Monthly Archives

syyskuu 2017

Testasin Suomen parhaan hotellin

Rovaniemeltä kuuluu kummia. Pieni perheomisteinen hotelli valittiin kansainvälisellä Trivagon hotellisivustolla vuoden 2017 Suomen parhaimmaksi hotelliksi. Piti mennä ottamaan selvää, mitä ihmettä siellä pohjoisessa oikein puuhataan.

Hyvä hotellikokemus on aina monen tekijän summa. Miljöön pitäisi olla ylellinen, mutta samalla rento. Huoneen pitäisi olla kaunis ja viihtyisä, mutta yksilöllisen kotoinen. Henkilökunnan pitäisi olla ystävällistä, muttei kaavamaisen jäykkää. Aamiaisen pitäisi olla monipuolinen, mutta jotain muuta kuin perussettiä. Ja pisteenä iin päällä asiakkaan odotukset pitäisi vielä ylittää.

Siinä palikat, joihin harva hotelli maassamme pystyy. Se ken pystyy, voi onnitella itseään. Onnea siis Arctic Light Hotel! Hotellinne on juuri niin ihana kuin väitetään. Tämän hotellin parasta antia on sen ihastuttava ilmapiiri. Teillä viihtyy. Olette tosiaan voittonne ansainneet.

Kun näin hotellirakennuksen ensimmäistä kertaa, tunsin kieltämättä pienoista pettymystä. Vaikka tyylipuhdas funkkisrakennus olikin kyseessä, talo näytti hieman kolkolta virastorakennukselta, mikä sen alkuperäinen tarkoitus onkin ollut. Oven vieressä viehkosti hymyilevä värikäs poro antoi osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Heti kun astuin ovesta sisään, voilà, maailma muuttui. Olin saapunut kotoisaan huippuhotelliin.

Tätä boutiquehotellia on remontoitu pieteetillä ja tyylillä, mutta siltikin kaikesta aistii jonkinmoisen hyväntuulisuuden ja leikkisyyden. Ehkäpä juuri siinä on tämän hotellin juju. Luksusta voi tehdä ilman pönötystä.

Respan vieressä karvapäällysteinen keinu odotti keinujaa. Turkistyynyt ja -peitot lepäsivät puolihuolimattomasti rennoilla plyysisohvilla ja tuoleilla. Ryhdikkäät pöytälamput loivat sopivasti tunnelmaa. Seinustalla takkapuut oli pinottu kauniisiin riveihin. Hotellin maskotti jääkarhu Nanuk oli noussut pöydälle tarkastelemaan tulijaa.

Matkalla huoneeseeni ihastelin alkuperäisiä käytäväkaiteita, joissa porot vetivät Aslakkeja pulkkineen. Keskellä rappukäytävää oli vanha hissikuilu, joka oli valaistu vaihtuvilla värivaloilla. Kuin revontulet olisivat käyneet leikkiään.

Ja sitten tämän näytelmän paras osio. Huoneeni, suite. 40 neliötä kaikkea sitä, mikä tekee hotellihuoneesta The Huoneen. Kunnon vuode tyynyvuorella ja ylellisellä turkispeitolla. Sängynpäädyssä oma tähtitaivas. Nurkassa vanha vintage-takka, joka ikävä kyllä tänä päivänä oli vain koristeena. Kultainen plyysisohva ja mittava nojatuoli. Katossa kuolaamisilmiön aiheuttava kattovalaisin. Ja kylpyhuone, jolla oli kokoa mittavasti. Putelirivistöstä löytyi kylpyvaahtoa, joten kylpyamme saisi tarjota illalla vaahtokylvyn.

Näköala kadulle ja vastapäiseen rakenteilla olevaan taloon oli tylsä. Siksi vetäisin paksut samettiverhot ikkunoiden eteen. Parasta näin kätkeytyä täysin omaan tunnelmalliseen hotellikuplaan.

Päätin oitis, että poistun huoneesta ihan pikaisesti vain alakertaan haukkaamaan jotain iltapaa. Valittavana oli kaksi ravintolaa. Varsinainen hotellin à la carte ravintola Arctic Boulevard tai kevyempää nälkään Lasiterassi. Tähän hetkeen Lasiterassin porohampurilainen oli passeli, joten sinne.

