Kone kiville Saimaalla

Sade taukoaa ja navakka tuuli puhaltaa loputkin pilvet taivaalta. Ilma on raikkaan viileä. Istuskelen jäähdyttelemässä löylyjen välillä ja katselen laiturin vieressä aaltojen heiluttamaa venettäni.

Olo on haikea, väsynyt ja samalla harmittaa. Muutamaa tuntia aikaisemmin olin ajanut moottorin kiveen ja kolaus oli sitä luokkaa, ettei veneellä matkan jatkaminen tullut kysymykseen. 97 päivän ajan pikku paattini kuljetti minut sinne minne halusin, eikä moottorikaan jättänyt pulaan. ”Vanhajammu” oli kylläkin kovaruokainen, mutta ikäisekseen hyväkuntoisena kiidätti meitä halki aaltojen.

Tässä vaiheessa vielä melkein hymyilytti. Sade taukosi hieman ja matka edistyy kohti Jänkäsaloa.

Kolme päivää jäi reissua jäljelle. Tarkoitukseni oli käydä paattini kotisatamassa Taipalsaarella ja jatkaa kohti Mikkeliä. Perjantaina oli tarkoitus rantautua Jurassic Rockiin ja päättää reissu Kenkäveronniemellä lauantaina. Venekyyti vaihtui lossiin ja bussiin, joilla niilläkin pääsee, mutta olisihan se ollut komeaa lipua 100. päivän kunniaksi rokkijuhlille. Nyt vene jäi Suureen Jänkäsaloon odottamaan, että se saadaan jollain konstilla mantereen puolelle.

Karilleajo tapahtui kartassa olevan 0,5 metrin lukeman vasemmalla puolella olevassa ”nenässä”.

Moottorin rikkoontumisesta ei tarvitse syyllistä etsiä kovin kaukaa, riittää kun katsoo peiliin tai ottaa sen puutteessa selfien. Siellä se möllöttää. Kippari, joka poikkesi merkityltä reitiltä sivuun, kohtalokkain seurauksin.

Olin samaa reittiä ajanut tänä kesänä useamman kerran ja nytkin polvellani oli merikortti, jota seurasin. Oikealle jää vihreä reimari ja tuossa vasemmalla on tuo saari ja PAM! Sadepisarat kartalla ja silmälaseissa hieman hankaloittivat lukemista, mutta tiesin saaren kohdalla olevan puolen metrin syvyisen matalikon, joka tuli kiertää riittävän kaukaa. En sitten ilmeisesti kiertänyt. Saakeli. Vitutti ja harmitti. Kone toimi sen verran, että sain köröteltyä kohteeseen, kaverini mökille.

Vene rantaan, kamat kuistille ja perä laiturin viereen. Kolauksen voimakkuudesta olin jo aika varma, että moottori oli kokenut kovia, ei pelkkää pintaraapaisua. Koneen kalarauta oli ottanut iskun vastaan ja siitä oli murtunut iso pala pois. Metalli on ”valurautatyyppistä” eikä siihen tule hentoja halkeamia, vaan siitä lohkeaa pala. Kädettömällekin konemiehelle (meikä) tuli selväksi, ettei moottoria saisi ajokuntoon kuin koko alapään vaihtamalla. Ja varaosan metsästäminen näinkin vanhaan koneeseen on jo oma haasteensa. Mistä lie löytyy, jos löytyy.

Siinä se, paattini Pikku-Liru, makaa hiljaisena Saimaan rannalla. Moottori on hiljentynyt ja loput kolme päivää liikutaan muulla pelillä.

Oma huolimattomuus kirpaisee ja harmittaa. Hieman sitä kuitenkin lohduttaa ammatikseen veneilevän kaverini kommentti: On olemassa kahdenlaisia kippareita, niitä jotka ovat ajaneet kiville ja niitä jotka tulevat ajamaan kiville. Niinpä. Valopetrolin tuoksu leijuu ilmassa ja myrskylyhdyt valaisevat elokuun pimenevää iltaa. Kiipeän takaisin lauteille ja annan löylyn pyyhkiä pahan maailman pois.

Salamatkustajia Saimaalla

Paattini keulapenkin kansi on siirrettävä ja käytännössä sen alle ”keulapiikkiin” on mahtunut mukavasti reissussa tarvittavaa tavaraa. Onkia, matorasioita, kumppareita, köysiä, pelastusliivejä, viinipulloja jne.

Muutama päivä sitten havaitsin kokkapuun ja veneen laidan lautojen liitoskohtaan ilmestyneen ”eloperäistä ainesta”. Todennäköisesti sitä oli ollut siellä jo jonkin aikaa, mutten ollut siihen liiemmälti kiinnittänyt huomiota. Päätin sopivan paikan tullen ottaa hommasta selkoa.

Luonterilla leiriydyin tutun saaren laguuniin. Mukava hiekkaranta, nuotiopaikka ja tilaa teltalle. Ympärillä nousivat komeat kalliot ja leiripaikkaan paistoi ilta-aurinko. Poukama oli tuulelta suojassa ja puolen yön maissa sai ihastella upeaa auringonlaskua nuotiolla istuen.

Seuraavana aamuna tyhjensin keulapiikin tavaroista. Ripustelin tavaroita kuivumaan puun oksille ja tulipa roskapussiinkin täytettä, sillä osa materiaalista oli ollut siellä reissun alusta (toukokuun alku) alkaen.

Lähitaisteluvälineeksi valitsin Suomen armeijan legendaarisen lusikka-haarukka –yhdistelmän, jonka varteen oli lyöty tornilogo ja vuosiluku 1962. Tämä 55-vuotias veteraani on edelleen loistavassa kunnossa ja sillä lienee omat rokkataistelunsa käyneet useat varusmiessukupolvet. Itselläni se on jo vuosia kulkenut mukanani eri reissuissa niin Lapin kairoissa kuin Kaukoidän reppureissuilla. Ja kyllä, se painaa huomattavasti enemmän kuin muodikkaat sporkit yms., muttei taatusti napsahda poikki kesken hommien ja kestää niin kylmät kuin kuumatkin olosuhteet. Kokonsa puolesta se toimii lusikkana, haarukkana, kauhana, levitysveitsenä, makkaratikkuna ja nyt siis arkeologisena kaivausvälineenä.

Ensimmäinen lusikalla raapaisu vahvistaa epäilykseni. Kokkapuun varteen on muurahaisporukka pykännyt yhteiskuntansa. Pieniä, mustia murkkuja alkaa vilistää paatin keulassa ja osa kuljettaa valkoisia munia talteen. Pesä ei ole suuren suuri, näkyvissä on joitain kymmeniä, ei satoja vipeltäjiä. Tässä taistelussa ei armoa tunneta, vaan vihollisia lusikoidaan kylmästi laidan yli rantahietikolle ja veteen maa-aineksen mukana. Veneen pohjalla vilistävät viholliset listitään armotta. Minulla ei ole aikaisempaa kokemusta, mutta mutu-pohjalta epäilen, ettei muurahaisten kannata antaa pesiä puuveneeseen…vaikkei kyse ihan termiiteistä taidakaan olla.

Vihulaisista tyhjennetty keulapiikki.

Lusikka-haarukka osoittaa jälleen monipuolisuutensa. Lusikkaosalla kauhotaan isoin osa pesämateriaalista pois ja haarukkaosa mahtuu ahtaisiin laudan rakoihin. Taistelu viimeistellään veneen äyskärillä, jolla huuhdotaan viimeiset vastaan harottavat vihulaiset sekä maa-aines veneen pohjalle ja sieltä edelleen perään ”pilssiveden” joukkoon. Laguunin vedenpinta tyyntyy ja taistelu on ohitse.

Murkuilla ei ollut kotipaikkatodistusta, mutta minulla on vahva epäilys porukan lähtösatamasta. Todennäköisesti porukka on naapurimaakunnan heimoa ja ovat päätyneet Etelä-Savon vesille Ruokolahdelta Etelä-Karjalasta. Muistan siellä seuranneeni kuinka puuhun kiinnitetyn köyden kautta oli veneeseen suhteellisen vilkasta liikennettä. Tuolloin ajattelin muurahaisten käyvän vain tarkistamassa, löytyisikö veneestä jotain syötävää tai muuta hyödynnettävää. Liikenne lakkasi ja vaikka silloin tällöin veneessä liikkui yksinäinen muurahainen, unohdin koko jutun.

”Maailman merille” lähteneiden muurahaisten saaga sai päätöksensä, ainakin tältä osin epävakaisen kesäkelien jälkeen eteläsavolaisella hiekkarannalla. Ehkäpä heistä muutamat selviytyivät elossa rannalla ja lähtivät ottamaan autiosaartaan haltuun. Odotettavissa heille lienee vihamielisiä muurahaisheimoja, sillä eiköhän ”noita outoja eteläkarjalaisia” hieman karsastettaisi. Ehkäpä uuden siirtokunnan perustaminen onnistuu vielä ja tulevien sukupolvien murkut kertovat mesisammion ääressä aikoja sitten tapahtuneesta haaksirikosta, joka toi heidän heimonsa tälle saarelle.

Pienpanimoja Saimaalla

Jätin veneeni parkkiin Mikkelin Ristiinaan ja liftasin kavereiden kyytiin. Meillä on entisten opiskelukavereiden kesken tapana tehdä kesäisin parin yön kestoinen reissu jonnekin päin Suomea. Tänä kesänä tuli reissuja täyteen täysi tusina ja ”Paukkulan poikien” suuntana oli Lappeenranta. Kohde valikoitui tällä kertaa Saimaan rannalle 100 päivän reissuni takia ja osin siksi, että olimme kuulleet satamassa järjestettävän pienpanimojuhlat.

Kesäreissujemme sisältö koostuu useimmiten alueen nähtävyyksiin ja paikallisherkkuihin tutustumisesta, autoilusta pikkuteitä pitkin ja kesäisestä puuhastelusta. Heitimme kamat majapaikkaamme, joka sijaitsi mainiosti Lappeenrannan sataman ja torin välimaastossa.

Nuijamaan rajanylityspaikalla totesimme, että on se Viipuri lähellä…vain alle 50 kilometrin päässä. Miltä tuntuisikaan käydä viettämässä iltaa kansainvälisessä metropolissa, jos hommat 1940-luvulla olisivat sujuneet eri tavalla…

Nuijamaalta kaarsimme Konnunsuolle ja siellä paikalliseen baariin virvokkeille. Ilmeisesti lähialueella ei yhtä vetovoimaista ja originellia ravitsemusliikettä ole, sillä asiakasvirta baariin oli jatkuvaa. Tarjolla oli juoman lisäksi lounasta. Veikkaan, että Konnunsuon baari on varsin eläväinen näyteikkuna rajan pinnan ihmisten elämään varsinkin perjantai- ja lauantai-iltaisin. Konnunsuolta jatkoimme Rauhaan, missä pelasimme kierroksen minigolfia.

Satamassa tutustuimme ravintolalaivojen ruokatarjontaan ennen siirtymistä Hito Hyvä –pienpanimojuhliin (HHPPJ). Vajaan parinkymmenen pienpanimon tarjonta oli asteltu kompaktisti satamatorille. Oluen ystävälle tarjoutui mahtava mahdollisuus maistella mitä erilaisempia ipoja, apoja ja muita oluita. Uusi raikas ja maukas tuttavuus oli myös Saimaan Juomatehtaan olutta ja Paradise City Beverage Companyn cocktailia yhdistävä olutcocktail.

Porukkaa oli avajaisiltana liikkeellä mukavasti, palvelu toimi eikä jonoja juuri päässyt syntymään. Alkuillan harmaa sääkin kirkastui yötä kohden ja pois lähtiessä sataman maisema kylpi väriloistossa.

 

Viikonloppu esitteli eteläkarjalaista tapahtumakulttuuria parhaimmillaan. HHPPJ:n lisäksi sataman tuntuman Pusupuistossa järjestetään myös Itä räpäyttää -festivaalit, kaupungin kortteleita taas kiertävät kilpapyöräilijät Willimiesajoissa. Kesäreissu oli tältä kertaa ohitse ja suuntasimme kuka minnekin päin Suomea. Ennen lähtöä kävimme aamupalalla Lappeenrannan kauppatorilla ja siellä meinasi vety mennä väärään kurkkuun. Itänaapurin presidentin esikunta pyyhälsi suihkukoneella melkeinpä kattoja hipoen torin ylitse Lappeenrannan kentälle laskeutuessaan. Sen verran matalalla kone lensi, että taatusti näkyi matkustamoon torin herkulliset vedyt ja atomit.

Tämä kone läväytti lähestymisen lentokentälle Lappeenrannan torin kautta.(Kuvakaappaus Ylen sivulta: https://yle.fi/uutiset/3-9735136)

Tilaa uudet jutut meiliisi!

Älä missaa reissumiehen päivityksiä, vaan tilaa ne suoraan sähköpostiisi.

Email address