Olemme reissun aikana majoittuneet ystävien luona, seurakunnan vieraskämpillä, sattumanvaraisen miehen luona maaseudulla, erilaisissa hotelleissa ja pensionaatissa. Olemme reissanneet melko hyvin varustautuneita, joten paikallisella SIM-kortilla varustetulla läppärillä on ollut näppärää surffailla infoa tulevista kohteista. Suuri ilo hotellien varailussa on ollut booking.com –palvelu, mistä on voinut useimmilla paikoilla löytää hyvin asiakasarvioinnein varustellun ja kohtuuhintaisen hotellin. Istanbulissa koimme kuitenkin hieman surkuhupaisan episodin. Varailimme hotellia kylille kruisiessamme iltakymmenen aikoihin ja päädyimme siitä vajaan puolen tunnin kuluttua varaamamme hotellin respaan. Kyseisessä paikassa varauksemme ei ollutkaan mennyt respalle tiedoksi, sillä pieni ja söötti boutique-hotelli eli sähköpostista huolimatta vielä pääosin fax-ajassa. Luvassa oli siten ylimääräistä säätöä, mutta iloksemme yksi huone kuitenkin löytyi, vaikka verkkopalvelu ei ollutkaan varaustilanteen suhteen ajan tasalla. Varausilmoituksia lähettelin hotellin sähköpostiin omalta läppäriltä, kun info ei muuten ollut mennyt perille.

Turhan hankalaksi ja pitkäveteiseksi menneen hotelliin kirjautumisen jälkeen raahasimme roippeitamme huoneeseemme. Mutta kas, ovi ei avautunutkaan avainkortillamme. Siihen respan kaveri totesi, että se nyt vain on rikki. Yleisavaimella huoneeseen pääsee. Emme olleet erityisen innokkaita siihen, että aina huoneeseemme halutessamme meidän pitäisi etsiä joku kaveri päästämään meidät huoneeseemme. Kun avainongelmaan ei näyttänyt löytyvät ratkaisua akuutisti myöhäisessä illassa, pyysimme tästä härdellistä hinnan alennusta ja hippasen kaveri lupasikin tinkiä hinnasta. Emme jaksaneet säätää enempää, joten tyydyimme nautiskelemaan siitä mitä saatavissa oli. Huone itsessään oli ihan kelpo, vaikka suihku toimikin vain osittain. Ilmeisesti kaveri liikkui kuitenkin oli alennusta antaessaan liikkunut valtuuksiensa rajamailla, joten hetken kuluttua hän pomolleen soitettuaan tuli neuvottelemaan uudestaan hinnasta. Pieni alennus ei ollutkaan mahdollinen, mutta sen sijaan hän toi meille hotellin _yleisavaimen_. Siistiä :D , joskaan ei hotellin turvallisuuskäytäntöjen osalta mitenkään mairittelevaa.

Kauniin Veramme saimme parkkeerattua aivan hotellin edustalle, mutta kyseinen paikka ei ollut käytettävissä läpi yön, sillä vesiauto toi vettä viereiseen hotelliin yöaikaan. Jätimme avaimet respaan, joka siirteli ehtaa menopeliämme useampaan otteeseen yön aikana. Käytyäni yöllä hakemassa Veran jääkaapista vajaan purkillisen georgialaista herkullista kefiiriä akuutteihin vatsavaivoihini oli Vera jälleen siirtynyt. Ja huoneeseen palattuani kuulin jälleen tutun moottorin heleän äänen.  Aamulla Vera oli siirtynyt jo maksulliseen parkkiin, minkä hotelli varausinfosta huolimatta vain vaivoin suostui maksamaan. Aina ei siis kaikki ole mennyt putkeen, mutta hyvällä huumorilla nämäkin :)

PS. Kohtaamisista ja Veran historista on tuoretta juttua vaaka-palkin artikkeleissa, ja ne myös päivittyvät taasen sopivalla hetkellä.

