Peru LOVE & yliannostus pariskunnista.

Peru on vetänyt villin kortin hihastaan ja kiilaa ehdottomasti mun suosikkimaiden joukkoon. Olin kuullut ja lukenut Liman kaoottisesta lentokentästä ja kuinka siellä saa veitsestä ennen kuin kerkeää poistumaan lentokentän alueelta. Mä olin tilannut sen kuljettajan ja olin ihan varma, että ei se siellä ole ja ties mihin joudun. Lensin LAN:lla Limaan ja huomiona maailman kauneimmat lentoemännät ja heidän todella koppava asenne 😀 Lento kesti muutaman tunnin ja laskeutui etuajassa. Ensikosketus Peruun oli kaikkien ylistyssanojen saattelemana mielettömän hyvä. Lentokenttä oli sini-keltaväreineen kuin Helsinki-Vantaa mutta asiat vain sujui paremmin. Maahantulossa puhuteltiin etunimellä ja ärrää oikein rrrullattiin. ” How long Marrrii? ” ” Welcome Marrrii? ” Ihanaa. Laukut tuli heti (ehjinä) ja rahanvaihto ja automaatti oli samassa tilassa. Quitossa yllätyin, että siellä ylipäätään oli rahanvaihtoa ja  menin toiveikkaana dollareitteni kanssa tiskille ja pyysin vaihtamaan soleja. ” Ei ole. ” Ahaa. Tuloaulassa on valtava meri taxikuskeja ja kuljettajia, mutta kaikki oli organisoitu. Mä löysin heti ihanan Miguelini. Hän oli vanha herra, jolla oli safariliivi ja punainen flanelipaita. Koko lentokentän alue oli täydellisen ohjattu ja siistimpi kuin mikään missään. Miguel ohjasi mut kädestä pitäen isoon maasturiin ja jutteli hellyytävästi espanjaksi. Olin aistivinani sääliä hänen äänestään. Matkalla hotelille olin ennen kaikkea huojentunut. Mulla oli Perusta lähinnä sellainen mielikuva, että täällä on vieläkin inkoja ja että he kulkevat hevoskärryillä Andeilla ja kasvattaa alpakoita sekä välillä uhraa neitsyitä sateen jumalalle. Näin kyllä itseasiassa saattaa ollakin, mutta koska olin Limassa, siellä oli KFC ja sama verkkovirta kuin Suomessa. Miten suppea munkin maailmankatsomus olisi, jos en koskaan matkustaisi. Eläisin vain omien mielikuvieni varassa läpi elämän.
Liman lentokenttä on vain viidentoista minuutin päästä kaupungista mutta kuulin, että kentälle mentäessä pitää ottaa muutamakin tunti matkaa ruuhka-aikana. Mun matka yöllä ei kestänyt kauaakaan. Yölliset kadut olivat kyllä sen näköisiä, etten poikkeaisi syrjäiselle kujalle, mutta Quiton jälkeen oli aika hunajaa. Mun hotelli oli kaikin puolin hyvä kolmen tähden ( kahden tähden 😉 ). Ympärivuorokautinen vartiointi ovella ja ravintola auki myös läpi yön. Kaikki kontaktini ensimmäisten tuntien aikana puhuivat englantia ja mulle tarjottiin kaikkea, punaviiniä ja vettä ja rinkka kannettiin huoneeseen. Mua aina huvittaa, kun taxikuskit ja kohteliaat miehet haluaa auttaa mua rinkan kanssa ja he maskuliinisesti yrittävät näyttää naiselle miehistä voimaa ja nostavat rinkan tajuamatta, että se oikeasti painaa. Sitä ei noin vain huolettomasti heilauteta olalle. Katson heitä kyllä myötätuntoisesti, kun veri pakkautuu päähän ja verisuoni näyttää poksahtavan otsalle. Se on se mun suoristusrauta ja neljä vartalosuihketta. 😉
Aamu valkeni kirkkaana ja lähdin lenkille. Lima on mahtava! Sanoo muut mitä sanoo. I love it. Vaikea uskoa, että olen oikeasti köyhässä maassa millä on ihmiskunnan kannalta uskomaton, pitkä historia. Eksyin ruokakauppaan eikä ilopissa taas kaukana ollut. Hedelmäosastolla hymyilevä tyttö punnitsi hedelmät ja mä pyörittelin päätäni ja hoin päässäni ” this is fucking awesome ” 😀 Mulla saattaa olla ovulaatio, koska ennen tällainen hedelmien punnitustilanne ei ole aiheuttanut tätä.
Siellä oli myös deli, josta sain jotenkuten tilattua lounaan itselleni. Siellä oli myös maailman kostein ja mehevin suklaakakku, mutta mun kakut on nyt hetkeksi syöty. Kaiken kaikkiaan ostin korillisen ruokaa ja maksoin siitä kolme euroa. Sunnuntaina en tehnyt mitään, kun kaikki tuntui olevan kiinni. Päivä oli aurinkoinen ja kirkas. Olin hämmästynyt Limasta. Hotelli sijaitsi downtownissa ja siellä pyöri liikemiehiä puvuissaan ja hohtavan valkoisissa paidoissaan. En liikkunut yöllä kaupungilla, mutta päivällä sain olla täysin rauhassa. Mukavaa, kun kukaan ei kiinnitä minkäänlaista huomiota. Positiivisena huomiona, yllätyin tästä itsekin, on perulaiset miehet, jotka ovat vetäneet itsensä nyt mun top 5 latinomieslistaan. Eivät ole olleenkaan sellaisia Stockan kellon alla musisoivia inkkareita, vaan oikeasti hyvin komeita. Samoin naiset. Tuijotin silmä kovana kaupankassaa alemmuuskompleksissa ja päätin mennä kampaajalle. Hänellä oli musta, kiiltävä, pitkä tukka niin kuin mulla aikoinaan. Nyt mulla on tämä karhea leijonanharja enkä muista miltä se ennen näytti. Hotellin respalla, Carolinalla, oli vielä pidempi suora, kiiltävä, pitkä musta tukka. Hoidin pari juttua hänen kanssaan ja menin hissillä huoneeseen. Tuijotin hissinpeilistä, mitkä muuten pitäisi kieltää, itseäni. Luon uutta nahkaa selkään ja olkapäihin, tukka on kärähtänyt, naama.. Pakko päästä kampaajalle. Ikävä Jonnaa <3
Kotoisin hotellihuone pitkästä aikaa.
Heli Kajon ” Jos mä kuolen nuorena ” biisin innoittamana en jättänyt kakkua syömättä.
Vietin Limassa kolme päivää ja vältin kaikkea raskasta, KOSKA kuvittelin, että olen korkealla vuoristossa. Selitin kaikille, että nyt täytyy ottaa iisisti ettei iske se kavala vuoristotauti, enkä viitsi riskeerata ettei aivot turpoa. Sitten, kun lähdin bussilla Limasta Paracasiin huomioin bussin ikkunasta, että katsopas, meri. Eli Lima on siis meren rannalla, ei korkealla vuoristossa. 😀 
Hoidin Exploring Perun matkanjärjestäjän kautta mulle seuraaviksi kuudeksi päiväksi reissun rannikon kautta Cuscoon. Machu Picchu on mun ainoa sitova aikataulu Perussa ja sinne menen 18 päivä ja siihen mennessä pitäisi olla Cuscossa. Tapasin matkanjärjestäjän ja kymmenessä minuutissa hän oli laatinut mulle aikataulun. Hän hoiti kaikki hotellit ja kuljettajat ja nyt oonkin ollut ihan Herran kukkarossa. Matkustan Cruz del surin bussiyhtiöllä, joka on Perun paras. Eikä syyttä. Istuimet menevät 160 asteeseen ja tarjoillaan kunnon ruoka. Matkustamossa on myös lentoemäntä tyyppinen palveluhenkilö, joka tarvittaessa ( näköjään ) myös peittelee. Pitkät matkat sujuu tosi mukavasti, kun on jalkatilaa ja leffoja englanniksi sopivalla äänenvoimakkuudella. Mä en tiedä mikä täällä on yleinen turvallisuustilanne, mutta tässä putiikissa tehdään turvatarkastus jokaiselle matkustajalle ja meidät videokuvataan ennen lähtöä. Bussi on myös 24h GPS seurannassa mahdollisten ” turhien ” pysähdysten takia. 
Paraciin meni Limasta reilut kolme tuntia ja olin jopa vähän pettynyt, kun bussi kurvasi pienen katoksen eteen Paracasissa. Olin viihtynyt niin hyvin. Katos oli bussiasema ja siellä oli paljon koiria. Jonotin rinkkaa jonkun aikaa ja mun malttamaton kuljettaja, jolla oli ” Mary ” lappu kädessään heilutteli siellä jo. Hotelli oli aika karsea mutta ajoi asiansa. Henkilökunta koostui nuorista pojista, jotka olivat kyllä mahtavia. Paracas oli itsessään kolmesta kadusta koostuva kylä, jonka 70% elinkeino on turismi ja 30% kalastus. Aamulla lähdin pojan saattelemana satamaan ja sieltä Ballestas Islands ” Poor man´s Galapagos ” venekierrokselle. Kyllä mun pitkälle kehittynyttä kärsivällisyyttä taas koeteltiin. Erinäistä jonoa jonon perään, mutta vihdoin mullekin näytettiin paikka paatissa ihan viimeisellä rivillä ja heitettiin pelastusliivi perään. Ilma oli viileä ja pilvinen, mutta onneksi mä olin verhoutunut fleeceen.
Jurnutettiin aallokossa täysiä puoli tuntia merelle ja matkalla merileijonat molski meressä. Onneksi mulla oli ipod matkassa ja pystyin sulkeutumaan muun veneen ulkopuolelle. Veneemme koostui eri ikäisistä pariskunnista, jotka olivat kaikki ostaneet uudet, matchaavat, The North Face-tuulitakit ennen matkaa. Ja sitten kuvaataan joka helvetin lintua, joka taivaalla lentää. Jos lintu sattui lentämään veneen päältä, niin sitten nopeasti vedettiin huppu päähän ja hihiteltiin yhdessä nenät vastaikkain. Ja sitten taas vähän pussaillaan. Saatana. 
Vihdoin meren keskeltä ilmestyi pieniä asumattomia saaria, jotka siis olivat niitä mitä tänne meren keskelle oltiin lähdetty ihmettelemään tänä harmaana keskiviikkoaamuna. Canonit räpsi kuvia tuhatta ja sataa ja joka kulmasta. Mun mielestä ne saaret oli täynnä lokkeja. Ehkä satojatuhansia lokkeja. Mä katselin medusoja meressä ja yritin säätää musiikkia kovemmalle, ettei perämoottori peittoaisi kaikkea MJ:tä. Onneksi näin merileijonia, koska ne on ihania. Pyörittiin siellä saarten ympärillä varmaan tunti ja sitten täyttä häkää takaisin satamaan. Mä kyllä nautin kierroksesta, vaikka lokit vai mitä ne nyt oli, ei mua kiinnostakaan. Paracasin alueella asustaa 1500 eri lajia ja olusuhteet ovat poikkeukselliset. Maapallon monimuotoisuus. On se hienoa.
Ja kaikki kuvaa nyt vasemmalle!
Ja kaikki kuvaa nyt oikealle!
Merileiska relaa rauhassa kivellään ja huomaa lähestyvän turistin…
… Ja ottaa nopeasti merileijonalle tyypillisen poseerausasennon. Maksetaankohan noille, että ne on tuolla?

