Browsing Category

Elämäntaito

Bloggaaja luupin takana – havaintoja tätiperspektiivistä

Matkablogeissa on viime aikoina ollut lähes trendinä nostaa esiin persoonaa blogin takaa. Tällaista kevyempää ”hömppää” on välillä kiva lukea ja yllättäviäkin asioita näistä ”paljastuksista” on noussut esiin. Samalla on tietysti mukava nähdä millainen tyyppi blogia oikein kirjoittaa ja saada vähän enemmän kasvoja bloggaajalle, jota tulee säännöllisesti seurattua.

Olen varmaan sen verran tylsä tyyppi, että tuntuu, ettei minusta löydy mitään mojovia paljastuksia. Ketään tuskin kiinnostaa se, että olen surkeaakin surkeampi keittiössä, pelkään ajaa autoa ulkomailla tai lempihetkiäni on juoda samppanjaa tunturin laella.

Sen sijaan ajattelin blogissani aina silloin tällöin julkaista ajankohtaisia pohdintoja tätimäiseen tapaani. Niitä sellaisia arjen tohinassa eteen tulleita pienempiä ja suurempia juttuja, joita jää vähän pidemmäksi aikaa kelaamaan.

Joskus esiin pompsahtaa iloisia ja yllättäviä juttuja, joista tulee hyvä mieli. Joskus taas kiukustuu niin vietävästi jostain tai joku asiaa saa kovin surulliseksi. Tai sitten mielensäpahoittaja nostaa päätään ja sitä kokee vaan olevansa niin väärin ymmärretty.

Kirjoittaminen on valtavan terapeuttisista. Tällaisesta yksittäisten arjen kokemusten kirjaamisesta saa omaa pääkoppaa samalla selkiytettyä. Kokeilepa vaikka itse, kuinka hyvin toimii, kun mieltä hiertäviä asioita kirjoittaa ylös. Samalla ikään kuin rykäisee huonot vibat ulos ja vahvistaa entisestään positiivisia tuntemuksia.

Pitemmittä puheitta, asiaan. Tässä otantaa ja ajatuksen virtaa lähipäiviltä.

Milloin nainen on vanha?

Olin mukana eräässä pilottihankkeessa, jossa kyseltiin eri ikäisiltä ihmisiltä heidän mielipiteitään elämän eri alueilta. Täti-ihmisen ikään ehtineenä suuri mielenkiinto kohdistui minulla kysymykseen: Mistä iästä alkaen nainen on mielestäsi vanha?

Tätä asiaa tiedusteltiin mm. nuorelta mieheltä, joka vastasi, että 50 vuodesta alkaen. Ja jäi vielä vähän miettimään, että ehkä sittenkin jo aikaisemmin.

Siinäs kuulitte totuuden. Ihan sama, vaikka kuinka nuorekkaaksi tuntisin itseni, vanha mikä vanha.

Sammakoiden päästely kielletty

On selvää, että asema velvoittaa, mutta joskus tuntuu, että yhdellä sanasammakolla on liian suuri painoarvo. Valitset väärän sanan väärässä paikassa ja heti ollaan leimaamassa syrjinnästä. Ihan sama kuinka hyvin olisit työsi hoitanut siihen saakka. Yksi sana voi olla tarpeeksi vahva syy potkuihin ja hyvän uran päättymiseen.

Sana ”ihmisroska” on huono ja leimaava sana ihan missä asiayhteydessä tahansa, mutta siltikin minun käy jotenkin sääliksi Riikka Moilasta. Erehtyväinen ihminen vain hänkin. Kukapa meistä ei joskus olisi ilmaissut asioita liian painokkaalla tai väärin valitulla termillä. Sitä vaan vahingossa lipsahtaa, vaikka ei pitäisi. Sitten menet aamulla töihin ja kuulet, että kiitos ja näkemiin. Sinä saat potkut. Aika rankkaa minusta.

Tyttöjen ja poikien jutut

Sukupuolineutraalisuus ja varhaiskasvatus pulpahtavat mediassa esiin tuon tuostakin. Hyvä asia on, että pojatkin saavat leikkiä prinsessaleikkejä, eikä kukaan pyri ohjailemaan lasten toimintaa sukupuolen mukaan.

Voi kuinka iloinen olisinkaan itse ollut aikoinani koulussa, jos ei olisi tarvinnut hikisin sormin virkata kieroja patalappuja, vaan olisin päässyt poikien kanssa puutöihin sorvailemaan ja naputtelemaan nauloja lankkuihin. Ikävä kyllä 70-luvun koulumaailmassa tunnettiin vain tyttöjen käsityöt ja poikien puutyöt.

Mutta sitä en millään jaksa ymmärtää, että nyt pitäisi ruveta elämään niin, ettei ole olemassa poikia eikä tyttöjä. Opettajat eivät saisi ryhmitellä lapsia enää sukupuolen mukaan, vaan heitä pitäisi kutsua henkilöinä etunimellä. Pannaan joutuvat sanat tytöt ja pojat, sillä opetushallituksen mukaan sukupuoli on vain yksi ominaisuus monien ominaisuuksien joukossa.

