Browsing Category

Lappi

Rovaniemellä käyvät unelmat toteen

Ei ole sattumaa, että yhä useampi herra ja Rouva Wang Kiinasta on päätynyt matkustamaan Rovaniemelle. Reilun 60.000 asukkaan pohjoinen kaupunki on varautunut ottamaan hoteisiinsa yhä useamman Kaukoidän matkaajan.

Toiset kaupungit vain odottavat turisteja. Uskovat siihen, että kyllä jostain kumman syystä toiselta puolen maailmaa matkaava kansa heidät löytää. Toisaalla taas osataan tehdä määrätietoista brändinrakennusta ja markkinointia sen eteen, että matkailijavirrat suuntaavat toivottuun kohteeseen. Rovaniemi on erinomainen esimerkki siitä, miten pitkäjänteinen työ kannattaa.

Rovaniemellä on selvästi osattu koota yhteen eri toimijoiden matkailuosaamista ja rakentaa pohjoisen eksoottinen elämyspaketti, jolla on imua. Vuonna 2016 ulkomaalaisten matkailijoiden yöpymiset nousivat yli 30 %. Suunta näyttää olevan vain ylöspäin.

Kun itse saavuin reilu viikko sitten Rovaniemen lentokentälle, olin kovin ihastuksissa. Jo lentokentällä nousivat esiin Suomi-design, Joulupukki ja Lappi. Samat teemat jatkuivat kulkiessa keskustan katuja. Pieniä yksityiskohtia siellä täällä. Ihailen sitä taitoa, millä Rovaniemellä on osattu virittää koko kaupunkikuva vahvaan Suomi- ja Lappi-brändiin.

Eipä siis ihme, että kaupungille sataa erilaisia matkailupalkintoja. 2016 Rovaniemelle myönnettiin Tasavallan Presidentin kansainvälistymispalkinto ja nyt viimeisimpänä VisitRovaniemelle Finnish Travel Gala 2017 vuoden matkailuyritys -palkinto. Rovaniemellä on selvästi hyvää pöhinää.

Rovaniemen lentokentällä voi istahtaa vaikka kiikkustuoliin.

Rovaniemeläisen kauppakeskuksen käytävällä nökötti suuri punainen postilaatikko. Tähän voi jättää postia ainoastaan Joulupukille. Kävelykadulle oli kokoontunut ryhmä koivunrunkoisia poroja. Hetken päästä katseeni kiinnittyi metallisiin poropatsaisiin ja liehuviin lippuihin. Rovaniemi Arctic Design Capital.

En voinut olla huomaamatta keskustan kaduilta ja kauppakeskuksista monia suomalaista designia myyviä liikkeitä. Huuma sai minutkin heittäytymään kunnon turistiksi, sillä lappihypetyksellä on taipumus tarttua. Oli pakko saada kotiin jokin matkamuisto Lapista. Menin Taigakorun myymälään ja ostin miniatyyrikokoisen poropatsaan. Pähkähullua.

Erään kauppakeskuksen pääkäytävällä oleva Hollywood Walk of Fame tyyppinen kävelykatu hymyilytti. Oman laattansa kauppakäytävälle olivat saaneet kuuluisista rovaniemeläisistä mm. Joulupukki, Antti Tuisku, Lordi, Anu Pentik ja Tanja Poutiainen.

Ostoskeskuksista löytyi mukavia soppeja vain pelkkään oleiluun. Kahvia saattoi siemailla vaikka kangaskatoksisessa divaanissa. Olisi tehnyt mieli kömpiä tuonne tyynyjen keskelle. Joulukoristelua näytti olevan vähän kaikkialla vaikka elettiin syyskuuta. Ihmettelin lapsille tarkoitettua hienoa leikkipaikkaa. Ilmainenko?

Tunnetuin rovaniemeläinen.

Keskustan ulkopuolella Joulupukin Pajakylä tyydyttää varmasti joulufriikeimmänkin päiväunet. Joulupukin voi tavata täällä vuoden jokaisena päivänä.

Mahtavaa Rovaniemi. Teillä on ollut visio, johon olette uskoneet. Unelmoitte, että jonain päivänä maailman metropoleissa oivalletaan, että kaukana pohjoisessa on pieni kaupunki, jonne kannattaa matkustaa. Nyt on aika unelmien käydä toteen. Joulupukin työtilanne näyttää turvatulta.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Testasin Suomen parhaan hotellin

Rovaniemeltä kuuluu kummia. Pieni perheomisteinen hotelli valittiin kansainvälisellä Trivagon hotellisivustolla vuoden 2017 Suomen parhaimmaksi hotelliksi. Piti mennä ottamaan selvää, mitä ihmettä siellä pohjoisessa oikein puuhataan.

Hyvä hotellikokemus on aina monen tekijän summa. Miljöön pitäisi olla ylellinen, mutta samalla rento. Huoneen pitäisi olla kaunis ja viihtyisä, mutta yksilöllisen kotoinen. Henkilökunnan pitäisi olla ystävällistä, muttei kaavamaisen jäykkää. Aamiaisen pitäisi olla monipuolinen, mutta jotain muuta kuin perussettiä. Ja pisteenä iin päällä asiakkaan odotukset pitäisi vielä ylittää.

Siinä palikat, joihin harva hotelli maassamme pystyy. Se ken pystyy, voi onnitella itseään. Onnea siis Arctic Light Hotel! Hotellinne on juuri niin ihana kuin väitetään. Tämän hotellin parasta antia on sen ihastuttava ilmapiiri. Teillä viihtyy. Olette tosiaan voittonne ansainneet.

