Bloggaaja luupin takana – havaintoja tätiperspektiivistä

Matkablogeissa on viime aikoina ollut lähes trendinä nostaa esiin persoonaa blogin takaa. Tällaista kevyempää ”hömppää” on välillä kiva lukea ja yllättäviäkin asioita näistä ”paljastuksista” on noussut esiin. Samalla on tietysti mukava nähdä millainen tyyppi blogia oikein kirjoittaa ja saada vähän enemmän kasvoja bloggaajalle, jota tulee säännöllisesti seurattua.

Olen varmaan sen verran tylsä tyyppi, että tuntuu, ettei minusta löydy mitään mojovia paljastuksia. Ketään tuskin kiinnostaa se, että olen surkeaakin surkeampi keittiössä, pelkään ajaa autoa ulkomailla tai lempihetkiäni on juoda samppanjaa tunturin laella.

Sen sijaan ajattelin blogissani aina silloin tällöin julkaista ajankohtaisia pohdintoja tätimäiseen tapaani. Niitä sellaisia arjen tohinassa eteen tulleita pienempiä ja suurempia juttuja, joita jää vähän pidemmäksi aikaa kelaamaan.

Joskus esiin pompsahtaa iloisia ja yllättäviä juttuja, joista tulee hyvä mieli. Joskus taas kiukustuu niin vietävästi jostain tai joku asiaa saa kovin surulliseksi. Tai sitten mielensäpahoittaja nostaa päätään ja sitä kokee vaan olevansa niin väärin ymmärretty.

Kirjoittaminen on valtavan terapeuttisista. Tällaisesta yksittäisten arjen kokemusten kirjaamisesta saa omaa pääkoppaa samalla selkiytettyä. Kokeilepa vaikka itse, kuinka hyvin toimii, kun mieltä hiertäviä asioita kirjoittaa ylös. Samalla ikään kuin rykäisee huonot vibat ulos ja vahvistaa entisestään positiivisia tuntemuksia.

Pitemmittä puheitta, asiaan. Tässä otantaa ja ajatuksen virtaa lähipäiviltä.

Milloin nainen on vanha?

Olin mukana eräässä pilottihankkeessa, jossa kyseltiin eri ikäisiltä ihmisiltä heidän mielipiteitään elämän eri alueilta. Täti-ihmisen ikään ehtineenä suuri mielenkiinto kohdistui minulla kysymykseen: Mistä iästä alkaen nainen on mielestäsi vanha?

Tätä asiaa tiedusteltiin mm. nuorelta mieheltä, joka vastasi, että 50 vuodesta alkaen. Ja jäi vielä vähän miettimään, että ehkä sittenkin jo aikaisemmin.

Siinäs kuulitte totuuden. Ihan sama, vaikka kuinka nuorekkaaksi tuntisin itseni, vanha mikä vanha.

Sammakoiden päästely kielletty

On selvää, että asema velvoittaa, mutta joskus tuntuu, että yhdellä sanasammakolla on liian suuri painoarvo. Valitset väärän sanan väärässä paikassa ja heti ollaan leimaamassa syrjinnästä. Ihan sama kuinka hyvin olisit työsi hoitanut siihen saakka. Yksi sana voi olla tarpeeksi vahva syy potkuihin ja hyvän uran päättymiseen.

Sana ”ihmisroska” on huono ja leimaava sana ihan missä asiayhteydessä tahansa, mutta siltikin minun käy jotenkin sääliksi Riikka Moilasta. Erehtyväinen ihminen vain hänkin. Kukapa meistä ei joskus olisi ilmaissut asioita liian painokkaalla tai väärin valitulla termillä. Sitä vaan vahingossa lipsahtaa, vaikka ei pitäisi. Sitten menet aamulla töihin ja kuulet, että kiitos ja näkemiin. Sinä saat potkut. Aika rankkaa minusta.

Tyttöjen ja poikien jutut

Sukupuolineutraalisuus ja varhaiskasvatus pulpahtavat mediassa esiin tuon tuostakin. Hyvä asia on, että pojatkin saavat leikkiä prinsessaleikkejä, eikä kukaan pyri ohjailemaan lasten toimintaa sukupuolen mukaan.

Voi kuinka iloinen olisinkaan itse ollut aikoinani koulussa, jos ei olisi tarvinnut hikisin sormin virkata kieroja patalappuja, vaan olisin päässyt poikien kanssa puutöihin sorvailemaan ja naputtelemaan nauloja lankkuihin. Ikävä kyllä 70-luvun koulumaailmassa tunnettiin vain tyttöjen käsityöt ja poikien puutyöt.

Mutta sitä en millään jaksa ymmärtää, että nyt pitäisi ruveta elämään niin, ettei ole olemassa poikia eikä tyttöjä. Opettajat eivät saisi ryhmitellä lapsia enää sukupuolen mukaan, vaan heitä pitäisi kutsua henkilöinä etunimellä. Pannaan joutuvat sanat tytöt ja pojat, sillä opetushallituksen mukaan sukupuoli on vain yksi ominaisuus monien ominaisuuksien joukossa.

Hmmmm, minusta kuitenkin aika keskeinen ominaisuus, jota ei oikein voi mielestäni ohittaa tai vähätellä. On opetushallitus mitä mieltä tahansa, siitä nyt ei pääse mihinkään, että me vaan yhä edelleen synnymme tytöiksi ja pojiksi. Toisilla on pippeli ja toisilla pimppi. Tosin joku neropatti radiossa ehdotti, että tasapuolisuuden nimissä värkkejämme pitäisi ryhtyä kutsumaan etupyllyksi ja takapyllyksi.

Minusta on rikkaus, että meillä on päiväkodeissa, kouluissa ja työpaikoilla niin tyttöjä kuin poikia, miehiä ja naisia. Ja rikkautta on sekin, että saa olla tyttöjen juttuja ja poikien juttuja. Jos vaan haluaa. Olisin muuten tosi mielissäni, jos minua joku kutsuisi vielä tytöksi.

Ansioituneet kansanedustajat

Olisipa mukavaa lukea väliin kansanedustajista, jotka ansioituvat muullakin tavoin kuin nostamalla kyseenalaisia kulukorvauksia ja kuluttamalla surutta veronmaksajien rahoja. Tahtoo tässä mennä viimeinenkin uskonhippunen yhteisiä asioita hoitavaan kansan eturintamaan.