Hmmmm, minusta kuitenkin aika keskeinen ominaisuus, jota ei oikein voi mielestäni ohittaa tai vähätellä. On opetushallitus mitä mieltä tahansa, siitä nyt ei pääse mihinkään, että me vaan yhä edelleen synnymme tytöiksi ja pojiksi. Toisilla on pippeli ja toisilla pimppi. Tosin joku neropatti radiossa ehdotti, että tasapuolisuuden nimissä värkkejämme pitäisi ryhtyä kutsumaan etupyllyksi ja takapyllyksi.

Minusta on rikkaus, että meillä on päiväkodeissa, kouluissa ja työpaikoilla niin tyttöjä kuin poikia, miehiä ja naisia. Ja rikkautta on sekin, että saa olla tyttöjen juttuja ja poikien juttuja. Jos vaan haluaa. Olisin muuten tosi mielissäni, jos minua joku kutsuisi vielä tytöksi.

Ansioituneet kansanedustajat

Olisipa mukavaa lukea väliin kansanedustajista, jotka ansioituvat muullakin tavoin kuin nostamalla kyseenalaisia kulukorvauksia ja kuluttamalla surutta veronmaksajien rahoja. Tahtoo tässä mennä viimeinenkin uskonhippunen yhteisiä asioita hoitavaan kansan eturintamaan.

Jos vaan joku perustaisi sen Rohmupuolueen. Tietäisinpä seuraavalla kerralla ketä äänestää, sillä olisi edes yksi puolue, joka puhuisi totta. Slogan voisi vaikka olla: ”Meille kaikki, muille ei mitään”.

Täydellistä luomuruokaa

Mikä ihana syyskuun päivä. Aurinko paistaa, lämpöasteita on enemmän kuin tähän aikaan vuodesta voisi odottaa. Siltikin ilmassa on ihanaa kuulautta ja syksyistä pirtsakkuutta. Paras mahdollinen päivä metsäretkelle. Siellä ne odottavat metsässä tummanpunaiset puolukat ja pullukat herkkutatit.

Tuli niin valtavan hyvä mieli kulkiessa mäntykankaalla sienikassi terhakasti heiluen ja mennessä ropisevia puolukoita ämpäriin riipien. Miettikää millainen ihmeellinen luonto meillä on ja suurimmalla osalla vielä melkeinpä kotiovella. Sen kun vaan menet kenen tahansa omistamaan metsään ja keräilet antimista mitä huvittaa.

Kotiin tullessa saaliina oli puhdasta luomuruokaa. Tosin tänä vuonna tuliaisena myös useampi hirvikärpänen, mutta ei välitetä siitä.

Edellisenä päivänä Saimaasta vedettiin mato-ongilla hyvän kokoisia ahvenen körmyläisiä. Kaloista, sienistä ja marjoista sitten valmistettiin, (siis meillä mies valmisti), metsästäjä-keräilijäjälkeläisen täydellinen luonnosta haettu ateria.

On se vaan kuulkaa niin hienoa olla suomalainen.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

”Älä anna itseäsi toisten omistaa”

Runo, joka on merkinnyt minulle paljon.

Mitä sinulle merkitsee itsenäisyys? En nyt tarkoita sitä valtiollista itsenäisyyttä, mistä aina itsenäisyyspäivänä puhutaan, vaan ihan sinun oman elämäsi itsenäisyyttä.

Rupesin miettimään tätä asiaa, kun löysin vanhan muistikirjani, mihin olin kirjoittanut oheisen Anna-Mari Kaskisen runon. Olin aikoinaan kirjoittanut runon muistiin siitä syystä, että se kuvastaa omaa ajatusmaailmaani niin täysin.

Omaan elämääni liittyvä itsenäisyys ja tietynlainen riippumattomuus ovat aina olleet minulle tärkeitä ja tavoiteltavia. Nuorempana jopa ylikorostuneesti liiankin kanssa. Käsitteet itsenäisyys ja itsekkyys menivät välillä sekaisin. En sietänyt, että kukaan yritti suitsia päätöksiäni tai tekemisiäni. Halusin päättää itse asioistani ja valinnoistani minä itse -asenteella, vähän kuin 4-vuotias uhmaikäinen. Jos joku yritti vähänkään ripustautua, minun oli mentävä kauemmaksi. Kotoakin piti muuttaa pois jo varhain.

Moni asia elämässämme juontaa lapsuuteen. Uskon, että voimakas itsenäisyyden tarpeeni on perua nuoruuden ajan kokemuksista. Kasvoin perheessä, jossa äitini elämää kahlitsi mustasukkaisuuteen taipuvainen isäni. Päätin jo varhain, etten tulisi koskaan sallimaan sitä, että kukaan yrittäisi hallita elämääni. ”Älä anna itseäsi toisten omistaa. Varo ettei rajoillesi tehdä vankilaa”.

Oli onni löytää rinnalle elämänkumppani, jolle tietyt elämänvalinnat sopivat. Kun muut hankkivat lapsia, minä halusin koiria. Tuntui lähinnä ahdistavalta ajatus, että elämää pitäisi elää joidenkin normistandardien mukaan. Kaksi lasta, omakotitalo ja farmariauto eivät olleet minun juttuni. Taustalla tässäkin halu säilyttää toivomani itsenäisyys. Lapset tuntuivat liian sitovilta. Naimisiin menokin mietitytti.