Kun näin hotellirakennuksen ensimmäistä kertaa, tunsin kieltämättä pienoista pettymystä. Vaikka tyylipuhdas funkkisrakennus olikin kyseessä, talo näytti hieman kolkolta virastorakennukselta, mikä sen alkuperäinen tarkoitus onkin ollut. Oven vieressä viehkosti hymyilevä värikäs poro antoi osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Heti kun astuin ovesta sisään, voilà, maailma muuttui. Olin saapunut kotoisaan huippuhotelliin.

Tätä boutiquehotellia on remontoitu pieteetillä ja tyylillä, mutta siltikin kaikesta aistii jonkinmoisen hyväntuulisuuden ja leikkisyyden. Ehkäpä juuri siinä on tämän hotellin juju. Luksusta voi tehdä ilman pönötystä.

Respan vieressä karvapäällysteinen keinu odotti keinujaa. Turkistyynyt ja -peitot lepäsivät puolihuolimattomasti rennoilla plyysisohvilla ja tuoleilla. Ryhdikkäät pöytälamput loivat sopivasti tunnelmaa. Seinustalla takkapuut oli pinottu kauniisiin riveihin. Hotellin maskotti jääkarhu Nanuk oli noussut pöydälle tarkastelemaan tulijaa.

Matkalla huoneeseeni ihastelin alkuperäisiä käytäväkaiteita, joissa porot vetivät Aslakkeja pulkkineen. Keskellä rappukäytävää oli vanha hissikuilu, joka oli valaistu vaihtuvilla värivaloilla. Kuin revontulet olisivat käyneet leikkiään.

Ja sitten tämän näytelmän paras osio. Huoneeni, suite. 40 neliötä kaikkea sitä, mikä tekee hotellihuoneesta The Huoneen. Kunnon vuode tyynyvuorella ja ylellisellä turkispeitolla. Sängynpäädyssä oma tähtitaivas. Nurkassa vanha vintage-takka, joka ikävä kyllä tänä päivänä oli vain koristeena. Kultainen plyysisohva ja mittava nojatuoli. Katossa kuolaamisilmiön aiheuttava kattovalaisin. Ja kylpyhuone, jolla oli kokoa mittavasti. Putelirivistöstä löytyi kylpyvaahtoa, joten kylpyamme saisi tarjota illalla vaahtokylvyn.

Näköala kadulle ja vastapäiseen rakenteilla olevaan taloon oli tylsä. Siksi vetäisin paksut samettiverhot ikkunoiden eteen. Parasta näin kätkeytyä täysin omaan tunnelmalliseen hotellikuplaan.

Päätin oitis, että poistun huoneesta ihan pikaisesti vain alakertaan haukkaamaan jotain iltapaa. Valittavana oli kaksi ravintolaa. Varsinainen hotellin à la carte ravintola Arctic Boulevard tai kevyempää nälkään Lasiterassi. Tähän hetkeen Lasiterassin porohampurilainen oli passeli, joten sinne.

Jos nyt jotain kritiikkiäkin nostaisi esiin, niin en oikein ymmärtänyt Lasiterassin muovilehdillä somistettua seinää tai muovikukkia pöydissä. Tuo italialaistyyppinen piazza-meninki oli ihan eri maailmasta, eikä sopinut mielestäni yhteen sikarilounge-tyyppisten huonekalujen ja poronsarvivalaisimien kanssa. Täti-ihmisen mielestä, tässä kohtaa tuli vähän tyylirikko, mutta annettakoon anteeksi. Ei silti, tila oli ihan hauska, paitsi näkymät sisäpihan autopaikoitusalueelle. Verhot ikkunoiden edessä olisivat olleet melkein mukavammat.

Hauskaa oli myös, että nuori tarjoilija osoittautui kotikaupunkini karjalaispojaksi. Oli hienoa kuulla, kuinka henkilökunta oli oikeasti ylpeä työpaikastaan.

Turha varmaan mainita, että ilta suitessani sujui kovin rattoisasti kylvystä nautiskellen ja suuren sänkyni tyynyvuoren keskelle parkkeeraten. Kaukosäädin käteen ja lempipuuhaani, kanavaralli käyntiin ennen kuin uni saapui.

Arctic Light hotellia ei voi ohittaa mainitsematta aamiaista. Tämä hotelli on nostanut aamiaisen ihan uudelle vuosikymmenelle. Julkkiskokki Sara La Fountain on suunnitellut hotellille oman aamiaiskonseptin. Täällä voi unohtaa munat ja pekonit (tosin kyllä niitäkin oli). Omasta mielestäni visuaalisen aamiaispöydän huippua olivat erilaiset vastapuristetut vihannes-, hedelmä- ja marjamehut, shotit, smoothiet, jugurtti/myslikombot, raakakakut ja tuorepuurot. Kaikki kauniisti yksittäisistä laseista tarjottuna tai pieninä paloina tarjoiluvadeilla. Kauniit astiat: Iittalan Taika-sarja, Marimekon lautaset ja Ultima Thulen lasiastiat täydensivät kokonaisuutta.

Paras hotelliaamiainen ikinä, ehdottomasti. En muista, että olisin koskaan aiemmin saanut yksin kulumaan lähes 1 ½ tuntia hotelliaamiaisella. 24 euron hintaan pääsee myös hotellissa majoittumaton tästä ihanuudesta nauttimaan.

Arctic Light Hotel – olet tuikkiva tähtönen. Tai leikkivä revontuli. Tai samaan aikaan taivaalla aurinko, kuu ja tähdet. Lämpö, valo ja tunnelma – kaikki samassa paketissa. Se on jo aika paljon pieneltä hotellilta.