Jos vaan joku perustaisi sen Rohmupuolueen. Tietäisinpä seuraavalla kerralla ketä äänestää, sillä olisi edes yksi puolue, joka puhuisi totta. Slogan voisi vaikka olla: ”Meille kaikki, muille ei mitään”.

Täydellistä luomuruokaa

Mikä ihana syyskuun päivä. Aurinko paistaa, lämpöasteita on enemmän kuin tähän aikaan vuodesta voisi odottaa. Siltikin ilmassa on ihanaa kuulautta ja syksyistä pirtsakkuutta. Paras mahdollinen päivä metsäretkelle. Siellä ne odottavat metsässä tummanpunaiset puolukat ja pullukat herkkutatit.

Tuli niin valtavan hyvä mieli kulkiessa mäntykankaalla sienikassi terhakasti heiluen ja mennessä ropisevia puolukoita ämpäriin riipien. Miettikää millainen ihmeellinen luonto meillä on ja suurimmalla osalla vielä melkeinpä kotiovella. Sen kun vaan menet kenen tahansa omistamaan metsään ja keräilet antimista mitä huvittaa.

Kotiin tullessa saaliina oli puhdasta luomuruokaa. Tosin tänä vuonna tuliaisena myös useampi hirvikärpänen, mutta ei välitetä siitä.

Edellisenä päivänä Saimaasta vedettiin mato-ongilla hyvän kokoisia ahvenen körmyläisiä. Kaloista, sienistä ja marjoista sitten valmistettiin, (siis meillä mies valmisti), metsästäjä-keräilijäjälkeläisen täydellinen luonnosta haettu ateria.

On se vaan kuulkaa niin hienoa olla suomalainen.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Rovaniemen Monte Rosa – Lappia lautasella, mutta pitkälti asia on myös pihvi

Yhteistyössä Arctic City Hotel

Etanoita, pororilletteä, rautuskagenia, savuporokeittoa, kuningasrapukeittoa. Rovaniemen Monte Rosa -ravintolan ruokalista lupasi jo alkuruokien osalta hyvää. Hetken jo harkitsin, että jos söisinkin vain alkuruokia, sillä sen verran valinnan vaikeutta aiheutti jo pelkästään alkuruuan valinta.

Nälkä meillä molemmilla miehen kanssa oli melkoinen. Pitkä päivä takana ja syömiset jääneet vähille kaikessa Rovaniemi-fiilistelyssä. Mikäpä sen ihanampaa kuin istua tunnelmallisen ravintolan katettuun pöytään, saada eteensä lasillinen kuohuvaa ja mielenkiintoinen ruokalista. Menun pikainen tutkailu kertoi, että ravintolalla on selvästi kaksi linjaa: pihvit ja Lappi-maut.

Tämähän sopi meille. Erämaassa ”nälkiintynyt” mies oli heti ihastuksissaan pihveistä, sillä siitä oli kuulema pitkä aika, kun viimeksi oli saanut kunnon pihviä. Minä sen sijaan kallistuin Lappi-linjalle. Poroa sen olla pitää ja vielä kun lupaavat valmistaa sitä kahdella tapaa.

Mutta tuo alkuruoka. Miten oikeasti noista herkuista osaa valita? Poroa teki miehenkin mieli ja sinne valikoitui pororilletteä alkuun. Pitkällisen harkinnan jälkeen valintani kallistui rautuskageniin, omalla kohdallani kun tuo kala vie useimmiten voiton.

Pihvin valinta ei ollutkaan sitten kaikkein helpoimmasta päästä. Nyt piti tai siis sai päättää muutakin kuin pihvin kypsyysasteen. Mies pohdiskeli pitkään eri vaihtoehtoja.

Monte Rosan pihvimenu oli kerrassaan oivallinen. Erilaisia pihvejä oli valittavana neljää erilaista ja jokaisen pystyi saamaan kolmessa eri koossa. Sen lisäksi pihville pystyi valitsemaan toivomansa kastikkeen viidestä eri vaihtoehdosta. Ja jotta annoksen sai tuunattua loppuun saakka mieleisekseen, myös haluamansa lisukkeen (tai lisämaksusta useamman) pystyi valitsemaan listalta itse. Sanoisinpa, että tämä jos mikä on pihvinystävän pyhättö. Kerrassaan loistava idea, pihvi juuri sellaisena kuin haluat.

Monte Rosa näytti ja tuntui hyvältä. Hämärä tunnelmavalaistus, pöydillä aidot kynttilät ja taustalla rauhoittava musiikki. Sopivasti rustiikkista, mistä tuli mieleen sellainen lämminhenkinen ranskalainen bistro. Paikka, mihin kokoonnutaan ystävien kanssa hyvän ruuan ääreen.

Mukana oli myös ripaus lappitunnelmaa ja hyppysellinen romantiikkaa. Ei ihme, että myöhemmin ravintola alkoi täyttymään nimenomaan pariskunnista. Monte Rosa on todella kiva paikka kahdenkeskiselle kynttiläillalliselle.

Alkuun saimme hyvän paikallisen leipälajitelman. Lapinrieskaa, juurevaa ruisleipää ja tummaa saaristolaisleipää. Ja sitten varsinaisiin ruokiin.

Mies oli innoissaan pororillettestä, niin mausta kuin annoksen koosta. Oli kuulema pitkään haudutettua, pehmeää ja mureaa. Oma rautu-skagenini oli myös herkullista, mutta leipää oli minusta kalaan nähden himpun liikaa.

Poro maistui minullekin pääruuassa, vaikka vähän annoskateutta tulikin, kun katsoin miehen mehevää pihviä. 200 grammainen härän sisäfilepihvi kermaisella pippuri-konjakkikastikkeella näytti uppoavan alta aikayksikön. – Parasta, kuulin miehen mumisevan kaapiessaan viimeisiä kastikerippeitä lautaselta.

Parasta minusta oli myös juomamme huippuhyvä punaviini. Torresin marjaisa Purgatori oli loistovalinta porolle. Tarjoilija ilmiselvästi tiesi, mistä puhui suositellessaan tätä nektaria.