Mieheni olisi halunnut mennä naimisiin jo melko pian suhteemme alkuvaiheessa. Minä puolestani odotin kymmenen vuotta ennen kuin vastasin myöntävästi. Virallinen avioliitto tuntui tuolloin rajoittavalta. Näin vanhempana tuo hieman hymyilyttää, sillä avo- tai avioliitto, ihan sama. Kyse on joka tapauksessa enemmin tahtotilasta kuin papin aamenesta. ”Piirrä itse ääriviivat läpikuultavat, joiden läpi näet rakkaat kasvot ihanat.”

Myös oma ammatinvalintani juontaa paljolti itsenäisyyden tarpeeseeni. Halusin myös työelämässä päättää pitkälti omista asioistani. Yrittäjyys oli itselleni hyvä valinta, vaikkakin pelkäämäni kahdeksasta neljään perusduunin rajoittavuus vaihtuikin usein pienyrittäjän arkeen kahdeksasta kahdeksaan. Joka tapauksessa työkuvioissa oli mukana yrittäjän vapaus ja itsenäisyys, vaikka sana itsenäisyys saikin tuolloin usein vivahteen velvollisuus.

Nuorempana itsenäisyys oli enemmän tekoja ja valintoja, joilla pyrin rakentamaan niin itsenäistä elämää kuin mahdollista. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin itsenäisyys on henkinen tila. Tietoisuus siitä, että olen vapaa tekemään asioita toivomallani tavalla ja toteuttamaan itseäni niiden asioiden kautta, jotka ovat minulle tärkeitä, riittää. Itsenäisyyttä ei tarvitse enää alleviivata samoin kuin nuorempana.

Toivottavasti olen vuosien saatossa oppinut ottamaan enemmän muut huomioon päätöksissäni. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä enemmän on tullut ymmärrystä siitä, kuinka paljon me tarvitsemme muita ihmisiä hyvään elämään.

Tässä kohtaa täytyy antaa tunnustusta omalle puolisolleni, joka on antanut minun toteuttaa omia unelmiani ja mennä ja tulla vapaasti. Minulle yksi parisuhteen keskeisimmistä asioista on, että vaikka yhdessä eletään, kummallakin pitää olla oma tilansa ja ne omat juttunsa. Emme voi omistaa toisiamme.

Tässä tosin piilee vaara. Helposti oman tilan ottaminen kääntyy siihen, että kumpikin kirjoittaa liian suurin kirjaimin sanan Minä. Parisuhteen tärkein pronomini pitäisi kuitenkin olla Me.

Matkustaminen ja uuden kokeminen matkojen kautta on minulle jonkin tason elinehto ja täytyy myöntää, että vaikka yhdessä on mukavaa matkustaa, pidän paljon myös yksin reissaamisesta. Jotain kutkuttavan viehättävää on siinä, että voi yksin sukeltaa seikkailuun uuteen maahan ja kaupunkiin. Samalla voi olla ihanan riippumaton kenestäkään ja tehdä vain niitä juttuja, joita itse haluaa.

Sama pätee parisuhteessa tietysti toisinkin päin. Terveisiä vaan miehelle tälläkin hetkellä sinne jonnekin Lapin erämaahan.

”Piirrä suuri avoin portti, josta kulkea, jota koskaan kukaan toinen ei voi sulkea.” Niin kauan kun tuo portti on auki ja tarpeeksi leveä pystyn hengittämään ja minun on hyvä olla. Toisaalta on ihanaa, että portin toisella puolen on koti jonne palata. Ja siellä kotona on joku, joka odottaa.

Kuinka paljon sinä tarvitset itsenäisyyttä? Mitä mieltä olet, onko itsenäisyyden tavoittelu itsekkyyttä?

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Muovimukimuijan yksinkertaisia asioita

Blogiani seuranneet ovat varsin huomanneet, että tykkään elämässä pienestä luksuksesta (kenpä ei tykkäisi). Nautin tasokkaista hotelleista, fine dining ruokailuista, enkä sylje lasiin, jos siinä on kuivaa kuohuvaa, mieluiten merkkiä samppanja. Lähipiiri kutsuu minua leikillisesti prinsessa Anneksi. Ehkä siinä vähän perääkin on, mutta vain vähän.

Sillä minussa on myös toinen puoli. Kutsuttakoon sitä vaikka muovimukimuijapuoleksi. Jos pienet ylelliset asiat nostavat arkea toisinaan askeleen ylemmäs, samalla lailla arki saa minusta uuden ulottuvuuden ihan yksinkertaisista asioista. Sellaisista asioista, jotka eivät ole rahalla ostettavissa tai joita ei yleisesti nimetä sanan luksus alle.

Muovimukimuija rakastaa nuotiotulilla istuskelua, marjojen perässä rämpimistä metsissä ja soilla, telttaöitä joen varsilla, kiipeämistä tunturin laelle, mato-ongella istuskelua, rehellistä grillimakkaraa, kynttilänvaloa ja villasukkia.