Jos nyt jotain kritiikkiäkin nostaisi esiin, niin en oikein ymmärtänyt Lasiterassin muovilehdillä somistettua seinää tai muovikukkia pöydissä. Tuo italialaistyyppinen piazza-meninki oli ihan eri maailmasta, eikä sopinut mielestäni yhteen sikarilounge-tyyppisten huonekalujen ja poronsarvivalaisimien kanssa. Täti-ihmisen mielestä, tässä kohtaa tuli vähän tyylirikko, mutta annettakoon anteeksi. Ei silti, tila oli ihan hauska, paitsi näkymät sisäpihan autopaikoitusalueelle. Verhot ikkunoiden edessä olisivat olleet melkein mukavammat.

Hauskaa oli myös, että nuori tarjoilija osoittautui kotikaupunkini karjalaispojaksi. Oli hienoa kuulla, kuinka henkilökunta oli oikeasti ylpeä työpaikastaan.

Turha varmaan mainita, että ilta suitessani sujui kovin rattoisasti kylvystä nautiskellen ja suuren sänkyni tyynyvuoren keskelle parkkeeraten. Kaukosäädin käteen ja lempipuuhaani, kanavaralli käyntiin ennen kuin uni saapui.

Arctic Light hotellia ei voi ohittaa mainitsematta aamiaista. Tämä hotelli on nostanut aamiaisen ihan uudelle vuosikymmenelle. Julkkiskokki Sara La Fountain on suunnitellut hotellille oman aamiaiskonseptin. Täällä voi unohtaa munat ja pekonit (tosin kyllä niitäkin oli). Omasta mielestäni visuaalisen aamiaispöydän huippua olivat erilaiset vastapuristetut vihannes-, hedelmä- ja marjamehut, shotit, smoothiet, jugurtti/myslikombot, raakakakut ja tuorepuurot. Kaikki kauniisti yksittäisistä laseista tarjottuna tai pieninä paloina tarjoiluvadeilla. Kauniit astiat: Iittalan Taika-sarja, Marimekon lautaset ja Ultima Thulen lasiastiat täydensivät kokonaisuutta.

Paras hotelliaamiainen ikinä, ehdottomasti. En muista, että olisin koskaan aiemmin saanut yksin kulumaan lähes 1 ½ tuntia hotelliaamiaisella. 24 euron hintaan pääsee myös hotellissa majoittumaton tästä ihanuudesta nauttimaan.

Arctic Light Hotel – olet tuikkiva tähtönen. Tai leikkivä revontuli. Tai samaan aikaan taivaalla aurinko, kuu ja tähdet. Lämpö, valo ja tunnelma – kaikki samassa paketissa. Se on jo aika paljon pieneltä hotellilta.

Arctic Light Hotel tarjosi minulle suiten perushuoneen hinnalla.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Luopumisen tuskaa

Kannattaako asioita ylipäätään omistaa? Onko ihminen vapaampi ja huolettomampi ilman omistamisen taakkaa?

Tulin Lappiin. Tällä kertaa en yhtä iloisin ja rentoutunein mielin kuin aiemmin. Mieltä painoi luopumisen tuska. Tulin myymään rakasta lintukotoamme.

Mulla on mieheni kanssa ollut useamman vuoden Lapissa pieni loma-asunto. Sellainen kelorivarin pätkä, joka on ollut tukikohtamme Lapin reissuillamme.

Ikävä kyllä mökin käyttö on jäänyt viime vuosina vähäisemmälle kuin alun perin suunnittelimme. Matka on pitkä ja jotta tänne saakka viitsii ajaltaa tarvitaan useampi vapaapäivä kuin pelkkä viikonloppu. Levottomina sieluina meillä on myös vaikeuksia viettää lomaa yhdessä ja samassa kohteessa. Ympärillä oleva laaja Lappi houkuttaa ja sitten on vielä se Pohjois-Norjakin, josta saimme tänä kesänä vasta pienen siivun raapaistua.

Rupesimme miettimään järkiperustein onko mitään mieltä pitää tällaista investointia suurimman osan vuotta tyhjillään. Jos täällä käy jouluna ja kesälomalla, onko järkeä maksaa koko vuoden lainaa ja käyttökuluja?

Asiat eivät kuitenkaan ole aina niin yksinkertaisia. On olemassa myös ne tunnesyyt. Rakennukseenkin voi kiintyä. Vuosien varrella tätä pesää on tullut laitettua mieleiseksi. Pienet itse hankitut yksityiskohdat ovat lisänneet hyvää tunnelmaa ja muutenkin tuntuu, että tässä kämpässä on fengshuit kohdallaan.