Koskaan ei voi olla niin täynnä, ettei jaksaisi jälkiruokaa. Minulle kiitos valkosuklaavanukasta marjojen kera. Jos vain jossain lukee sana suklaa, asiaa ei kohdallani tarvitse sen enempää miettiä. Mies uskoi lappilaisittain tuunattuun ranskalaisklassikkoon ja tilasi lakka crème bruléen.

Tämän jälkeen oltiinkin sitten niin sanotusti syöty itsemme pyörryksiin. Totesin ihastuttavalle tarjoilijalle, että tästä ravintolasta ei ilmeisesti lähdetä koskaan nälkäisinä pois.

Lähtiessä huomasin, että Monte Rosalle on myönnetty Paistinkääntäjien Rotisseurs-kilpi vuonna 2014. Tähän mennessä tämän ruokamaailman korkean arvostuksen ovat saaneet vain kaksi muuta rovaniemeläistä ravintolaa.

Monte Rosa sijaitsee Arctic City Hotellin katutasossa aivan Rovaniemen ydinkeskustassa.

www.monterosa.fi

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Pohjolan Picasson – Reidar Särestöniemen värikkään maailman jäljillä

Jos minulla olisi paljon rahaa, ostaisin taulun. En mitä tahansa taulua, vaan haluaisin seinälleni palan Lappia Reidar Särestöniemen maalaamana. Rakastan Särestöniemen värikylläistä lappitulkintaa ja sitä syvää luontoyhteyttä, mitä hänen taulunsa huokuvat.

Särestöniemet suurikokoiset maalaukset pyrkivät lähes seinältä ulos. Ne näyttävät ensi alkuun vahvoilta ja leiskuvan voimallisilta, mutta tarkemmin katsottuna ovat täynnä herkkyyttä. Särestöniemi on pystynyt vangitsemaan omintakeisella tyylillään Lapin luontoa ja sen eläimiä.

Kittilän Kaukosen kylässä kaukana kaikesta, on pihapiiri, Särestöniemen museoalue, joka kertoo tarinan yhden taiteilijan elämästä. Särestöniemi oli omavarainen tila, jonne ei ollut edes tietä, vaan matkaa kuljettiin sulan veden aikaan veneellä pitkin Ounasjokea. Tänne pikkupirttiin syntyi 1925 Lapin kuuluisimmaksi taiteilijaksi noussut Reidar Särestöniemi.

Vanhan Särestön rakennukset ovat restauroitu 2000-luvun alussa. Raidallinen räsymatto johdattaa tulijaa porstuasta tupaan. Ikkunalaudoilla kukkii pelargonioita ja orrella kuivuvat porotossut, nutukkaat. Odottaisi, että mikä hetki hyvänsä joku talon asukkaista tulisi toivottamaan vieraan tervetulleeksi.

Myöhemmin Reidar Särestöniemi rakennutti itselleen ateljeekodin kotitilansa läheisyyteen Ounasjoen varteen. Tästä rakennuksesta ei ikävä kyllä ole jäljellä kuin kivijalka, sillä uudenvuoden yönä 1977 tulipalo tuhosi rakennuksen täysin. Samalla tuhoutui taiteilijan koko omaisuus ja hänelle merkittävimmät omaan kokoelmaansa jättämänsä maalaukset. Sanotaan, että Reidar ei koskaan toipunut tästä ”kuolemasta”.

Sitä ennen ateljeen viereen oli noussut Reima ja Raili Pietilän suunnittelema kelohirsinen galleria vuonna 1972. Särestöniemellä alkoi liikkua kiinnostunutta yleisöä sen verran paljon, että pihapiiriin tarvittiin kokonaan erillinen näyttelyrakennus.

Kaksikerroksisen rakennuksen mielenkiintoisin osa on yläkerran uima-allas. Syvyyttä altaalla on usea metri aina hirsilinnan perustuksiin asti. Jollain lailla tuo uima-allas oli lähes absurdi täällä keskellä Lapin erämaata kelohirsien ympäröimänä. Ehkä se kuvaa omalla tavallaan Reidar Särestöniemen shokeeraavaa taiteilijapersoonaa.

Lehdistö rakasti tätä värikästä ja kiehtovaa Lapin asukkia, joka oli hyvä seuramies, erinomainen tarinankertoja, mutta samalla kertaa eksoottinen ja mystinen kuin ympäröivä Lapin luonto.

Särestöniemeä kutsuttiin Lapin shamaaniksi, Pohjolan Picassoksi ja Kittilän Hiideksi. Reidar komeili lehtikuvissa milloin puolialastomana, milloin pukeutuneena näyttävään afgaaniturkkiin. Olikohan Lapin äijän päällä nähty ennen värikkäitä thaisilkkipaitoja?

Nykyisin noissa kuvissa ei juuri mitään ihmeellistä olisi, mutta 70-luvun maailmassa Reidarin käytös oli poikkeuksellista ja rohkeaa. ”Puolivilli” taiteilijapersoona oli aikansa lööppikuningas.

Risto Louneman valokuva Reidarista 1960-luvun lopulta.

Palaneen taiteilijakodin tilalle valmistui jo seuraavana vuonna Pietilöiden suunnittelema uusi ateljeetalo hieman kauemmas joesta. Luin, että Reidar ei koskaan erityisemmin kotiutunut uuteen kotiinsa, vaan koki sen tyhjäksi ja vieraaksi. Surullisinta on, ettei taiteilija ehtinyt asua uudessa kodissaan kuin reilut kaksi vuotta, sillä hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1981 vain 56 vuoden iässä.

Kun kodin suurta valoisaa tupaa katselee, tulee väistämättäkin mieleen, että kaikki on jäänyt kesken. Työtakki roikkuu hengarissa, ikkunan vieressä värit, liidut, pensselit ja lastat odottavat taitavaa kättä, kiikkustuoli odottaa istujaa. Taiteilija vain on poissa.

Särestöniemen museoalueella kannattaa käydä. Esimerkiksi Leviltä matkaa tulee vain vajaat 50 kilometriä. Täällä on poikkeuksellinen taidenäyttely. Hienojen maalausten lisäksi oma kiinnostavuutensa on Särestöniemen museotilan rakennuksilla ja niiden tarinoilla. Tarinoilla siitä, mitä syntyi, kun voimakas intohimo maalaamiseen ajoi pohjoisen syrjäisen kolkan pojan maailman maineeseen.

