Monthly Archives

helmikuu 2018

Herkuttelijan Épernay

Ruuan ja viinin liitto on vahva. Missä viini, siellä myös ruoka. Jos olet kiinnostunut viineistä, olet usein kiinnostunut myös hyvästä ruuasta.

Ei siis ihme, että pienestä Épernayn samppanjakaupungista Champagnen maakunnassa löytyy mukava kattaus ravintoloita, joissa ymmärretään ilmiselvästi hyvän ruuan päälle. Jo pieni kierros kaupungin keskustassa antoi osviittaa siitä, että illallispaikan valinta tulisi olemaan vaikeaa. Tällä kertaa vaikeaa yksinkertaisesti siitä syystä, että kiinnostavia ravintoloita tupsahti esiin vähän sieltä täältä.

Samppanja on Épernayssa pääroolissa, mutta nautintoja on tarjolla myös ruokapuolella.

Le Table Kobus oli meille nappivalinta. Päädyimme tähän ravintolaan Paul-Etienne Saint Germain samppanjatalon rouvan suosituksen perusteella. Onneksi ymmärsimme varata illaksi pöydän etukäteen ja saimmekin sen nipin napin. Muuten olisi odottanut sama kohtalo kuin meitä edeltävää pariskuntaa: non table.

Ravintola itsessään oli melkoisen tylsä sisustukseltaan, voisipa sanoa jopa kolkko. Ääni kaikui kumeasti kiviseinistä, -lattiasta ja korkeasta huonetilasta. Ravintolasali oli pikemminkin riisutun oloinen.

Henkilökunnasta ainostaan yksi tarjoilijoista osasi englantia, mutta onneksi hän jelppi meitä mm. ruokalistan kanssa, joka oli ainoastaan ranskaksi. Vaikka kieliongelmaa vähän olikin, tarjoilu kaiken kaikkiaan oli hyvin ystävällistä.

Samppanjakaupungissa kun oltiin, ainut ajateltava ruokajuoma oli samppanja. Oli jälleen ilo katsella paikan kohtuuhintaista samppanjavalikoimaa. Ja kuten kaikki samppanjan ystävät tietävät: champagne is always a good idea. Tämä kuplivien juomien helmi sopii hyvin juotavaksi läpi ruuan. Tosin jos ollaan ihan tarkkoja, en keksi mihin samppanja ei sopisi.

Alkuruokani lohitartar aiheutti ehkä hieman huolestumista. Periaatteessa kaikki oli ihan ok, mutta annos jäi jotenkin vaisuksi, peräti mauttomaksi. Ystäväni kyyhkysannos oli selvästi parempi valinta.

Mutta sitten kuulkaa räjähti. Pääruuaksi tuli nimittäin sellainen kampasimpukka-annos, että oksat pois. Rakastan yli kaiken kampasimpukoita, mutta tässä oli parhaat coquilles Saint-Jacques ikinä. Mehevät, täydellisesti paistetut kampasimpukat, joiden kastikkeessa maistui ihanasti fenkoli.

Jälkiruuan osalta luotin tarjoilijaan ja valitsin Sable Bretonin tietämättä yhtään, mitä tuleman piti. Jonkinlainen kauniinpuoleinen hasselpähkinäkerma-annos heinäjäätelöllä (?) oli kyseessä. Hyvää, sen voin vannoa. Vaan eipä näyttänyt huonolta ystäväni jälkiruokalautanenkaan.

En enää muista, mitä meidän ruokailumme maksoi, mutta sen muistan, että hintataso paikan ruuan tasoon nähden oli kovin kohtuullinen. Jos näillä kulmilla liikut, tämä ravintola ei ole ollenkaan hassumpi vaihtoehto.

Toinen pieni yritys, joka Épernayn herkuista jäi mieleen, oli Chocolat Vincent Dallet. Olimme juoneet aamukahvimme croisanttien kera jo muualla, mutta huomatessamme tämän pienen herkkupuodin oli suorastaan pakko poiketa sisään.