Arctic Light Hotel tarjosi minulle suiten perushuoneen hinnalla.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Luopumisen tuskaa

Kannattaako asioita ylipäätään omistaa? Onko ihminen vapaampi ja huolettomampi ilman omistamisen taakkaa?

Tulin Lappiin. Tällä kertaa en yhtä iloisin ja rentoutunein mielin kuin aiemmin. Mieltä painoi luopumisen tuska. Tulin myymään rakasta lintukotoamme.

Mulla on mieheni kanssa ollut useamman vuoden Lapissa pieni loma-asunto. Sellainen kelorivarin pätkä, joka on ollut tukikohtamme Lapin reissuillamme.

Ikävä kyllä mökin käyttö on jäänyt viime vuosina vähäisemmälle kuin alun perin suunnittelimme. Matka on pitkä ja jotta tänne saakka viitsii ajaltaa tarvitaan useampi vapaapäivä kuin pelkkä viikonloppu. Levottomina sieluina meillä on myös vaikeuksia viettää lomaa yhdessä ja samassa kohteessa. Ympärillä oleva laaja Lappi houkuttaa ja sitten on vielä se Pohjois-Norjakin, josta saimme tänä kesänä vasta pienen siivun raapaistua.

Rupesimme miettimään järkiperustein onko mitään mieltä pitää tällaista investointia suurimman osan vuotta tyhjillään. Jos täällä käy jouluna ja kesälomalla, onko järkeä maksaa koko vuoden lainaa ja käyttökuluja?

Asiat eivät kuitenkaan ole aina niin yksinkertaisia. On olemassa myös ne tunnesyyt. Rakennukseenkin voi kiintyä. Vuosien varrella tätä pesää on tullut laitettua mieleiseksi. Pienet itse hankitut yksityiskohdat ovat lisänneet hyvää tunnelmaa ja muutenkin tuntuu, että tässä kämpässä on fengshuit kohdallaan.

Näiden vanhojen kelohirsien ympäröiminä olemme viettäneet tunnelmallisia jouluja, tuijotelleet lapintakan loimutusta, kerranneet mukavien päiväretkien antia ja haaveilleet tulevasta. Vuoron perään olemme pitäneet revontulivahtia tai ihmetelleet terassilla Lapin yötöntä yötä. Palanneet mökkiin hikisinä milloin hillasoilta, milloin vaelluksilta tai hiihtoretkiltä. Seuranneet pihalla kuljeskelevia poroja ja heitelleet kuukkeleille leipäpaloja. Kivunneet lähitunturin laelle juomaan samppanjaa. Ja nytkö sitten olisi aika luopua tästä kaikesta, meidän omasta lintukodostamme?

Näillä puilla on ollut elämää ja tarinoita jo paljon ennen meitä.

Olen tehnyt surutyötä. Silitellyt uurteisia, vuosien tummentamia keloja ja jutellut niille. Tutkinut niiden pintaan piirtyneitä tarinoita, jotka ovat syntyneet kauan ennen meitä. Meistä on tullut näiden vuosien aikana läheisiä.

Myydäkö vai eikö myydä? Järki sanoo yhtä ja sydän toista. Kumpi edellä pitäisi mennä? Siinäpä pulma.

Salaa toivon, ettei kukaan ostaisi tätä.

Tänään yhtä sumussa kuin ympäröivä luonto.

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Kun hotellimajoitus menee täysin pieleen

Onkohan tässä kyse siitä kuuluisasta lapinlisästä?

Minkälainen mielikuva sinulle tulee, kun hotellitiedoissa luvataan suite omalla terassilla, jokinäköalalla, takalla ja saunalla? Kuulostaa hyvältä, eikö vaan? Niin meistäkin. Siksi päätimme vähän satsata ja maksaa pohjoisen road tripin eräästä yöpymisestä normihuonetta kalliimman hinnan. Autossamme ilmennyt jarruvika oli aiheuttanut viime päivät ylimääräistä säätöä ja sydämen tykytyksiä, joten katsoimme ansaitsevamme vähän hemmottelua ja hyvää rentoutumista mukavissa puitteissa.

Väsyneinä pitkästä ajomatkasta saavuimme ivalolaiseen hotelliin mieli toivoa täynnä. Kohta pannaan skumppa kylmään, sauna päälle, takkaan tuli ja rentoudutaan. Istuskellaan terassilla ja nautiskellaan näköalasta ja kauniista kesäillasta.

Vaan ei mennyt homma nyt ihan käsikirjoituksen mukaan. Ystävällinen respavirkailija otti meidät vastaan toteamalla, että teillehän oli se minisuite varattu. Juu, kyllä kiitos. Avaimen lisäksi saimme käteemme takan kaukosäätimen. Mitä ihmettä, TAKAN KAUKOSÄÄDIN? –Niin, painamalla tästä saatte takan hehkumaan ja painamalla kaksi kertaa saatte lisäksi savua. Jaaha, me kun luulimme, että sinne takkaan pannaan puita…

Oma takka ja terassi.

Hetkeä myöhemmin raahaudumme suurine kasseinemme omaan lomapesäämme. Vastassa oli tunkkainen huone, josta avautui näkymä rakennustyömaalle. Siisti rivi roskiksia jökötti aivan terassin vieressä. Huoneen eteen oli noussut ensimmäinen elementtikerros tekeillä olevasta rakennuksesta. Olihan se jokikin, mutta se oli jäänyt valmistuvan rakennuksen pimentoon. Tai jos oikein tarkkaan katsoi tiettyyn kohtaan, jotain veden tapaista saattoi hieman erottaa.