Näiden vanhojen kelohirsien ympäröiminä olemme viettäneet tunnelmallisia jouluja, tuijotelleet lapintakan loimutusta, kerranneet mukavien päiväretkien antia ja haaveilleet tulevasta. Vuoron perään olemme pitäneet revontulivahtia tai ihmetelleet terassilla Lapin yötöntä yötä. Palanneet mökkiin hikisinä milloin hillasoilta, milloin vaelluksilta tai hiihtoretkiltä. Seuranneet pihalla kuljeskelevia poroja ja heitelleet kuukkeleille leipäpaloja. Kivunneet lähitunturin laelle juomaan samppanjaa. Ja nytkö sitten olisi aika luopua tästä kaikesta, meidän omasta lintukodostamme?

Näillä puilla on ollut elämää ja tarinoita jo paljon ennen meitä.

Olen tehnyt surutyötä. Silitellyt uurteisia, vuosien tummentamia keloja ja jutellut niille. Tutkinut niiden pintaan piirtyneitä tarinoita, jotka ovat syntyneet kauan ennen meitä. Meistä on tullut näiden vuosien aikana läheisiä.

Myydäkö vai eikö myydä? Järki sanoo yhtä ja sydän toista. Kumpi edellä pitäisi mennä? Siinäpä pulma.

Salaa toivon, ettei kukaan ostaisi tätä.

Tänään yhtä sumussa kuin ympäröivä luonto.

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Hymyilyttää – reissua pukkaa

Kun kalenteriin on merkitty lähitulevaisuuteen ainakin kolme reissua, tuntuu siltä kuin olisi hengissä.

Voiko matkailuun addiktoitua? Kyllä voi. En tiedä onko hyvä vai huono juttu, mutta jotenkin kummasti minulle tulee rauhaton olo, jos yhtään reissua ei ole tiedossa. Mitä useampi matka kalenteriin on buukattu, sitä seesteisemmältä olo tuntuu. Tällaisia matkasuunnitelmia tällä kertaa:

Kööpenhamina, smørrebrød & øl

Keväällä kävin elämäni ensimmäistä kertaa Kööpenhaminassa. Nimesin kaupungin hymyilevien ihmisten kaupungiksi. Huonoista keleistä huolimatta Köpiksen ilmapiirissä oli monta sellaista asiaa, jotka saivat minut syttymään. Kauniita rakennuksia, hyviä ravintoloita, kuuluisaa skandinaavista designia, rentoa elämänmenoa.

Ihastuin niin kovin, että ensi kuussa lähden miehen kanssa maistelemaan hyggeily-meininkiä uudelleen. Kun meistä on kyse, luulenpa, että maistellaan myös muutama tanskalainen voileipä.

Andalusian auringon alle

Minulla on ikävä sinistä taivasta. Turha varmaan mainita, että sadekiintiö alkaa olla nyt täysi. Kun keväällä sataa, kesällä sataa ja koko alkanut syksy vaan sataa, nyt riittää! Menen aurinkoon, lennän etelään, meen Malagaan.

Pari vuotta sitten kiertelin Andalusiaa Malagasta länteen, nyt ajattelin sitten suunnata vaihteeksi itään. Nerja ja Alméria ovat vahvat ehdokkaat. Toki Malagaankin jäi vielä paljon nähtävää (kuten monta kiinnostavaa tapas-baaria), joten sille on ehdottomasti varattava muutama päivä. Ja ilman muuta käyn Fugessa tapaamassa sukulaissöpöläisiä. K&I, jos sviittinne on vapaa, täti-ihminen tulee taas lokakuussa siemailemaan cavaa parvekkeellenne 🙂

Saksan ihanat joulumarkkinat

Marraskuun lopussa on tiedossa erikoinen reissu, jota odotan todella paljon. Lähden yhteistyössä Finnlinesin kanssa laivalla Saksaan. Sen lisäksi, että pääsen kokemaan laivamatkan Finnlinesin uudistetulla laivalla (aiempi postaus täällä), pääsen samalla reissulla käymään iki-ihanilla Lyypekin ja Hampurin joulumarkkinoilla.