Kyse oli suklaakaupasta ja konditoriasta, jonka tiskejä ei voi noin vain sivuuttaa. Jo 23 vuoden ajan paikan suklaamestari ja konditori on valmistanut artesaanisuklaata, kakkuja, leivoksia ja täydellisiä macaronseja. Tämän paikan samppanjamacaronsit ovat kuulkaapas niin herkullisia, että jo pelkästään näiden takia kannattaa tänne suunnistaa. Väkisinkin paikasta tuki mieleen ranskalainen elokuva Pieni suklaapuoti.

Kirjoittelin aiemmin, että pidin Épernaysta paljon. Toki samppanjalla oli oma osuutensa asiaan, mutta muutenkin minusta tämä pikkukaupunki on ehdottomasti käymisen arvoinen. Kun parin neliökilometrin alueella on noin kymmenen samppanjataloa, saman verran hyviä ravintoloita ja samppanjabaareja, muutama herkkukauppa ja ilmiselvästi ymmärrystä hyvän elämän päälle, eihän täällä voi olla viihtymättä.

Varhaisena sunnuntaiaamuna hymyilytti paikallisen torin vihanneskauppias. Taivaalta vihmoi vettä, keli oli aikamoisen surkea, mutta se ei estänyt kauppiasta aloittamasta päiväänsä pienellä pullolla samppanjaa. Päivästä oli ilmiselvästi tulossa hyvä päivä.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Pariisi, sinä olet kaunis

Pariisi on täynnä elämää ja vastakohtia. Se voi samaan aikaan olla mahtipontinen, mutta pikkusievä. Uhmakas, mutta herkkä. Värikäs, mutta harmaa. Surumielinen, mutta iloinen. Yksi asia on kuitenkin varmaa. Pariisi on kaunis.

Pariisi, olet yhtä loistelias kuin Gallerie Lafayetin lasikupoli.Yhtä tyylikäs kuin Faubourg St-Honoré kadun haute-couture luomukset.Yhtä värikäs kuin tuhannet koripunotut terassikalusteesi tai Printemps tavaratalo iltavalaistuksessa.Toisaalta olet harmaa kuin näkymä kattojesi ylle.Pariisi, olet mahtipontinen kuin Notre-Dame, koristeellinen kuin oopperasi tai suureellinen kuin Hôtel de Ville. Ja samalla olet yhtä pikkusievä kuin Laduréen pastellisävyinen macaron.Pariisi olet niin iloinen ja riehakas kuin Marc Chagallin maalaus. Ja yhtä eläväinen kuin kupliva lasillinen vastakaadettua samppanjaa.Väliin olet surumielinen ja alakuloinen kuin räntäsateessa värjöttelevä terassisi.Pariisi, olet yhtä uhmakas kuin Jean D’arc. Enemmän sinussa on kuitenkin herkkyyttä ja romanttisuutta kuin Eiffel-tornin kuvajaisessa Seineen.Pariisi, sinä olet yhtä täydellinen kuin Eiffel-tornisi. Maailman kaunein rakennus, joka nyplättiin raudasta, mutta tuloksena syntyi herkkää pitsiä.Pariisi, sinuun on niin helppo ihastua. Hullaantua kuin samppanjasta nousuhumalassa. En ole sinusta kuitenkaan aivan varma. Oletko sittenkin rakastaja, joka on vain hetken huuma? Hauska ja mielenkiintoinen muutaman illan juttu, johon on vaikea sitoutua.

Tulen jonain päivänä ottamaan sinusta paremmin selvää.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Vierailu Pommeryn samppanjatalossa

Kirjoittelin aiemmin suloisesta samppanjakaupunki Éperneystä. Vaikka kaupunki oli ihana, vähän harmitti, ettemme saaneet helmikuisena viikonloppuna onnistumaan samppanjatalovierailua. Kaikki Épernayn merkittävimmät toimijat, jotka ottavat yksittäisiä vierailijoita vastaan, olivat kiinni.