”Yritän kertoa värein tundraa, sekä sitä hurjaa kevättä, mitä koen, plus etsiä elämän pikkiriikkisessä ajassa jotain, joka maistuis vaikkapa yhtä mukavalta kuin kuun kehä ennen suvea, tai ensimmäiset muuttolinnut ja sääsket.” -Reidar Särestöniemi

https://www.sarestoniemimuseo.com/

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Särkitunturi – ei niin korkea, mutta julmetun kaunis

Onneksi kaikki tunturit eivät ole pitkien matkojen ja suurten ponnistelujen takana. Yksi näistä on Muonion Särkitunturi, jonne kipuaminen onnistuu heikommallakin kunnolla. Pieni ponnistelu kannattaa, sillä ylhäällä odottavat hulppeat maisemat.

Pysytäänpä hetki vielä tunturitunnelmissa. Jos Pallastunturin Taivaskerolle kapuaminen otti voimille, toisen Muonion hienoista tuntureista, Särkitunturin, tavoittaa huomattavasti helpommin.

Jalat olivat edellisen päivän vaelluksesta vielä vähän höttöä, joten tämä reilun kuuden kilometrin talsiminen tuntui tälle päivälle juuri sopivalta.

Särkitunturi sijaitsee Rovaniementien (kantatie 79) varrella Särkijärven kohdalla. Leviltä matkaa tuli reilut 50 kilometriä.

Särkitunturi on 492 metriä korkea tunturi, jonka erityispiirteitä ovat kaunis näköala Pallaksen suuntaan sekä tunturin laella oleva lampi. Matkaa parkkipaikalta ylös huipulle on opasteen mukaan 3,2 kilometriä.

Tunturiin nousu oli helpohkoa, sillä lähes koko matkan sai kulkea tasaista hiekkatietä, joka nousi hiljalleen kohti tunturin lakea. Ainoastaan huipun tuntumassa maasto muuttui kiviseksi, mutta mistään rankasta rakkakivikosta ei ole kyse. Tukevaa polun pohjaa on jalkojen alle tarjolla koko matkan. Huipulla maasto on lähinnä kumpuilevaa kalliota.

Helpon saavutettavuutensa vuoksi Särkitunturi on sopiva retkikohde niin heikommin liikkuville kuin lapsiperheille. Lähdimme samaan aikaan parkkipaikalta seniori-ikäisen miesporukan kanssa ja niin vaan heistä jokainen jaksoi kivuta ylös asti.

Matkan voi hyvin taittaa ihan lenkkaripohjalta. Jos joissain kohdin nousu oli hieman jyrkempää, alastulo oli sitten sitäkin helpompaa. Kunhan muistaa palata samaa reittiä alas. Kuulin, että joku oli lähtenyt vahingossa tulemaan alas eri reittiä ja päätynyt kuuden kilometrin päähän parkkipaikalta. Tämä voisi kyllä onnistua minultakin. Eikä ihme, sillä huipun upeat maisemat saavat helposti pään pyörälle.

Puolessa välissä reittiä on lammen rannalla erinomainen kota tulipaikkoineen. Myös ylhäällä on nuotiopaikka, mutta ei polttopuita. Jos aikomuksesi on paistaa makkaraa laella, ota polttopuut mukaasi reitin varrelta tai tuo tullessasi.

Ylös kapuamisen vaivannäkö kannatti. Tunturin päältä avautuivat upeat näkymät järvi- ja tunturimaisemaan. Varsinkin Pallastunturit näyttäytyvät tänne hienosti. Laella oleva lampi kimmelteli kuin peili auringossa. Kirkas valo sai lammen veden näyttämään uskomattoman siniseltä. Hienoa kerrassaan.

Maisemia ihastellessa ja eväitä mussutellessa saimme ylhäällä menemään lähes parisen tuntia. Onnellinen olen siitä, että tulipa taas koettua palanen kauneinta Suomea.

Hyvät ajo-ohjeet Särkitunturin parkkipaikalle löydät Live now dream later -blogista täältä.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

Aivojen puhdistusvaellus Muonion hienoimmalle tunturille Pallakselle

”Kun vain mahdollisuus tarjoutuu, lähden heti, sillä tuuli tunturista puhdistaa aivot talven aikana kertyneestä pölystä.”

– Tapio Wirkkala

Olen niin samaa mieltä herra Wirkkalan kanssa. On se vaan kumma juttu kun tunturiin pääsee, niin koko maailman murheet unohtuvat ja mieli on kepeä kuin mikä. Ja kun kasvoja koskettaa raikas tunturituuli, siinä on maailman ravitsevin seerumi niin ulkoisesti kuin sisäisesti.

Olin aiemmin nähnyt hienoja kuvia Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon kuuluvasta Pallastunturista ja mieli teki kovasti joskus päästä sinne. Tai itse asiassa kyse on tunturijonosta, jossa huippuja on peräti seitsemän. Eipä ihme, että Pallastunturit on valittu yhdeksi Suomen kansallismaisemista.

Pallastuntureiden korkein kohta on Taivaskero, joka nousee 809 metrin korkeuteen. Koska asemapaikastamme Leviltä Pallakselle ei ollut kuin reilut 60 kilometriä, päätimme tehdä päiväretken Taivaskerolle, sääkin kun näytti meitä hienosti suosivan.

Kurvasimme Pallastunturin luontokeskuksen pihaan, mistä hain meille reittikartan ja sain ohjeet rengasreitille. 9 kilometrin mittainen Taivaskeron kierros lähtee aivan luontokeskuksen vierestä.

Vaikka kipuaminen ylös olikin minulle ajoittain rankkaa ja sai sykkeet nousemaan maksimiin, upeassa alkusyksyn auringossa kulkeminen ei tuntunut niin pahalta kuin etukäteen uumoilin. Sitä paitsi koko ajan paranevat maisemat ruokkivat jaksamista ja pienet tauot kahvikupposen ääressä antoivat sopivasti lisäpotkua. Pallas sijaitsee lähes kokonaan puurajan yläpuolella, joten näkymät olivat sen mukaiset.