Hetken päästä pettynyt asiakas marssii takaisin respaan. – Onkohan teillä jokin toinen huone? Meillä kun olisi tuon näköalan suhteen vähän toivomisen varaa. – Valitettavasti tämä on hotellin ainut suite. Mutta meillä ei laskuteta näköalasta erikseen. – Anteeksi mitä, nyt en ihan ymmärtänyt?

Jokinäköala.

Pettynyt asiakas vetäytyy takaisin huoneeseen. Ajamisesta väsynyt mies yrittää tasapainottaa tilannetta, että eiköhän tässä nyt yksi yö mene. Pannaan skumppa kylmään ja sauna päälle.

Hetken päästä on miehen vuoro marssia respaan. – Anteeksi, mutta emme löydä huoneesta minibaaria, sellainenhan tiedoissa luki. – Juu, on siellä minibaari, siinä kirjoituspöydällä. Se kori, jossa on ne viinipullot. Poistettiin nuo jääkaapit, koska vievät niin paljon sähköä.

Mies palaa takaisin huoneeseen mukanaan ämpärillinen jäitä. Coolerimme on tällä kertaa kierrätysmallia.

Kylppärissä on karmea viemärin haju. Ilmeisesti huonetta ei ole käytetty pitkään aikaan. Onneksi haju hävisi, kun suihkutin viemäriin vähän vettä. Sauna sentään lähti päälle. Lämpötilamittari seinällä olisi ollut hyödyllinen lisä.

Rakennusmiehiä pyörii huoneen edustalla. Pakko laittaa verhot ikkunaan. No toisaalta, eihän meillä ollut sitä näköalaakaan.

Siinä sitten istuimme loimottavan ”takan” edessä vähän pökerryksissä. Skumppapullo makasi kyljellään salaattijuustoämpärissä. Ajattelin pujahtaa kylpytakkiin ennen saunaan menoa. Hyvä ajatus, mutta sellaista ei ollut.

Minibaari.Skumppa kylmässä ja tuli takassa.

– Kuule, sanoin miehelleni. Kuuluukohan tämä niihin juttuihin, joille vielä joskus nauramme makeasti. Muistetaan vielä vuosienkin päästä, kun päätettiin oikein repäistä ja suite varattiin.

Matkaväsymys ja sauna uuvuttivat meidät lopulta. Nukuinkin ihan hyvin kello kahteen asti. Sitten pääsin osalliseksi naapurihuoneen miesten keskusteluihin. Kapakasta oli ilmeisesti palattu. Huoneemme oli ovella yhdistetty viereiseen huoneeseen ja normaalitkin äänet kuuluivat aivan selvästi. Kello 2.05 – 3.55 sain tietää taukoamatta puhuvan naapurimme autokaupoista, naisasioista, sairaala- ja kalareissuista. Sitten nukahdin uudelleen. Seitsemän kieppeillä heräsin jälleen. Pihalla alkoivat betonivalut.

Lähtiessä pyysin hotellia päivittämään tietonsa booking.comin sivustolle. Meistä kun tuntui, että sinne oli päässyt vähän sitä mainostettua lapinlisää.

Pyysitte palautetta.

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Norjan karmaiseva kaupunki

Missään ei ristin sielua, mutta heiluivatko verhot sittenkin. Tarkkaillaanko meitä…?

Matkustamisen ihanuus piilee usein sen yllätyksellisyydessä. Koskaan ei voi tietää, mitä tulee vastaan ja minkälaiseen paikkaan kulkeutuu. Sitä päätyy toisinaan paikkoja, joihin ihastuu ja jotka jäävät pitkäksi aikaa positiivisesti mieleen. Sitten on niitä toisenlaisia, jotka jättävät neutraaliksi. Paikkoja, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta joihin ei juurikaan saa mitään otetta.

Melko harvoin tieni on käynyt kohteisiin, jotka olen kokenut epämiellyttäviksi tai joita kohtaan olen tuntenut suorastaan vastenmielisyyttä.

Niin ihana kuin minusta Pohjois-Norjan Varangin niemimaa olikin, löytyipä sieltä muuan kaupunki, joka jostain syystä puistatti. Pyydän jo etukäteen anteeksi, jos lukijoissa on joku, jolle tämä kaupunki on merkityksellinen. Esimerkiksi vuokraisäntämme mielestä hän asui maailman parhaimmassa paikassa. Täällä hän oli syntynyt, täällä elänyt koko ikänsä, täällä hän halusi kasvattaa lapsensa ja täällä myös kuolla.

Kokemukseni on siis takuulla subjektiivinen ja perustuu hetken kokemukseen ja mielentilaan, mutta jaanpa sen nyt kuitenkin kanssanne.

Aavekaupunki.

Ajoimme Jäämeren itäistä rantaa yhtä Norjan viralliseksi merkittyä maisemareittiä pitkin tarkoituksenamme ajaa aina reitin päähän saakka Hamningsbergiin. Sinne saakka emme koskaan päässeet, sillä automme jarruissa ilmenneen vian takia matkamme tyssäsi Vardø-nimiseen kalastajakaupunkiin (suomeksi Vuoreija).

Vardø sijaitsee itseasiassa saarella, jonne johtaa vajaan kolmen kilometrin mittainen meren alla kulkeva tunneli. En suosittele sille, joka on vähänkään klaustrofobinen. Syvimmillään tunneli kulkee 88 metriä merenpinnan alapuolella.