Ja sitten lämmitellään kotimatkalla. Saatt…

Merileijonillakin on mies! Sorry mulla on nyt tällainen päivä.
Venekieroksen jälkeen, kunnon ihmisenä, päätin vielä lähteä neljän tunnin luonnonpuistokierrokselle. Kävin hotellilla nopeasti lataamassa soittimen, koska en kestäisi tilannetta, että akku loppuisi kesken kierroksen ja joutuisin oikeasti kuuntelemaan opasta. Ajettiin minubussilla kymmenen minuuttia luonnonpuistoon. Luonnonpuisto sanana tuo mulle yleensä mieleen ison viheralueen, jossa on paljon puita ja harvinaisia kasveja. Täällähän ollaan ihan erämaassa ja luonnonpuisto on valtava aavikkomainen alue. Jos olisin ottanut ne napit pois korvilta voisin kertoa tästä enemmän, mutta koska nämä neljä tuntia olivat mun elämäni tylsimmät, mä vaan tuijotin kelloa ja kuuntelin Lambadaa. Puuduttava kierros alkoi 12 minuutin videolla ja jatkui museo(hohhoijaa)kierrokseen. Sitten ajettiin pitkin aavikkoa ja välillä pysähdyttiin katselemaan. Mä toimin pariskuntien hovikuvaajana. Piti ottaa kuva, kun takana on kivikasa, ja kuva, kun takana on hiekkakasa, ja kuva kun takana on…
Kierroksen loputtua menimme kylään, joka tuhoutui täysin 2007 maanjäristyksen jälkeisessä tsunamissa. Saimme suosituksen mennä seafood-ravintolaan, josta tulee keskimääräisesti vähiten vatsavaivoja. Mä jätin väliin näiden suositusten saattelemana ja potkin kiviä ravintolan edessä. Jostain siihen tuli sen ravintolan kokki ja pyysi mua vaimokseen. Oliskohan pitänyt suostua. Tulisiko se sitten mun kanssa näille tylsille kierroksille, joissa voitaisiin ottaa meistä yhteiskuvia ja tylsistyttää jokainen katsoja? Kun meillä oli niin ihanaa siellä erämaassa! Saatana.
Paracas National Reserve. 