Alkumatkasta näimme ne muutamat tiilet, jotka olivat jääneet jäljelle Suomen Matkailijayhdistyksen rakennuttamasta ensimmäisestä Pallaksen tunturihotellista vuodelta 1938. Miettikääpä, noissa olosuhteissa arvokasta funkishotellia rakennettiin peräti kaksi vuotta. Perustuksia muurattiin lumitunnelissa ja tiiletkin tehtiin lähistöllä. Hotellin huonekalut olivat itse Alvar Aallon suunnittelemia.

Pitkä ei hotellin historia ikävä kyllä ehtinyt olemaan. Sota tuli väliin ja lopulta saksalaiset räjäyttivät koko rakennuksen perääntyessään 1944. Melko nopeasti sodan jälkeen aloitettiin uuden hotellin rakentaminen, joka avattiin jo 1948. Sama perinteikäs Hotelli Pallas on toiminnassa yhä edelleenkin ja se kuuluu nykyisin Lapland Hotels -ketjulle.

Reitti oli aluksi soratietä, joka muuttui myöhemmin kiviseksi poluksi. Ylin osa huipulle kuljettiin rakkakivikossa. Väsymys painoi, mutta kyllä kannatti. Tässä kohtaa ymmärtää, miksi tätä kohtaa Suomesta kutsutaan Tunturi-Lapiksi. Näkymät olivat kerrassaan aivan mahtavat. Maailma ympärillämme oli suuri ja avara. Pyöreä tunturi toisensa jälkeen piirsi horisonttia.

Taivaskeron lakea koristi muistolaatta, joka kertoi, että tälle kohtaa sytytettiin olympiatuli vuonna 1952. Mielenkiintoisen paikanpa olivat valinneet.

Huipulla muuten puhalsi melkoinen tuuli. Vaikka alhaalla olisi kuinka hieno keli, muista ottaa mukaan pipo, lämmintä lisävaatetta ja/tai hupullinen takki. Reppuun pakatut ylimääräiset fleesit tulivat tarpeeseen.

Tulimme takaisin rengasreitin mukaisesti Laukukeron kautta ja laskeuduimme alas hiihtohissin reunaa. Tässä kohden alastulo oli aika kivistä, joten jalkoja sai asetella huolella. Jyrkkyyttä oli myös sen verran paljon, että lasku kävi erityisesti polviin. Jos tekisin reitin uudelleen, laskeutuisin ensin Vatikuruun ja kulkisin sieltä takaisin kurussa virtaavan joen viertä.

Alastullessa mietin millainen Pallas mahtaa olla talvella. Mielenkiintoista on, että Pallastuntureiden kahdeksan laskettelurinnettä ovat täysin luonnonlumisia, keinolumetusta ei käytetä lainkaan. Laskettelijoiden käytössä on vain kaksi ankkurihissiä. Jotenkin aika viehättävää, että alue on pyritty pitämään mahdollisimman luonnontilaisena.

Taivaskerolle kannattaa ehdottomasti kivuta, jos vähänkään kunto antaa myötä. Tulet kohtaamaan palan parasta Lapin maisemaa.

www.luontoon.fi/pallas-yllastunturi/reitit/pallastunturinrengasreitti

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

Hotellitreffit Rovaniemellä – Arctic City Hotel ja ripaus pohjoisen eksotiikkaa

Yhteistyössä Arctic City Hotel

Rovaniemellä on Suomen kaupungeista minulle eräänlainen erikoisasema. Kun puuduttavan ja lukuisia tunteja kestäneen ajomatkan jälkeen on vihdoin saavuttu Rovaniemelle, tuntuu vaan niin vietävän hyvälle.

Rovaniemi on portti Lappiin, lupaus pohjoisen lumosta ja kaikesta siitä ihanuudesta, mitä seuraavien päivien aikana olisi odotettavissa. Rovaniemellä tuntuu siltä kuin koko loppu Lappi olisi vain poronkuseman päässä. Todellisuudessa Suomea jatkuu pohjoiseen vielä lähes 500 km.

Rovaniemi – Lapin aito kaupunki

Huolimatta siitä, että Rovaniemi nostaa suupielet ylöspäin, se on ollut meille lähinnä läpiajokaupunki. Rovaniemellä on pysähdytty käymään kaupassa tai kahvilla Joulupukin Pajakylässä. Määränpää on ollut aina jossain ylempänä.

Muutama vuosi takaperin keksin, että hyvänen aika, Rovaniemellehän lentää Helsingistä Norwegianilla halvimmillaan alle 30 euroa/suunta. Vain reilu tunti ja Lappi on käden ulottuvilla.

Sitten rupesin äimistelemään ulkomaista turistiryntäystä Rovaniemelle. Näytti siltä, että kaupunki imi puoleensa etenkin aasialaisia kuin kärpäspaperi. Itse sen sijaan en tuntenut Rovaniemeä juuri lainkaan. Vaikka kotimaassa paljon matkailenkin, en ollut edes ajatellut Rovaniemeä mahdollisena kaupunkikohteena. Mielenkiinto oli aina ulottunut kartalla ylemmäs.

Viime syksynä tultuani Luostolta päätin kerrankin viipyä Rovaniemellä yön yli. Ennen koneeni lähtöä ennätin tutkailemaan keskustaa siinä määrin, että taka-alalle jäi muhimaan tuntuma mukavasta kompaktin kokoisesta kaupungista.

Sen verran minussa elää lappihekumallinen turisti, että pidän siitä, ettei Rovaniemellä voi olla törmäämättä lappiaiheiseen hehkutukseen. Tänne, jos minne tämä lappimeininki sopii.

Poroon törmää pehmoleluna hotellin sängyllä, taideteoksena kävelykadulla, taljana matkamuistokaupoissa ja käristyksenä lähes jokaisessa ravintolassa. Revontulia muistuttavia vaihtuvia värivaloja on osattu käyttää hyödyksi eri tarkoituksissa ja joulupukille voi pudottaa kirjeen ostoskeskuksen käytävällä. Oma eksotiikkansa näillä lappijutuilla on myös kantasuomalaiselle etelän asukille tai no, ainakin minulle Lapista lumoutuneelle.

Hotellilomaselle Arctic City Hotelliin

Viime syksyn yöpymisestä kirjoittelin blogijutun Rovaniemen ihanimmasta ja tasokkaimmasta hotellista Arctic Light Hotellista täällä. Hiljattain huomasin, että samaan omistukseen kuuluu Rovaniemellä myös toinen keskustahotelli, vähän kuin isosisko, Arctic City Hotel. Isosisko sen tähden, että City Hotellilla on toimintavuosia takana jo 40.