Muovimukimuija ei jaksa välittää miltä näyttää, vaan hippelehtii korpien kätköissä variksenpelättimenä ilman meikkiä ja tukka pystyssä. Kulkee kumisaappaissa ja flanellipyjamassa pitkin päivää. Kyykistelee kyykkypissalle hädän hetkellä. Tekisipä mieli sanoa, että muovimukimuijan elämä se vasta luksusta on. Aitoa, huoletonta ja yksinkertaista.

Muovimukimuija on päässyt toteuttamaan itseään parhaiten joka kesäisellä Lapin reissulla. Tänä kesänä Lapin keikka typistyy muiden suunnitelmieni vuoksi muutamaan päivään. Sen sijaan roppakaupalla uutta iloa on tuonut uusin juttumme, pienen pieni saunamökki Saimaan rannalla. Muovimukimuijalla on uusi kesäparatiisi.

Vuokrasimme veneilevän ystäväpariskunnan kanssa yhdessä vaatimattoman kesämökin kesän tukikohdaksi. Onpahan ainakin joku paikka, missä voi käydä lämmittämässä rantasaunaa, pulahtaa viileään veteen ja nauttia kesän ihanuudesta järvimaisemassa.

Mökki itsessään on muutaman neliön ”hellahuone”. Sänky, kaappi, ruokapöytä ja kamiina. Toisella puolella rakennusta pukuhuone ja sauna. Mutta se mikä meillä on luksusta, on sijainti. Olemme Suur-Saimaan upeimmilla norppavesillä, suurten selkien ja karujen kalliorantojen keskiössä. Oman hohtonsa paikkaan tekee myös se, ettei meillä ole lähinaapureita. Täällä lintukodossa saa muovimukimuija ja sen mies toteuttaa itseään kaikessa rauhassa.

Onhan meillä myös soutuvene, joka varustettiin 2,5 hepan moottorilla. Sillä me miehen kanssa huristeltiin eilenkin auringonlaskun aikaan kalalle. Tunsin lähinnä syvää kiitollisuutta ihastellessa tyyntä järvenselkää, auringon värjäämää taivaanrantaa ja hetken päästä täyden kuun sinistä kesäyön hetkeä. Hyvät hykyräiset, olen kertakaikkisen etuoikeutettu saadessani olla tällaisessa maisemassa.

Kesäparatiisissa pääsee kokemaan luontoa monella tapaa. Täällä sisäinen lapsi ottaa helposti vallan ja silloin löytää ihmeellisiä asioita. Kuinka moni teistä on nähnyt rantakäärmeen paistattelemassa päivää kalliolla? Tai kiiltomadon illan hämyssä? Tai päässyt ihailemaan sudenkorennon läpikuultavien siipien kauneutta ihan läheltä?

Nukuimme juhannusyön teltassa. Yleensä se on minusta kiehtovaa, jopa romanttista. Kun välissä on vain ohut telttakangas, sitä kuulee öisen metsän äänet ja saa tuntea olevansa osa luontoa. Tämän juhannuksen telttayöpymisestä oli romanttisuus kaukana ja jos ihan rehellinen olen, tällä kertaa luonnon äänet veivät yöunet.

Myrsky myllersi ulkopuolella ja väliin tuntui, että lähdemme teltan kanssa lentoon. Valvoin suurimman osan yötä ja kuuntelin, kuinka tuuli metakoi ympärillämme ja räpisytteli kuuluvasti telttamme liepeitä. Lisämausteena sade piiskasi telttakangasta, eikä tässä ollut kyse mistään kevyestä ripottelusta. Huomasipa taas kerran, että lämmin makuupussi on telttailijan paras ystävä. Kokemus tämäkin.

Tätä kirjoittaessani istun mökin terassilla. Takana helteinen päivä ja edessä valoisa kesäyö. Käki kukkuu. Jossain kaukana kuikka kutsuu kaveriaan. Järveltä tuulee vilvoittavasti. Minulla on hyvä mieli.

Taidanpa avata samppanjapullon ja kaataa lasillisen muovimukiin. Silkkaa luksusta, sanoisinpa.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

 

Lupa mokata

Älä mokaa viiden tähden hotellissa – asiantuntijan 10 vinkkiä ensikertalaiselle.” Ja hitot. Olkaa sellaisia kuin olette ja uskaltakaa mokata.

Mikä ihmeen juttuja nämä tällaiset ”älä mokaa matkoilla” oikein ovat? Olen pannut merkille, että sosiaalisessa mediassa törmää yhtä mittaa käyttäytymisohjeisiin, joissa kerrotaan miten tulee käyttäytyä lentokoneissa, matkakohteissa, hotelleissa ja nähtävyyksissä. Joku ”tietävämpi” kertoo, kuinka rahvaan tulee toimia ja mitä saa ja mitä ei saa tehdä, jottei vaan mokaa.

Viimeisimmässä silmiini osuneessa jutussa joku etikettineuvoja jakoi ensikertalaisille vinkkejä, mitä ei saa tehdä luksushotelleissa. Konsultin mukaan hotelliin saapuessa pitäisi näyttää itsevarmalta, sillä käyttäytyminen kuulema paljastaa kokemattomuuden ja siksi ei saa antaa silmien laajentua ja leuan loksahtaa. Anteeksi vaan, mutta miksi ei? Jos luksushotellin hulppea aula ei ole jokapäiväistä kauraa ja se saa aikaan wau-efektin, miksi ihmeessä pitäisi näytellä jotain muuta?

