Wine is like poetry in a bottle. Mendoza wines, Argentina.

Jutskailen nyt vähän väärässä järjestyksessä, koska lähdin Boliviasta Chileen, jossa olin jo reilun viikon. Hyvänä uutisena voin kertoa, että siipi nousi maasta sillä sekunilla, kun pääsin Chilen maaperälle. Santiagosta lähdin Mendozaan Argentiinaan, missä olen nyt. Tai en ole enää, tulin eilen aamulla reilun neljäntoista tunnin bussimatkan jälkeen ihanaan, ihanaan Buenos Airesiin. Kirjoittelen tätä nyt taas silmät ristissä ja pohkeet vieläkin turvoksissa istumisesta. Ennen kuin aloitan tarinointini viineistä, on pakko todeta, että kyllä on sitten bussimatkustaminen mukavaa! Istuin oli valtava ja meni melkein makuuasentoon. Pelattiin bussi-isännän johdolla bingoa ja saatiin viiniä pahvimukeista bussiyhtiön piikkiin. Ruokatarjoilua oli saatavilla ja noinkin ällöttävän pitkä rupeama meni oikein lokoisasti valtavalla istuimella pötkötellen.
Vietin siis kolme päivää Mendozassa. Pääideani oli katkaista 22 tunnin matka Buenos Airesiin ja toki myös kierrellä viinitiloja ja erityisesti viininmaistajaisia. Chilestä lähtee kymmeniä rajanylitysbusseja Argentiinaan päivittäin ja homma hoituu todella iisisti, jos on kärsivällinen. Valitsin päiväbussin, koska mulle oltiin niin vuolaasti kehuttu maisemia matkan varrella. Mielikuvissani näin vehreitä ja runsaita viiniviljelmiä ja oikein pulleita, viininpunaisia rypäleitä valmiina poimittavaksi. Pieniä hiekkateitä, sininen taivas, muutama vitivalkoinen kumpupilvi ja ehkä muutamia villilampaita siellä täällä. No ei se aivan sitä ollut.
Andit. Ne oli ne samat saakelin Andit, joita on nyt joka puolella. Väli-Amerikassa oli Mayat, Perussa ja Boliviassa Inkat ja Chilessä Andit. Bussin henkilökunta ei puhunut sanaakaan englantia ja mulla oli pieniä vaikeuksia rajalla ymmärtää miten milloinkin toimitaan. Päätavoitteeni oli selvitä siten, ettei bussi lähde ilman mua. Saavuin Mendozaan kolme tuntia myöhässä aikataulusta, mutta eihän mulla ole mihinkään kiire ja olen kärsivällinen ihminen. 😉
Pohjustuksena tähän vielä, että rakastuin oikein syvästi Santiagoon ja Chileen ja odotin hieman vastaavia tuntemuksia tullessani Argentiinaan. Koin kuitenkin pienoista takapakkia odotuksieni suhteen jo heti bussiasemalla. Latinoihmiset ovat yllättäen kaikki yhteen ääneen kansalaisuudestaan riippumatta olleet yhtä mieltä siitä, että Argentiina on ikävä maa ja argentiinalaiset ikäviä ihmisiä. Totta se on, olen istunut suu auki kuuntelemassa, kun ( erityisesti chileläiset ja brasilialaiset ) toteavat lyhyesti, että sinne ei kannata mennä. ” Mutta mä olen aina halunnut Buenos Airesiin, se Etelä-Amerikan Pariisi! ”
Ei kannata. Kauhea paikka ja ihmiset vielä kauheampia. ” Oletko koskaan käynyt? ”
En. Enkä käy.
Brasilialaiset ja chileäiset lomailevat ristiin. Brasiliasta tullaan laskettelemaan Chilen Andeille ja Chilestä mennään loikoilemaan Rion Copacabanalle. En ole vielä ole saanut ( hyvää ) vastausta miksi Argentiina on niin ikävä maa. Saatoin kyllä selvittää sen jo Mendozassa bussiasemalla. 
Se kuuluisa ystävällisyys katosi sillä sekunilla, kun Converseni kosketti maata. Tippikulttuuri on maakohtaista, mutta yleensäkään ” money, money, money”-hokema ei toimi missään, jos tippiä mielii. Sitä kuitenkin yleisesti annetaan palvelusta, ei siitä, että työntekijä siirtyy edestäsi, kun astut ulos bussista. 
Kaksi asiaa, mitä en tunnu oppivan on ne, että aina pitää olla vesipullo mukana, sekä vähän maan valuuttaa. Mikään, ei mikään, ärsytä enempää, kuin etsiä pitkän lennon/bussimatkan jälkeen automaattia, että voi jatkaa matkaa taxilla hotellille. Olin nostanut Chilestä 400 euron edestä pesoja tarkoituksenani vaihtaa ne Argentiinassa. Nyt ei ollut taas latiakaan. Onneksi löysin pienen rähjäisen kopin, josta sain nostettua rahaa.
Oon matkan aikana huomannut, että maan kokonaiskuvan kertoo melko hyvin pankkiautomaatti. Jos maassa on siisti, englanninkin kielinen, myös Yhdysvaltain dollareita antava, kenties kosketusnäytöllinen automaatti, maa on ” hyvä ”. Jos automaatti taas on neuvostoaikainen, vilkkuva, tarroitettu, eikä anna englanninkielistä vaihtoehtoa, on maa ” huono ”. Tämä ei tosin ole aivan absoluuttinen totuus, sillä La Pazissa oli mielettömän hienot englantia puhuvat automaatit, mutta ne tuppasi sammumaan kesken noston. Mulla kun on tällä hetkellä ainoastaan yksi kortti, jonka magneettinauha toimii, niin se vähän kuumottaa, kun automaatti sanoo ” Phew…” vilkahtaa ja menee pimeäksi. Sammuu. Mulle kävi näin kaksi kertaa, mutta pikku-Macgyverina olen onneksi saanut käynnistettyä ne uudelleen. 
Tämä ensimmäinen kosketukseni automaattiin oli huono mutta rahaa se sentään antoi. Ostin asemalta leivän illaksi ja annoin siitä puolet pienelle koirapennulle taxijonossa. Sitten toinen asia, mikä myös kertoo maasta. Taxit. Jos taxeissa on turvavyöt, mittari, kuskilla valkoinen paita ja musta neuleliivi, kuski avaa asiakkaalle takaoven, auto on väriltään keltamusta ja valmistettu vuoden 1998 jälkeen, maa on ” hyvä ”. Jos autossa ei ole turvavöitä, ei mittaria, ei mitään leimaa että kyseessä on edes taxi, kuskilla farkut ja toppatakki, kuski avaa asiakkaalle etuoven ja auto on hajoamassa, maa on ” huono ”.

Taxini oli jälkimmäinen. Olin takapenkillä vähän ihmeissäni. Kaikki näytti keskeneräiseltä ja epäsiistiltä. Punaviini ei tuoksunutkaan, eikä villilampaita missään. 

Möö. Andit.