Onnistuin löytämään edulliset Rovaniemen lennot tähän alkusyksyyn, ja niinpä sitten sovimme miehen kanssa treffit Rovaniemelle Arctic City Hotelliin. Mies oli eräjormaillut Pohjois-Lapissa jo lähes kolmisen viikkoa ja oli hyvillään (kai?), kun pystyi hetkeksi vaihtamaan moodia mukavuuksien pariin ja yöpymään makuupussin sijaan lakanoiden välissä. Toivottavasti myös hyvillään siitä, että näki väliin vaimoaan 🙂

Heti alkuun ilahdutti, että Arctic City Hotel tarjosi ilmaisen paikoituksen autolle. Iso etu, sillä kuinka useasti hotelliyölle onkaan tullut roimasti lisähintaa autopaikasta. Iso plussa tästä.

Hotellin aulatilat useine sohva- ja tuoliryhmineen olivat kodikkaat. Pientä ajan patinaa joissain rakenteissa oli nähtävänä, mutta sisustus oli ihan freesiä ilmeisesti uudehkon remontin jäljiltä.

Sohvanurkkauksen turkispeitto ja pehmeät samettityynyt houkuttelivat flunssaista olemustani puoleensa. Seiniä koristi lappiaiheinen taide ja iloinen joukko pehmoporoja makoili respan tiskillä. Hotellin ilmapiiri oli selvästi mutkattoman rentoa ja palvelu ylen ystävällistä.

Hotelli, jossa on helppo viihtyä

Perustason comfort-huoneemme oli pienehkö, mutta kaikin puolin asiallinen ja ilmeisesti myös hiljattain remontoitu. Huoneestamme löytyi kaikki tarvittava: maksuton wifi, kirjoituspöytä, taulutv, minibaari ja siisti kylppäri kylpyhuonetuotteineen. Ei mitään erityistä, mutta sellainen hyvää keskitasoa oleva perushuone.

Hotellin pääravintola on katutasossa toimiva à la carte ravintola Monte Rosa, jossa myös aamiainen tarjoillaan. Kävimme muuten testaamassa tämän Rovaniemellä jo käsitteeksi muodostuneen ravintolan ihan pidemmän kaavan mukaan. Näistä kokemuksista kuulette vähän myöhemmin.

Hotellin pohjakerrosta hallitsi perinteinen pubi Bull Bar & Grill. Enpä muista, että olisin vähän aikaan nähnyt niin hyviä juomatarjouksia kuin baarin happy hour´in aikana. Ilmiselvä viikonlopun biletyspaikka. Baarista sai myös monenmoista syömistä, kuten burgereita, ribsejä ja wingsejä.

Aamiainen parempi kuin useimmissa hotelleissa

Ison peukun antaisin Arctic City Hotellin loistavalle aamiaiselle. Sen verran laadukkaita raaka-aineita ja monipuolista kattausta oli tarjolla, että hotellin aamiainen nousee mielestäni selkeästi yli keskitason.

Vaikka en olisi jaksanutkaan, pakko oli tehdä tilaa myös aamiaispöydän herkuille kuten meheville pannareille ja hillovalikoimalle sekä suklaakakulle. Harjaantunut skumppasilmäni bongasi aamiaispöydästä myös kuohuvaista, mutta flunssasta johtuen se sai tällä kertaa jäädä väliin.

En yhtään ihmettele, että Arctic City hotelli näytti olevan liikematkustajien suosiossa. Tässä hotellissa yhdistyvät kaikki matkailijan tarvitsemat peruspalvelut hyvällä hinta-laatusuhteella. Tämä on niitä hotelleja, joissa on helppo viihtyä ja joissa rahalle saa paljon vastinetta.

Parempaa sijaintia ei voisi toivoa

Arctic City hotelli sijaitsee nimensä mukaisesti niin Rovaniemen keskustassa kuin hotelli vain voi olla. Kävelyetäisyydellä ovat merkittävimmät nähtävyydet kuten arktinen tiedekeskus ja museo Arktikum, Metsähallituksen tiedekeskus Pilke ja Rovaniemen taidemuseo Korundi. Ja jos ostoksille mielit, kävelykatu kauppoineen ja ravintoloineen on ihan vieressä samoin kuin keskustan ostoskeskukset.

Meillä ainakin meni aika kuin siivillä. Illalla kiertelimme keskustan katuja ja kauppoja, poikkesimme Ounasjoen rannalla, kävimme lasillisella viiniä ja illastimme pitkän kaavan mukaan. Seuraavana aamuna raahasin hieman vastahakakoisen mieheni jälleen kerran taidemuseoon.

Pikku-Olli ei nyt voi ottaa mukaan sitä poroa.

Korundissa on muuten 21.10.2018 saakka kiinnostava näyttely Lumen maa. Näyttely on koonnut yhteen 72 suomalaista talvea kuvaavaa teosta, maalauksia 1800-luvulta 2000-luvulle asti. Mukana ovat monet Suomen kultakauden merkittävimmistä taiteilijoista kuten Akseli Gallen-Kallela kuin myös oma suosikkini Reidar Särestöniemi.

Korundi on myös Lapin kamariorkesterin koti.

Jos toivot hotellilta pilkahduksen luksusta, valitse Arctic Light Hotel. Jos kaipaat perushyvää hotellia keskeisellä sijainnilla, hyvällä aamiaisella ja kohtuullisella hinnalla, Arctic City Hotel on oiva valinta.

Mitäpä, jos seuraavaksi lentäisitkin kaupunkilomalle Rovaniemelle?

http://www.cityhotel.fi/fi

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

 

 

Mitä kuuluu Fuengirolaan muutolle?

Tulkoon marraskuu, pakkanen ja pimeys. Tänä vuonna odotan loppusyksyä ihan innolla.

Kerroin alkukesästä siitä, että teimme miehen kanssa päätöksen talvipakolaiseksi ryhtymisestä. Vuosi toisensa jälkeen marraskuinen kaamos, valon vähäisyys ja kylmyys ovat tuntuneet yhä ahdistavammilta.