Siksi lähdimme vähän merta edemmäs kalaan ja hyppäsimme aamujunaan kohteenamme Champagnen maakunnan pääkaupunki Reims. Noin 20 minuutin junamatkan päässä olevaan kaupunkiin saimme järjestymään vierailun tunnettuun Pommeryn samppanjataloon.

Pommerylle oli rautatieasemalta matkaa noin kolmisen kilometriä. Turistitoimiston tyttö kehotti meitä menemään bussilla, mutta koska aikaa oli, päätimme kävellä.

Menomatkalla katsastimme kaupungin päänähtävyyden, Unescon maailmanperintöluetteloon merkityn Notre-Damen katedraalin. Merkittäväksi kirkon tekee mm. se, että se on toiminut aikoinaan Ranskan kuninkaiden kruunajaiskirkkona.

Reimsin Notre-Dame -katedraalia on verrattu Pariisin Notre-Dameen.Matkalla nauratti tämä samppanjaklinikka. Samppanjaholistin katkaisuasema? 🙂

Vranken-Pommeryn tiluksista ei voinut erehtyä. Jykevien rautaporttien takaa löytyi satulinnamaisia rakennuksia, joiden olisi voinut kuvitella enemmänkin kuuluvan jollekin huvipuistolle kuin vanhalle samppanjatalolle.

Pommeryn historia on mielenkiintoinen ja dramaattinen. Pommery-brändin luoja Madame Pommery jäi kahden lapsen yksinhuoltajaksi 1858 (nuorimman ollessa vielä alle vuoden ikäinen), vain reilun vuoden päästä siitä, kun hänen miehensä oli perustanut yrityksen.

Voi vain kuvitella minkälaista sisukkuutta, peräänantamattomuutta ja rohkeutta on tarvittu 1800-luvun puolivälissä naiselta, joka pystyi luomaan tällaisen kansainvälisesti menestyneen luksusbrändin. Luin, että Clicquot’n leski olisi toiminut Madame Pommerylle esikuvana. Tosin historia kertoo, etteivät naiset juurikaan tulleet keskenään toimeen.

30 euron hintaiseen lippuun sisältyi 45 minuutin englanninkielellä opastettu kiertokäynti samppanjakellareissa ja kierroksen lopuksi kahden samppanjan maistelu.

Madame Pommery oli aikoinaan kaivauttanut 18 kilometrin verran maanalaisia käytäviä ja tällä hetkellä kalkkikiviluolastoissa oli kypsymässä noin 25 miljoonaa samppanjapulloa, joten melkoisesta tuotannosta on kyse.

Totta puhuakseni itse kellareissa ei nyt mitään niin ihmeellistä ollut nähtävänä. Koko samppanjaprosessin vaiheet voi lukea mistä vaan ja tällä kierroksella ainakin minua vaivasi oppaamme voimakas ranskalainen aksentti.

Historian havinaa.

Oikeastaan ainut asia mikä toi kierrokseen oman erikoisuutensa olivat kellareiden uumenissa olevat tilataideteokset. Nykyiset omistajat Vrankenit ovat taiteesta kiinnostuneita ja he järjestävät kellareihin vaihtuvia taidenäyttelyitä. Nykytaidetta täydensivät kellareiden seinien vanhat reliefit, jotka olivat Madame Pommeryn ajalta.

Työ nimeltään Happy Forest.Vanha ja uusi taide kohtaavat.

Kierroksen lopussa maistelimme Pommeryn perustuotetta kevyttä, sitrusmaista Brut Royalia ja eleganttia Grand Cru Vintage -samppanjaa, jonka vuotta en ikävä kyllä laittanut muistiin. Jälkimmäinen samppanja oli aikamoista nannaa.