Eli näitäkin on siis vielä.
Tuota Messia ne jaksaa hehkuttaa. 
Menin pitkästä aikaa hostelliin, mutten sentään dormiin. Chilen jälkeen hintataso hienoisesti valahti ja sain kolmeksi yöksi oman huoneen sadalla eurolla. Hintaan sisältyi oikein erinomainen aamiainen mangoyogurteineen. Ensimmäisenä päivänäni Mendozassa lähdin kartta kädessä aurinkoiseen ja kirpeään talviaamuun. Mendoza on yksi maailman yhdeksästä viinipääkaupungista ja alue Argentiinan vanhin ja suurin oliiviöljyn ja viinintuottaja. Kiertelin puistoissa ja aukioilla ja vähän kaupoilla. Löysin netistä kirjakaupan, jossa myydään laajaa valikoimaa englanninkielisiä kirjoja.   Yes, vihdoin, ajattelin ja lähdin etsimään kauppaa. The Holy Bibble. Pyhän Raamatun saatavuus englanninkielellä kuvaa kaupan mukaan laajaa valikoimaa englanninkielisistä kirjoista.
Sain päätökseen edellisen kirjani, sen joka kertoi Perun vallankumouksesta ja seksuaalisista pakkomielteistä. Raamattu tuntui nyt kovin kaukaiselta ja se jäi nyt hyllylle. 
Bookkasin seuraavalle päivälle hostellin kautta Wine & Bike viinitilakierroksen. Niin, tuo Bike vähän jännitti, mutta ajattelin sen olevan romanttinen ajelu pienellä hiekkatiellä viiniviljelmien välissä, katsellen auringon laskevan Andien taa… Mulla on selkeästi aivan liian optimistinen mielikuvitus.
Hattarapuu. Saisipa näitä Plantagenista.

Herranjestas!

Viinikierros alkaisi lauantaina kello kahdelta. Samaisena aamuna huomasin, että ne 400 euroa mitkä nostin Chilestä, ovat kadonneet mun lompakosta. Mulla on täällä kaksi lompakkoa, toinen on pussukka ( kiitos tytöt <3 ) ja toinen sellainen, missä pidän kortit, vakuutuskortit, nettipankkitunnarit yms. Ja se on aina lukitussa repussa. En kanna sitä koskaan mukanani. Edellisenä iltana otin sen pois repusta pariksi tunniksi, kun olin hostellin alakerrassa. Aamulla huomasin, että kaikki Chilen rahat ja dollarit ovat kadonneet. Helvetin helvetti. Menin respaan ja vaadin nähdä valvontakameravideot (!) He soittivat sieltä respasta pomolleen, joka tarkisti videot ” Eikä niissä näkynyt, että kukaan ulkopuolinen olisi mennyt huoneeseesi” Enhän mä nyt jumalauta luullutkaan, että joku muu kuin hostellin työntekijä olisi käynyt siellä. Nojailin tuskissani tiskiin eikä ketään tuntunut kiinnostavan asiani. Mitenköhän kuvailisin sanoin oloani, muuta kuin sillä perusvitutuksella… No, kyllähän se ottaa päähän aivan helvetisti, kun joku mamma on nyysinyt 400 euroa ja sen jälkeen pedannut sängyn ja tyhjentänyt roskiksen. Tällaisessa tilanteessa on ihan ensisijaisesti otettava yhteys äitiin ja saada äidillistä sympatiaa. Sain omani kiinni kesämökin terassilta. ” Se on massii vaan ” sanoi hän ja niinhän se onkin. Paljon, paljon pahemmin voisi käydä täällä ja voi koko omaisuuden lisäksi mennä vaikka henki. En pui asiaa sen enempää, koska tunnen verenpaineen taas nousevan. Hengittelen nyt vaan rauhassa ja joudun miettimään dormimajoitusta loppukuuksi. 🙂

Viinikierrokseen oli aikaa puoli tuntia ja mulla ei menojalka vipattanut. Äiti tykitti viestiä mökin terassilta, että menet nyt ja päätin sitten vastahakoisesti mennä. Odotin ulkona hostellin edessä minibussia muiden kanssa, mutta olo oli apea ja ryöstetty. Bussi noukki meidät ja muut osallistujat kyytiin ja ajeltiin ensimmäiselle viinitilalle. Se oli pieni perheyritys, joka tuottaa orgaanisesti ja pienimuotoisesti lähinnä punaviinejä. Tutustuin kastelujärjestelmän esittelyn lomassa kolmeen chileläiseen poikaan ja päätimme yhteistuumin, että ansaitsen pienen punaviinihumalan, jotta iltapäiväni olisi sentään parempi kuin aamunipäiväni.

Pyöräilimme kuusi kilometriä toiselle tilalle. Se mielikuvani romuttui siinä vaiheessa, kun poljin ykkösvaihteella, liian isolla pyörällä motaria hiekkapölyssä. Se oli nyt viimeinen kerta, kerta kaikkiaan, kun teen mitään missä mainitaan bike. Toinen viinitila oli isompi ja hienompi, mutta tuottajana pieni. 60 000 pulloa vuodessa. Naureskeltiin chileläisten kanssa punkkulasit kädessä ryhmämme pohjois-korealaisille, jotka ilmeettöminä seisoivat kuin patsaat, eivätkä puhuneet edes toisilleen. Maisteltiin neljää eri punaviiniä ja muutamaa valkoviiniä. Seuraavalle tilalle poljetiin auringon jo laskiessa pikkuhiprakassa. Ilma oli jo viilentynyt, kun saavuimme pienelle perhetilalle. Maistiaiset oltiin tällä kertaa rajoitettu yhteen lasiin, jonka sai valita Malbecin ja Chevren väliltä.

Nyt talvella viljelmät ovat punaruskeita ja kuivia. Harvoilla oksilla roikkuu mustia, rypistyneitä edellissadon rypäleitä. Mun kierrokset olivat pääosin espanjaksi, mutta sen verran nappasin, että Argentiinassa, niin kuin joka paikassa tällä hetkellä, luontoystävällisyys on nouseva trendi viinintuottamisessa ja viini pyritään tuottamaan mahdollisimman puhtaasti ja luonnonmukaisesti.

Mun lempiviinihän on kuuden euron I love LA, enkä tosiaankaan tiedä niistä yhtään mitään. Tällaiset kierrokset ovat silti tosi mukavia ja erityisesti ne saavat ihmisen tuntemaan itsensä sivistyneeksi kansalaiseksi, kun lasia pyöritellen ja nuuhkien on etsivinään etsii makuja ja vivahteita. Suosittelen lämpimästi.

Viisaus puistonpenkillä.

Sunnuntaina Mendoza oli autio, eikä mikään ollut auki. Odottelin iltaa, jolloin lähdin yöbussilla tänne Buenos Airesiin. Sain lopulta hieman myötätuntoa hostellin henkilökunnalta koskien menetettyä rahaani. Sain jopa kupillisen mangoyogurttia lievittämään pahaa oloani. Nöyrin kiitokseni. Toivon, että he käyttävät hyvin 400 euroani.

Bussini lähtöaika oli lipussa kello 19.50 ja mä päätin kerrankin, että en mene sinne asemalle odottelemaan, kun se kuitenkin lähtee tunnin myöhässä. Olin asemalla kahdeksalta ja bussi olikin jo sulkemassa porttia. Olis sekin, myöhästyä nyt bussista Etelä-Amerikassa. Se olisi melkeinpä ihme.