Majoituimme vanhaan 2-kerroksiseen puutaloon kaupungin keskustaan kotoisaan huoneistoon, joka oli kuin mummola hyvällä tavalla. Suosittelen lämmöllä Varanger Old House apartment -huoneistoa.

Taivaalta tihuutteli vettä, mutta uteliaisuuttamme halusimme lähteä ottamaan selvää minkämoiseen paikkaan sitä olikaan tultu.

Meistä oikeasti tuntui kuin olisimme tulleet aavekaupunkiin. Missään ei näkynyt ketään. Reilun tunnin mittaisen kävelyn aikana näimme muutaman auton ja kaksi ihmistä: isän, joka talutti pientä poikaansa napakasti käsipuolessaan. Lapsella oli päällään toppapuku ja villapipo. Hmm, ilmeisesti käytännöllinen asu täällä ympäri vuoden. Luin jostain, että Vardø on kaupunki, jossa ei lämpötilalla mitattuna ole yhtään kesäpäivää.

Katukuva oli masentava. Huonokuntoisia rumia rakennuksia, joista osa oli selvästi hylättyjä. Tyhjillään olevia liikekiinteistöjä, hylättyä romua, rempallaan olevia teitä, rähjäinen satama-alue. Ankeaa, rumaa ja alakuloista. Norjalainen hyvinvointi ei selvästikään yltänyt tähän Jäämeren syrjäiseen kolkkaan.

Vanhan linnoituksen tykit vartioivat kaupunkia.Liikekeskus.Täällä on ennen myyty lasten leluja. Ei enää.Puuttuuko nimestä pari kirjainta?Kätevää: Alko ja rautakauppa vierekkäin. Aukioloaikojen kanssa kannattaa olla tarkkana.

Kuulimme myöhemmin vuokraisännältämme, että kalastuksesta elävä kaupunki oli kohdannut kovia. Kaupungin merkittävä työllistäjä, kalanjalostustehdas, lopetti toimintansa 2000-luvulle tultaessa. Tästä syystä kaupungin väliluku pikku hiljaa puolittui. Työikäinen väestö muutti muuanne ja sen seurauksena talot jäivät tyhjilleen, koska kukaan ei halunnut niitä ostaa. Siksi niin suuri osa rakennuksista oli aikamoisen heikossa kunnossa.

– Olisittepa tulleet kolme vuotta sitten, silloin täällä vasta ankeaa oli, kertoi vuokraisäntämme. Nyt on selvästi piristymistä ilmassa. Taloja kunnostellaan ja ihmisiä muuttaa takaisin. Valoa tunnelin päässä on näkyvissä.

Vardø oli tunnelmaltaan kuin kulttisarja Twin Peaksin syrjäinen synkkä kaupunki. Ainut, että Vardøllä on todellisuudessa ollut karmiva menneisyys noitien polttokaupunkina. Mietimmekin, että onko juuri tuo syrjäinen ja eristäytynyt sijainti jollain lailla altistanut kieroutuneelle ajatusmaailmalle.

Me sovimme jotenkin hyvin tähän ympäristöön.Jossain sentään oli vähän elämää.Yritin löytää edes yhden kauniin näkymän.

Vardøn merkittävimpiä nähtävyyksiä on 1600-luvun noitavainojen muistoksi luotu yli 100 metriä pitkä, läpikäveltävä muistomerkki Steilneset. Ehdottomasti käymisen arvoinen, sillä melkoisen vaikuttavasta teoksesta on kyse. Mene mieluusti huonolla säällä tai hämärällä, jotta pystyt kokemaan karmivan tunnelman vielä syvemmin.

Himmeästi valaisevien hehkulamppujen valossa erotat monumentin seinillä olevat 91 taulua, yksi kullekin uhrille. Ajatelkaa, 77 naista ja 14 miestä sidottu seipääseen ja kaadettu elävänä roviolle juuri samaisella paikalla Jäämeren rannalla. Tätä käsittämätöntä julmuutta kesti lähes sadan vuoden ajan. Väkilukuun suhteutettuna määrä on ollut melkoinen.

Jokaisessa taulussa on noitana poltetun henkilön tiedot ja tuomion syy. Tiedot tuomituista ja tuomioista ovat säilyneet valtionarkistossa Tromssassa aina tähän päivään saakka.

Muistomerkin päässä on tila, jossa lepattaa elävä tuli ja joka heijastuu yläpuolella oleviin peileihin. Ulos tultuamme olin hetken aikaa ihan hiljaa. Tämä taideteos sai sanattomaksi.

Steilneset.

Auton korjaamista selvitellessämme jouduimme jäämään Vardøhön vielä toiseksi yöksi. Ilmassa oli suuri uhka, että varaosaa odotellessamme joutuisimme jäämään tähän maailman lopun kaupunkiin vielä useammaksi päiväksi. Onneksi ei tarvinnut, sillä asia hoitui toisella tapaa.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Löysin alueelta jotain poikkeuksellinen kiinnostavaa, josta kerron seuraavassa blogipostauksessa. Varta vasten tämän takia moni tulee tähän eriskummalliseen kaupunkiin maailman reunalle.

Mutta muuten on pakko sanoa, että näin toivottoman tuntuiseen mestaan sitä harvoin on tullut eksyttyä. Sopisi ehdottomasti Twin Peaksin jatko-osien kuvauspaikaksi.

Pohjois-Norjan pieni kylä, jossa karuus on kauneutta

Onko sinulle koskaan reissussa jokin paikka tehnyt niin suuren vaikutuksen, että tuntuu kuin sinne olisi pakkomielteisesti päästävä uudelleen?