Ne muutamat kerrat, kun olen itse päässyt maistelemaan viiden tähden edestä kansainvälistä luksusta, olen todellakin ollut niin innoissani, etten ole meinannut pysyä ruodussa. Takuulla jokainen on nähnyt reaktioistani jo kaukaa, että ympyrää pyörivä tätituristi on astunut normaalista poikkeavalle maaperälle. Minulta ainakin häviäisi osa nautinnosta, jos jostain kumman syystä haltioitumista pitäisi peitellä. Voisiko joku selittää, miksi tämä ylipäätään on edes jonkun mielestä mokaamista?

Jos ei ole prinsessa, ei tarvitse esittää prinsessaa.

Hymyilyä osaltani sai myös artikkelin neuvo rajoittaa selfieiden ottamista ja muuta valokuvaamista. Nämä kuvaussessiot kuulema paljastavat ensikertalaisen ja saattavat häiritä muita hotellin asukkaita. Tässä kohtaa olen ilmeisemmin mokannut pahan päiväisesti, sillä kameralleni on ollut erityisen paljon käyttöä hulppeimmissa hotelleissa. Oikeasti, kuka voi pidättäytyä ottamasta kuvia, jos on kerrankin päässyt sellaiseen ympäristöön, joka näyttää ja tuntuu upealta?

Minusta nämä kaiken maailman älä mokaa -neuvot ovat typeriä. On niin helppoa vedota suurimpaan pelkoomme, häpeään. Kontrolloimme käyttäytymistämme sen vuoksi, että pelkäämme nöyryytystä. On noloa osoittaa tietämättömyytensä tai osaamattomuutensa, ja siksi kätkemme todellisen minämme ja esitämme vähän ”parempaa”.

Jos aina pitää varoa mokaamista ja virheiden tekoa, voi liikkumavara käydä vähäiseksi.

Eikö kuitenkin meistä jokainen ole parhaimmillaan omana itsenään, juuri sellaisena aitona Crocodile Dundeena kuin on. Vahvin ihminen on minusta sellainen, joka uskaltaa olla täysin oma itsensä joka paikassa. Sellainen ihminen, joka uskaltaa sanoa, ettei osaa tai ettei tiedä ja antaa itselleen luvan tehdä virheitä. Osoittaa vahvaa itsetuntoa olla reilusti se tumpelo ensikertalainen, joka osaa vielä nauraa makeasti omille hölmöilyilleen.

Kaikkein typerimpiä ihmisiä minusta ovat tyypit, jotka kuvittelevat olevansa kaiken osaavia ja kaiken hallitsevia. Kaikkien alojen asiantuntijat ovat näistä rasittavimpia. Jos tunnet tällaisen tapauksen, tiedät myös, ettei hän koskaan naura itselleen. Ihmisestä häviää niin paljon mielenkiintoa, jos vastapuolella on ihminen, joka yrittää olla liian täydellinen ja liian oikein käyttäytyvä.

Uskokaa vaan, mokaamislupa tekee elämästä rennompaa ja paljon hauskempaa. Ei tämän kaiken tarvitse olla niin vakavaa. Ei oikeasti tarvitse miettiä, kuinka fiinisti pitää käyttäytyä viiden tähden hotellissa tai nyt ylipäätään missään muuallakaan. Annetaan itsellemme lupa mokailla ja elää vähemmällä kontrollilla. Jos ei ole prinsessa, ei tarvitse esittää prinsessaa.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Kevät on ja levottomuus kasvaa

”Hei levoton tyttö. Sun pitäisi päättää et mitä sä tahdot.” (Anssi Kelan biisistä Levoton Tyttö)

Ystäväni, joka oli töissä mielisairaalassa, kertoi, että kevät oli heillä ruuhkaista aikaa. Osastot täyttyivät potilaista, joilla mielenterveydelliset ongelmat vain pahenivat valon lisääntyessä. Tieto oli yllättävä, sillä olen aina kuvitellut, että loppusyksyn pimeys se vasta ruokkii masennusta ja synkistää mieltä entisestään.

Valon vähyys aiheuttaa minussa väsymystä, saamattomuutta ja tylsistymistä. Marraskuisessa kaamoksessa muutun sisätiloihin linnoittautuneeksi zombiksi, jonka ainut mielenkiinto on surffata netissä etsimässä halpoja matkoja. En kaipaa ulos kylmään ja olenkin naureskellut, että voisin hyvin nukkua talviunta, jos vaan joku työntää täkin alle punaviiniä ja suklaata säännöllisesti.

Mutta sitten saapuu se kauan odotettu ja kaihottu kevät. Yhtäkkiä huomaan röyhkeän kevätauringon tunkevan sisätiloihin ja herättävän minut talvipesästä henkiin. Saan ikään kuin uuden vaihteen päälle ja päässä alkaa surista. Syntyy sen tuhat touhukasta suunnitelmaa tulevan kesän varalle.