Olen lukenut ja nähnyt kuvia noista legendaarisista ja tunnelmallisista markkinoista, joille muut joulutapahtumat lähinnä kalpenevat. Olen kertakaikkisen täpinöissä siitä, miltä mahtaakaan näyttää vanhojen raatihuoneentorien miljööt, joille on rakennettu mielikuvitukselliset ja hulppeat joulumaailmat. Saattaapa olla, että jouluhypetys saa tämän romantikon otteisiinsa. Voitte olla varmoja, että jonkinmoinen kuvakavalkadi on blogin sivuille luvassa.

Little Red Dot – maailman tihemmin asuttu kaupunkivaltio

Eilen lyötiin lukkoon myös merkkipäivämatka ensi maaliskuulle. Miehelle tulee pyöreitä vuosia täyteen ja pitkään pähkäiltiin sitä, mitä oikein tuolloin tehtäisiin ja minne mentäisiin. Voisihan sitä juoda vaikka Singapore Slingiä Raffles hotellissa ja heitellä maapähkinänkuoria lattialle. Siitä se sitten lähti…

No ei nyt ihan, mutta Singaporeen päätettiin lähteä. Aasia kiinnostaa, lämpö kiinnostaa, miellyttävä miljöö kiinnostaa, aasialainen ruoka kiinnostaa ja hyvät hotellit kiinnostavat. Itse olen joskus opiskeluvuosina käynyt opintomatkalla Singaporessa ja ihan hyvällä kaupunkia muistelen, vaikka siitä aikaa jo kotvan onkin.

Singapore on helppo matkakohde ilman Aasian suurkaupunkien kaoottisuutta (jonkun mielestä varmaan tylsäkin, mutta sopii meille). Kaupungista löytyy myös niin monta erilaista kaupunginosaa, että samalla reissulla voi tehdä kevyen Aasian kiertomatkan Kiinasta Intiaan.

Päätän matkahaaveraporttini olohuoneestamme tähän. Nyt voin rentoutua. Uusia matkoja ja uusia seikkailuja on tiedossa.

Joulukuva ja Singapore-kuvat: Pixabay

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

 

Olo Garden & Bar – Michelin-ravintolan karvalakkiversio

Rakastan hyvää ruokaa, mutta en haluaisi maksaa siitä itseäni kipeäksi. Michelin-tähditetty ravintola päätti lähestyä meitäkin, ei niin paksulla lompakolla varustettuja.

Ravintolamaailmaa seuraavat tietänevät, että ravintola Olo Helsingissä on yksi Suomen neljästä Michelin-tähditetystä ravintolasta. Maallikkona voin vain kuvitella mikä määrä työtä, ammattitaitoa, luovuutta ja intohimoa tarvitaan, jotta tuo tähti saavutetaan. Puhumattakaan siitä, että se säilytetään vuosi toisensa perään.

Asiakkaalle tuo gastronomian taivaan kirkkain tähti lupaa paljon ja ravintolalle asettaa melkoisia paineita noiden odotusten täyttämisestä. Henkilökuntaa ja työtä tarvitaan normitasoa enemmän, joten ei ihme, että hinnat ovat sen mukaisia. Ikävä kyllä minulle, omalla rahalla ruokailevalle, kakkosella alkava kolminumeroinen ravintolalasku hengeltä tuntuu paljolta. Vaikka hyvästä ruuasta nautinkin todella paljon, kipurajoilla tässä hintatasossa mennään.

Tämä problematiikka huomattiin myös Olossa. Kaltaisilleni nautiskelijoille ravintola avasi varsinaisen Olon viereen kulman taakse uuden ravintolan Olo Garden & Barin. Kyse on varsinaisen Olon jonkinlaisesta karvahattupuolesta. Paikasta, jonne on helppo tulla syömään tai vaikka vain lasilliselle ilman turhaa pönötystä ja hifistelyä.

Olin iloinen saadessani kutsun bloggaajien dinneri-iltaan maaliskuussa avattuun Olo Gardeniin. Sen lisäksi, että oli mukavaa tavata itselleni vieraampaa ruokabloggaajaporukkaa, olin myös kovin utelias näkemään ja kokemaan, millainen on tämä arvostetun gourmet-pyhätön pikkusisko.