Salaisissa toiveissamme olimme heittäneet lähinnä haaveena, että voisiko joskus olla sellainen tilanne, että pitkän talvikauden voisikin vaihtaa valoon ja auringon lämpöön. Emme kaipaa mitään yltiöpäistä hellettä ja ainaista kesää, vaan meille miellyttävin ympäristö elämiseen olisi Suomen kevättä/kesää vastaava lämpötila. Pääasia, ettei tarvitsisi elää pitkää ja pimeää kautta mökkiin eristäytyneenä.

Haaveet ovat toteuttamista varten. Asiat eivät useinkaan ole niin mahdottomia kuin ensi alkuun ajattelee. Täytyy vaan lähteä kulkemaan sitä kohden, mitä oikeasti tahtoo. Usein se tarkoittaa jostain luopumista, asioiden järjestelyä ja suunnitelmallisuutta. Meidän kohdalla myös yllättäviä eteen tulleita elämän muutoksia, jotka nopeuttivat päätöksentekoa.

Omalta osaltani tarvittiin työkuvioiden järkkäilyä. Jätin koko kesälomani loppusyksyyn, anoin pätkän virkavapautta ja hommasin hyvissä ajoin tukun edullisia lentolippuja välille Helsinki-Malaga. Työtä on tehtävä edelleen, joten tulen lentämään seuraavan puolen vuoden ajan tiuhaan kahden kodin väliä. Pystyn jaksottamaan työtäni pidentämällä työpäivää ja työviikkoa ja näin kompensoimaan poissaoloaikaa.

Tarvittiin myös himpun verran rohkeutta tehdä päätös heittäytymisestä uuteen juttuun. Oma suunnitelmamme tosin ei mistään rohkeimmasta päästä ole, mutta meidän aiemmassa työorientoituneessa elämässämme kuitenkin poikkeuksellinen. Alkukesästä kypsyi päätös siitä, että tulisimme viettämään tulevan talvikauden Espanjan auringossa. Tulevaksi asuinpaikaksemme valikoitui Aurinkorannikon Fuengirola.

Myönnetään, että aluksi Fuengirola tuntui itsestänikin aika tylsältä vaihtoehdolta, mutta sitä puolsivat monet käytännön seikat. Ensinnäkin hyvien kalustettujen vuokra-asuntojen tarjonta lyhyehkölle ajalle oli tällä alueella eteläisen Espanjan runsainta.

Toiseksi meillä asuu alueella ystäviä, joten seuraa ja sosiaalista elämää on heti tarjolla. Paljon vaakakupissa merkitsi myös Fuengirolan sijainti nopean junayhteyden päässä Malagasta. Ison kaupungin läheisyys runsaine palveluineen on pelkkää plussaa ja matkustusmahdollisuudet Malagasta muualle Andalusiaan ovat näppärät.

Tein kesän alussa pikaisen matkan Costa del Solille tarkoituksenani etsiä meille sopivaa vuokra-asuntoa. Vähän yllätys oli, ettei oikeastaan mitään sopivaa vaihtoehtoa tuolla reissulla tullut esiin. Mikäli itse olet etsimässä Fuengirolasta vuokra-asuntoa, epätoivoon ei kannata vaipua vaikka et heti löytäisikään hakemaasi asuntoa.

Asuntotarjontaa alueella on niin paljon, että jos aktiivisesti seuraat välittäjien sivustoja sekä vuokraamisen Facebook-ryhmiä, mitä todennäköisemmin löydät etsimäsi. Hyvät kohteet näyttävät menevän nopeasti, joten päätöksen kanssa ei kannata kauaa jahkailla. Linkkejä asunnon etsimiseen löydät aiemmasta jutustani täältä.

Meillä on nyt sitten asunto tai paremminkin kaksi asuntoa vuokrattuna puoleksi vuodeksi. Huolimatta lukuisista varoituksista käyttää vuokrauksessa Tori.fi -sivustoa otimme riskin, sillä täältä löytyi meille passeli yksityisen vuokraama asunto ensi vuoden alusta. Asunnon omistaja on suomalainen.

Vaakakupissa painoi paljon asunnon hyvä kunto, riittävän kokoinen parveke ja uusi kalustus. Kotikokkimme arvotti korkealle myös kunnon keittiön astianpesukoneineen. Yllättävän monissa espanjalaisissa asunnoissa kalustus oli turhan retroa tai keittiön varustustaso ei vastannut nykypäivää. Sijainti rauhallisemmalla Torreblancan alueella on meistä hyvä. Juna-aseman sijainti lyhyen kävelymatkan päässä on myös etu.

Kahden makuuhuoneen ja kahden kylpyhuoneen asunnosta maksamme vuokraa wifin kanssa 730 euroa kuukaudelta + normaalit käyttökulut vedestä ja sähköstä. Yksityiseltä vuokraamisen hyvä puoli on siinä, ettei tarvitse maksaa välityspalkkiota, joten tässäkin säästää vähän.

Hieman myöhemmin löysin samalta Torreblancan alueelta loppuvuodeksi toisen kahden makuuhuoneen ja kahden kylpyhuoneen asunnon, jossa ainakin kuvien perusteella näytti olevan hyvä kunto ja uudehko sisustus. Asunnon omistaa espanjalainen pariskunta, mutta vuokrauksen hoiti suomalainen kiinteistövälitysfirma.

Tästä asunnosta maksamme vuokraa 790 euroa/kk + veden ja sähkön. Lisäksi välitysfirma laskutti 200 euroa välityspalkkiota. Mitä mieltä olette? Ovatko vuokraamiemme asuntojen vuokrat kohtuulliset? Oma käsitykseni on, että melko tavalla normaalilla vuokratasolla mennään.

Pientä kihelmöintiä syksyn osalta on siis ilmassa. Kiva odottaa ihan uudenlaista vaihetta elämässä. Vähän myös jänskättää kuinka onnistuneita asuntojen vuokraukset ovat niitä näkemättä. Olen lueskellut varmaan liikaa kauhukertomuksia kosteista ja kylmistä homepesistä.

Joka tapauksessa odotan innolla lenkkejä meren rannalla, torien ja kauppojen runsasta merenelävien tarjontaa ja pieniä matkoja lähiympäristöön sekä ennen kaikkea syys- ja talvikauden viettoa valossa ja toivottavasti ainakin jossain määrin myös lämmössä.

Keväällä olemme viisaampia, oliko tämä meidän juttu vai tuliko tehtyä sittenkin väärä valinta. Loppusyksystä luvassa raportteja Andalusian auringon alta.