Vesilintunen.
Vihdoin kierros oli ohi ja mut palautettiin hotellille. Odottelin siellä tunnin ja kuljettaja heitti mut katokselle. Matka Paracasista Nazcaan kesti vajaat neljä tuntia, perille tultiin yhdeksän aikoihin ja löysin heti ” Mary ” kuljettajani. Hotelli on tällä kertaa ihan munkin standardien mukainen kolme tähteä ja kuuma suihku. Mä niin nautin tästä verkkovirrasta, kun ei tarvitse kehitellä mitään toimenpiteitä adapterin ja tietokoneenlaturin pidikkeeksi. Olen joutunut miettimään aika mielenkiintoisia ja todella sähköturvallisia ratkaisuja aiemmin. Kerran vain olen saanut sähköiskun, ihan pienen.
Aamulla kuudelta pystyyn, aamiaista, kamat kasaan ja rinkka lukkojen taakse. Kahdeksalta kyyti pienelle lentokentälle, josta lento Nazcan linjojen päältä. Olin niin onnellinen, kun sain sittenkin tehtyä tämän täällä, koska alunperin ajattelin jättää ne väliin etäisyyksien takia. Aamu oli harmaa ja sumuinen. Lentokenttä oli täynnä ihmisiä ja selvisi, ettei kenttää ole vielä aukaistukaan. Aamukuuden ensimmäinen  ryhmä istuu ja odottaa kahvikupit kädessään puoliunessa nuokkuen. Mulle kerrottiin, että mun aikani nousta pienkoneen siiville koittaisi noin yhden aikoihin. Ehkä. Onneksi siihen tuli joku jampsteri, joka sanoi, että voi näyttää mulle ajankuluksi vanhan intiaanien hautausmaan. No mikä ettei!
Ajettiin sinne sumussa ja hiekkapölyssä, alue on keskellä ei mitään vuorien juurella. Hautausmaa-alue on kokonaisuudessaan valtava ja hautoja on avattu vasta kaksitoista. Maa oli kuopalla jokaisen haudan kohdalla ja niitä on arvioilta ainakin 300 avaamatta. Käveltiin avatuille haudoille, joissa oli intiaanien muumioita. Joka puolella kävellessä maasta törrötti reisiluita, selkänikamia ja sormia. Kuolleet käärittiin pellavaan, ja maasta kumpusikin kellertävää pellavaa. Kankaan riepuja oli siellä täällä. Muumiot olivat noin tuhat vuotta vanhoja. Oli myös pieniä vauvahautoja, joihin haudattiin uhratut lapset. Uhreilta leikkattiin raajat uudelleensyntymistä helpottamaan. Onpa kauniisti ajateltu. Siellä oli pääkalloja, joista pystyi näkemään yksipuolisen ruokavalion. Elinikä tuolloin oli maksimissaan 40 vuotta ja yleisin kuolinsyy oli osteoporoosi. Ellei sitten joku muu tauti vienyt aiemmin. Tosi mahtava kokemus! Onneksi tämä reipas nuori mies tuli tätä ehdottamaan. Ja ei, en ottanut hautausmaalta yhtään luuta tai kankaanpalaa. Olen katsonut Uinu Uinu Lemmikkini ja ottanut opikseni. Kuolleiden intiaanien kanssa ei kannata pelleillä.
Palasin lentokentälle taas odottamaan. Sumu ei ollut väljennyt juuri yhtään ja yritin tiedustella lennetäänkö tänään ylipäätään. Sí Sí senorita, mutta etkö huomaa, kenttä on suljettu? Odotin ja odotin. Vihdoin kuulin, että jossain joku lenskari lähtee. Varmaan se aamukuuden porukan ensimmäinen osa. Yhden jälkeen minutkin valjastettiin koneeseen ja annetiin kartta käteen. Yes! Vähän nämä pienkoneet täällä etelä-Amerikassa kuumottaa ( varsinkin, kun luin juuri Perussa pudonneesta helikopterista) mutta varmoin elkein pieni koneemme vaappui ilmaan. Nazca linesit ovat lähellä kenttää, joten kauan ei tarvinnut odotella näiden ihmeiden näkemistä. Jos et tiedä tai ole koskaan kuullut Nazca lineista, käy toki katsomassa;
Näkymät olivat huikeita. Nämä linjat herättää juuri niitä kysymyksiä, että miten ne on osattu tehdä ja miksi, kun ne näkyy vain ilmasta käsin ( ufot ) ja täysin symmetrisesti ( ufot ) Mua ei itsessään ne eläinkuviot säväyttäneet, vaan ne täysin symmetriset viivastot pitkin karua jokilaaksoa. Mä lähden ihan täysillä tuohon ufoteoriaan. Siellä oli kiitoratakin avaruusalukselle. Ja E.T.
Ajelu kesti 20 minuuttia ja onneksi, koska kyyti oli pomppuista ja kahvi nousi happona kurkkuun aika ajoin aika pahastikin. Lennon jälkeen palasin hotellille, jossa odottelen seitsemän tuntia bussin lähtöä. Ilman huonetta, sen luovutin aamulla. Bussimatka on mukavat yhdeksän tuntia, mutta saapahan nukkua ja nauttia kunnon istuimesta.
” You don’t need a boyfriend, you have me! Don’t cry Marrri, I love you! Now give me some milk? ”
Minä vuonna 4012 edelleen odottamassa sitä oikeaa.
Rakas sumu, hälvenisitkö ennen kuin vanha vatsahaavani kukoistaa jälleen?
I HATE WAITING.
No vihdoin.
E.T says Hello!
Avaruusaluksen kiitorata. Ja maantie.
Kukaan ei jaksa enää lukea, joten kiitos ja kuulemiin! Ja anteeksi säädytön kielenkäyttöni, syön pippureita ja olen oikeasti tosi onnellinen kaikkien onnellisten pariskuntien puolesta :))
Marrri

Bye Bye Ecuador!

Ironisesti, matkustamisessa inhottavinta on se itse matkustaminen. Latinalaisen amerikan ” aikataulut ”, jotka ovat olemassa jokseenkin suuntaa antavina repii mun hermot aina, kun tiedän, että pitää matkustaa. Matkustaminen, vaikka vain pari sataa kilometriä, tarkoittaa täällä yhtä tai kahta täysinäistä matkapäivää. Kymmenen tuntia bussissa, saman verran odotusta. No ei nyt ihan 🙂 En yleensä varaile hostelleja etukäteen, paitsi jos saavun perille pimeällä tai isoon kaupunkiin ylipäätään. Isoissa kaupungeissa yritän myös järkätä kyydin pisteestä A pisteeseen B etukäteen, jotta välttyisin niiltä hieman kuumottavilta keskusteluilta joita käyn kuskin kanssa lukitussa taxissa. Muutenkin, kun olen liikkeellä koko omaisuuden kanssa, haluan vain siirtyä mahdollisimman huomaamattomasti ja saada kamat hotellille. Quitossa ei kannata edes kävellä paria sataa metriä taxille, jos on täydessä latingissa. Pienemmissä mestoissa voi olla maalaisjärjen kera huoletta, jos pitää isin opit mielessä. Katso aina oikealle ja vasemmalle ennen kuin ylität tien, äläkä nouse vieraan miehen kyytiin.