Ravintola oli sisustukseltaan yllättävä ja viesti heti ensi alkuun rennosta otteesta. Oltiin kerrostalojen välissä jonkinlaisella katetulla ja lämmitetyllä sisäpihalla. Ehkä parhaiten miljöötä kuvaa se, että tuli tunne kuin olisi ollut kesäterassilla, mutta kalseasta syyssäästä huolimatta lämpimällä ja kotoisella sellaisella.

”Kun teemme ruokaa, tärkeintä on, että todella välitämme siitä, mitä teemme”, kertoo Jari Vesivalo, mies Olon ruuan takaa. Tämä filosofia välittyi myös illallisessamme. Illan menu oli yksinkertaisesti herkullinen. Raaka-aineille oli annettu niille kuuluva rooli ilman turhaa kikkailua. Makumaailma oli se, mikä ratkaisi.

Aloitimme keittiön tervehdyksellä, joka oli yllättävästi juotava. Hibiscus-sitruunatee sitruunaverbenaöljyn ja päälle murennetun kuivatun sitruunaverbenan kanssa oli raikas startti. Tämän jälkeen tarjotut lämpimät pikkulepuskat munavoin ja poronverimoussen kanssa vain lisäsivät sopivasti ruokahalua.

Varsinainen alkuruoka oli hauskasti piilotettu salaatin lehden alle. Lautaselta löytyi lähituottajan vuohenjuustoa, mehustettua tomaattia, mansikkaa ja paahdettua mantelia. Klassikkoyhdistelmiä, mutta toimivia.

Pääruuan sokeri-suolattu ja hiillostettu siika uiskenteli kevyesti misolla maustetussa voi-valkoviinikastikkeessa. Täydellinen kala-annos, etenkin kun lisukkeena oli varmasti parasta koskaan syömääni kukkakaalia. En tiedä millä olivat nuput maustaneet, mutta lopputulos oli syntisen hyvää.

Taattu Olo-laatu ei pettänyt jälkiruuassakaan. Suklaa-addiktoituneelle tämä oli silkkaa huumetta. Kurkkasin menusta, mitä tulikaan syödyksi. Maitosuklaagranache, manteli-seesamsiemenpraline, suolakaramellia, vadelmaa, vadelmahyytelöä, suklaakeksiä ja sitruunaruoholla maustettua crème anglaisea. Suomeksi: tämä oli taivaallista! Siis niin taivaallista, että hekumassani unohdin kuvata koko kauniin annoksen.

Olo Gardenissa neljän ruokalajin yllätysmenu kustantaa 57 euroa ja kuudella ruokalajilla 75 euroa. Sen lisäksi listalta löytyy myös yksittäisiä annoksia, joten syömään voi mennä joko pitkän kaavan mukaan tai piipahtaa arkisemmin vaikka vain huikopalalla.

Nimensä mukaisesti Olo Garden & Bar on samalla myös cocktailbaari. Listalta löytyy 15 kiinnostavaa juomasekoitusta, joiden suunnittelussa on selvästi ollut luovuutta pelissä. Itse en ole mikään drinksujen ylin ystävä, mutta kahvipohjainen Espresso Martini osui ja upposi.

En voi olla vielä mainitsematta, että Ololla on myös oma viinien nettikauppa Bottlescouts. Löysin bloggaajaillassa sen verran kiinnostavan espanjalaisen uuden viinituttavuuden, että täytynee panna muutama pullo tilaukseen. Kirjoittelen myöhemmin, miten tällainen viinien tilaaminen netin kautta onnistui.

Kiitos Olo Garden & Bar. Tyytyväinen ruokaentusiasti jälleen yhtä hyvää ruokakokemusta rikkaampana.

Illallisen juomineen tarjosi Olo Garden & Bar.

http://olo-ravintola.fi/olo-garden/

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista. 

Viisi matkamuistoa ja viisi tarinaa niiden takaa

Vuosien varrella maailmalta on tarttunut mukaan kaikenlaista rompetta. Ehkä olisin tullut toimeen ilman malesialaisia sorminäppäryyspalloja tai unkarilaista viininannostelutelinettä.

Kun matkoilta raahaa kotiin värikkään intialaisnaisen asukokonaisuuden sareineen päivineen, kotona voi kysyä onko järkee vai ei. Mausteisessa ympäristössä, paahtavan auringon alla asu näytti hienolta, mutta täällä pohjolan perukoilla ei nyt ihan hirveästi ole ollut käyttöä. Totta puhuen näyttää lähinnä naamiaisasulta.