Kisses,


Mari

I needed a holiday from my vacation

Kahdessa ja puolessa viikossa on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Eikä vähiten pienen pääni sisällä. Olen heilahdellut aikalailla kahden ääripään välillä ja välillä värissyt euforiassa ja välillä itkeskellyt hiljaa yön pimeydessä. Kun saavuin La Paziin Boliviaan, oli mulla tarkoitus olla siellä maksimmissaan, aivan ehdottomasti, vain muutama päivä. Jos mahdollista, oli tarkoitukseni yhdessä vaiheessa jättää väliin koko Bolivia. Löysin pienen hotellin omalla huoneella kolmeksi yöksi. Huone oli korkea, kivinen ja jääkylmä. Seinät hohkasivat kylmyyttä ja petivaatteet olivat kosteat. Öisin hautauduin vilttien alle ja heräsin silti joka aamuyö kylmyyteen. Suihkussa käyntiä oli rajoitettava, koska vaikka suihkusta tuli ajoittain jopa kuumaa vettä, itse kylpyhuone oli lähellä nollaa. Suihku oli sähkölämmitteinen ja hanasta sai sähköiskuja. Kun suihkun alussa valitsi lämpötilan, se piti silloin pitää, koska kahvan vääntäminen antoi pieniä säkäreitä. Ei varmaankaan vaarallista, mutta hieman epämiellyttävää se on hytistä suihkun alla kananlihalla saaden samalla sähköiskuja. Joskus yritin tilkitä kylpyhuoneen oven kiinni ja saada kuuman veden avulla aikaan turkkilaisen saunan, mutta se idea ei nyt toiminut. 🙂

Aamuisin olin aina väsynyt ja vihainen, koska aamuyön syväjäätymisestä toipuminen piti hereillä joskus tunteja. Hotellin aamupalaleipä oli kadun toisella puolella kioskia pitävän mummin leipomia, ja ne oli maailman parhaita. Kahvi oli maailman hirveintä kuravettä ja protestoin jättämällä usein puoli kuppia juomatta. Yritin mennä aamiaiselle siihen aikaan, kun vielä oli appelsiinimehua tarjolla, mutta meninpä mihin aikaan vain, aina siellä oli sitä mautonta papayamehua. Aamiaisen jälkeen tai sen aikana, olen viimeiset neljä kuukautta rutiininomaisesti avannut tietokoneen ja/tai Lonely Planetin ja aloittanut tiedonhaun, hintavertailun, hotellin etsinnän, bussiaikataulun katsomisen…

Pazissa, tänä eräänä synkkänä aamuna, kun ulkona ripotteli räntää, tuijotin tietokoneen ruutua ja ajattelin, että mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa istua yhtään minuuttiakaan bussissa. Mä en jaksa etsiä hotellia, jossa on huone yhdelle ihmiselle, en jaksa miettiä miten pääsen mistäkin minne. Tuli vaan sellainen näkymätön seinä vastaan ja kaikki suunnittelu ja matkaan liittyvä alkoi tuntumaan ylitsepääsemättömän vaikealta. Olisin halunnut tehdä Lonely Planetista nuotion huoneeni lattialle ja lämmitellä siinä hetken liekkien loimussa.

Päiviä kului ja mä vietin enemmän ja enemmän aikaa alpakanviillaan kääriytyneenä sängyssä makoillen.  Tuijotin seinää ja välillä olo oli lohduttoman väsynyt koko hommaan. En jaksanut edes tuntea huonoa omaatuntoa olostani. Aamuisin nousin tunnollisesti aamiaiselle ja tuntui, kuin olisin toipilaana jossain laitoksessa. Laahustin ilmeettömänä pöytääni ja toivoin, ettei kukaan viereisistä pöydistä kääntyisi ja kysyisi taas niitä samoja kysymyksiä. ” Kauanko olet täällä? Maailman ympäri?! Ooooh ihanaa, missä olet tähän mennessä ollut? ” Samat kysymykset usein montakin kertaa päivässä, sama ilme joka kerta. Mä en jaksa.

Pitkitin oloani hotellissa. Siivoojat viikkasivat mun vaatteet hyllyille ja kaappeihin. Yksi päivä pienet tavarat olivat siirtyneet sängyltä pieneen lipaston laatikkoon. Ihan kuin koti pitkästä aikaa. Oma pieni, kylmä yksiöni. Henkilökunta tuli tutuksi, eikä he ihmettelleet kysymyksiäni mistä saisin snickersiä keskellä yötä tai tiukkoja vaatimuksiani toimivan wifin suhteen. Vieraat hotellissa vaihtuivat kahden viikon toipilasaikani aikana useasti. Mä kuljin ympäriinsä villasukissa ja istuin portailla lukemassa kirjaa.

Päiväni kahden viikon ajan olivat lähes identtiset. Kolmen jälkeen lähdin vakioravintolaani, jonne pääseminen vaati neljä vaarallista kadunylitystä. Ravintolan tarjoilija oli ihana vanha mies, joka jossain vaiheessa alkoi kutsumaan mua senoritan sijaan madameksi. Menin aina ravintolaan samaan aikaan ja tilasin kaksi cafe con lechea luin kirjaani tunnin. Sitten tilasin aina saman salaatin. Se oli valtava ja hyvin tavallinen. Tilasin aina samanlaisen myös mukaan ja sain kokilta pienen minigrippipussillisen ylimääräistä sinappisalaatinkastiketta. Hän oli varmaan kuullut, kun kiljahdin ilosta ensimmäisellä kerralla, kun sain ylimääräisen pussin. Se oli kyllä maailman parasta salaatinkastiketta!

Matka hotellilta ravintolaan oli pitkä, ja kuljin sinne joka päivä vähän eri reittiä. Kotimatkoilla poikkesin leipomoihin ja kokeilin erilaisia suklaa -ja juustokakkuja. Take away kahvin haun keskitin yhteen kahvilaan, kun olin puolen tunnin spanglishin ja elekielen jälkeen saanut myyjättärelle selväksi, että haluan kahvini mukaan ja isoon kuppiin. Sen kerran jälkeen ei tarvinnut kuin kävellä sisään ja sain aina peruskahvin cappuccino-kuppiin ja mukaan.

Mulla oli lento 9.7 Santiagoon Chileen ja pikku hiljaa aloin luomaan nopeita katseita Lonely Planetin suuntaan, aina välillä, kun avasin lipaston kaapin. Kun lähtöpäiväni lähestyi, aloin epätoivoisesti toivomaan, että onnellisuuskäyräni värähtäisi ylöspäin ja eheytyisin nauttimaan tästä ainutlaatuisesta matkastani. Viimein koitti maanantaiaamu ja aloin pakkaamaan. Kaivoin tyhjän ja hylätyn rinkkani kaapista. Otin vaatteet pienen kotini hyllyiltä ja tyhjensin kylppärin tavaroistani. Oman jääkylmän kylpyhuoneeni. Lento oli iltapäivällä ja respan nuori poika tuli ilmoittamaan, että mun ei tarvitse luovuttaa huonetta, kuin vasta silloin, kun senorita niin haluaa. Hän myös sanoi, että hänen kaverinsa voi heittää tämän väsyneen toipilaan lentokentälle edulliseen hintaan.