Tänä kesänä halusin nähdä miltä maailma näyttää Jäämeren rannalla. En ollut koskaan käynyt Norjassa ja minua kiinnosti kovin nähdä noita monista kuvista tuttuja kauniita maisemia. Halusin ajella teitä, joita reunustavat jylhät tunturit ja halusin ennen kaikkea päästä vaeltamaan puuttomille tunturiylängöille.

Kaikkea tätä pääsin kokemaan muutaman Pohjois-Norjassa vietetyn matkapäivän aikana. Ehkä liiankin hyvin, sillä sydämeni sykkii tällä hetkellä voimakkaasti Varangin niemimaan luoteisosan piskuiselle kalastajakylälle Kongsfjordille ja erityisesti sen Veinesin niemekkeelle.

Ajoimme Kongsfjordiin, tähän alle 40 asukkaan kylään, lähinnä sattumalta. Uteliaisuus ajoi meidät Varangin tuohon osaan, sillä joskus vaan pitää nähdä, miltä maailma jossain kolkassa näyttää. Sää oli kolea eikä Jäämeren tuuli ollut kovinkaan lempeä (onko se koskaan?). Mystiseksi luonnehdittu arktinen valo ei antanut parastaan, vaan aurinko pysyi tiukasti paksun pilvirintaman takana. Katsoimme parhaimmaksi etsiä tulevaksi yöksi kattoa pään päälle.

Kongsfjordin ympäristössä ei majoitusvaihtoehtoja kovinkaan runsaslukuisesti löytynyt, mutta yksi paikoista nousi selvästi ylitse muiden.

Kongsfjord Gjestehus on pieni matkailualan yritys Veinesin niemellä reilun kilometrin päässä Kongsfjordin kalastajakylän keskustasta. Useasta rakennuksesta koostuvassa matkailuyrityksessä on majoitushuoneita sekä oma pikkumökki kokonaan vuokrattavaksi. Paikka on vanha maatila, jonka rakennukset ovat suojelukohteita. Onneksemme saimme huoneen yhdestä noista majataloista, sillä paikan 18 huoneesta vain kaksi oli enää vapaana.

Huoneemme sijaitsi vanhaan karjatilaan remontoidussa talossa. Huone oli kunnostettu paikan vanhaa henkeä kunniottaen ja sisustettu kodikkaasti. Tunnelmassa oli jotain kiehtovaa pysähtyneisyyttä ja rauhaa.

Sinänsä mielenkiintoista oli, että 1800-luvun loppupuoliskolla perustetun vanhan tilan toinen alullepanijoista oli suomalaissyntyinen oululaisrouva, joka muutti Veinesiin norjalaismiehensä kanssa. Myöhemmin pariskunnan kymmenlapsisesta perheestä yhdeksän rakensi paikalle omat talonsa ja näihin rakennuksiin Kongsfjord Gjestehus on syntynyt. Perheen tyttäristä yksi muutti Yhdysvaltoihin, koska ei saanut isältään naimalupaa rakastamansa nuoren miehen kanssa.

Mutta Kongsfjord ja Veines olivat paljon muutakin kuin vain viehättävä majapaikka. Matkamme vaikuttavimmat ja kauneimmat rannikkomaisemat olivat mielestäni juuri täällä. Täältä löysin sen huikean luonnon ja kauneuden, mitä Norjasta tulin hakemaan. Samalla kertaa kovin karua ja häikäisevän kaunista. Riisuttua, mutta kuitenkin niin moni-ilmeistä.

Norjalaiset, olen teille vähän kade. Onhan tuntureita meilläkin, mutta näyttää, että luontoäiti on suonut teille kaikkea monin verroin enemmän.

Tilalta ei tarvinnut nousta kovinkaan kauas ylös niemenkärkeä kohden päästäkseen näkemään vaikuttavat näköalat molemmin puolin aukeavalle Jäämerelle. Täällä oltiin tunturihaukan asuinsijoilla. Luonnon armoilla.

Löysimme pystysuoraan mereen putoavan kallion reunamalta pienen näköalamökin. Mökin merenpuoleinen seinä oli kokonaan lasia. Voin sanoa, että tämä on ehdottomasti eriskummallisin paikka, missä koskaan olen juonut kuohuvaa. Sillä niinhän siinä kävi, että meidän piti ottaa toinenkin vuorokausi tähän ihastuttavaan paikkaan. Viimeisenä iltana palasimme nauttimaan näköaloista ja päivittämään kokemuksia repussa pieni pullollinen kuohuvaa juomaa.

Seuraava päivä pyhitettiin kalastukselle ja suuntasimme majapaikan rouvan ohjeiden mukaan etsimään läheistä tunturijärveä. Rankahkon kipuamisen jälkeen tuntureiden ympäröimä järvi löytyikin. Harmi vaan, että se arktinen valo pysyi yhä paksujen pilvien kätköissä. Maisemat olivat hienot, mutta värit eivät päässeet oikeuksiinsa ilman aurinkoa.

Mies kalasti ja minä keskityin lähinnä kuvaamiseen ja maisemista nautiskeluun. Lämpökerrastoista huolimatta tuivertava tuuli kylmetti ja ajoi meidät jossain vaiheessa takaisin lämpimän mökkimme suojiin. Raudut jäivät odottamaan seuraavaan kertaan.

Voi Luoja kuinka kaunista maailma olikaan tuolla Jäämeren reunalla. Maastossa kävellessä tuli hetkittäin epätodellinen tunne kuin katselisi jotain luontodokkaria. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että pääsin tämän ihmeellisen maailmankolkan näkemään.