Sama juttu joka kevät. Valo tuo mukanaan levottomuuden. Tyyneys ja levollisuus ovat kaukana, kun buustausvaiheessa mieli seikkailee globaalisti ristiin rastiin. Keskittyminen on vaikeaa, tavarat pysyvät järjestyksessä entistä huonommin ja kotikenttä jalkojen alla alkaa poltella. Jonnekin olisi niin kiva lähteä. Jos edes viikonlopuksi Tallinnaan?

Matkageenin valtaama on kuin riivattu maaninen kevätaikaan. Netti käy kuumana ja matkahaaveet kuljettavat Jäämereltä Gibralttarille. Omalle must to do -listalle ei tule mainintaa ikkunoiden pesusta, puutarhatöistä, kevättekstiilien vaihdosta tai kaappien siivouksesta. Sen sijaan lista täyttyy kaikista niistä kiinnostavista paikoista, joihin pitäisi tänä kesänä mennä tai kaikista niistä mukavista asioista, joita haluaisin tänä kesänä tehdä.

Oletteko koskaan huomanneet, miten vähän viikonloppuja kesäkuukausiin oikeastaan mahtuu? Kun rupeaa tekemään suunnitelmia kesämenoilleen huomaakin, että vappu on ihan huulilla, juhannus käsillä tuota pikaa ja heinäkuulle kun muutaman jutun laittaa, sekin kohta taputeltu. Sitten alkaakin syksyä jo pukkaamaan. Suomen kesä on niin lyhyt, että väkisinkin alkaa ahdistamaan.

Mutta joka tapauksessa, parasta on, että tässä kohtaa vuotta koko kesän ihanuus on edessäpäin. Tervetuloa vaan aina yhtä levoton, mutta iloinen kevät. Ja tervetuloa toivottavasti lämmin kesä. Tervetuloa kotimaiset kaupunkiseikkailut. Tervetuloa valoisat mökkiyöt ja kalareissut. Minä nauran auringolle ja rupean elämään!

PS: Tervetuloa myös kesäviinit. Tallinnasta on parhaillaan matkalla kiinnostava lähetys, joka sisältää helmeileviä kuohuvia ja raikkaita viinejä. Tästä lähiaikoina lisää.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Koska sä voit

Oletko turhien pelkojesi ja rajoitteidesi vanki?

Olen viime päivät pohdiskellut paljon pelkojen vaikutusta matkailuun ja elämään ylipäätään. Niin moni hieno asia elämässä jää kokematta ainoastaan sen tähden, että tarpeettomat pelot rajoittavat toimintaamme. Loppujen lopuksi kyse on vain siitä, että rakennamme itse ympärillemme kaltereita, jotka estävät meitä saavuttamasta asioita, joita toivoisimme. Mieli tekisi, mutta uskallus puuttuu.

Kaikki lähti siitä, että ystäväni kertoi, että olisi halunnut lomallaan matkustaa jonnekin. Ongelmana oli vaan se, että matkaseura puuttui, eikä ollut ketään kenen kanssa lähteä reissuun.

Kysyin oliko hän koskaan ajatellut, että matkustaa voi myös yksinään. Mahdoton ja ahdistava ajatus kuulema. Huoli yksin selviämisestä oli suuri ja pelko tulisi varmasti pilaamaan koko reissun.

Hmmm, kannattaisiko edes kerran kokeilla? Vaikka ei löytäisikään itsestään sisäistä vahvaa yksinmatkaajaa, olisiko se siltikin parempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin lomaviikkoa nysväämään, jos mieli kerran maailmalle paloi?

Se on ainakin varmaa, että pala maailmaa jäi näkemättä ja lomaseikkailu kokematta. Olisi pitänyt vain hieman uskaltaa. Astua mukavuusalueen ulkopuolelle ja kohdata rohkeasti uusi ulottuvuus. Eihän voi tietää, miltä yksin matkustaminen tuntuu ja sujuu, jos ei edes kerran kokeile.

En ole itsekään mikään rohkea seikkailijatyyppi. Kun ensimmäisen kerran astuin lentokoneeseen yksin, tunsin itseni maailman yksinäisimmäksi ja epävarmimmaksi tapaukseksi. Viikon päästä paluulennolla oli selvästi itsevarmempi matkaaja. Pariisi oli hurmannut ja olin monta upeaa kokemusta rikkaampi. Olin tehnyt elämäni ensimmäisen ulkomaanmatkan yksin ja selvinnyt siitä. Koska mä voin.

Nykyisin yksin reissaaminen on ihan peruskauraa. Tai no, pieni jännitys ja hermostuminen on aina taka-alalla, mutta sen kanssa pystyy hyvin elämään.

Lentopelko lienee yleisin matkailuun liittyvistä peloista. Itsekin pelkäsin lentämistä matkustamiseni alkuaikoina. Asian kanssa pääsin sinuksi toistojen kautta. Mitä enemmän lensin, sitä vähemmän sitä enää jännitin.

Koneen oudot äänet saavat minut vieläkin hieman huolestuneeksi ja ilmakuoppahypyt sydämen siirtymään paikaltaan. Siltikään en olisi valmis antamaan pois yhtäkään ihanista matkakokemuksista, jotka lentäminen on mahdollistanut. Tilastojen valossa lentäminen on muuten turvallisempaa kuin autoilu. Kannattaisiko sittenkin uskaltaa ja kohdata pelkonsa? Hetki ehkä epämiellyttävää pelonsekaista huolen tunnetta, mutta palkintona maailma ulottuvillasi. Sinä voit lentää.