Lasillisten ja kaupan kautta kotiin.Tiesitkö, että suurin samppanjapullo on nimeltään Melchizedec. Se vetää 30 litraa samppanjaa ja vastaa 40 normipulloa.

Vähän tällaisten massatuottajien tutustumiskerroksia vaivaa kaupallinen liukuhihnamaisuus. Samaa settiä vedetään usean kerran päivässä: toiset sisään ja toiset pikaisesti ulos. Loppujen lopuksi mitään niin ihmeellistä nähtävää kierroksella ei ollut. Vähän jäi mietityttämään, oliko 30 euron arvoista. No, samppanja ainakin maistui.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Ihana, ihana samppanjanhuuruinen Épernay

Oletko kuullut Épernaysta, pienestä ranskalaisesta kaupungista, joka elää samppanjasta ja samppanjalle?

Reilun parin tunnin junamatkan päästä Pariisista jäämme pois päällisin puolin katsottuna maaseudulla. Aseman kyltissä lukee Épernay ja tienviitta opastaa meitä mahtipontisesti Avenue de Champagnelle.

Äkillisen päähänpiston huumaavina tulimme ystäväni kanssa katsomaan, mistä se samppanja oikein tulee. Olemme saapuneet samppanjapääkaupunkiin, 26 000 asukkaan Champagnen maakunnan kuplivaan keitaaseen.

Samppanjaan ei voi tässä kaupungissa olla törmäämättä. Jo lyhyt kävelymatka asemalta majapaikkaamme paljastaa, että olemme todellakin asian ytimessä: samppanjakauppoja ja -baareja näkyy katukuvassa siellä täällä.

Piskuisessa kaupungissa oli upea kaupungintalo ja vaikuttava teatteri.Charles Perrierin entiseen kartanoon valmistuu samppanjamuseo vuoden 2019 lopulla.Vuokraemäntämme ilmoittaa olevansa ranskalaiseen tapaan puoli tuntia myöhässä, mutta ei hätää. Väsyneet reissaajat saavat kurkun kostuketta pienviljelijöiden omistamassa samppanjabaari C comme Champagnessa (C niin kuin samppanja).

Mistään hienosta luksuspaikasta ei ole kyse. Pikemminkin sellaisesta maaseutupaikkakunnan sekavasta pikkubaarista, jossa paikalliset istuutuvat baatitiskille nauttimaan lasillisen. Täällä tosin tuopin sijasta käteen isketään samppanjalasi.

Meille kiikutetaan pikkupurtavaa ja aikamoisen messevä samppanjalista. Laseittainkin saatavissa samppanjoissa on valikoimaa. Kuuden samppanjan tasting-paketti olisi irronnut 40 eurolla, mutta tällä kertaa tyydymme lasillisiin virkistävää roseesamppanjaan. Kun kerron tarjoilijalle pitäväni hyvin kuivista samppanjoista, saan bonuksena maistaa vielä Brute Nature samppanjaa, johon ei ole lisätty sokeria lainkaan. No, kurisioteetti sinänsä, muttei tule kuulumaan suosikkeihini.

Rankka päivä ja pitkä matka takana. Samppanja virkistää aina.Saimme esimakua siitä, mitä samppanjanhuuruinen Épernay tulisi olemaan. Vaikka vettä satoi lähes koko vierailumme ajan, tämä söpö maalaismainen kaupunki hurmasi samppanjan ystävän väkisinkin. Jotenkin oli mukavaa seurata kuinka maanläheisesti samppanjaan täällä suhtauduttiin. Luksusjuoma oli muuttunut arkipäiväiseksi maataloustuotteeksi, jota saattoi ostaa jopa grillikioskin kylmäkaapista. Ja mikä ihaninta, hintataso oli halvin koskaan näkemäni. Lasillinen hyvää samppanjaa irtosi jo kuudella eurolla.

Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteikö samppanjaan Épernayssa suhtauduttaisi vakavasti. Jos ei katukuvasta tullut vielä selväksi, mikä tätä kaupunkia hallitsee, viimeistään kävely Avenue de Champagnella osoittaa Épernayn roolin samppanjapääkaupunkina.