Täytyy myöntää, että monesti muulloinkin olen haksahtanut kummallisiin matkatuomisiin. Matkamuistoilla on taipumus näyttää niin hienoilta kohdemaassa, mutta kotona omassa arkiympäristössä lähinnä oudoilta kummajaisilta. Esimerkiksi kenialainen puunaamari näytti olohuoneemme seinällä kovin irralliselta, joten katsoimme parhaimmaksi siirtää sen irvistelemään varastomme hyllylle.

Toki jotain hyvääkin on matkoilta kotiin kulkeutunut. Olohuoneestamme löytyy viisi matkoilta tuotua esinettä, joilla on erityinen paikka sydämessäni. Vanhimman matkamuiston kohdalla ostohetkestä on vierähtänyt jo yli 30 vuotta, mutta yhä edelleen se saa hymyilemään. Tässä parhaat matkamuistomme ja tarinat niiden takaa:

Rakkauden jumala Kreetalta

Oli kesä 1985. Olimme mieheni (silloisen poikaystäväni) kanssa nuoria ja vastarakastuneita. Ensimmäisen yhteisen ulkomaanreissumme teimme Kreetan saarelle Agios Nikolaosiin. Matkakokemusta oli vielä hyvin vähän ja KAIKKI oli niin ihmeellistä ja ihanaa. Erityisen ihanaa oli se uusi ihminen, jonka kanssa olin matkannut etelän kuumaan aurinkoon.

Päivät makasimme rannalla ja iltaisin kuljimme päämäärättömästi vanhan kaupungin kapeita kujia. Tai istuimme jossain rantakuppilassa juomassa kreikkalaisia viinejä, jotka meistä tuolloin olivat maailman parhaita, Nautimme samettisista öistä ja toisistamme. Viikko vierähti nopeasti ja viimeisenä iltana päätimme ostaa muistoksi jotain uuteen yhteiseen kotiimme.

Paikallisen matkamuistomyymälän hyllyltä kiinnitti huomion täydellisen kaunis kreikkalaisen miehen pää. Kyse oli kipsivalusta, joka esitti rakkauden jumalaa Erosta. Mikäpä meidän fiilistämme olisi tuolloin paremmin kuvannut. Intohimo on vuosien varrella haalistunut, mutta Eros pöytätason päällä muistuttaa ajasta milloin rakkaus oli huumetta.

Taulu, johon meillä ei olisi ollut varaa

Budapestin lähellä on suloinen Szentendren pittoreski kaupunki, jolla on jonkinmoinen taiteilijakaupungin maine. Ainakin tuolloin 80-luvun loppupuoliskolla kaupungissa oli paljon gallerioita, joita oli mukava kierrellä vaikka tiesimmekin, ettei meillä suuremmin ollut varaa niistä mitään hankkia. Korkeintaan jotain pientä, ehkä jokin grafiikkavedos. Tuohon aikaan Unkari oli edullisen hintatasonsa ansiosta erinomainen maa taidehankinnoille.

Eräässä galleriassa jäimme ihastelemaan tummaa taulua, joka miellytti meitä molempia. Kyseessä oli Birkás Istvánin työ Horisontaalinen ja vertikaalinen. Kuten niin monesti aiemminkin, intuition vallassa tuli tehtyä päätös: tuo taulu piti saada. Tässä kohtaa Visa sai vinkua.

Rahat olivat matkan jälkeen muutenkin tiukoilla ja kun lasku saapui, tuli suorastaan harmiteltua, että pitikin mennä tuhlaamaan kyseiseen tauluun. Se oli kyllä kaikkea muuta, mitä meillä alunperin oli suunnitelmissa tai mihin meillä olisi siinä kohtaa ollut varaa.

Taulu kuljetettiin kotiin käsimatkatavaroissa (en tiedä antaisivatko nykyisin edes ottaa matkustamoon noin isoa kappaletta). Koska se ei muualle koneessa mahtunut, 60×70 cm:n kokoinen taulu oli pakko kuljettaa pystyasennossa jalkojani vasten. Oli muuten jalat melkoisen puuduksissa, kun Helsinkiin saavuttiin.

Meistä kumpikin pitää tuosta taulusta yhä edelleen.