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista

”Älä anna itseäsi toisten omistaa”

Runo, joka on merkinnyt minulle paljon.

Mitä sinulle merkitsee itsenäisyys? En nyt tarkoita sitä valtiollista itsenäisyyttä, mistä aina itsenäisyyspäivänä puhutaan, vaan ihan sinun oman elämäsi itsenäisyyttä.

Rupesin miettimään tätä asiaa, kun löysin vanhan muistikirjani, mihin olin kirjoittanut oheisen Anna-Mari Kaskisen runon. Olin aikoinaan kirjoittanut runon muistiin siitä syystä, että se kuvastaa omaa ajatusmaailmaani niin täysin.

Omaan elämääni liittyvä itsenäisyys ja tietynlainen riippumattomuus ovat aina olleet minulle tärkeitä ja tavoiteltavia. Nuorempana jopa ylikorostuneesti liiankin kanssa. Käsitteet itsenäisyys ja itsekkyys menivät välillä sekaisin. En sietänyt, että kukaan yritti suitsia päätöksiäni tai tekemisiäni. Halusin päättää itse asioistani ja valinnoistani minä itse -asenteella, vähän kuin 4-vuotias uhmaikäinen. Jos joku yritti vähänkään ripustautua, minun oli mentävä kauemmaksi. Kotoakin piti muuttaa pois jo varhain.

Moni asia elämässämme juontaa lapsuuteen. Uskon, että voimakas itsenäisyyden tarpeeni on perua nuoruuden ajan kokemuksista. Kasvoin perheessä, jossa äitini elämää kahlitsi mustasukkaisuuteen taipuvainen isäni. Päätin jo varhain, etten tulisi koskaan sallimaan sitä, että kukaan yrittäisi hallita elämääni. ”Älä anna itseäsi toisten omistaa. Varo ettei rajoillesi tehdä vankilaa”.

Oli onni löytää rinnalle elämänkumppani, jolle tietyt elämänvalinnat sopivat. Kun muut hankkivat lapsia, minä halusin koiria. Tuntui lähinnä ahdistavalta ajatus, että elämää pitäisi elää joidenkin normistandardien mukaan. Kaksi lasta, omakotitalo ja farmariauto eivät olleet minun juttuni. Taustalla tässäkin halu säilyttää toivomani itsenäisyys. Lapset tuntuivat liian sitovilta. Naimisiin menokin mietitytti.

Mieheni olisi halunnut mennä naimisiin jo melko pian suhteemme alkuvaiheessa. Minä puolestani odotin kymmenen vuotta ennen kuin vastasin myöntävästi. Virallinen avioliitto tuntui tuolloin rajoittavalta. Näin vanhempana tuo hieman hymyilyttää, sillä avo- tai avioliitto, ihan sama. Kyse on joka tapauksessa enemmin tahtotilasta kuin papin aamenesta. ”Piirrä itse ääriviivat läpikuultavat, joiden läpi näet rakkaat kasvot ihanat.”

Myös oma ammatinvalintani juontaa paljolti itsenäisyyden tarpeeseeni. Halusin myös työelämässä päättää pitkälti omista asioistani. Yrittäjyys oli itselleni hyvä valinta, vaikkakin pelkäämäni kahdeksasta neljään perusduunin rajoittavuus vaihtuikin usein pienyrittäjän arkeen kahdeksasta kahdeksaan. Joka tapauksessa työkuvioissa oli mukana yrittäjän vapaus ja itsenäisyys, vaikka sana itsenäisyys saikin tuolloin usein vivahteen velvollisuus.

Nuorempana itsenäisyys oli enemmän tekoja ja valintoja, joilla pyrin rakentamaan niin itsenäistä elämää kuin mahdollista. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin itsenäisyys on henkinen tila. Tietoisuus siitä, että olen vapaa tekemään asioita toivomallani tavalla ja toteuttamaan itseäni niiden asioiden kautta, jotka ovat minulle tärkeitä, riittää. Itsenäisyyttä ei tarvitse enää alleviivata samoin kuin nuorempana.

Toivottavasti olen vuosien saatossa oppinut ottamaan enemmän muut huomioon päätöksissäni. Mitä enemmän ikää on tullut, sitä enemmän on tullut ymmärrystä siitä, kuinka paljon me tarvitsemme muita ihmisiä hyvään elämään.

Tässä kohtaa täytyy antaa tunnustusta omalle puolisolleni, joka on antanut minun toteuttaa omia unelmiani ja mennä ja tulla vapaasti. Minulle yksi parisuhteen keskeisimmistä asioista on, että vaikka yhdessä eletään, kummallakin pitää olla oma tilansa ja ne omat juttunsa. Emme voi omistaa toisiamme.

Tässä tosin piilee vaara. Helposti oman tilan ottaminen kääntyy siihen, että kumpikin kirjoittaa liian suurin kirjaimin sanan Minä. Parisuhteen tärkein pronomini pitäisi kuitenkin olla Me.

Matkustaminen ja uuden kokeminen matkojen kautta on minulle jonkin tason elinehto ja täytyy myöntää, että vaikka yhdessä on mukavaa matkustaa, pidän paljon myös yksin reissaamisesta. Jotain kutkuttavan viehättävää on siinä, että voi yksin sukeltaa seikkailuun uuteen maahan ja kaupunkiin. Samalla voi olla ihanan riippumaton kenestäkään ja tehdä vain niitä juttuja, joita itse haluaa.

Sama pätee parisuhteessa tietysti toisinkin päin. Terveisiä vaan miehelle tälläkin hetkellä sinne jonnekin Lapin erämaahan.

”Piirrä suuri avoin portti, josta kulkea, jota koskaan kukaan toinen ei voi sulkea.” Niin kauan kun tuo portti on auki ja tarpeeksi leveä pystyn hengittämään ja minun on hyvä olla. Toisaalta on ihanaa, että portin toisella puolen on koti jonne palata. Ja siellä kotona on joku, joka odottaa.

Kuinka paljon sinä tarvitset itsenäisyyttä? Mitä mieltä olet, onko itsenäisyyden tavoittelu itsekkyyttä?

 

Seuraa blogia myös Facebookissa ja Instagramissa: @samppanjaa_muovimukista