Matkustaa voi toki laivallakin, mutta jos antaa pelolle vallan, sitäkään ei voisi tehdä. Jokainen tuntee varmaan tyypin, joka ei halua matkustaa laivalla. Laivahan saattaa keinua ja siitä tulla huono olo. Ja onhan muistettava, mitä tapahtui Estonialle. Ja Titanicille. Niinpä.

Tiedän myös tapauksen, jossa mieshenkilö kuoli saatuaan katolta pudonneen jääpuikon päähänsä. Tämä tapahtui jalkakäytävällä Kuopion keskustassa. Jos aina haluaa nähdä asiat pelon näkökulmasta, kaikessa piilee vaara. Jopa liikkumisessa talvikuukausina savolaisen kaupungin kadulla.

Oma lukunsa sitten on matkakohteen valinta. Mihin kummaan sitä uskaltaisikaan matkustaa, koska terrorismin uhka piilee kaikkialla? Ainakaan Turkuun ei kannata matkustaa. Tai jos sinne jostain syystä sittenkin haluaa mennä, torin aluetta kannattaa ehdottomasti välttää.

Ja sitten ovat vielä ne kaikki hirveät sairaudet, jotka uhkaavat maailman eri puolilla. Lintu- ja sikainfluenssa jylläävät jo lähes kotikulmilla ja jossain maailman kolkalla karmea ebola kaataa jengiä. Kyllä kannattaakin siksi jättää matkaamasta ja jäädä suosiolla kotiin. Mutta muista myös olla kulkematta pihanurmikollasi. Punkkikin voi olla aika viheliäisen taudin aiheuttaja.

Niin, elämä on ”vaarallista” ja siihen sisältyy riskejä. Mutta riskejä kannattaa ottaa, mikäli haluaa elää. Jos aina ensimmäiseksi nostaa tiskiin omat pelkonsa ja tarkastelee asioita niiden valossa, niin moni mukava asia jää tekemättä ja kokematta. Kaikkea voi pelätä, mutta todennäköisyys pelkojemme toteutumiselle on niin minimaalinen, että pelko kannattaa kohdata ja ottaa rohkeasti askel eteenpäin.

Sen sijaan, että aina ensimmäisenä miettii, mitä kaikkea ikävää voi tapahtua, voisi miettiä mitä kaikkea mukavaa ja mielenkiintoista tulee kohtaamaan. Seuraavan kerran, unohdetaan pelot. Poistetaan kalterit ympäriltämme ja avataan häkin ovi rohkeasti maailmaan.

Kannattaa ottaa pieni riski ja kokeilla. Siksi, että sä voit.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

 

Onnellisuutta vähemmällä

Heräsin vuoden ensimmäiseen aamuun tahmeassa olotilassa päänsärkyä potevana. Liikaa samppista ja skumppaa, siinäpä se. Manasin taas itseni. En ymmärtänyt lopettaa ajoissa. Joku porukasta kantoi pöytään vielä yhden samppanjapullon aamuyöntunteina…. Vähempi olisi ollut parempi.

Vaikka yksi tunkkainen aamu kaataa vain yhden päivän, siltikin se ärsyttää. Elämä on liian arvokasta yhtään päivää missattavaksi, etenkään itse aiheutetun olotilan vuoksi. On taivaallisen ihanaa ja etuoikeutettua herätä normiaamuna terveenä ja toimintakykyisenä, hyvällä mielin ja iloisena uuteen päivään. On silkkaa tyhmyyttä itse pilata päivänsä.

Tämä uuden vuoden takkuinen aamu sai minut miettimään, kuinka ylipäätään elämässä mikä tahansa liika voi pilata minkä tahansa hyvän jutun. Mietin sitä, miltä haluaisin oman näköiseni elämänkattauksen näyttävän. Onko pöydässäni kaikkea sopivassa suhteessa vai onko sittenkin jotain liikaa tai liian vähän?

Entä nautinko oman makuista elämää? Vai onko vähän sama juttu kuin jouluna? En pidä joulupöperöistä: kinkusta, laatikoista ja rosolleista, mutta syön niitä siksi, että joku muu haluaa. Pitäisikö oman elämäni lautasmallia sittenkin muuttaa?

Jos lasketaan pois vakiotoiveet, kuten viiden kilon kestolaihduttaminen ja liikunnan lisääminen, tänä vuonna haluaisin karsia elämästäni pois kaikki liialliset rönsyt. Yli viisikymppisenä sitä alkaa jo kepeästi tiedostamaan iän vaikutuksen toimintakykyyn ja elämän rajallisuuskin käväisee joskus mielessä. Kummasti alkaa rasittumaan asioista, jotka kokee liiaksi. Asioiden tärkeysjärjestys myös vaihtuu. Enää en halua samalla lailla suurta kirjoa kaikkea kuin nuorempana. Kiitos, ottaisin vähemmän, mutta sitäkin parempaa.