Patsas, jolla on pää haaveita täynnä

Lissabon heinäkuu 1992. Olimme matkanneet Albufeiran rannikkokaupungista Lissaboniin pikaiselle päiväretkelle. Montaa tuntia ei jäänyt kaupunkiin tutustumiselle ja epämääräisesti huuhailimme keskustassa yrittäen saada jotain kuvaa pääkaupungista, jonne olimme tulleet.

Jossain vaiheessa pysähdyin paikallisen gallerian ikkunan eteen. Minut oli pysäyttänyt valkoinen veistos, jossa nuoren naisen pää tuijottaa haaveillen jonnekin kaukaisuuteen. Tuossa taideteoksessa oli vähäeleisyydessään jotain sellaista, mikä kiinnosti ja kuiskutteli.

Galleriasta lähdimme tuo veistos mukanamme. Vaikka se oli silloiseen tulotasoomme kovin kallis ja teki suuren loven matkabudjettiimme, olin silloin ja olen yhä iloinen siitä, että ostimme sen. Edelleen se tuijottaa kaukaisuuteen, haaveilee ja uinuilee omissa ajatuksissaan. Jotenkin minusta tuntuu, että vuosien saatossa sen ilmeeseen on tullut enemmän iän tuomaa itsevarmuutta. Se hymyilee arvoituksellisesti vähän kuin Mona Lisa.

Koira ja kohtaaminen Keniassa

Talvella 1996 olimme häämatkalla Keniassa. Teimme viikon safarimatkan, jonka aikana kävimme tutustumassa Masai-heimon kylään.

Kylässä syntyi heti säpinää, kun pikkubussimme pölähti leiriin. Myyntisäkit haettiin esille ja sisältö kopisteltiin värikkään peiton päälle. Viimeisenä säkin pohjalta pakoon pötkivät suurikokoiset torakat. Myynti saattoi alkaa.

Hampaaton vanha Masai-nainen hymyili minulle leveästi, ojensi maasta ottamansa pienikokoisen kivestä hiotun koirapatsaan ryppyisillä käsillään, painoi sen kämmenelleni ja sulki käteni koiran ympärille. Tuijotimme hetken toisiamme. Koira oli löytänyt minut.

Kiitos jonnekin kauas sille, joka aikoinaan loit tuon sympaattisen ja vähän rosoisen hahmon.

Kiinalaiset leijonakoirat

Pekingissä oli 2000-luvun alussa suuri antiikkitori, jonka nimeä en enää muista. Alue oli todella valtaisa ja siellä kiertelyyn olisi saanut kulumaan varmasti koko päivän. Ikävä kyllä meille sattui todella kylmä kiinalainen talvisää, jolloin kosteus pureutuu toppatamineidenkin läpi ja tuuli tehostaa entisestään kylmyyttä.

Yritimme viluisina nähdä edes osan valtavasta tavaratarjonnasta. Jossain kohtaa silmiini osui kaksi posliinista leijonakoirapatsasta. Niitä kauppaava mies näytti ohuessa takissaan meitä vieläkin kylmettyneemmältä.

Jotenkin kävi sääli tuota myyjää. Miehellä ei ollut edes myyntipöytää, vaan hän oli levittänyt harvat tavaransa maahan levitetylle viltille, mistä nuo patsaat äkkäsin. Jotenkin tuli vaan tunne, että juuri tältä myyjältä haluan jotain ostaa.

Olisin alun perin halunnut ostaa vaan toisen, mutta ymmärsin heti kauhistuneen kiinalaisen ilmeestä, ettei se ollut mahdollista. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että leijonakoirat esiintyvät aina pareittain: Ah ja Un edustavat alkua ja loppua, urosta ja naarasta.

Kiinalaiseen kaupankäyntiin kuuluvan tinkaamisen jälkeen leijonakoirat lähtivät tuomaan hyvää fengshuita meidän kotiin. En tiedä mitään patsaiden alkuperästä. Todennäköisesti jotain halpaa kitschiä, mutta kauniit ne ovat joka tapauksessa.

Nämä viisi esinettä ovat vuosien saatossa pitäneet yllä mukavia muistoja matkoiltamme. Palanen Antiikin Kreikkaa, palanen Aasiaa, palanen Afrikkaa ja palanen eurooppalaista taidetta. Viisi erilaista matkaa, viisi erilaista tarinaa.

Mikä on oma suosikkimatkamuistosi? Vai onko tullut ostettua jotain yhtä älytöntä kuin minulla?

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista.