Montenegro: vehreyttä, mustia vuoria ja kummallinen kissakaupunki

Sarajevosta lähdimme kohti Montenegroa ja Durmitorin kansallispuistoa. Kyseessä oli matkan haastavin ajo-osuus, mutta maisemat reitillä olivat kaikkein upeimmat ja niitä piti jatkuvasti pysähtyä ihailemaan. Montenegron sisämaahan kätkeytyy laaja vehreä ja vuoristoinen luonnonpuisto, jota ihmiset eivät ole vielä toistaiseksi vallanneet. Durmitorissa näkee pilviä hipovia mustia vuoria silmän kantamattomiin (”Montenegro” muuten tarkoittaa  ”mustaa vuorta”). Vuorten välissä on syviä rotkoja tai kauniita laaksoja sekä poikkeuksellista kasvillisuutta. Ajoreittimme kulki ikäänkuin Durmitorin läpi, kun suuntaisimme Bosnian rajalta kohti majapaikkaamme, Zabljakin kylää. Reitillä korkeusero nousi koko ajan ja samalla lämpötila tippui jopa parikymmentä astetta. Durmitorin korkeimmilla kohdilla meidät yllätti raju ukkosmyrsky ja raekuuro, mikä tuntui hyvin absurdilta hellepaahteen jälkeen. Tuolloin kiitimme, että olimme liikkeellä autolla, emmekä patikoiden. Patikoijia emme luonnonpuistossa paljoa nähneet, mutta lampaita ja vuohia sen sijaan sai väistellä. Durmitor jatkaa listaa paikoista, joille kuvat eivät anna oikeutta. Upeat maisemat ja jylhät vuoret pitää todistaa itse. Vaikka paikka on vaikeasti saavutettavissa, suosittelen sitä jokaiselle joka keräilee kauneimpia luontokohteita maailmalla!

Zabljakin kylä sijaitsee kätevästi lähellä Durmitoria ja yhtä sen kuuluisinta nähtävyyttä Crno-järveä ja on tämän vuoksi usean kansallispuistokävijän tukikohta. Pieni kylä sijaitsee n. 2000 m korkeudessa ja kärsii kesäaikaan edellä mainituista hurjista sääilmiöistä, eikä siksi näyttäytynyt meille kovin kummoisena kohteena itsessään. Talvella kylä on ilmeisesti huomattavasti vilkkaampi, sillä siellä toimii laskettelukeskus. Tämän vuoksi kylästä löytyy ihan kiva määrä ravintoloita ja baareja. Me majoituimme täälläkin aivan pilkkahintaan jonkun ystävällisen naisen yläkerrassa. Seuraavana päivänä vierailimme tosiaan kylän vieressä Crno-järvellä, ”mustalla järvellä”, joka ei ikävä kyllä meitä tuhansien järvien maasta tulleita juuri säväyttänyt. Olihan se varmasti erikoisesti tuolle korkeusasteelle vuorien väliin muodostunut järvi, jonka päällä leijui usvaa, mutta niin…. Kuitenkin vain järvi 😀.

Sen sijaan Tara-kanjoni ja sen ylittävä Tara-silta olivat ehdottomasti näkemisen arvoisia. Tiesittekö, että maailman toiseksi suurin kanjoni heti Grand Canyonin jälkeen sijaitsee Montenegrossa? Emme tienneet mekään. Kanjonia ja siinä virtaavaa epätodellisen turkoosia vettä voi ihailla useammasta kohtaa sekä Bosnian että Montenegron puolella. Kanjonin ehkäpä tunnetuin ihastelupaikka on Montenegron puolella oleva 150 m korkea Tara-silta. Teimme pienen koukkauksen Zabljakista lähtiessämme sen kautta ja kävimme kokemassa huimausta sillan reunalla. Hurjapäillä on mahdollisuus koskenlaskuun, benjihyppyyn  tai vaijerilla rotkon yli liukumiseen. Ei varmaan tarvitse sanoa, että me jätimme nämä välistä.

Rannikkokaupungit Kotor ja Budva

Kansallispuiston jälkeen suuntasimne kohti rannikon kaupunkeja ja lämpimämpää ilmanalaa. Kotorin lahden ympäriajoa olivat suositelleet niin monet, että se piti tietenkin kokea. Ne maisemat, mitä nyt vastaantulevia kaahareita ja tielle pomppivia lapsia väistellessämme ehdimme katsella, olivat kyllä upeat. Kotorin kaupunki on nimetty useissa paikoissa ”pikku-Dubrovnikiksi” ja kyllähän muurien sisään rakennetut vanhat kaupungit hieman toisiaan muistuttavatkin. Tosin Kotor on paljon pienempi ja alkuperäiseen kuntoonsa jätetty. Talojen seinät ovat tummuneita ja vihreät ikkunankarmit repsottavat. Kaupunki on tunnettu myös kissoistaan ja niitä oli oikeasti aivan joka puolella! Kissojen hoitaminen on ilmeisesti kaupunkilaisten yhteinen tehtävä, ja kissojen hoitoon voikin useammassa paikassa lahjoittaa rahaa. Tietenkin näimme joitain myös todella nälkiintyneitä ja huonokuntoisia kissoja, mikä oli sydäntä raastavaa…

 

Kotor jäi mieleen tunnelmallisena ja autenttisena montenegrolaisena kaupunkina, toisin kuin n. 20 km päässä sijaitseva Budva, jossa piipahdimme yhtenä päivänä. Budva oli kohteena ehkä koko Balkanin reissumme ainoa pettymys. Kaupungissa ei tuntunut olevan muuta pointtia, kuin pitkä hiekkaranta, vieri vieressä olevat hotellit ja maan yleiseen hintatasoon nähden ylihinnoiteltu, kehno ruoka. Vietimme toki kaupungissa vain muutaman tunnin, mutta sen perusteella se ei tuntunut eroavan mitenkään Etelä-Euroopan pahimmista turistirannoista.

 

Pieni pala sydämestä jäi Sarajevoon

Kroatian rajan ylitettyämme Bosnia & Hertzegovina otti meidät vastaan ränsistyine pikkukylineen ja mutkittelevine vuoristoteineen.  Tyhjää maaseutua riitti vaikka millä mitalla, toisinaan ohitimme raunioituneita taloja tai bensa-aseman, joka näytti muinaismuistolta suoraan 60-luvulta.

Varsinainen kohteemme oli Mostarin kaupunki, mutta menomatkalla sinne koukkasimme Kravicen vesiputouksien kautta. Kravicessa oli jonkin verran matkakohteen tuntua, sillä alueella oli laaja parkkialue ja sen jälkeen sisäänpääsymaksu. Jotenkin kummasti tuntui mieltä lämmittävämmältä maksaa nähtävyydestä Bosnian puolella kuin kiiltokuvamaisessa Dubrovnikissa, josta kerroin viime postauksessa.

Kravicen putoukset oli kaunis paikka, suloinen vehreä keidas keskellä muutoin autiota maaseutua. Pieni pulahdus viileään veteen teki hyvää paahtavassa helteessä. Ei ehkä ihan Kroatian satumaisten luonnonpuistojen vertainen luontokohde, mutta aivan hyvä meille.

Mostar ja The Silta

Illansuussa saavuimme vihdoin Mostariin. Mostar on tunnettu Stari Most-sillastaan, jota kaikki (myös me) tuntuvat tulevan sinne katsomaan, ja jonka ympärille kaupunki on oikeastaan rakennettu. Silta ei ole pelkästään silmää hivelevä arkkitehtuurinen komistus, vaan sillä on vahva merkitys monikansallisuuden ja rauhan symbolina. Silta on alunperin rakennettu 1500-luvulla, pommitettu alas vuonna 1993 ja sittemmin kunnostettu uudelleen. Se on yhdistänyt eri kansojen asuttamia Itä- ja Länsi-Mostaria.

Koko Mostarin kaupunki on sodan runtelema ja kaupunkikuva hieman erikoinen uusien kunnostettujen talojen noustessa lyhistymispisteessä olevien raunioiden viereen. Luodinreikiä tai pommitettuja rakennuksia ei ole mitenkään erikseen täällä merkitty, sillä niitä on kaikkialla, minne silmä osuu. Kaupungin ulkopuolelle merkitsemättömille poluille ei ole suotavaa lähteä kävelemään, sillä maastossa voi edelleen olla miinoja. Sillan ympäristössä on kojumyyjiä ja ravintoloita ja varsinkin ilta-aikaan keskusta on aika vilkas. Tosin sen verran pieni kaupunki on kyseessä, että yksi päivä riittää tutustumiseen varsin hyvin.

Mostarissa majoituimme erään ihanan mamman yläkerrassa, en harmikseni nyt enää muista hänen nimeään. Mamma puhui paljon ja esitteli innolla meille kaupunkia pienen kävelykierroksenkin verran, vaikka mitään yhteistä kieltä meillä ei kylläkään ollut. Seuraavana aamuna maksoimme keittiön pöydälle hävettävän pienen summan ja lähdimme kiitellen kohti maan pääkaupunkia.

Sarajevo – ”Where East meets West”

Sarajevo onkin jo isomman tuntuinen kaupunki, sillä siellä asuu puoli miljoonaa asukasta. Sarajevoa luonnehditaan idän ja lännen kohtauspaikaksi ja eri kulttuurien sulatusuuniksi. Me satuimme erittäin karismaattisen oppaan pitämälle kävelykierrokselle, hänen sanojensa mukaan ihmiset ympäri maailmaa käyvät ihmettelemässä Sarajevoa, jossa niin monet eri kulttuurit ja uskonnot elävät sulassa sovussa. Kirkot, moskeijat, synagogat ja ortodoksiset kirkot sijaitsevat vierekkäin.

Itse ihastuin Sarajevoon aivan täysin. Siellä vallitsi jotenkin tietynlainen tunnelma, jota on vaikea edes selittää. Ihmiset ovat niin sydämellisiä, kohteliaita ja silminnähden ylpeitä omasta maastaan. Kaikki yli 30-vuotiaat asukkaat ovat kokeneet kaupungin neljä vuotta kestäneen piirityksen ja ovat näin ollen käveleviä historian tietokirjoja oman kokemuksensa kautta. Kaupunki on niin täynnä surua ja traagisuutta, mutta silti uudelleenrakentamisen riemua ja toivoa. Me ehdimme vain hetkeksi istahtaa puiston penkille tutkimaan karttaa, kun eräs nainen tuli kysymään ”Voinko auttaa jotenkin? Haluatteko että kerron teille jotain?” Nainen kertoi, että olimme parhaillaan lasten hautausmaalla. Hautausmaalla, jossa nyt lapset leikkivät iloisesti kiljahdellen ja aikuiset istuivat syömässä eväitä.

Valitettavasti hautausmaita on Sarajevossa joka kulman takana. Sen lisäksi sodasta muistuttavat ”Sarajevon ruusut”, eli paikat, joihin kranaatti on osunut, ja jonka jäljet on nyt maalattu punaisella. Usean tällaisen paikan vieressä on muistolaatta, jossa kerrotaan paikalla menehtyneiden nimet.

Sarajevossa on tietenkin yleisen maagisen tunnelman lisäksi useita nähtävyyksiä, jotka varsinkin historiasta kiinnostuneen kannattaa kiertää. Kuuluisten ”Sarajevon laukauksien” paikka on merkitty ja ostoskadun päässä palaa ”Ikuinen liekki”. Todellisille uskalikoille tarjolla on hieman kaupungin ulkopuolella ”Tunnelimuseo”.

Viimeisenä iltana kipusimme kukkulalle katsomaan auringonlaskua. Tänne nuoria oli kokoontunut jonkun verran istuskelemaan ja retkeilemään ja niin klisestä kuin se onkin, joku soitti kitaraa. Sieltä katselimme kun pikkuhiljaa vastakohtien kaupunki muuttui kirkkaasta punertavaksi, sitten sinertävän harmaaksi ja lopulta pimeäksi. Tämä on kaupunki, josta ei voi kertoa kuvin tai sanoin. Se täytyy kokea itse.

Autoreissu Balkanilla: reitti ja Dubrovnik

Lähden seuraavaksi esittelemään kahden viikon Balkanin reissua, jonka toteutimme edelliskesänä. Reissun aikana vierailimme Kroatiassa, Bosnia & Hertzegovinassa ja Montenegrossa. Tulen kirjoittamaan jokaisesta maasta vielä erikseen, mutta ensin tässä postauksessa esittelen reitin ja vinkkejä yleisesti matkan suunnitteluun tuolle seudulle. Balkanin alueella turismi on Kroatiaa lukuunottamatta vielä aivan lapsenkengissä, joskin viime vuosina alkanut hieman nostaa päätään. Tämän vuoksi onnistuneen reitin suunnittelu ja tarvittavien asioiden selvittäminen etukäteen oli jonkinverran työlästä puuhaa. Takana on kuitenkin kaikinpuolin onnistunut matka niin aikataulun, reittivalintojen kuin kohteiden osalta.

Tuo kolkka Euroopassa näyttäytyy useimmille hieman tuntemattomana, mutta erityisesti edullisena matkakohteena. Alueella on sodittu vielä 90-luvun alussa ja tämä tietenkin näkyy Balkanin maissa. Köyhyyttä on, kaupungit odottavat kunnostusta ja tietynlaisia jännitteitä eri kansojen välillä on edelleen. Kun kiinnostus Balkania kohtaan heräsi, aloimme suunnitella reissua siltä pohjalta, että halusimme osan matkasta kiertää vuokra-autolla Roadtrip-meiningillä ja osan matkasta maata hotellin uima-altaalla sen suurempia stressaamatta. Saimme nämä kaksi asiaa yhdistettyä niin, että vuokrasimme kuudeksi päiväksi auton ja loppuloman vietimme yhdessä pisteessä ilman autoa.

 
Reitti:
päivä 1 Lento Helsinki – Dubrovnik
päivä 2 Dubrovnikissa oleilua
päivä 3 Auton vuokraus ja ajo Dubrovnik – Mostar
päivä 4 Ajo Mostar – Sarajevo
päivä 5 Sarajevossa oleilua
päivä 6 Ajo Sarajevo – Zabljak
päivä 7 Ajo Zabljak – Kotor
päivä 8 Kotorissa oleilua (piipahdetiin Budvassa)
päivä 9 Ajo Kotor – Dubrovnik ja lauttamatka Dubrovnik – Korculan saari
päivät 10-15 Korculan saarella oleilua
päivä 15 Lauttamatka takaisin Korculan saari – Dubrovnik ja lento Dubrovnik – Helsinki
Tarkkaa budjettia ei valitettavasti ole enää saatavilla kun matkasta on jo jonkinaikaa. Yleisesti voi kuitenkin sanoa, että jos olisimme jättäneen Dubrovnikin välistä ja yöpyneet Korculassa hieman halvemmin, olisi budjetti varmasti puolittunut. Kroatia on ehdottomasti ko. maista kallein matkustaa, kun taas Bosnia & Hertzegovinassa ei saa millään rahaa kulutettua. Erot ovat noin pienelläkin alueella siis valtavat ja turistien määrä näkyy väistämättä hinnoissa.
Meillä sujui vuokra-auton kanssa kaikki mallikkaasti, mutta kokemattomalle kuljettajalle en voi tuota reittiä suositella lainkaan. Lyhyeenkin välimatkaan saa kulumaan reilusti aikaa, kun matkaa tehdään kapeilla vuoristoteillä. Kroatian puolella tiet ovat hyvässä kunnossa, mutta rajan ylittämisen jälkeen teiden kunto muuttuu. Vinkkinä Montenegron ja B & H karttaa tutkiville: moottoriteitä yhtään pienemmällä merkityt ”isot pääväylät” ovat toisinaan pieniä hiekkateitä, joilla mahtuu juuri ja juuri yksi auto kulkemaan. Vastaantulotilanteissa noudatettiin sääntöä: se kumpi pelkää enemmän, väistää. Googlen arvioituihin ajoaikoihin kannattaa lisätä vielä reilusti aikaa, sillä oikeiden nopeusrajoitusten mukaan ei tuolla yksikään teitä tuntematon pysty ajamaan. Ainoa rajanylityspaikka, jolla jouduimme pidempään jonottamaan, oli suosittu Montenegron ja Kroatian rannikkotien raja, siinä seistessä meni jopa 2 h aikaa. Muutoin rajanylitykset sujuivat huomattavasti sutjakammin.
Alueella autoilu on julkisen liikenteen hankaluuden vuoksi melko yleistä ja vuokraamoja Dubrovnikista löytyy jokalähtöön. Autoa vuokratessa on tärkeä kuitenkin tarkastaa, että Kroatiasta vuokratulla autolla saa ajaa myös muihin maihin. Ennen lähtöä kannattaa tehdä huolellisesti auton tarkastus ja kolhujen kuvaamiset, sekä varmistaa, että omavastuu on kirjattu ylös. Me selvisimme ihmeen kaupalla ilman naarmuakaan, vaikka läheltäpititilanteita oli riittämiin.