Minulla on kyllä sellainen kumma kutina, että me vielä tapaamme Kongsfjord. Se arktinen valo pitäisi vielä nähdä. Ja se rautukin saada.

Ivalosta Kongsfjordiin on 340 km.

http://www.kongsfjord-gjestehus.no/

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

 

Deatnu-hotellissa toteutuu Lapin kalareissu tyylillä

Kalastavan miehen takana on usein nainen, joka kaipaisi kesälomalla lisää yhteistä aikaa.

Kun mies haluaa kesälomalla kalastaa ja eräjormailla Lapissa, joudutaan tekemään välillä kompromissejä. Vaikka itsekin tykkään kalastella ja liikkua luonnossa, haluaisin yhteisellä kesälomalla tehdä kyllä vähän muutakin. Ollakseni rehellinen retkipäivän päätteeksi nukahdan mieluimmin lakanoiden väliin kuin kylmään telttaan. Enkä panisi pahaksi vaikka ulkona syötäisiin muutenkin kuin leirinuotiolla purkkimuonaa.

Kukapa ei näissä maisemissa viihtyisi, kalasti tai ei. Tenojokilaakso on minusta pala kauneinta Lappia.

Meille kompromissi löytyy usein pohjoisen mökkimajoituksesta. Yritetään löytää hyvien kalavesien ääreltä viihtyisä mökki, jonka katon alle voin vetäytyä sitten, kun virvelin vispaaminen alkaa kyllästyttää. Ongelmana vaan on ollut, että monet Lapin kalastukseen soveltuvat mökit ovat melko vaatimattomia ja usein jo parhaat päivänsä nähneitä. Lähinnä ne ovat sellaisia äijäporukoiden kalamajoja, joista löytyy petipaikka, mutta eipä sitten paljon muuta.

Jos olemme onnistuneet löytämään tasokkaampaa mökkimajoitusta hyvien kalavesien ääreltä, ongelmaksi on tullut usein hinta. Kahdelta hengeltä vuorokausihinta tahtoo nousta turhan korkeaksi.

Tähän majoitusproblematiikkaan löysin tänä kesänä loistavan ratkaisun Utsjoelta. Holiday Village Valle tai kotoisammin Lomakylä Valle rakennutti viime vuoden syyspuolella Tenojoen varteen kaksikerroksisen Deatnu-hotellin ja erillisen ravintolarakennuksen.

Tervetuloa kotaan, ei kun hotelliin.

Hotellihuoneisiin kuljetaan hauskasti kotarakennelman alta. Majoituimme hirsirakenteisen hotellin yläkerran huoneessa, josta oli kiinnostavaa seurata Tenojoen lohenkalastajia ohi lipuvissa jokiveneissä. Tai no lähinnä mies parkkeerasi jo heti alkuun ikkunan ääreen kytikseen seuraamaan saako kukaan lohta. Minua taas kiinnostivat pihamaalla pyörivät sarvipäät.

Huoneessa oli ilahduttavan suuret ikkunat, joista avautui kaunis näköala alas Tenolle ja Norjan puolen tuntureille. Jos jotain voisi toivoa, niin näköala avautuisi vieläkin paremmin, jos rantapusikkoa karsittaisiin nykyistä enemmän.

Huone oli viihtyisä, samaan aikaan skandinaavisen selkeä ja kodikas. Lappi tuli hienosti esille värimaailmassa ja kuoseissa. Seinällä juoksivat hopeanhohtoiset porot ja tummasävyinen tapetti oli saanut seurakseen ruskasävyisen seinän, mikä antoi huoneeseen kivasti pirtsakkuutta. Tykkäsin kovasti myös siitä, että huoneen ja kylppärin kalusteet olivat kunnon massiivipuuta, eivätkä mitä tahansa lastulevyrimpulaa.

Hyödyllisiä varusteita huoneissa olivat vedenkeitin ja jääkaappi. Sainpahan sujautettua oman samppanjapullon saman tien viilentymään.

Hotellihuoneen hintaan kuului aamiainen, mikä tarjoiltiin uutukaisessa Ravintola Deatnussa. Perushyvän aamiaisen herkullisia paikallislisiä olivat kevyesti kylmäsavustettu lohi ja graavisiika.

Kävimme illalla ruokailemassa Ravintola Deatnun à la carte listalta. Arvostan itse kovin sitä, että raaka-aineissa suositaan lähiruokaa ja alueen omaa ruokaperinnettä. Poron ja kalan lisäksi listalle oli päässyt myös Jäämeren tarjontaa kuningasravun muodossa.

Ravintola Deatnu sijaitsee aivan Tenon jokitörmäällä. Jos aukesi hotellihuoneista mukavat näkymät Tenojokilaaksoon, vielä paremmin joen elämää pääsi tarkkailemaan ravintolasta tai sen ulkoterassilta.

Skandinaavista selkeälinjaista tyyliä Lappi-twistillä.Kuningasrapukeittoa. Nam!Tällä terassilla passaa nauttia huurteista.

Tällä kertaa olimme suuntaamassa Pohjois-Norjan puolelle, joten nyt oli aikaa vain yhden yöpymisen verran. Sen päätimme, että ensi kesänä tulemme uudelleen ja jäämme Tenolle muutamaksi päiväksi lohenpyyntiin. Mies saisi kalastaa sen minkä tahtoo, ilman että vieressä on vaimo, joka hätyyttelee lähtemään. Lomakylä Vallen ympäristössä on helpohkoja retkeilyreittejä, joissa taas itse mieluusti kuluttaisin aikaa kamera kaulassa. Illalla voisimme treffata hotellilla ja lähteä yhdessä syömään ilman ruuanlaittopaineita.