Olkoon tämän vuoden teemani ”onnellisuutta vähemmällä”. Haluan karsia elämästäni pois asioita, jotka eivät lisää onnellisuuttani. Sen sijaan haluan raivata tilaa entistä enemmän asioille, jotka tuottavat mielihyvää ja iloa. Haluan kirjoittaa, haluan valokuvata, haluan edelleen niin vietävästi matkustaa ja nähdä tätä ihmeellistä maailmaa. Haluan huomioida myös paremmin niitä muutamia minulle tärkeitä ihmisiä. Sen sijaan haluan antaa elämässäni vähemmän merkitystä arvostelijoille, pahantahtoisuudelle tai niille, joille pyyteetön ystävyys on vaikeaa.

Menneen vuoden kokemus on ollut, ettei onnellisuutta lisää sekään, että elämä on kovin tapahtumarikasta. Jatkuvaa rientämistä sinne ja tänne, merkintöjä ja menoja kalenterissa. Hetken hauskaa, mutta pidemmän päälle rasittavaa. Enemmän sisältöä tarkoittaa usein myös enemmän kiirettä, muttei välttämättä onnellisuuden ja tasapainon lisääntymistä. Pitäisi oppia karsimaan ja saamaan elämään jonkinlainen balanssi työn, matkojen ja harrastusten välillä.

Vähempi on usein enempi. Mietipä vaikka sitä ensimmäistä samppanjalasillista, kun korkki aukeaa ja pullo päästää suhauksen. Helmeilevä, raikas juoma täyttää lasin ja voit tuntea pirskahtelevat kuplat suussasi. Seuraavassa lasillisessa maistat ehkä tämän juomista jaloimman voisen tai paahteisen maun. Mutta entäpä sitten? Kolmas lasillinen onkin sitten vain juomaa. Tiedät juovasi samppanjaa, mutta seuraavista lasillisista et saakaan enää irti samaa nautintoa kuin ensimmäisistä. Kun tarkemmin miettii, sama pätee vähän kaikkeen elämässä.

On olemassa vaara, että kaikesta liiasta tylsistyy ja kokemusten toleranssi vain nousee. Tärkeintä on, että asiat pysyisivät helminä; ainutlaatuisina kokemuksina ja elämän sisällön lisääjinä. Vähempi onkin arvokkaampaa.

Toiveeni uudelle vuodelle: lisään onnellisuuttani vähentämällä asioita. Yritän muistaa, että on parasta olla juomatta sitä kolmatta tai neljättä lasillista. Vähemmällä saan onnellisempia aamuja, onnellisempia päiviä, parempaa elämää ja ainutkertaisempia kokemuksia.

Kippistä ystävät ja onnellista uutukaista vuotta teille kaikille!

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Elämän mittainen matka

Kuvassa on isäni Reino, syntynyt 23.7.1920 Kivennavalla.

Marraskuussa 1939 syttyi talvisota. Kukaan ei kysynyt 19-vuotiaalta nuorukaiselta haluaako hän lähteä. Kukaan ei kysynyt minkälaisia suunnitelmia nuorella miehellä oli. Kukaan ei kysynyt, koska ei ollut vaihtoehtoja. Oli pakko lähteä hyiselle matkalle. Isänmaa kutsui.

Isä palasi, mutta vain hetkeksi lähteäkseen uudelleen. Isänmaa kutsui jälleen. Tästä reissusta tuli pidempi ja raskaampi kuin kukaan osasi odottaa. Isäni oli ehkä onnekas, hän palasi tältäkin matkalta. Onnekas siinä mielessä, sillä yli 90 000 jäi näille taipaleille.

Sodasta palasi mies, jonka nuoruus oli pilattu. Nuori hiljainen mies, joka oli kovia kokenut. Kukaan ei kysynyt olisiko Reino tarvinnut kriisiapua. Kukaan ei kysynyt kuinka rikki hän oli. Kukaan ei kysynyt miltä hänestä tuntui. Pahimmillaan vastaanotto oli murskaavaa: menitte häviämään perkele.

Sota ja sen traumat seurasivat isääni koko hänen elinikänsä. Ei niistä koskaan puhuttu. Ei silloin etsitty syitä ongelmiin nuoruuden kokemuksista. Ei tarjottu terapiaa. Sohvan nurkassa istui hiljainen, sulkeutunut ja etäinen mies, joka kävi omaa sotaansa koko elinikänsä.

Aika ajoin viina tuotti ongelmia ja perhe oli kovilla. Nyt syyttivät läheiset. Kaipasimme hyvää isää ja äitini kaipasi kunnon aviomiestä. Sota oli ottanut paljon. Liian paljon.

Isä, kiitos ja anteeksi. Harmi, kun en voi sinulle tänään kertoa kuinka kiitollinen olen. Sinä uhrasit nuoruutesi ja ehkä koko elämäsi. Voiko yhdeltä ihmiseltä enempää pyytää?

Kiitos myös teille 15 000 vielä elossa olevalle sankarille, sotaveteraanille. Kiitos siitä, että että saan asua maailman parhaassa itsenäisessä maassa. Hyvää itsenäisyyspäivää ja paljon onnea 100-vuotiaalle isänmaalleni, isän maalleni ihan kirjaimellisesti.