Vihdoin tuli aika lähteä lentokentälle ja poika, joka oli niin nuori, että mietin voiko sillä olla ajokorttia, tuli hakemaan mua pienellä Fiatilla. Auton kattoon oli liimattu pimeässä hohtavia tähtiä ja pojan ajotapa herätti mussa sen kukkahattutädin, joka todella paljon arvostaa liikennesääntöjä. Matkalla kentälle näin teiden varsilla kuolleita koiria muovipusseissa. Lentokenttä on La Pazin esikaupunkialueella El Altossa, joka on yltää kurjuudessaan niihin paikkoihin mihin en toivo enää koskaan meneväni. Lentokenttä itsessään oli siisti ja hyvin varusteltu kielitaitoisella henkilökunnalla. Lentoni oli maan tapojen mukaan tunnin myöhässä, mutta tutustuin odotusaulassa uusi-seelantilaiseen seuramatkaryhmään ” South America Miracles ” oli sen nimi ja he olivat viidentoista hengen ryhmä, joka koostui reilusti yli seitsemänkymppisistä reissaajista. Mahtavaa! Heillä oli jokaisella kaulassaan nimilappu ja ryhmän nimi. He kiertävät Etelä-Amerikkaa kahden ohjaajan kanssa kolmen viikon ajan. Nuorin oli 74-vuotias ja vanhin ei suostunut kertomaan ikäänsä 😉 Juuri tuollainen mäkin haluan olla, jos vanhaksi saan elää.

.

Mitäs sitten sanottavaa Boliviasta? Bolivia on äärimmäisen kaunis, halpa ja köyhä maa. Mä en silti tuntenut siellä sellaista ahdistavaa kurjuutta, vaan oikeastaan päinvastoin. Ihmiset tekevät elantonsa eteen paljon töitä ja usein huonolla tuloksella. Pienet pojat lankkaavat kenkiä kaduilla muutamaa kymmentä senttiä vastaan ja vanhemmat naiset myyvät leivoksiaan teiden varsilla. Puutetta on monestakin asiasta ja normaalia ruokakauppaa en löytänyt. Yhden löysin, mutta siellä oli hyllyt tyhjinä, eikä mitään tuoretta. Hygienatuotteita löytyi vain joistakin apteekeista. Kaupunki on sadoista mellakkapoliiseista huolimatta hallitsematon kaaos. Liikenne on käsittämätöntä, ilman sääntöjä suuntaan ja toiseen poukkoilua. Mä en löytänyt sieltä sellaista kauneutta, mitä monet löytävät. Joitakin kauniita rakennuksia kyllä, mutta se hallitsemattomuus peittosi alleen mun kohdalta aika paljon. La Pazista on erityisesti varoiteltu sen vaarallisuudesta, mutta mä en tuntenut oloani turvattomaksi kertaakaan. En edes pimeällä tai myöhään. Todennäköisesti se sitä kuitenkin on, ja muakin kehoitettiin hotellilta olemaan käyttämättä kimppataxeja yms.

Bolivialaiset ovat Etelä-Amerikkalaiseen tapaan ystävällisiä ja taas kerran kärsivällisiä tällaisen espanjaa taitamattoman suhteen. Jopa se sämpylä-mummu, joka silmät sirillään keskittyneesti yritti ottaa selvää, kun yritin muodostaa käsillä säm-py-lää. Bolivia ei ole turismin syrjässä kiinni ja se on autenttinen maa, joka sinnittelee varakkaiden Chilen ja Argentiinan naapurissa. Hintataso on todella halpa, mutta eipä siellä ole mitään ostettavaakaan.

La Paz on maailman korkein pääkaupunki ja siihen lisättynä ilmansaasteet, oli minunkin hapen kulku melko huonoissa kantimissa koko ajan. Yleensäkin korkeaan ilmanalaan pitää totutella muutama päivä, mutta mun elimistö kapinoi, eikä tuntunut sopeutuvan, vaikka olen viettänyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana suurimman osan ajasta yli 3000 metrissä.

Boliviaan haluan ehdottomasti vielä palata ja mennä katsomaan Salar de Uyunin suolatasangot mutta vielä enemmän, haluan mennä Toro Toron kansallispuistoon katsomaan hyvin säilyneitä dinosauruksen jälkiä. Se, että ne jäi nyt väliin, vähän harmittaa. No, eiköhän ne siellä vielä ole seuraavaan kertaan asti.            🙂

Pyykkipäivä.
Oikealla ylhäällä maailman paras salaatinkastike.

Witch Marketin sikiöt tuomaan ” Hyvää onnea ” eh…

Näin se matkaväsymys iski, yllättäen ja varoittamatta. Viisas sielu pakottaa kehonsa pysähtymään ja lepäämään. Latautumaan. Sekin on terapeuttista itkeä yksin kylmässä, pimeässä huoneessa ja kaivaa sitten tietokone esiin ja katsoa läpi kaikki valokuvat. Miten paljon uskomattomia asioita mä olenkaan tähän mennessä kokenut ja milloin missäkin ollut. Sitä ei itse aina ymmärrä muistaa, että tämä on tässä nyt. Mun unelma, mä elän sitä. Se ei aina ole helppoa ja ihanaa, enkä mä sitä koskaan niin kuvitellut olevankaan. Siihen kuuluu väsymistä, ikävää ja turhautumista. Siihen kuuluu jatkuvasti samat kysymykset ja samat vastaukset. Siihen kuuluu sellaisia hetkiä, kun Roatanilla sunnuntai aamupäivällä istuu Caribian meressä ja miettii hiljaa, miten elämä onkaan ihanaa. Ja tällaisia, kun tuntuu, ettei tunnu miltään. Molemmat ovat aivan yhtä tärkeitä.

 Kukaan ei jaksa jatkuvasti olla haltioissaan. Joskus ihminen tarvitsee vain paikan, johon voi laittaa vaatteet hetkeksi hyllylle.

Yritän palata pian asiaan, voikaa hyvin


Mari 🙂

Going down´s never been better.

Sen yhden asian mikä La Pazissa kuuluu tehdä, olen tehnyt. Pyöräillyt Yungas Roadin. El Camino de la Muerten. The Death Roadin. Rakkaalla Maailman vaarallisimmalla tiellä on monta nimeä. Maailman vaarallisimmaksi se nimettiin 1995. Vuonna 2006 valmistui uusi tie ja vanha Yungas Road on jäänyt vähemmälle käytölle ainakin isojen ajoneuvojen suhteen.
Pyöräfirmaa valitessani päädyin Gravity Boliviaan. Sen perustaja, joku adrealiinijuoppo kiwi, aloitti ensimmäisenä Death Roadin pyöräilyt yli viisitoista vuotta sitten. Ajelu maksoi $110 ja  siihen sisältyi kaikki. Saatiin suklaata ja banaanejakin.
Varasin ajelun netistä ja sain kattavat ohjeistukset mitä tulee pukea päälle, koska aloitamme ajelun korkealta ja siellä pakkasta. Päällä pitää olla paljon kerroksia, joita voi sitten kuoria matkan varrella.
Viikkasin illalla tunnollisena toiselle sängylleni vaatteet valmiiksi odottamaan aamua. Ryhmän kanssa oli aamulla tapaaminen klo 7.30 toisella puolella kaupunkia ja  mä nousin aikaisin, kun en osanut arvioida taximatkaa. Aamulla ennen seitsemää kaupunki olikin aivan autio ja olin taas etuajassa notkumassa tapaamispaikalla. Kävin cafe con lechella ennen treffejä ja viimein, kun kello läheni puolta, alkoi muitakin tyyppejä hiipiä paikalle.
Meidän ryhmässä oli kaksitoista tyyppiä. Juuri sellaisia reippailijoita, joilla oli päällä tekniset urheiluvaatteet ja reipas mieli heti aamusta. Jollain oli omat kypärät ja siihen asennetut kamerat. He täyttivät omia vesipullojaan ja kyselivät mistä voisi ostaa Gatoradea. Mä olin päästä varpaisiin alpakanvillassa ja näytin nunnukalta. Joku tuli kysymään onko mulla mukana urheiluaurinkolasit? Urheiluaurinkolasit? Mä voin aika monesta asiasta tinkiä, mutta aurinkolasit ei kuulu niihin.
Pazista ajettiin minibussilla pyörät katolla tunnin verran ensimmäiseen etappiin. Siellä oli saman firman toinenkin ryhmä lähdössä vähän ennen meitä, ettei olla kaikki samaan aikaan ajamassa. Bussissa meille jaettiin ajohousut, ajotakki, kypärät, hanskat ja ajolasit, jos sellaisia mieli. Käytiin läpi pyöräilynetiikkaa (?), vähän Death Roadin historiaa, ja sääntöjä miten toimitaan ja sanotaan, jos lähdetään esimerkiksi ohittamaan.
” Kysymyksiä? ”