Matkustin Montanitaan Banoksesta viime lauantaina. Ensiksi yhdeksän tuntia Banoksesta Guayaquiliin ja olin siellä yötä ensimmäisessä hostellissa minkä löysin. Kaupunki näytti paljon viihtyisämmältä kuin Quito, joten siitä olin helpottunut. Sieltä on toinen puoli kaupunkia käytännössä kitketty rikollisista ja ajettu sinne toiselle puolelle kaupunkia. Halusin kuitenkin jatkaa matkaani rannalle Montanitaan heti aamusta. Googlasin illalla bussiaikatauluja pienellä varauksella ja lähdin koittamaan onneani puolen päivän aikoihin. Eiköhän sinne joku bussi menisi. Tilasin respasta taxin ja paikalle saapuikin heti henkilöauto, joka ei ole taxi. Ecuadorissa on erityisen suositeltavaa käyttää virallista taxia ryöstöjen välttämiseksi. Heti, kun istuin autoon, alkoi taxikuski tenttaamaan mihin menen ja hoin vaan bussiasemaa ja Montanitaa. Hän intti, että tulee halvemmaksi mennä taxilla ja kun bussit ovat niin hirveän epämukavia. Aloin kaivaa sanakirjaa laukusta ja etsiä ” Apua ” espanjaksi ja mietin, että jos hyppään liikkuvasta autosta mikä olisi paras tapa laskeutua maahan. Se sijaan aloinkin teititellä kuskia ja lopulta näin bussiaseman. Selvästi päätökseeni tyytymätön taxikuski heitti mun rinkan maahan ja tuhisi jotain. Oh well.

Bussiasema oli moderni ostoskeskustyyppinen ratkaisu ja yllättävän selkeä. Mulla oli tunti aikaa ennen bussin lähtöä ( todellisuudessa puolitoista, koska lähtö viivästyi tietysti sen puoli tuntia ) Näin ison ruokakaupan ja könysin kamojeni kanssa siellä hyllyjen välissä fiiliksissä. Bussi oli täynnä gringoja surffilautoineen ja kolmen tunnin matkalla katsoimme espanjaksi dupattua kauhuleffaa. Nukuin matkan ja heräsin sopivasti, kun bussi vetäisi liinat kiinni ja turistmot ulos linjurista ja rannasta ja mojitoista nauttimaan. Kävelin ensimmäiseen hostelliin, josta sain kämäisen pienen huoneen, jossa oli suihkussa kuolleita torakoita.

Good morning Guayaquil!
Guayaquil. En halua enää kirjoittaa tän kaupungin nimeä.

$2 omena.
Täyskäri päiväntasaajalla. Ja katulampun loiste.

Montanita on pieni kylä Tyynenmeren rannalla ja kuulemani mukaan Ecuadorin paras surffispotti. Just sellainen pikkukylä mistä mä tykkään, voi kulkea paljain varpain ja juoda lähes ilmaista vesimelonimehua. Kylä koostuu lähinnä hostelleista ja baareista, mutta mä viihdyin. Ensimmäisen päivän iltana nautin pienen kulmabaarin happy hourin 2 for 1 tarjonnasta. Keskiyöllä ylitin kadun hostelliini todetakseni, että sen portti oli tiukasti lukossa ja sen näköistä, että siellä ei ole mun lisäkseni yhtään vierasta saatika henkilökuntaa. Ei ovikelloa eikä yhtään mitään. Hakkasin porttia ja lopulta päädyin kiipeämään sen yli huoneeseeni. Onneksi siellä oli sentään ilmastointi ja jopa niin tehokas, että nukuin fleece päällä yhteentoista asti. Aamulla yritin selittää alakerran baarimikolle ja hostellin omistajalle, etten ollut päässyt yöllä sisään, vaan jouduin kiipeämään portin yli. Näin ollen en koe olevani velvollinen maksamaan koko hintaa yöstä. Omistajalla oli juuri asennetut hammasraudat ja alaleuassa hampaita kasvoi sinne sun tänne, joten kommunikaatiomme ei johtanut muuta kuin siihen, että maksoin lopulta $5 enemmän kuin aiemmin oltiin sovittu. En osannut enkä jaksannut taistella oikeuksistani, vaan maksoin ja lähdin etsimään uutta yöpaikkaa. Löysinkin heti tosi kivan ( ja kalliin ) hostellin, josta sain kuitenkin oman huoneen omalla kylppärillä hintaa $20.

Kävin rannalla ja ilmoittauduin surffitunnille. Näin aallot, peruin osallistumiseni ja päätin sen sijaan vain olla ja nauttia kesästä nyt, kun sitä vielä on. Edessä ovat kovat ajat.

Montanitassa kekkerit jatkuvat läpi yön ja kaduilla hipit joraa rastat tulen loimussa heiluen. Mulla oli olo vähän voipunut ja  tungin tulppia korvakäytävät täyteen samalla kehitellen tekniikkaa, jossa vain ajatuksen voimalla poissuljen kaikki ylimääräiset äänet. Mulla on ollut kurkku kipeänä ajoittain jo melkein kolme viikkoa ja ilmastoidun bussiajelun jälkeen se on vain yltynyt. Yöllä heräsin kovaan korva – ja kurkkukipuun. Pyörin sängyssä vuoroin kylmissäni, vuoroin kuumissani. Katossa tuuletin polki laiskasti. Lakana ajoi peiton asian ja pyörin levottomasti valveunessa koko yön. Aamulla oli sellainen päänahkahiki, että aloin etsimään hoitohenkilökuntaa. Raahauduin viimeisin voimini apteekkiin ja onneksi tiskin takana nuori jannu näki heti mikä neitoa vaivaa. Hän kaivoi hyllyn alta neljä tablettia ja iski ne mun hikiseen, tärisevään käteeni.

Sydän hakaten kävelin takaisin hotellille ja google transleittasin tabujen takakannen ja sain ruutuun ” kolmivaikutteinen, nopea apua, influenssa, oireet ” Fantastic. Tabletti kirveli suussa ja tuntui syövyttävältä. Mietin pitäisikö se liuottaa veteen, mutta halusin sen kolmivaikutteisen nopean avun mahdollisimman pian. Eikä siinä mennyt varmaan kuin kaksi minuuttia, kun kurkkukipu alkoi hellittää ja pillillä imeminen helpottui huomattavasti. Voimat eivät silti riittäneet edes kevyeen kävelyyn, vaan makasin vain sängylläni kuunnellen musiikkia kadulta. Koko ajan joku tuntui laulavan Hotel Californiaa.

Sairasvuoteellani sain sentään hoidettua asiat kuntoon Perua varten. Etsin hostelli/hotelliratkaisua Limasta ja totesin, että kaupunki on yllättävän kallis. Sain kuitenkin huoneen hintaan $39 ja laitoin mailia saisinko lentokenttäkuljetuksen hotellille. Lento saapuu Limaan lauantai-iltanana puolen yön aikoihin ja jos mun kunto ei kohene siihen mennessä, en todellakaan ole kiinnostunut etsimään taxia yössä. Yllärikseni, sähköpostiini vastattiin ja vieläpä s-a-m-a-n-a päivänä?! Kyyti järjestyy. Ja hyvä niin. ” Kuljettajamme odottaa sinua aulassa ” Uskoisko? 😉

Yön päätin nukkua ilman tuuletinta ja pitkähihaista päällä. Voisin todeta, että yksi maailman epämiellyttävimmistä tunteista on olla huoneessa, jossa on arviolta +32 lämmintä ja itsellä vilunväristyksiä. Siihen alakerran keskiviikon karaokeilta ja humiseva pää. Nukahdin kuitenkin lääkkeen voimin kuunnellen Bob Marleyta. Aamulla raotin varovaisesti silmiäni ja olin melko optimistis-positiivisella mielellä terveydentilani suhteen. Lääkitys tuntui olevan kohdillaan mutta limaneritys nenästä oli vetäytynyt uuteen moodiin.

Pitkitin aikaani Montanitassa parilla päivällä, kun en viitsinyt lähteä puolikuntoisena tekemään 12 tunnin paluumatkaa Quitoon. Torstaina kunto oli kuitenkin sellainen, että kävin rannalla kääntymässä ja toteamassa, että en varsinaisesti ole menettänyt mitään. En siis oikeastaan tehnyt yhtään mitään tuottavaa neljään päivään. Tarkemmin sanottuna koko viikkoon. Olikin rentouttavaa vain olla, niistää, köllötellä riippumatossa, niistää ja kuunnella ulkoilmabaarien reggaekonsertteja. Sairaslomani aikana kuulin No woman no cry ja Is this loven tarpeeksi moneen kertaan yhdelle elämälle. No eihän niitä voi kuulla liikaa. 😉

Torstai-iltana reippailin bussiasemalle ja ostin lipun 5.45 bussiin Guayaquiliin. Aamulla olin asemalla passissa. Bussi lähti kuuden jälkeen kyydissään vain muutama väsynyt gringo. Sentään meitä armahdettiin, eikä näytetty aamuyön hämärässä yhtään Van Dammen leffaa, vaan saimme nukkua rauhassa kokonaiset kolme tuntia. Mäkin heräsin vasta, kun bussin nokka töksähti laituriin Guayaquilissa. Kello oli yhdeksän ja aloin metsästämään jatkoyhteyttä Quitoon. Ilman sen kummenpaa kusetusta sain melko nopeasti ostettua lipun suoralla yhteydellä. Minä käsitän suoran yhteyden yleensä hieman eri tavalla, kuin lipunmyyjä. Bussi ”lähti” klo 9.30 ( eli klo 10 ) ja tältä 10 tunnin matkalta ei puuttunut Van Dammea. Tällä kertaa näin myös kaksi Too fast, Too Furiosia. Espanjaksi tottakai. Säännöstelin ipodin käyttöä ettei akku lopu, ja jaksotin matkani nukkumiseen ja musiikkiin.

Bussihan hajosi matkan aikana neljä kertaa. Yhdellä pysähdyksellä kävin ilmoittamassa selkeästi kuskille, että mä käyn nyt tuolla veskissä ja näytin vessaa. Minä menen nyt sinne. Tässä näin. Kävelen. Näetkö? Onneksi veskissä oli ikkuna, sillä siinä sattumalta huomasin, että jaa, siellä se bussi nyt menee. Sain sen onneksi juostua kiinni, koska se oli niin rikki koko bussi. Helvetin helvetti. Olis sekin, jäädä nyt johonkin kylään ilman mitään kamoja. Olisi niin paljon helpompaa, jos ne kuskit vaan oikeasti avaisi ne bussin vessan ovet.

MJ. <3

Ihana nainen.

Päivän pääateria. Sisällä purkka.

Breakfast.

Shitty travel day,  no play,  makes Mari a dull girl.

Sen kerran, kun mä saan ikkunapaikan, siitä puuttuu ainoastaan se ikkuna.
Mietin mikähän toi others on…

Vihdoinkin kuitenkin jotenkin hyvällä tuurilla ja pitkällä pinnalla pääsin Quitoon illalla. Menin samaan hostelliin, kuin mistä lähdin ja nukuin parhaimmat unet pitkästä aikaa. Quito on ällöttävin kaupunki missä olen koskaan ollut  ja mä en halunnut edes liikkua siellä mihinkään. En tiedä onko se tilanne siellä kuinka kärjistynyt viime aikoina, mutta muakin kehotettiin olemaan menemättä mihinkään jalan pimeällä. Lauantaina keskellä päivää hostellin portin eteen puukotettiin joku onneton sielu. Tuntui epätodelliselta havahtua kuuntelemaan kymmenen metrin päästä toisen ihmisen kuolintaistelua, kun itse juo fantaa ja katsoo Youtubesta hassuja kissavideoita. Hetkeksi kyllä heräsi kysymys miksi asetan itseni tähän. Mun piti tavata aiemmin päivällä kaveri jonka tapasin Väli-Amerikassa, mutta hänetkin ryöstettiin juuri ennen meidän treffejä. It is what it is, nämä maat ovat kehittyviä ja mä olen täällä vapaaehtoisesti. Quitosta lähteminen sen sijaan tuli todella oikeaan aikaan, mutta odotukset Liman suhteen eivät myöskään hiponeet taivaita. Aurinko alkoi laskemaan, ohitin maassa kuivuvan veren ja nousin taxiin. Ei oikein ollut mitään ajatuksia päässä. Jotenkin kaikki menee uusiksi täällä.

xx


Mari

Guatemala Homestay

Heippis, 
Löysin arkistojen kätköistä tämän Guatemalan perhevierailun, jota en koskaan saanut aikaiseksi julkaista. Tämä tapahtui siis joskus toukokuussa. 
🙂
Tyrskyisän veneajeluni jälkeen saavuin pienen kylän laituriin, jossa oli vastassa pieniä lapsia iltaongella. Me tultiin tutustumaan paikalliseen kyläyhteisöön ja siellä toimivaan kansainväliseen yhteistyöhön. Muut olivat menneet kylään jo aiemmin päivällä. Kylä on pieni 3000 asukkaan ja kaikki on kävelyetäisyydellä. Kierreltiin nuorison koriskentillä ja kohdattiin ihmisiä. Käytiin kirjastossa, jossa toimii vapaaehtoisten ylläpitämä lasten iltapäivä-ja iltakerho. Kirjasto on pystyssä lahjoituksilla ja ilokseni huomasin heti, että eniten tähän pieneen kirjastoon oli antanut lahjoituksia mikäpäs muukaan, kuin rakas kotimaa. Hyvä Suomi! <3
Lahjoituksina oli annettu mm. Muumi-kirjoja ja Mauri Kunnaksen iki-ihania espanjaksi käännettyinä. Natiaiset oli ihan liekeissä muumeista. Kukapa meistä ei olisi ollut? 
Kirjaston jälkeen tutustuttiin katutaiteilijoihin ja maya-katolispyhättöön. Huuli pyöreänä kuuntelin, kun maya-pappi selvitti meille maya-katolisuskontoa. Hmm.. Mites ne luonnonjumalat? Ilmeisesti, kun eurooppalaiset tulivat, toivat he mukanaan myös katolilaisuuden ja näin kaksi täysin ääripää uskontoa ovat yhdistyneet. Tällaiset tilanteet harmittaa, kun ei ymmärrä espanjaa eikä voi kysellä kunnolla. Jotenkin näin se kuitenkin meni. Mielenkiintoista, mutta mä mietin haisenko ummehtuneelle appelsiinimehulle. (edit: mun reppuun oli silloin vuotanut se appelsiinimehu 😀 )
” Ei muumitaloa lukita yöksi, hei muumi… ”
Muchas gracias!
Toukokuu! Mun lemppari!

Sweetheart.

Yöksi jakauduttiin perheisiin. Tämä asetelma oli mielenkiintoinen, koska perheessä ei puhuttu enempää englantia, kuin laskettiin kymmeneen ” One, two, three, four, nine, six… ” Yhteinen sävel löytyi kuitenkin nopeasti. Talossa asui kymmenen ihmistä, se jäi vähän epäselväksi ketä kaikki olivat. Talo oli vaatimaton, jos vaatimattomaksi voi sanoa taloa, jonka keittiöstä puuttuu katto. Tämä siksi, koska ruoka laitetaan avotulella. Tästäkin valistetaan nyt ihmisiä, kun he altistustuvat savulle käytännössä koko päivän. Makuuhuoneet olivat kyllä hirveän hyvät kokonaiskuvaa katsoen ja nukuinkin reissun tähän mennessä parhaat yöunet tässä taloudessa. Yöllä kylmeni paljon ja sainkin yöksi savuntuoksuisen villaviltin. Ulkona oli ilotulituspommeja ( pelkkä räjähdys ilman valoa ) kun vietettiin Cinco de Mayoa. Kirkonkellot soi läpi vuorokauden.

Illalla perheen rouva valmisti tyypillisen guatemalalaisen illallisen, johon kuuluu paistettuja perunoita, mustia papuja, kananmunaa ja tortilloja. Tosi yksinkertaista ja tosi hyvää. Perheessä on 5-vuotias pieni poika, joka esitteli mulle ylpeänä koulukirjojaan. Hän käy World Visionin kyläkoulussa ja opiskelee äidinkielenään mayaa ja sen lisäksi espanjaa ja englantia. Mahtavaa, että lapsille on alettu järjestöjen toimesta opettaa myös englantia, koska se avaa niin monia ovia ja mahdollisuuksia.

Mun prinsessasänky.
My little buddy.
Mayakielen äikänvihko.
Word Vision. Please support.
Mun pitäisi ottaa mallia.
Keittiö.

Tiskauspiste.
Makuuhuoneen näkymää.
 Muy bonita ” sanoi hän katsoessaan omaa kuvaansa. ( Hyvin kaunis ) Ihanaa itsevarmuutta naiselta.
Marzella 44-vuotta.
Minun vaatimaton lahjoitukseni.

Peace.


Mari

Ecuador you are awesome.

Mähän olin ihan superinnoissani tulosta Ecuadoriin muutamastakin syystä. Ensiksikin en ole koskaan ollut Etelä-Amerikassa. Oon kuullut pelkkää hyvää koko mantereesta, jos ei lasketa näitä Suomen ulkoministeriön mieltä ylentäviä matkustustiedotteita, joita mä en lue. Menin Miamissa kentälle  hyvissä ajoin nautitimaan ajastani ilmastoidussa rakennuksessa, unohtaen, että olen tulossa talveen. Tapasin kentällä CNN:n kameramiehen, joka oli työmatkalla Miamissa ja hän kanssaan höpistiin pitkät jutut ja yritettiin saada wifi toimimaan. Lento Quitoon oli hirveä. Hirvein lento koskaan. Neljä ja puoli tuntia täyttä tuskaa täyteen ahdetussa, kuumassa ja vanhassa koneessa. Mä olin käytäväpaikalla ja mun vieressä istui vajaa 15-vuotias räkänokka, joka tökki mua koko ajan ja venkoili joka suuntaan. Välillä se jäi tuijottamaan rintavarustusta. Kun syötiin, se ei osanut pitää haarukkaa kädessään, vaan puristi sitä nyrkissä ja yritti lapata suuhunsa jotain ennen kuin se tippui. Jos mulle joskus siunaantuu lapsia, mä opetan ne ensitöikseni käyttämään haarukkaa ja veistä. Lopulta se kaatoi koko tarjottimen mun päälle, kun ei voinut ojentaa sitä lentoemolle kahdella kädellä. Toisella puolella käytävää mun vieressä istui haiseva japanilainen isoisä. Takana nuori mormonipariskunta, joka vaikutti siltä, kuin olisivat karanneet yhteisöstä Etelä-Amerikkaan harjoittaakseen estottomasti kaikkea sitä, mikä on kielletty ennen avioliittoa. Ja edessä luonnollisesti se ainoa itkevä vauva.
Lento tuntui kestävän ikuisuuden mutta vihdoin kapteeni kehotti kaivamaan kamerat esiin ja kuvaamaan ” spetacular viewsia ” Andeista, joiden päältä liideltiin ennen laskeutumista Quitoon. Seitsemältä oli jo ihan säkkipimeää. Kaikki sujui lentokentällä nopeasti. Isot kiellot lapsiprostituution käytöstä ja muistutus varsin miellyttävistä vankilaoloista Ecuadorissa. Tullivirkailija näpytteli kuuliaisesti kaikki mun tiedot vanhalle Microsoftille ja pyysi sitten treffeille. Kieltäydyin kauniisti ja hän toivotti mut silti tervetulleeksi Ecuadoriin. 
Koko koneen matkatavarat oli kannettu ympäriinsä pitkin terminaalin lattioita ja mä mietin näenkö rinkkaani enää koskaan. Ihmiset löysivät laukkujaan nostivat niitä kärryihinsä. Mä kelasin jo mielessäni kuinka suuri tappio mulle on tulossa. Sitten näin sen ärsyttävän pikkujannun mun rinkan luona näpräämässä ja kiskaisin rinkkani sen kädestä ja jatkoin matkaa toiseen jonoon. Täällä oli sama systeemi, kuin Mexicossa sen suhteen kenen matkatavarat avataan ja syynätään. Kaksi mun edellä sai vihreän valon ja mä olin ihan varma, että mulle napsahtaa punainen. Onneksi se nainen, joka sitä bingoa siinä piti, pudotti kaikki paperinsa mun kohdalla ja se nauroi hysteerisesti ja antoi mun mennä ilman valomerkkiä.
South America oh yeah!

Happy feet on the Equator.

Sunnuntai meni kokonaisuudessaan sängyssä makoillessa, välillä raotin verhoa ja katselin taivasta. Sängyssä oli tempurpatjat ja untuvapeitto. Sain ensimmäistä kertaa vetää jalkaan mummun kutomat villasukat. Lattia oli jääkylmä mutta suihkusta tuli pienen odotottelun jälkeen kuumaa vettä. Kuuntelin Youtubesta kasirihelmiä ja yritin levätä. Päätä särki ja käveleminen huippasi. Tänne tullessani en muistanut, että ollaan vajaa 3000 metriä merenpinnan yläpuolella. Happi tuntui olevan aika kortilla ja silloin pitäisi juoda paljon vettä. Mulla ei ollut tänne saapuessani vettä ja jouduin kituuttamaan janoisena koko yön. Päivällä otin taxin ja lähdin käymään kunnon ruokakaupassa ja palkkasin kuskin odottamaan mua kaupan pihalla. Ruokakauppa oli ihan mahtava, en toki viitsinyt siellä sen enempää aikaani viettää, ettei kuski hermostu. Sain kaiken mitä tarvitsen seuraaviksi päiviksi. Ecuadorissa ruoka on halpaa ja ulkona syöminenkin lokaaleissa ravintoloissa tosi edullista, mutta olen kyllästynyt etsimään ravintoloita ja päätin alkaa valmistamaan ruokani itse.