Turkistan on nyt takanapäin. Viihdyimme siellä vähän liiankin hyvin, täytyy myöntää. Vieraanvaraisuus ja erityisen lämmin asennoituminen turisteihin oli silmiinpistävää. Turisteista ollaan kiinnostuneita niin ruokakaupassa kuin kadulla. Poliisit auttavat neuvon kysyjää vaivojaan säästämättä ja usein opastavat oikealla ovelle asti, oli kyse sitten majoituksesta tai vaikka paikallisen puhelinoperaattorin liikkeestä. Paljon positiivisia yllätyksiä siis saimme kokea ja nyt on aika kehua turkkilaista kansaa!

Tiistaina meidän piti lähtemän baanalle kohti länttä ja aurinkoisia rantoja. Emme silloin olleet vielä aavistaneen, minkälaiseen eldoradoon olimme edellisenä iltana päätyneet. Aamiainen oli katettuna toiveittemme mukaisesti aikaisesta aamusta. Pöydässä oli hienon boutique-hotellin tyyliin kauniisti aseteltuna kolmattakymmentä pientä kippoa täynnä pääosin emännän itse tekemiä herkkuja. Hilloja, oliiveja, paikallista tuoretta voita, hunajaa, juustoja… Tämän päälle raikkaita vihanneksia omasta puutarhasta ja tuoretta leipää. Tee tarjoiltuna isännän samovaarin kaltaisesta, joka ulkoterassin kulmassa pöhisi rauhalliseen tahtiin. Nautimme herkkuja antaumuksella ja lukuisia kertoja vielä vähän santsaten. Taika paljastuikin hieman myöhemmin isännän esitellessä turkkilaista gourmet-lehteä, joka reilu vuosi sitten tehnyt juttua Erzurumin alueen ruokaperinteestä ja kuvissa hehkui herttaisen emäntämme herkkuja runsain mitoin. Olimme päätyneet oikeaan paikkaan.

Koillisessa Anatoliassa on meneillään laaja turisminkehittämishanka ja yksi kyseisen hankkeen tuotoksista on Coruh-joen laakson alueen ulkoilureittikartta. Jos suurelle karttojen ja patikoinnin ystävä Joosialle antaa tällaisen kartan, niin voi arvata mihin suuntaan silmäpari kohdistuu seuraavat tovit. Annoimme rennon matkasuunnitelmamme joustaa jälleen ja päätimme viettää toisenkin yön Rizan ja Nezihe luona. Päätimme lähteä huiputtamaan alueen korkeinta huippua, joka kohoaa aavistuksen vajaaseen neljään kilometriin. Retkeilykamat niskaan ja menoksi!

Olimme jo oppineet, että etäisyydet vuoristossa ovat usein todellisuudessa huomattavasti pidempiä kuin kartalla. Arvioimme vuoren juurelle ajavamme kahdessa tunnissa, mutta kun kaksi optimistia on liikenteessä, ei arviot aina pidä aivan paikkaansa. Ajoimme arvioimamme 80 kilometrin sijaan 120 kilometriä ja aikaa paloin kahden tunnin sijasta neljä ja puoli tuntia sekä vähän ihmettelyä päälle. Vuoren juurelle päästyämme jouduimme toteamaan, että emme pääse autolla niin lähelle kuin olisimme halunneet ja päivä oli myös jo aivan liian pitkällä edes yrittää huipulle ja takaisin valoisalla ajalla. Siispä suosiolla tyydyimme ottamaan lyhyemmän reitin ohjelmaksemme. Tosin tässäkin vaiheessa homma ei mennyt ihan putkeen, sillä mielikuvamme minne olimme menossa erosivat emmekä päätyneet ehkä kaikkein otollisimmalle seudulle. Hyvää teki erinäisen tuhatta istumakilometriä nähneille pakaralihaksille saada vähän toisenlaistakin jumppaa. Kauniita vuoren laaksoja, vuohien polkuja vuoren rinteillä, laakson pohjalla virtaavan joen koskineen ylitystä kiveltä kivelle astellen ja hieman kahlatenkin. Nousua, laskua ja matkantekoa. Upeita maisemia, luonnon rauhaa ja paikallisen kovin syrjäisen vuoristolaiselämän ihmettelyä. Illan hämärtyessä juuri pääsimme takaisin Veran luo ennen tarvetta keinovalolle. Ja sitten se samainen neli- ja puolituntinen takaisin kotia…