”… Mun täytyis käydä pissalla…? ”

Saniteettitiloja siellä ylhäällä ei ollut mutta siellä oli pieni tiilirakennus, jota naiset käyttävät. Siis käyvät sen talon takana. Mä vedin saamani varusteet päälle ja lähdin harppomaan kohti tiilirakennusta. Tänä aikana meille oli jaettu pyörät ja jokaiselle henkilökohtaisesti ohjeistettu miten toimivat jarrut ja vaihteet. Siinä vaiheessa, kun mä tulin takaisin, kaikki ajelivat iloisesti ympyrää pyörillään ja testailivat vaihteitaan. Tuli aika lähteä ja mä kysyin, että saisinko mäkin pyörän. Maassa makasi pieni pyörä, 157 senttiselle, niin kuin olin aiemmin ilmoittanut pituudekseni. Huijasin sentillä. Sitten lähdetään! Mä ajattelin, että no pyöräilyähän tämä vaan on ja hyppäsin pyöräni selkään. 
Ensimmäisten kilometrien aikana tuntui ihan hyvältä. Ajettiin uutta asfattitietä ja aurinko nousi vuorien takaa kirkkaana. Auringossa oli lämmin mutta heti varjoon ajettaessa tuntui jäätävä viima. Mulla oli ainakin riittävästi päällä. Pysähdyttiin melko nopeasti ensimmäiseen pysähdyspaikkaan, jossa katselimme rotkoon pudonnutta bussia ja henkilöautoa. Mä en edes kerennyt kunnolla nousta pyörän selästä, kun matka jo jatkui.
Asfattiosuus meni ihan mukavasti. Nousimme bussin kyydissä kahdeksan kilometrin ylämäkiosuuden ja nopeasti sen jälkeen käännyimme oikealle ja näin meidät toivotettiin tervetulleeksi Yungas Roadille, maailman vaarallisimmalle tielle.
Kertasimme ringissä ajo-ohjeet ja etiikat. Kiristimme kypärät päähän ja otimme hörpyt vedellä laimennettua kirkasta viinaa. Takaisin pyörän selkään ja let´s go!
Tästä lähtee!

 Olimme tähän mennessä laskeutuneet sen verran, että ilma oli lämmenyt sellaiseksi, että ajotakin saattoi ottaa jo pois. Lähdimme matkaan ja alku vaikuttikin ihan hyvältä, tie oli tavallisen leveä ja maisemat aivan uskomattomia. Olimme melkein pilvien korkeudella. Taivas oli sininen ja tuntui kuin olisi ensimmäinen kuulas syysaamu. Sellainen, kun huomaa ensimmäistä kertaa, että oja on jäässä.

Pysähdyimme pian taas katselemaan maisemia ja kuvaamaan. Paddy, Channing Tatumin näköinen irlantilainen ohjaajamme, tarinoi tien traagisesta historiasta. Tien vasen laita oli tasaisesti sammaltuneiden ristien aidoittama. Joillakin risteillä oli haalentuneita tekokukkia. Ristit ovat rotkoon pudonneiden muistoksi.
Alkupään leveähkö hiekkatie alkoi pikku hiljaa muuttumaan kapeaksi ja jyrkäksi kärrypoluksi. Pysähtelimme säännöllisesti ja mitä enemmän pysähdyimme, sitä vähemmän mä halusin jatkaa ajamista. Mua inhotti nostaa oma pyöräni maasta ja jatkaa polkemista. Tie oli kivinen ja pölyinen. Kuoppainen, ihan kuin talven jälkeen routiva mökkitie. Erona vieressä kuumottava satojen metrien pudotus. Tunsin, kuinka maastopyörä heiluu ja pomppii allani, enkä osaa kontrolloida sitä. Joukon viimeisenä ajava toinen ohjaaja Cesar varmisti, että kaikki pääsi sujuvasti eteenpäin. Mä pysäytin hänet ja pyysin näyttämään miten vaihteet toimii. 
Poljin alamäet molemmat kädet kevyesti jarruilla, koska vauhti tuntui muutenkin liian kovalta. En irrottanut katsettani hetkeksikään tiestä, sain keskittää täydet sielun ja ruumiin voimani tiellä pysymiseen. Kahdenkin sekunnin herpaantuminen voisi olla kohtalokas minunlaiselleni urheiluhullulle.
Paddy pysäytti meidät ja juotti meille kokista. Sitten hän näytti miten meidän tulee ajaa seuraavaan 90 asteen mutkaan, kuinka meidän tulee hallita keskivartalomme ja saada pyörämme kääntymään. Normaalisti en olisi kuullut sanaakaan mitä tämä Channing Tatum edessäni puhuu, vaan olisin keskittynyt ihan muihin asioihin hänessä. Mutta nyt oli oma henki kultani kyseessä. Nyt oli oltava tarkkana.
Lähdettiin jonossa alamäkeen, 4 sekunnin erolla toisiimme. Näin mutkan lähestyvän ja heikko sydämeni otti muutaman lisälyönnin varoittaakseen mua. Paddy huusi jonon edestä, että kuvittele, että sun navassa on laseri ja käännät sen laserin siihen suuntaan mihin haluat pyörän kääntyvän. Mä olin, että mitä vitt…? Viimeinen ajatukseni oli, että minä en vaan osaa käsitellä tätä pyörää. En tiedä mitä siinä tapahtui, todennäköisesti jarrutin molemmilla käsillä samaan aikaan. Yhtäkkiä totesin pyörän pysähtyneen kuin seinään ja tiesin kohta lentäväni tangon yli. Se on jännä se hetki, kun ymmärtää, että kohta sattuu. 
Lensin tangon yli ehkä pari metriä, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Ilmalennoltani mäsähdin polvilleni maahan, pyörä tuli päälle perässä. Nousin nopeasti pystyyn pyörän alta. Yleensä ensimmäinen reaktio, kun kaatuu on, että näkikö kukaan. Tiesin, että kaikki näki mutta nyt sillä ei ollut mitään väliä. Kyykistelin ja kävelin ympyrää varmistaakseni, että mitään ei mennyt rikki. Olin ottanut hetkeä aiemmin ajotakin pois ja totesin, että ihana kuoritakkini on ainakin rikki. 
Hetken päästä paikalle tuli kolme mun perässä pyöräilevää ja Cesar. Istuin maassa pyörän vieressä polviini nojaten. Sattui ja vitutti. Cesar kysyi sattuiko pahasti ja mitä kävi? ” Mitä kävi? Ai mitä kävi? No mitäs luulet, minut on raahattu tänne Jumalan hylkäämälle tielle ajamaan rikkinäisellä pyörällä! Ja nyt mulla on polvet murtuneet ja takki on rikki…ja likainen!