Hotelilla on keittiö, jota sain käyttää. Lilian laittoi ruokaa siellä itselleen ja vauvalle ja mä valmistin ensimmäisen voileipäni pariin kuukauteen. Bookkasin hostellin Mariscalista kahdeksi yöksi ja ajattelin lähteä sitten rannikolle pyörimään. Yön hinta dormissa oli huimat kuusi euroa.  Hostelli oli oikein kiva. Henkilökunta on mukavaa ja täällä on koirakin. Ja ihastuttava pieni, villi kissanpentu, joka varasti kanaa mun leivän päältä.

Olin Quitossa kokonaisuudessaan neljä päivää. Kaupunki on latinalainen suurkaupunki, eikä mulle mitään nähtävää, halusin vain nopeasti pois. Keskustassa Mariscalin alueella oli tosi länkkärimeininki ja heti pimeän tullen tosi epämääräistä porukkaa. Hostelliin oli lukollinen portti ja katua vartioitiin asein molemmista päistä. Yksikseen ei seitsemän jälkeen hotsittanut juurikaan käppäillä. Moni tyyppi hostelissa oli ryöstetty tai yritetty ryöstää Quitossa.

Tapasin mukavia tyyppejä, erityisen mahtavaa oli tavata kaksi suomalaisvahvistusta Ruotsista ja puhua suomea pitkästä aikaa. Toinen heistä erehtyi mainitsemaan mulle ” värilliset turkinpippurit ”, joita en saa nyt mielestäni. 😀 Olisi ollut nastaa jatkaa poikien kanssa matkaa hetki, mutta he menivät viidakkoon ja mun veri vetää rannalle. Lähdin Quitosta Banokseen keskiviikkona. Bussiasema sijaitsee vajaan tunnin ajomatkan päästä kaupungista ja maksoi $10. Taxikuski oli ihana. Bussiasemalla olin neljä minuuttia ennen lähtöä, mutta kerkesin ostamaan lipun, juoksemaan läpi seitsemän väärää laituria, kun jokaiselta sanottiin eri lähtölaituri. Lopulta oikea bussi oli jo lähtenyt laiturilta mutta otti mut kyytiin onneksi. Hyvä, että täällä kaikki on myöhässä. Matka kesti vajaat neljä tuntia ja maksoi $4. Banos onkin aivan ihanainen pieni kaupunki Andien juurella. Tämä on yksi suosituimmista kohteista Ecuadorista mutta high season ei ole vielä alkanut, joten täällä tyhjää toistaiseksi. Paitsi viikonloppuisin tänne tulee porukkaa muualta Ecuadorista viettämään viikonloppua ja huljuttamaan itseään vulkaanisissa hot springeissa. Mä rakastan hot springseja, mutta täällä jätin ne suosiolla väliin. Altaat on isoja eikä mun mielestä luonnonmukaisia, joten jään odottamaan Hondurasin kaltaisia pieniä altaita keskellä viidakkoa.

North. <3

Päiväntasaaja sopivasti haarojen välissä.
Bubble gum ice cream.

illan soittolista.

Illallinen.
Eikä sitten mitään tällaista kesälaitumilla.

One of those mornings.
Sain maailman parhaan lahjan.

Nyt en jaksa enää kirjoittaa muuta, koska olen katkera harmaasta ja sateisesta ilmasta 😀 Lopuksi haluan kuitenkin esittellä Hondurasin rahat, jotka löysin eilen, kun siivosin lompakon. Tässä ovat…

Elvis.
Dracula.
God.
Venäläinen mies.

Ihanaa kesäkuuta kaikille  & paljon, paljon onnea kaikille valmistuneille <3


Mari

Miami Beach is where neon goes to die.

MIAMI.

En muista koska olisin ollut niin onnellinen kuin keskiviikkona, kun kone rullasi onnistuneesti MIA:n lentokentälle. Aurinko paistoi ulkona täydeltä terältä, vaikka San Josessa katsomani sääennuste oli luvannut sadetta ja ukkosta. Lentokentällä viranomaistoimitukset sujuivat hitaasti ja mulla kesti varmaan tunti päästä ulos. Olin tilannut Super shuttlen noutamaan mut kentältä ja mä olin ainoa kyytiläinen, joten pääsin myös nopeasti hotellille. Matkalla olin liimautuneena ikkunaan ja katselin haltioituneena aurinkoista Miamia, olin kuin 5-vuotias jouluaattona. Näytti Miami Vicelta. Mun kadulla oli molemmilla puolilla kauppoja ja mä kihisin innosta. Olin varannut kolmen tähden hotellin Beach Plazan South Beachilla Collins Avenuella. Hotellissa mut oltiin upgradettu sviittiin, mikä luonnollisesti tuntui mahtavalta torakoiden ja jääkylmien suihkujen jälkeen. Mulla oli jopa oma eteinen. Ja viisi pyyhettä.
Heitin kamat 180 senttisen king size sänkyni päälle ja lähdin saman tien ulos. Kello oli yli seitsemän illalla ja aurinkoi paistoi vielä. Mä olin niin onnellinen etten osaa kuvailla. Tuntui vaan niin hyvälle. Kiertelin kauppoja euforiassa. Kaduilla ihmiset olivat upeita. Aurinko laski yllättävän myöhään ja hämäryys kesti pitkään. Tuoksui makealle. Neonvalot syttyivät ja baarien lounget availivat oviaan ja pyyhkivät valkoisia nahkapenkkejään. Musiikki soi kovaa. Odotin näkeväni miehiä takatukissa ja kokovalkoisissa puvuissa, mutta siinä jouduin valitettavasti pettymään.
Mä menin syömään ensimmäiseen hyvältä ( ja suht edulliselta ) näyttävään ravintolaan, jossa mua palveli söötti 14-vuotiaan näköinen poika. Hän kehotti mua ehdottomasti kokeilemaan baarimikon tekemää mojitoa. Ja se oli paras mennessä, parempi kuin se Granadan. Ruokaa odotellessa juttelin jonkun valokuvaajan kanssa niitä näitä ja ihailin violettia taivasta. Illalla otin hyvällä omalla tunnolla pitkän ja kuuman suihkun, kunnon paineella.
Hotellissa oli ilmainen aamiainen klo 8.00-9.30 ja mä heräsin seitsemältä nälkäisenä. Aamiainen oli ihan hyvä ilmaiseksi. Huomasin illalla, että olin unohtanut adapterin Costa Ricaan ja ihan ekaksi täytyi hommata uusi. Mietin, että ostanko vaan uuden laturin tietokoneeseen ja lataan sen kautta muut vehkeet. Satoi kaatamalla ja kadut lainehti vedestä. Onneksi mulla on maailman parhaat sadevaatteet ja nappasin vaan kartan ja lähdin etsimään Apple Storea. Löysin sattumalta elektroniikkakaupan ja ostin sittenkin sen kansainvälisen adapterin. Ei tarvitse enää miettiä noita verkkovirtajuttuja. 
Kävelin Lincoln Roadia ja kävin joka kaupassa hypistelemässä. Tuntui ihan epätodelliselta miten paljon tuli vettä ja miten pimeää oli. Ketään muita ei ollutkaan liikenteessä kuin mä, riemuidiootti hymy korvissa, verkkarit jalassa ja sadetakki päällä. Puolen päivän aikaan jouduin palaamaan hotellille, koska tuuli niin kovaa. Olen aina kuvitellut, että ihminen ei kaadu tuulessa. 156,5 senttinen kaatuu. Hurrikaanin iskiessä mulla ei olisi minkäänlaisia selviämismahdollisuuksia. 