Leveää väylää reunustavat hulppeat pääosin 1800-luvulta peräisin olevat vanhat villat ja kartanot, joista suurin osa on samppanjatuottajien taloja. Bongaan monta tuttua samppanjamerkkiä kuten Moet & Chandonin, Pol Rogerin ja Perrier-Jouetin, mutta suurin osa tuottajista on minulle tuikituntemattomia. Tuntui hullulta ajatella, että jalkojemme alla risteilee yli 100 kilometrin verran labyrinttimaisia samppanjakellareita, joiden käytävillä miljoonat pullot odottelevat kypsymistään.

Helmikuun alku ei ollut paras mahdollinen vierailuajankohta, sillä suurin osa samppanjataloista, jotka ottavat vieraita vastaan, olivat kiinni. Moet & Chandon oli suljettu talviviikonloppuisin, Mercierillä tehtiin remppaa ja de Castellane aukesi vasta maaliskuussa. Onneksi vierailu suuremmalla tuottajalla järjestyi Pommerylle naapurikaupunki Reimsiin. Muuten ei olisikaan ollut mitään samppanjaan liittyvää syytä poistua Épernaysta.

Muutaman talon edessä oli onneksi kylttejä, missä kerrottiin mahdollisuudesta maisteluun. Valitsemme kadun kaukaisimmasta päästä pienen ja uudehkon tuottajan Paul-Etienne Saint Germanin.

Oli kerrassaan ilo käydä tutustumassa tällaiseen lämminhenkiseen perheomisteiseen yritykseen, jossa rouva itse kertoi meille yrityksensä toiminnasta ja isäntäkin kävi siinä sivussa tervehtimässä. Rakastettava pariskunta, joka oli rohkeasti lähtenyt toteuttamaan unelmaansa. Sitä paitsi ne pari samppanjaa joita maistoimme, toinen talon iäkkäämpää prestiisisamppanjaa, olivat erinomaisia.

Tänne, jos haluat kohdata enemmän samppanjan artesaanihenkeä.Harmittelin koko reissun aikana, että olin lähtenyt liikkeelle taas ihan liian täydellä ja painavalla matkalaukulla. Kaupoissa oli melkoisen mukavia samppanjatarjouksia, joista olisi ollut kiva valita kotiin tuomisia. Onneksi sain käsimatkatavaroissa tuotua puoli tusinaa tyylikkäitä Lehmannin samppanjalaseja.

Épernayhin onnistuu päiväretki Pariisista, mutta tälle kaupungille kannattaa ehdottomasti varata enemmän aikaa. Kun samppanjan lisäksi kimppaan lisätään rypäs hyviä ravintoloita, muutama herkkukauppa ja leivoksia pursuava kahvila, olisin saanut täällä hyvin menemään useammankin vuorokauden. Tulen ehdottomasti palaamaan tähän viehättävään samppanjakuplaan vähän lämpimämpänä ajankohtana. Sitä odotellessa – chin chin.

Épernayhin pääsee Pariisin Gare de l’Est asemalta. Junia kulkee noin kahden tunnin välein. Liput maksoivat hengeltä 24 euroa/suunta.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Lumi sotki Pariisin ja aiheutti suuntavammaiselle paniikin

Kun Pariisiin lunta satoi ja mitä sitten tapahtuikaan.

Tiedättehän, on olemassa ihmisiä, joilla on lukihäiriö. Sanojen hammottaminen on vaikeaa ja kirjaimet tuppaavat menemään sekaisin. Mutta onko kukaan diagnosoinut hahmotusongelmaa, jossa yksinkertaisesti ei pysty hahmottamaan suuntia tai kokonaisuuksia? Olen nimittäin varma, että sellainen häiriö minulla on. Eksyn aina kaikkialla, enkä omaa pienintäkään suuntavaistoa.