Tiesin kyllä itsekin, että kaatumiseni oli kaikkein vähiten Cesarin syy ja pahoittelin, että taannuin 4-vuotiaan tasolle. Olisi tehnyt mieli vähän itkeä ja hakata nyrkillä maata. Tai saada edes syyttää jotain. Cesar auttoi mut ylös ja sanoi, että reaktioni on ihan normaali. Hän oli nostamassa mun pyörää bussin katolle, että voisin matkustaa loppun matkaa bussissa. Mä hieroin polviani ja päätin, että mä poljen tämän tien loppuun, kun olen aloittanutkin. Ryssin pelon takia Nicaraguan tulivuorihomman ja mä pyöräilen tämän tien vaikka polvet kainalossa.
Muu ryhmä odotti parin sadan metrin päässä. Paddy vaati saada tutkia polveni ennen kuin jatketaan. Sanoin dramaattisesti olevani ihan kunnossa, eikä polvia tarvitse tutkia, koska en ole ajanut säärikarvoja ties koska viimeksi  mulla on kolmet housut päällekkäin, eikä vertakaan juuri tule.
Tie kapeni entisestään. Ajoin hiljaa muiden perässä Cesarin kanssa ja katsoin kuinka metrin päästä renkaastani alkoi 600 metrin pudotus suoraan alas. En rentoutunut missään vaiheessa Death Roadia. En nauttinut maisemista muuta kuin silloin, kun pyöräni makasi käyttämättömänä maassa. Tiellä oli välillä lammikoita ja pieniä vesiputouksia. Sotkin ne läpi naama näkkärillä ja viiltävä kipu vihloi joka kerta, kun suoristin polvet.
 Ilma muuttui radikaalisti mitä lähemmäksi loppua tultiin. Ajelu päättyy Amazoniin ja jossain vaiheessa vastaan tuli lämpöaalto. Kuumuus. Tropiikin ötökät. Jos en olisi tuntenut niin kovaa kipua, olisin nauttinut kuumuudesta pitkästä aikaa. Nyt olin suu täynnä hiekkapölyä ja valmiina heittämään pyörän alas rotkoon. Lopuksi tie leveni taas hieman ja jyrkät rotkot näyttivät olevan takana päin. 
64 kilometriä. Tekisinkö uudestaan? En missään nimessä. 

Suosittelenko? Ehdottomasti! Uskoisin, että Death Road on todella easy varsinkin maastopyöräilijöille. Jos on yhtään kokemusta taustalla miten sitä pyörää käsitellään, niin ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Jo itse ympäröivät maisemat ovat riskin arvoisia, no ei ehkä riskin, mutta ya know what I mean. 🙂 Mä en vain itse nauti näistä adrealiinijutuista ja olen päättänyt nyt ainakin hetkeksi antaa niiden olla. Olen kuitenkin tyytyväinen etten jättänyt kesken ja sain alhaalla Paddyn sympatian lisäksi t-paidan ” The World´s Most Dangerous Road, Going down´s never been better. ”ja oluen.

Ajelun päätteeksi menimme syömään vapaaehtoisvoimin toiminnassa olevaan eläinten turvakotiin. Meille oli katettu pastalounas pieneen ravintolaan, jonka muovikatolla apinat juoksivat edes takas. Turvakotiin pelastetaan eläimiä markkinoilta, ravintoloista, eläinsairaaloista. Mistä vain, missä onneton pikku nelijalkainen on kaltoin kohdeltu. Alueella ei ole aitoja, joten eläimet saavat halutessaan palata juurilleen villiin luontoon. Yleensä kuitenkin säännöllinen ruoka ja ihmisen tuoma turva saa ne jäämään  turvakotiin loppuelämäkseen.

Turvakoti on viidakon sydämessä pienen puron rannalla. Siellä tallusteli vastaan kaikenlaisia ihania eläimiä. Oli paljon papukaijoja, muutama peruskoira, kaksi karhua ( ne eivät kävelleet vastaan ) wild catseja, kolmenlaisia apinoita ja sitten sellainen näätämäinen eläin, jolla oli pitkä kuono. Se oli ihana! Mä istuin kivisillä portailla ja hieroin polviani kerjäten enemmän sympatiaa Paddylta. Sieltä se kulman takaa ilmestyi ja kiipesi suoraan mun syliin nukkumaan. Se tökki mua pitkällä kostealla kuonnollaan ja tuhisi. Nuori vapaaehtoistyttö sanoi, että se on tosi nynnykkä mutta se rakastaa raakoja kananmunia ja on agressiivinen niiden suhteen. Se luikkikin aika nopeasti pois mun sylistä, kun näki toisen vapaaehtoisen kantavan isoa kananmunakennoa.

Apinat pomppi olkapäille ja yksi otti mun ponnarin pois ja alkoi kädellään harjaamaan mun hiuksia. Mulle kerrottiin, että jotkut apinat ihastuvat joihinkin pyöräilyohjaajiin eikä siedä nähdä ihmisnaista miehensä lähellä. Ne voi käydä kimppuun ja repiä hiuksista. Täytyy olla tarkkana Paddyn suhteen, ehkä joku neiti-apinakin on nähnyt Dear Johnin.

Vanha viisas peruskoira.
Tämä! Mikähän tämä on?
Banaaneja mulle, banaaneja sulle!
Tulikohan nyt lähdettyä vähän liian itsevarmasti?

Mr. Parrot.
Baby monkey.

Evolution, my friend. <3

Vietettyämme muutaman tunnin turvakodissa oli aika palata Paziin. Mä olen löytänyt itsestäni sellaisen eläinihmisen, että olisin viihtynyt vauva-apina sylissäni nukkumassa vaikka kuinka kauan. Ne kietovat pitkän häntänsä kaulan ympärille ja nukkuu sylissä pää alaspäin. :`)

Pakkauduttiin kuitenkin bussiin ja lähdettiin takaisin ylös, kylmään vuoristoon. Meinasin saada sydänkohtauksen, kun tajusin, että niin tottakai, mehän mennään takaisin samaa reittiä kun mitä tultiin. En tiedä kumpi oli pahempi, pyöräillä Death Road vai mennä se minibussilla. Tunnelma bussissa tuntui olevan väsynyt mutta normaali, kukaan ei tuntunut välittävän, että ajetaan maailman vaarallisinta tietä. Tietä, jolla on ennen kuollut vuosittain 200-300 ihmistä. Kukaan muu kuin minä. Mulla kämmenet hikosivat. Ne olivat ehtineet mennä jo mustelmille. Istuin tuskaisena rotkon puolella ja yritin pitää silmiä kiinni. Mietin jääköhän pudotuksesta mitään jäljelle hammastunnistamista varten. Tie tuntui olevan loputon. Kuljettajan täytyy edetä rauhallisesti ja tiedostaa koko ajan sentilleen missä uloin rengas menee. Pysähdyimme pari kertaa väistämään toista autoa ja kerran tien kapeimmalla kohdalla. Kun avasi oven, oli alla pelkkä satojen metrien pudotus. Kapein kohta on pienen vesiputouksen alla. Vesipisarat tippuivat hypnoottisesti ikkunoihin ja mä luulin, että pyörryn. Kaikki kävivät vuorollaan kuvaamassa pudotusta. Mä istuin kalpeana ja jähmettyneenä penkilläni ja puristin sitä rystyset valkoisina.