Oli antoisaa elää hetki paikallisten ihmisten kotona. Emännän kanssa ei elekieltä parempaa yhteistä kieltä ollut, mutta entinen merimies isäntä puhui kohtuullista englantia. Olimme kristittyinä mitä todennäköisimmin muslimien luona, mutta niin uskon eroista kuin muustakaan ei muuria keskellemme noussut. Avoimen uteliaina halusimme oppia toinen toisiltamme ja ymmärtää eloa.

Keskiviikon aamiaista nauttiessamme pensionaattiin oli tullut myös yksi toinenkin matkailija, joka työskenteli turismin kehittämisprojektissa valokuvaajana. Perhoset ja kukat näyttivät olevan päivän kohteena. Pari muuta kaveria projektista tuli myös pistäytymään aamiaispöydässä ja turistien läsnäolo sai jälleen suuren ystävällisyyden puuskan aikaan. Reissustamme sillä seudulla oltiin kovin kiinnostuneita ja pomo Mikail kävi toimistoltaan hakemassa meille kerrassaan pätevän matkaoppaan Erzurumista sekä muuta alueen materiaalia, kaiken ilmatteeksi, tarkemmilla vinkeillä ja hymyllä varustettuna. Kovin saimme kehotusta olla Istanbulissa vielä ramadanin alun aikaan, eli sunnuntain ja maanantain välissä ja osallistumaan niihin juhlallisuuksiin. Monen tasoista lämmintä vieraanvaraisuutta.

Sitten rykäisimme itsemme Erzurumiin ja sieltä Bayburtin pieneen kaupunkiin. Maisemat olivat jylhät helle sen kuin jatkui. Paitoja kuluu, ja kuluihan ne yhdet sukatkin vaelluskenkien kanssa tarpoessa.

Pikakelauksena lopputurkkeilumme:
Torstaina rykäisimme itsemme Sumelan luostariin Trabzonin lähelle. Sieltä köröttelimme rantateitä Sinopin upeaan rantakaupunkiin. Emme ehtineet jäädä rannalle Turkissa, sillä muuten saisimme ajella liian pitkiä pätkiä liian monena päivänä putkeen. Päätimme jatkaa Safranbolun kautta Istanbuliin heti seuraavana päivänä ja sielläkin vietimme vain iltaa ja aamun. Ja ny se on sit Bulgarian ja lepopäivän vuoro Varnan kupeessa Kultahietikolla. Buenos noches!

Yllätyksekseni olen saanut havaita, että yllättävän harva edes nuoresta ikäluokasta on puhunut edes kohtuullista englantia näissä maissa. Olen omien aiempien Venäjä-yhteyksieni perusteella ollut mielikuvassa, että kaupungeissa nuori ikäluokka puhuu kohtuullista englantia. Tämä mielikuva on kyllä osoittautunut harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta virheelliseksi. Auttavasta venäjänkielentaidosta on siten ollut suunnatonta apua paitsi Venäjällä, niin myös Georgiassa ja Armeniassa. Täällä Turkissa venäjänkielen taidosta ei vastaavaa hyötyä ole, ja kun täkäläinen kieli ei millään muotoa muistuta mitään osaamaamme kieltä. Hankaluuksia siis luvassa ;)

