Myöhemmin pariskunnan kymmenlapsisesta perheestä yhdeksän rakensi paikalle omat talonsa ja näihin rakennuksiin Kongsfjord Gjestehus on syntynyt. Perheen tyttäristä yksi muutti Yhdysvaltoihin, koska ei saanut isältään naimalupaa rakastamansa nuoren miehen kanssa.

Mutta Kongsfjord ja Veines olivat paljon muutakin kuin vain viehättävä majapaikka. Matkamme vaikuttavimmat ja kauneimmat rannikkomaisemat olivat mielestäni juuri täällä. Täältä löysin sen huikean luonnon ja kauneuden, mitä Norjasta tulin hakemaan. Samalla kertaa kovin karua ja häikäisevän kaunista. Riisuttua, mutta kuitenkin niin moni-ilmeistä.

Norjalaiset, olen teille vähän kade. Onhan tuntureita meilläkin, mutta näyttää, että luontoäiti on suonut teille kaikkea monin verroin enemmän.

Tilalta ei tarvinnut nousta kovinkaan kauas ylös niemenkärkeä kohden päästäkseen näkemään vaikuttavat näköalat molemmin puolin aukeavalle Jäämerelle. Täällä oltiin tunturihaukan asuinsijoilla. Luonnon armoilla.

Löysimme pystysuoraan mereen putoavan kallion reunamalta pienen näköalamökin. Mökin merenpuoleinen seinä oli kokonaan lasia. Voin sanoa, että tämä on ehdottomasti eriskummallisin paikka, missä koskaan olen juonut kuohuvaa. Sillä niinhän siinä kävi, että meidän piti ottaa toinenkin vuorokausi tähän ihastuttavaan paikkaan. Viimeisenä iltana palasimme nauttimaan näköaloista ja päivittämään kokemuksia repussa pieni pullollinen kuohuvaa juomaa.

Seuraava päivä pyhitettiin kalastukselle ja suuntasimme majapaikan rouvan ohjeiden mukaan etsimään läheistä tunturijärveä. Rankahkon kipuamisen jälkeen tuntureiden ympäröimä järvi löytyikin. Harmi vaan, että se arktinen valo pysyi yhä paksujen pilvien kätköissä. Maisemat olivat hienot, mutta värit eivät päässeet oikeuksiinsa ilman aurinkoa.

Mies kalasti ja minä keskityin lähinnä kuvaamiseen ja maisemista nautiskeluun. Lämpökerrastoista huolimatta tuivertava tuuli kylmetti ja ajoi meidät jossain vaiheessa takaisin lämpimän mökkimme suojiin. Raudut jäivät odottamaan seuraavaan kertaan.

Voi Luoja kuinka kaunista maailma olikaan tuolla Jäämeren reunalla. Maastossa kävellessä tuli hetkittäin epätodellinen tunne kuin katselisi jotain luontodokkaria. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että pääsin tämän ihmeellisen maailmankolkan näkemään.

Minulla on kyllä sellainen kumma kutina, että me vielä tapaamme Kongsfjord. Se arktinen valo pitäisi vielä nähdä. Ja se rautukin saada.

Ivalosta Kongsfjordiin on 340 km.

http://www.kongsfjord-gjestehus.no/

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.