Reissun alkupiste oli luonnollisesti Dubrovnik, jonne myös lensimme. Vietimme ensimmäiset kaksi yötä suloisessa, mutta ylikalliissa hotellissa aivan vanhan kaupungin muurin ulkopuolella. Olin itse käynyt Dubrovnikissa kerran n. 10 vuotta aiemmin, ainoa ero tuntui olevan turistien edelleen kasvava määrä. Kaupunki kokonaisuudessaa on upea ulkoilmamuseo, jonne astuessaan saapuu aivan eri aikakauteen ja maailmaan. Siellä kävellessään voi kuvitella olevansa keskiajalla tai ainakin Game of Thrones-sarjan Kuninkaansatamassa. Kyseisen sarjan kuvauspaikat vilisevät silmissä ja tuolla järjestetäänkin jos jonkinlaista kierrosta aiheeseen liittyen.
Tiivis vanha kaupunki on rakennettu korkeiden muurien sisään lähes pelkästään valkoisesta kivestä. Punakattoisten talojen rypäs niemenkärjellä näyttää upealta myös ylhäältä päin, mikäli jaksaa hieman kivuta vuorenrinnettä sitä katsomaan. Nykyään nousun voi taittaa myös kaapelihissillä, jonka me kyllä skippasimme tällä kertaa. Dubrovnik on mielestäni kaunis ja ainutlaatuinen kaupunki, mutta ehdottomasti jo liiasta turismista kärsinyt. Sen myötä hinnat ovat nousseet aivan pilviin ja esim. muurille kiipeämisestä saa maksaa 20e.

Matkailuaiheiset kirjat 2: Islantilainen voittaa aina

 

Missä maassa….

– ei ole lainkaan junaratoja

– ei ole lainkaan rajanaapurimaita

– tapahtuu murhatapauksia 1-2 vuodessa

– ei ole sukunimiä käytössä

– lampaita löytyy enemmän kuin asukkaita

– presidentti saattaa kävellä kadulla vastaan ja kutsua kahville

– on kehitetty deittisovellus, jolla voi tarkistaa kuinka läheistä sukua on treffikumppanilleen

– voidaan järjestää ”geenibileet” mikäli avioituu ulkomaalaisen kanssa ja näin ollen rikastuttaa kansan geeniperimää

 