Tänään oli ohjelmassamme ajopäivä. Meitsi ajeli Armenian läpi, Joosia hurautti läpi Georgian ja Turkin suhteen vuorottelimme. Kaksi rajaa ja samalla aikavyöhykettä tuli ylitettyä. Auringonvalo ei tosin lisääntynyt samaa tahtia, sillä itä-länsi-suunnassa etenimme vain muutama sata kilometriä kokonaisajomatkan oltua kuuden ja puolen sadan kilometrin luokassa. Pimeys iski silmille siten jo puoli yhdeksän aikoihin illalla ajeltuamme upeita syviä kanjoninpohjareittejä itäisessä Turkissa. Päivän tie vei meitä vuoroin ylös, vuoroin alas. Erinäisiä kilometrejä tuli siten kuljettua myös vertikaalisessa suunnassa, parhaimmilla käyden pitkälti yli kahden ja puolen kilometrin korkeuksissa. Korvissa oli tasailemista, mutta maisemat olivat suurenmoisia! Fiilis vähän kuin kotimaan käsivarren Lapissa, missä parhaimmillaan näkee kymmeniä kilometrejä aavaa joka suuntaan…

Rajamuodollisuuksista Georgia on vienyt parhaat pisteet kotiin. Yhteensä neljä rajanylitystä ja kulloinkin kaikki on sujunut sutjakkaasti ja ystävällisesti. Heillä näyttää menneen jakeluun loistavan asiakaspalvelun periaate, sillä virkailija jos toinenkin muistaa toivottaa lämpimästi tervetulleeksi maahansa. Näin siis tänäänkin. Turkki paransi tänään sijoitustaan rajamuodollisuusrankingissamme vahvasti. Sutjakkaa, hyvällä huumorilla ja rennolla meiningillä. Tullimiehet myös siellä sun täällä muun kansan ohessa rennosti naureskelevat Verallemme ja etenkin sen ruosteisille kauneuspilkuille konepellillä.

Armenian byrokratia rajalla on jotain käsittämätöntä. Tänäänkin pois pääseminen otti lähemmäs tunnin, mikä sinänsä oli maahan tuloon verran huomattavasti parempi suositus. Hupaisaa on, että myös poistumisesta pitää maksaa erinäisiä hallintomaksuja. Tullessa maksettavaa oli mm. tienkäyttömaksu, pakollinen paikallinen liikennevakuutus, toimiston palvelumaksu, sekä virkailijan oma kahvikassa. Pääosa siis meni pankin kautta valtion kassaan, mikä sinänsä on puollettavaa.

Päivä oli siis ajontäyteinen. Ajeltuamme jo riittämiin ja päivän käännyttyä iltaan, päätimme myös kääntyä etsimään majapaikkaa. Pimeässä on ikävämpi ajella kun missaa ison osan maisemista ja Veran heikoilla valoilla myös näkyvyys on vähän niin ja näin. Käännyimme maisematieltä Uzunderen pieneen kaupunkiin etsimään majapaikkaa. Hotelli oli pimeä, joten sieltä ei sijaa löytynyt. Kylän virkavalta sen sijaan istui asemansa pihalla neljän hengen poppoolla leppoisasti hengaten ja aseet vyöllä rynnäkkökivääriä myöten puettuna. Tiedustelin mahdollista hotellia, joten vailla kiireellisempiä tehtäviä olevista sinivuokoista kaksi lähti iloiten auttamaan. Olisi hieman köykäisempi ja huomaamattomampikin virka-apu kelvannut, mutta vilkut räiskyen he johdattelivat meidät läpi kaupungin keskustan paikalliseen pieneen pensionaattiin. Tupatarkastus tehtiin vielä eri huoneisiin, jotta ulkolaiset vieraat varmasti viihtyvät. Talon emäntä puhui meille erittäin sujuvaa turkin kieltä, mitä yhtä sujuvasti kuuntelimme, joskaan mitään ymmärtämättä. Polliisit tulkkasivat sen verran että alkuun pääsimme, jonka jälkeen kiitimme ja hyvästelimme. Kovin oli miellyttävää, olisi pitänyt huomata antaa takakontista vähän suomalaisia karkkituliaisia kamarille mutusteltavaksi. Kenties lähtiessä muistamme…