Vihdoin kurvasimme vasemmalle ja nousimme uudelle tielle. Paddy nousi seisomaan etupenkiltä ja kiitti meitä hienosta päivästä luoden samalla mulle myötätuntoisen hymyn. Taputetaan vielä kuskille! Paddy, sankarini, toi mulle kaksi oranssia särkylääkettä ensihätään. Saavuin myöhään illalla hotellille. Raahauduin kaiteita pitkin ylös portaita. Jos nyt tänään ei tule kuumaa vettä mä hajoan. Hajoan, en kestä. Sain vaivalloisesti housut jalasta. Sinimustat polveni olivat turvonneet ja haavoilla mutta ei sen pahempaa. Suihku antoi mulle kuumaa vettä. Varmaan näki, että nyt ei voi rankaista enempää.

Mari xx


Ps. Paddy ei ole vielä kosinut ja polvet ovat nyt vihertävän kellertävät. I´ll be fine 😀

See you later Peru!

Juhannusaaton vietin Cuscon observatoriossa tutustuen Inka Skyhin. Observatorio sijatsee noin kymmenen minuutin päästä kaupungista, korkealla kukkulla, melkein sopivasti kaupungin valojen ulottumattomissa. Mut tultiin noutamaan Cuscon poliisiaseman edestä kuuden aikoihin, vähän ennen kuin aurinko laskee. Observatorio oli pieni savinen rakennus, joka kaukaa muistutti enemmänkin maatilaa. Mua tuli heti laiskasti tervehtimään vanha, valtavan kokoinen, valkoinen koira. En tiedä minkä rotuinen hän oli, mutta ainakin vasikan kokoinen. Mä pelkään isoja koiria mutta tämä löllykkä oli niin väsynyt, että se kävi vain nukkumaan mun jalkojen juuren ilman sen kummempaa haistelua ja kuonolla tökkimistä. Santiago, ehkä 80 kymppinen, eläkkeellä oleva tähtitieteenprofessori, toi mulle viltin ja ohjasi mut heti pienen kaukoputken luokse. Alkuilta oli vielä hämärä ja taivas oli lähempänä violettia kuin mustaa ja näkyi vain muutamia tähtiä. Katselimme kaukoputkella kuunsirppiä ennen kuin se laskeutuisi kokonaan. Sisällä kuuntelin luennon Inkojen aurinkokalenterista, miten Inkat kehittivät 12- kuukautisen kalenterivuoden, miten 12-kuukautinen kalenteri oli helppo jakaa parillisilla numeroilla. Miten he katsoivat kaiken taivaalta metsästyksestä viljelyyn. He osasivat ennustaa El Ninon! Opin myös Machu Picchusta, että paikka kaupungille valittiin paitsi sijainnin, myös sen ympäröivän kauneuden takia. Inkat olivat esteetikkoja ja kaikki kaunis, ennen kaikkea kaunis luonto, oli jumalallista. Ja jumal… Mä voisin jauhaa tästä sata sivua. 😀
Kiertelin ja katselin ja sain kysellä kaikkea. Santiago nuoreni joka kerta 40 vuotta, kun kysyin mitä vaan eteläiseen taivaaseen liittyvää. Hän kertoi erityisen mielellään taruja Etelän rististä. Oli niin liikuttavaa nähdä, kuinka pieni papparainen nukkaantuneessa villapaidassaan virittää sormet syyhten kaukoputkeaan ja varmistaa säännöllisesti, että enkö varmasti puhu espanjaa. Jos olisin puhunut, en  olisi päässyt pois koko yönä. Katseltiin pitkän aikaa tähtikuvioita observatorion katosta. Ensimmäistä kertaa niissä itseasiassa oli jotain järkeä. Santiago osoitteli infrapunalla Alfaa, Gammaa ja Siriusta. Professorin nuori apulainen pisti teepannun tulille sillä aikaa, kun master meni ulos valmistelemaan. Ulkona oli jo pimeää ja kylmää ja kaukoputket viritetty kohti taivasta. Mulla oli hyvä tuuri, kun Merkurius näkyi tuona aikana. Sitten katseltiin Saturnuksen renkaita. Santiago kalibroi, välillä mumisi itsekseen espanjaksi ja nappasi mun päästä kiinni ja asetti silmän linssiin.
” Look María, my sky! My southern sky María! Can you see it? A huge family of stars! So many stars María! Can you see? It´s our Galaxy right there María! Can you see it? You’re far far away from home now María, this is the southern hemisphere. ” Katseltiin tähtiä viltteihin kietoutuneina ja juotiin yrttiteetä savimukeista. Koira kuorsasi maassa. Ihmisen innokkuus ei ole iästä kiinni. Mä katselin hiljaa hymy huulilla, kun Santiago viritti taas kaukoputkeaan kiilto silmissä ja hätisteli mua laskemaan nopeasti teemukini maahan ja asettamaan silmän linssiin. ” María can you see, it´s the milky way…” 
Cuscosta lähdin haikein mielin, mutta valmiina jatkamaan matkaa. Lähdin aamulla aikaisin kohi Punon kaupunkia ja Titicaca järveä. Punoon on matkaa Cuscosta kulkuneuvosta riippuen kuudesta kymmeneen tuntiin. Mä tilasin netistä Inca Expressin kautta bussilipun, jonka edustaja toimitti lipun mulle suoraan hotelliin. Bussi ei ollut lähellekään Cruz Del Surin tasoinen, kylläkin saman hintainen. Matka maksoi $50 mutta mukana tuli englantia puhuva opas ja lounas. Matka kesti koko päivän, koska pysähdyttiin kuusi kertaa katsomaan jotain kiviseinää tai kirkkoa. En tiennyt, että kyseessä oli tällainen matka, joten mä nukuin bussissa kaikki pysähdykset. Maisemien upeutta en voi tarpeeksi korostaa. Mietin ennen kuin bookasin bussin, että tekisi mieli mennä Peru Railin maisemajunalla tämä väli, koska sitä on sanottu yhdeksi maailman hienoimmista junareiteistä. Se olisi tullut maksamaan yli $200, joten päädyin bussiin. Bussilla matkustaminen on halpaa ja mukavaa. Perussa bussit ovat tosi hyviä, ainakin riittävän hyviä. Suurin riski on yleensä humalainen kuski, ja siksi on hyvä vähän katsoa minkä firman kyydissä matkansa taittaa. Jossain vaiheessa matkaa heräsin ja huomasin, että kiskot ja tie menevät ihan vierekkäin, eli maisemat ovat aivan samat molemmissa. Upeat. Maailma on kaunis. 
Cusco Inti Raymi 2012. Festival Of The Sun.
Latin America´s second largest festival.
Viereinen katu oli Kusipata. Nauroin sillekin.