Onnellinen mies. Lapin loma edessä ja kalastusta luvassa.Onnellinen vaimo Lapin lumoissa.

Aika reilua ja aikamoisen helppoa. Kalastava mies ei ole onnellinen, jos ei saa kesälomalla kalastaa, mutta joskus Lapin kalareissun voi toteuttaa näinkin. Samassa paketissa lohijoki, tasokas majoitus, Lapin luonnon ihanuus ja hyvä ravintola. Bonuksena tyytyväinen vaimo.

Yhteistyössä Holiday Village Valle

http://www.holidayvillagevalle.fi/fi/

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Pohjoisen eksoottiset asukit

Porot ovat eriskummallisia puolivillejä hirvieläimiä. Juoksentelevat vapaina lähes puolta Suomea Oulusta ylöspäin ja siltikin jokaisen poron omistaa joku.

Nyt on ihan pakko kirjoittaa vähän poroista. Ainakin minusta nämä pohjoisen elikot ovat aikamoisen eksoottisia ja ihmeellisiä. Kun ottaa huomioon, miten suurella alueella ne vaeltelevat pitkin Lapin erämaita, ainakin minun on vaikea käsittää miten ne saadaan koottua poroerotuksessa yhteen. Ja sitten jostain korvamerkistä kukin omistaja tuntee omat kasvattinsa.

Olin tänään pyöräilemässä Luostolla jo tutuksi tullutta reittiä Orresokan ympäri. Hotelli Luostotunturin kohdalla oli pakko vähän hieraista silmiäni. Hotellin pihan oli nimittäin kansoittanut ei bussilla tullut turistiryhmä kuten yleensä, vaan hyvän kokoinen lauma poroja.

Neljän tähden hotelli, sopii myös poroille.

Paikalle oli ilmeisesti hälyytetty paikallisen porotilan poika, joka oli pesemässä asvaltoituja reittejä poronpaskasta. Erehdyttävästi salmiakkinappuloita muistuttavat poronpapanat olivat kuorruttaneet hotellin edustaa kummasti. Kuulin, että porot yleensä hakeutuvat ylemmäs tunturiin hakemaan suojaa itikoilta, polttiaisilta, mäkäräisiltä ja paarmoilta. Täällä Luostolla nämä yksilöt ovat kuitenkin sen verran vaativampaa väkeä, että ovat valinneet sopivan paikan, mistäs muualta kuin paikkakunnan suurimman hotellin pihalta.

Turistillehan tämä eksotiikka sopi mainiosti. Kerrankin pääsi luonnontilaisia poroja tarkastelemaan ihan läheltä eikä niitä näyttänyt paljoakaan häritsevän ympärillä pyörivät kuvaajatkaan.

Urosporojen eli hirvasten suuret sarvet tekivät melkoisen vaikutuksen. En ole koskaan tiennytkään, että jokaisella porolla on noin yksilölliset sarvet. Sarvien koko, väri ja muoto näyttivät olevan hyvin erilaisia. Olipa joukossa vaalea porokin, jonka sarvet olivat poikkeuksellisesti vaaleanpunaiset.

Toisin kuin muilla hirvieläimillä, poroilla sarvet kasvavat myös naarasporoille eli vaatimille. Mielenkiintoista muuten on, että poronsarvi on maailman nopeimmin kasvavaa luuta. Kesäaikaan poron sarvet saattavat kasvaa jopa 2 cm vuorokaudessa, joten eipä ihme, että melkoinen kruunu joillakin oli kannettavanaan.

Sarvet vaihtuvat vuosittain, naarailla keväällä vasomisen jälkeen ja uroksilla syksyllä kiima-ajan päätyttyä. Sarvilla on kuulemani mukaan myös suuri merkitys poron sosiaaliseen asemaan laumassa. Tästä tulikin mieleeni, että jos maastossa löytää pudonneet poronsarvet, yltääköhän jokamiehen oikeus tähän ja saakohan nuo sarvet ottaa? Osaako kukaan sanoa?

Luulisi näillä komistuksilla olevan melkoisen korkea arvoasema.

Turkin vaihtuminen näytti joillain poroilla olevan vielä kesken. Talvikarva irtoaa kesällä suurina tuppoina ja uusi talviturkki alkaa kasvaa elokuun tietämillä. Lämpöä hyvin eristävä turkki koostuu ontoista karvoista ja sen ansiosta poro kestää pohjoisen paukkupakkasia. Meillä mökin terassipenkkiä lämmittää porontalja ja voin sanoa, ettei lämpimämpää ja miellyttävämpää alustaa voisi olla.

Hotellin pihalla makoilevassa porotokassa oli myös joitain pieniä vasoja, joilla ikää nyt heinäkuun lopussa lienee noin 2-3 kuukautta. Aika tavalla söpöjä otuksia. Luin, että emo vieroittaa vasan ennen uuden syntymää seuraavana keväänä, mutta vuotinen vasa palaa noin viikon kuluttua ja liittyy emon ja uuden vasan seuraan.

Siihen ne jäivät nämä jänkäjoonaat makoilemaan. Liekö yöpuulle siihen tunturihotellin pihaan asettuneet, sen verran nuokuksissa näytti jo moni olevan? Minä jatkoin matkaa monta porokuvaa rikkaampana.

 

Samppanjaa muovimukista -blogi Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.