Ehkä otsikostakin saattoi jo päätellä, että kyseinen maa on tosiaan Islanti. Maahan liittyy monta erikoista faktaa, joihin itse tutustuin tässä esiteltävän kirjan luettuani. Tänään esittelyssä on siis Satu Rämön kirja: ”Islantilainen voittaa aina – elämää hurmaavien harjojen maassa”. Kirja on vahvasti kirjailijan omiin kokemuksiin perustuva, sillä hän on itse asunut Islannissa vuodesta 2003 lähtien. Satu Rämö muutti aikanaan Islantiin ensin vaihto-oppilaaksi ja on sittemmin perustanut perheen sinne. Satu kirjoittaa myös hersyvän hauskaa Salamatkustaja -blogia, johon tutustumista suosittelen ehdottomasti! Satun kirjoitustyyli on jotenkin tosi samaistuttavan maanläheinen ja tuttavallinen ja silti osuvan humoristinen. Tämä on juuri niitä kirjoja, joita lukiessa hihkaisee useamman kerran vieressä istuvalle; ”Hei kuuntele, tää on hyvä kohta!”

”Islantilainen voittaa aina” avaa muualta muuttaneen näkökulmasta pohjoisen saarivaltion salaisuuksia. Kirjan mukaan islantilaiset ovat paitsi kaikki sukua toisilleen, myös mentaliteetiltaan melko yhteneväistä porukkaa. Islantilaista mielentilaa leimaa rentous ja vahva itsetunto. Suurien sääolosuhteiden vaihtelun vuoksi maassa voi periaatteessa milloin vain purkautua tulivuori tai alkaa hirmumyrsky, mutta islantilaiset eivät anna tällaisten pikkuseikkojen stressata. Islantilaisten mielestä maailmassa ei ole mahdottomuuksia, on vain järjestelykysymyksiä. Vai miten on, muistatteko vuonna 2010 tapahtuneen Eyjafjallajökullin purkautumisen ja siitä seuranneen tuhkapilven, joka peitti pariksi viikoksi koko Euroopan alleen ja sotki lentoliikenteen? Tapahtuma tuntui olevan suurempi ongelma kaikille muille, kuin islantilaisille itselleen. Samoin vuoden 2008 pankkikriisikin oli ilmeisesti vain järjestelykysymys.

Suomalaiset voisivat ottaa mallia islantilaisten vahvasta kansallisesta itsetunnosta, jota ei tunnu mikään horjuttavan. Jos islantilaiset päättävät selvitä talouskriisistä, he selviävät. Jos he päättävät päästä jalkapallon arvokisaturnaukseen, he pääsevät. Puhdasta tuuria vai aitoja saavutuksia yhteen hiileen puhaltamisesta? Sen päättää varmasti tulkitsija. Mutta onhan tuo pieni kansa selvinnyt ihmeellisistä asioista. Tätä islantilaisten päälle laskeutunutta onnea kuvattiin kirjassa ”kultaiseksi auraksi” ja maata luonnehdittiin ”Euroopan hannuhanheksi”. Tiivistetysti ja vaatimattomasti siis: islantilaiset haluavat olla maailman parhaita kaikessa.

Itseäni innosti islantilaisessa elämäntyylissä se, että periaatteessa kaikki tuntevat toisensa jotenkin ja toisista pidetään oikeasti huolta. Ehkä osittain tästä johtuen Islanti on harvinaisen rauhallinen ja turvallinen maa. Huume- ja henkirikoksia tapahtuu todella harvoin, eivätkä edes poliisit  kanna mukanaan asetta. Samoin tasa-arvoasiat tuntuvat olevan Suomea edellä: Islannissa on täysin normi, että myös isät voivat jäädä pienten lasten kanssa kotiin ja tavata toisiaan puistossa ollessaan vanhempainvapaalla.

Oman osansa kirjassa saa tietenkin Islannin ainutlaatuinen luonto, sekä siihen liittyvät tarut ja saagat. Myös islantilaisten pilkuntarkka tapa viettää joulua esitellään kirjassa. Varoituksen sana kaikille Islanti-kuumetta poteville – tämä kirja ei todellakaan helpota sitä! Continue Reading