Always. Cheers!
A proper bathroom.

Sade lakkasi iltapäivään mennessä ja aurinkokin alkoi pikkuhiljaa näyttäytyä. Mä pääsin taas liikkumaan vapaasti. Kadut oli täynnä roskia ja palmunoksia tuulen jäljiltä. Mulla oli ihan oikeita asioita hoidettavana ja sain onneksi melkein kaikki hoidettua. Ainoastaan ebookin osto jäi, kun niitä ei löytynyt koko South Beachista. Kaikkein tärkein hoidettava asia oli korvatulppien osto. Mun kunnon tulpat loppui jo Hondurasissa, ja sen jälkeen olenkin nukkunut huonosti. Löysin lopulta yhdet kumiset Leonesta, mutta niistä tuli korvat kipeiksi. Yritin metsästää perustulppia joka apteekista ja marketista mitkä näin Väli-Amerikassa. Lopputuloksena, olen ostanut neljä pakettia kortsuja ja kaksi pakettia tamponeita. Ne paketit näyttää ihan samalta kaikki! Nyt löysin ja ostin heti 70 paria varastoon.

Sain myös uuteen puhelimeen sim-kortin ja täydensin lääkevarannot. Piti myös löytää vähän lämpimiäkin vaatteita Etelä-Amerikan talveen ja sepäs olikin haasteellista Miamissa toukokuussa. Löysin onneksi jotakin. En kuitenkaan raaski lähettää kesävaatteita vielä porukoille Suomeen. Miamin alkuhuuma saattoi hieman laskea, kun laajensin reviiriäni. Isojen pääkatujen takana ei ollutkaan yhtään mitään. Mähän olin vaan ja ainoastaan South Beachilla, enkä osaa sanoa Miamin kaupungista mitään. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Miami käsitetään nimenomaan Miami Beachina. Jos näin on, en jaksaisi olla siellä yli viikkoa. Ensiksikin, ihan liian ylihinnoiteltua kaikki. Manikyyri ja pedikyyri maksoi $40, kun se on normaalisti noin $25. Ruoka oli periaatteessa ihan normihinnoissa mutta se ei ollut erityisen hyvää missään. Paras ateria minkä söin oli Miamin lentokentän Sushi ravintolassa, jossa söin kana-äyriäisnuudelit. Äyriäiset maistui järvivedelle ja mudalle. Muutenkin tuntui, että kaikki maksoi paljon enemmän kuin Jenkeissä yleensä ja palvelu oli huonoa. Tai ei huonoa, mutta kyllästynyttä.  Onneksi en saanut vaihdettua lentoa ja pidennettyä aikaan niin kuin alunperin ajattelin. Mulle kolme päivää oli ihan riittävästi. Kävin ihan pikaisesti beachilla, mutta se ei näyttänyt miltään, mitä pelkäsinkin. Standardit nousi Belizen jälkeen. 🙂 Jos olisin Miamissa pidempään, menisin ehdottomasti parin päivän retkelle Bahamalle ja Key Westiin. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että äiti ja iskä voisi jäädä eläkkeelle ja muuttaa talviksi Floridaan niin voisin aina vierailla. Siellä olikin paljon Eino Grönin näköisiä eläkepäivien viettäjiä ajelemassa golfkärryillä vitivalkoisissa tennareissaan ja tennissukissaan, jotka olivat vedetty polveen asti. Jotenkin kyllä näkisin faijankin siellä bongailemassa lintuja aamuauringossa, ruskettuneena ja ryppyisenä. 😉

Sovituskopissa…WTF? 

Toisena päivänä aurinko paistoi heti aamusta. Mä lähdin aikaisin liikkeelle, koska halusin kävellä vähän aikaa täysin vapaasti. Kaduilla vaeltaa uskomattomat määrät mustia, afroamerikkalaisia, hiiiitaaasti. Miehet ovat tiukassa lihassa ja sietääkin edetä hitaasti, että jokainen varmasti kiinnittää huomionsa. Naiset ovat upeita, eri kokoisia ja näköisiä ja mikä parasta; YLPEITÄ. Kaduilla olikin jatkuvasti soidinmenot käynnissä ja ” human mating dance ”, mistä olenkin puhunut monelle. Ensimmäisenä päivänä sitä oli ihan hauska seurata, mutta sitten olin jo sillein että voitteko liikkua nyt jumalauta?

Mullakin oli mielikuva itsestäni, kun olen Miamissa. Siinä mulla oli vihreä silkkinen mekko, isot kultaiset korvikset, suorat hiukset, meikki joka oikeasti on silmissä. Tuoksuisin puhtaalle ja mulla olisi täydelliset kynnet. Joisin jotain hyvää drinkkiä jollain terassilla ja pyytäisin tarjoilijaa ottamaan musta kuvan, jonka laittaisin Facebookiin. Todellisuudessa, perjantai-iltana, istuin alasti kylpyhuoneen lattialla syöden pringleseitä,  juoden jäävettä ja räkätin vahingoniloisesti mesessä kaverille, joka joutui odottamaan lentoaan Manilan kentällä yli yhdeksän tuntia. Ihana todellisuus. Ihanaa, kun ei tarvitse tehdä mitään tai mennä minnekään.

Nautin vain pitkistä kävelyistä ja omasta rauhasta. Latailin akkuja ja energioita. Ostin uuden pesusienen ja pienen vadelma-vaniljan tuoksuisen kylpyvaahdon. Pesin, kuorin, jynssäsin, sheivasin, läträsin naamioilla. Kaivoin naiseuteni esiin kesivän nahan ja sisäänkasvaneiden karvojen alta. Ostin uuden vartalosuihkeen ja suihkin itseni kiwin ja jonkin toisen trooppisen hedelmän  tuoksuiseksi ja menin nukkumaan isoon sänkyyn. Ocean drive oli suljettu liikenteeltä ja joka puolella oli pippalot menossa Memorial Dayn takia. Nyt mulla kuitenkin oli ne korvatulpat ja nukuin rauhassa koko yön. Aamulla heräsin horkassa, kun ilmastointi oli jumittunut kylmälle. Makoilin sängyllä pitkään peiton alla ja imin itseeni valoa verhon raosta. Ihana lauantai. Hyvä päivä jatkaa matkaa.

Happy feet on the Miami beach.

Laitteiston huolto. Tällä kertaa mikään ei lentänyt seinään.

Tässä ne nyt on.

This is just wrong.
Alkokin voisi vaihtaa nimensä ” Rakastan viinaa ”. Maybe not.
Six dogs? Really?

Laren purkka.

It wasn’t THAT bad this time.

I´d never do that.
Ei tarvitse suuttua.

Drama Queen.

Aurinkoa ( ja nyt myös mulle, sillä täällä Ecuadorissa on kylmä ) 🙂


Mari