Voitte vain kuvitella kuinka paljon tämä ongelma tuottaa harmia ja päänvaivaa yksinmatkaavalle. Uuteen paikkaan saavuttuani minun on tosi vaikeaa luoda minkäänlaista kokonaiskuvaa. Jo pelkästään majapaikkaan takaisin osaaminen vaatii monta toistoa, ennen kuin homma onnistuu ilman eksymistä.

Pahimpia ovat vanhojen kaupunkien kapeat kujat, joiden sokkeloihin pystyn eksymään totaalisesti. Myös metrojen suuret risteysasemat ovat haastavia. Vaikka opasteet ovat yleensä hyvät, siltikin olen pystynyt pyörimään maan alla kuin olisin tiheimmässä sademetsän viidakossa.

Uudet paikat ovat minulle yhtä sekavia kuin Pompidou keskuksen rakenteet.Koska tunnen ongelmani, olen tottunut varmistelemaan asioita etukäteen erityisesti silloin, kun jossain pitää olla tiettynä aikana. Jos menen lentokentälle julkisilla kulkuvälineillä, kirjaan reitin ja meno-ohjeet tarkoin ylös. Tiedän nimittäin, että silloin kun hermostun, selkeä ajatteleminen on vaikeaa ja ”askelmerkit” sekoittuvat entisestään. Suurkaupungeissa on onneksi lähes aina olemassa vaihtoehto taksi, eksyneen viimeinen pelastus.

Tai no melkein aina. Ei nimittäin silloin, kun Pariisiin sattuu satamaan poikkeuksellisen paljon lunta.

Eiffel-tornissa oli pipo tarpeen.Kävi nimittäin niin, että kun olimme ystäväni kanssa lähdössä keskiviikkona Pariisista, edellisenä iltana taivas rupesi työntämään sakeanaan räntää. Luin jostain, että näin paljoa lunta kaupunkiin ei ollut satanut kerralla viimeiseen 15 vuoteen. Niin minun tuuria!

Koska uumoilimme jonkinlaista liikenneruuhkaa aamuksi, päätimme olla ennakkoviisaita ja mennä lentokentälle helpoimman kautta taksilla. Tilasimme hotelliltamme auton edellisenä iltana valmiiksi ja varasimme puolisen tuntia lisäaikaa kentälle menoon. Tähän asti kaikki oli hyvin ja matkalaisen elämä järjestyksessä.

Seisoimme hyvissä ajoin hotellimme ala-aulassa taksia odottamassa. Sitä ei vaan kuulunut sovittuna aikana. Menin oikein ulos katsomaan, jospa auto olisi jäänyt kapealla ja sohjoisella kadulla odottamaan meitä pienen matkan päähän. Eipä näkynyt.

Menin tiedustelemaan asiaa respan tytöltä, joka oli jo tovin istunut siinä kaksi luuria korvillaan, ilmeisemmin yrittäen saada yhteyttä taksiasemaan. ”Niin, missäköhän se meidän taksi mahtaa viipyä?” – No taxis today. ”Anteeksi, mutta meillä oli etukäteen tilattu taksi.” – No taxis today, there is snow. ”Niin, mutta ymmärräthän, meidän pitäisi päästä lentokentälle ja taksi on jo eilen tilattu.” – I’m sorry, no taxis.

Että sillä lailla. Olisikohan meitä kannattanut informoida tästä vähän aikaisemmin? Kehottaa esimerkiksi varautumaan kentälle menoon jollain muulla tavoin tai varaamaan edes tuplasti aikaa. Joku toinen hotelli olisi ehkäpä tiennyt, että koko Orleyn lentokenttä oli aamupäivän suljettu eikä sieltä lähtenyt yhtäkään lentoa. Ja että todennäköisesti meidänkin lentomme tulee olemaan rutkasti myöhässä. Tämä tieto olisi varmasti rauhoittanut panikoivaa mieltä. Mutta tätä emme tienneet. Tiesimme vain – no taxis, mikä ei itse asiassa pitänyt ihan paikkaansa. Kyllä noita mittariautoja näytti kaduilla silti ajelevan.

Ainut keino oli lähteä raahaamaan laukkuja sohjossa ja etsimään meille neuvottua metroasemaa ja sieltä metroa. Matkustaa sillä tietylle asemalle, vaihtaa siellä lähijunaan ja sitten pienempään lähijunaan. Tai toista reittiä tietylle metroasemalle ja vaihtaa sieltä lentokenttäbussiin.

Onneksi ystävä oli mukana. Tiedän kuinka paha tuollainen ruuhkainen metroasema tällaisessa hermo menee -tilanteessa tulisi minulle olemaan.

Ensimmäinen etappi sujui hyvin. Muutaman kerran kysyttyämme oikea metro löytyi ja onnistuimme jäämään oikealla asemallakin pois. Sitten porteista ulos ja sieltä oikeaan RER-lähijunaan.

Minä tapani mukaan juutuin portteihin. Syötin lippua hermostuksissani useaan kertaan metron lukijaan ennen kuin portin ovet suostuivat aukeamaan. Vaan sitten iski hyperventilaatiopaniikkisydämenpysähdys. Katsoin oikealle, katsoin vasemmalle, katsoin eteenpäin. Ystävästä ei merkkiäkään.

Koska aikaa ei ollut tuhlattavaksi, suunnistin laiturille, jonka luulin olevan oikea. Laituri on tupaten täynnä ihmisiä, ystäväni löytyminen tuosta ihmismassasta olisi lähinnä silkkaa hyvää tuuria. Enkä itseasiassa tiennyt olinko edes oikealla laiturilla.

Maan alla kun oltiin, puhelut eivät yhdistäneet tai jos yhdistyivät katkesivat lähes saman tien. Tai sitten melu oli sen verran kova, että kuuluvuus oli lähinnä nolla. Nousin liukuportaita takaisin ylös, siltä varata, että ystäväni olisi siellä. Ja sitten takaisin alas. Nyt oli pakko tehdä omat päätökset. Koneen lähtöön oli jo tässä vaiheessa liian vähän aikaa.

Tässä kohtaa voin sanoa, että pariisilaiset, I LOVE YOU! Mitä ihmettä on puhe, että pariisilaiset ovat ylimielisiä ja koppavia niitä kohtaan, jotka eivät puhu ranskaa? Tai sitten vaan surkea, eksynyt, panikoiva, yksinäinen täti-ihminen Pariisin metrossa on niin säälittävä näky, että sain apua usealta taholta. Ystävällinen mieshenkilö kantoi jopa Denfert-Rochereaun asemalla laukkuni ylös portaita ja opasti minut pysäkille, mistä lähtevät Orleyn lentokenttäbussit.

Tai siis piti lähteä. Sitten iski taas paniikki. Lumitilanteesta johtuen lentokenttäbussit eivät kulkeneet.

Pelastusenkeli ilmeisesti kuuli rukoukseni, sillä paikalle kurvasi kuin tilauksesta musta tila-auto, joka tarjosi seitsemälle hengelle kuljetusta kentälle 10 euron henkilöhintaan. Auto saatiin täyteen ja helpottunut täti-ihminen lentokentälle.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ystävänikin saapui mutkien kautta kentälle. Helsinkiin saavuttiin lopulta lähes viisi tuntia myöhässä.

Jos tuota reilun viiden sentin räntäkerrosta miettii suomalaisesta näkökulmasta, ei voi kuin ihmetellä, kuinka se sai koko suurkaupungin sekaisin. Räntäsade oli kuitenkin loppunut jo ajat sitten ja aamupäivällä kadut olivat jo sulana, mitä nyt vähän kasautunutta loskaa oli reunustoilla. Mutta pariisilaisille tämä oli ilmiselvästi liikaa. C’est la vie!

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.