Jos saat kortin, jossa lukee Nicaragua, on Ecuadorin postimerkki ja jokin outo viivakoodi Perusta. Se on multa.
Lammasta on ja laamaa.
Punossa oli uskomaton määrä kuplavolkkareita.
Helkkari! Tippui!
Söin sen silti.
Vähän ennen kuin saavutiin Punoon aukeni edessä Titicaca järvi, maailman korkein navigoitavissa oleva järvi. Ei siis maailman korkeimmalla oleva järvi. Puno on 3800 metriä merenpinnan yläpuolella ja olin sormet ristissä, että elimistö pukkaisi nyt niitä punasoluja riittävästi, ettei olo ainakaan huononisi. Bussiasemalla oli ihmeellisen lämmin siihen nähden, että Cuscossa oli enemmän lämpöasteita. Kello oli vajaa kuusi ja oli vielä jonkin verran valoisaa.
Otin asemalta taxin ja menin hostelliin. Pitkästä aikaa dormiin. Kaupunki oli kaoottinen ja tiesin heti, etten todennäköisesti tykkää siitä. Kermaperseilin Cuscossa siihen malliin, että olin unohtanut pienien kaupunkien todellisuuden Latinalaisessa Amerikassa. Ihmiset, autot, eläimet ja junakiskot menivät keskellä kaupunkia ilman sääntöjä tai logiikkaa.
Hostelli oli synkän kujan päässä, ylämäessä. Oranssi peltiovi ja kolme lukkoa. Oli ahdasta ja likaista. Henkilökunta oli tosi mukavaa ja jotenkuten englantia puhuvaa. Menin kahdeksan hengen dormiin, jossa olin ainoa. Olin ainoa koko hostellissa. Huone oli jääkylmä. Ulkona pakkasta ja ainoa eriste oli sisäovi. Nuori tyttö respasta kertoi, että kuumaa teetä saa jatkuvasti ja alakerrasta saa hakea lisää alpakanvillavilttejä. Mä bookasin itselleni heti seuraavaksi päiväksi Uroksen kelluvien saarten reissun, lähtö aamulla vasta klo 8.30. Punnitsin pitäisikö ottaa kokopäivän reissu ja käydä muillakin saarilla, mutta itseni tuntien, ajattelin että puoli päivää ryhmässä riittää vallan mainiosti. Illalla otin kirjan mukaan ja lähdin syömään. Hintataso romahti huomattavasti kalliista Cuscosta ja runsaan illallisen ( eli höyrytettyjä vihanneksia, riisiä ja kanaa ) sai viidellä eurolla. Vastaavasta sai Cuscossa maksaa jopa kahdeksan euroa.
Punon kaupunki, vaikkakin pimeällä, oli jotenkin kuitenkin ihan kiva. Liikenne luonnollisesti ärsyttävää ja varomatonta, niin kuin joka puolella.  Ehkä pimeällä annoin anteeksi enemmän. 
Hotellia/hostellia varatessani mulla on yleensä kaksi kriteeriä, kuuma vesi ja wifi. Tässä hostellissa oli molemmat, mutta suihku oli ulkona katoksessa. Pakkasin suihkureissulle kaikki villavaatteet mitä mukana oli. Ulkona oli -4 astetta pakkasta ja katos muovia. Riisuin nopeasti ja laitoin vaatteet lavuaariin, koska lattiakaivoa ei ollut. Hytisin ja tärisin nilkka ojossa suihkun alla odottaen, että vesi muuttuisi kuumaksi. Tai edes lämpimäksi. Edes ruumiinlämpöiseksi? Nilkka alkoi mennä tunnottomaksi ja sen myötä toivo kuumasta tai edes ruumiinlämpöisestä suihkusta. Olkoon tämä kolmas päiväni ilman suhkua. Pian vesi kuitenkin ehkä aavistuksen, jos hyvällä tahdolla ajatteli, lämpeni. Värjöttelin kananlihalla suihkun alla ja muistelin Losin Koreatownin  ” kylmää suihkua ”. How little did I know. Kuivasin itseni ja seisoin kaakelilla kuin pikkuvauva, joka opettelee seisomaan ja hakee tasapainoa kaikilla varpaillaan. Tuntui kuin varpaat jäätyisi kiinni.
Ensimmäisenä yönä hain lisävilttejä ja mulla oli päällä kaikki mitä rinkasta löytyy. Pipo ja rannesuojatkin. Hengitys höyrysi ja villat säkenöi pientä sähköiskua yön pimeydessä. Mä kyllä nukuin ihan älyttömän hyvin. Siihen asti kunnes heräsin kuudelta aamulla vasarointiin. Kuka aloittaa vasaroinnin sunnuntaina kuudelta? No, mun oli joka tapauksessa noustava retkelle hyvissä ajoin. Aamiainen tarjoiltiin katolla. Sinne paistoi aurinko ja se oli tuulelta suojassa. Aurinko tuntui vähän lämmittävän, ainakin silloin kun paineli kuumaa teemukia poskiin. Sain letun ja tuoremehua. Jos saa aamulla letun, ei voi tulla huono päivä.
Uroksen saarireissu kesti neljä tuntia ja maksoi yhdeksän euroa. En oikein tiedä mitä sanoa koko hommasta, koska se on niin kauheata. 😀
Saarille on Punon satamasta matkaa noin 25 minuuttia. Mä uhmasin kylmyyttä ja istuin yläkannella katsellen tätä kuuluisaa järveä. Järvi näytti tavalliselta järveltä, jossa kellui roskaa ja muovipulloja. Taivas tuntui olevan lähempämä kuin Teuron järvellä ja se näytti oikein kauniilta aamuauringossa. 
Tästä vähän suosikkilähteeni informaatiota ;
Selvitin oppaalta nämä asiat ;
Saaret ovat siis kelluvia kaislasaaria, joilla asustaa pysyvästi noin 300 ihmistä. Saarilla on kaksi omaa alakoulua ja eskari, mutta ylemmille luokille mennään Punoon. Saarella eletään periaatteessa omavaraisesti, mutta noin kerran kuukaudessa käydään markkinoilla Punossa hakemassa riisiä, öljyä, jauhoja yms. Perheellä tai pienellä suvulla on oma saari. Jos tulee perheriita, saaren päällikkö sahaa yöllä ilkeilevän perheenjäsenen mökin irti saaresta ja jättää tuuliajolle. Kaislat vaihdetaan uusiin 20 päivän välein ja tarvittaessa saarta voi myös suurentaa. Saari pitää olla ankuroitu, koska muuten se voi ajelehtia Boliviaan ja asukkailla ei ole passia. Tulen kanssa ollaan todella tarkkoja, vaikka tulipaloja tapahtuu viikoittain. Pääelinkeino saarilla on nykään ylläriylläri mikäs muukaan kuin turismi, mikä teki koko jutusta mun mieleen tosi ällöttävän suoraan sanoen. Toisena merkittävänä elinkeinona on käsityöt, joita naiset alkavat opetella ihan pienestä pitäen. Saarilla on kätilö ja synnytykset hoidetaan siellä, hammaslääkäriin mennään Punoon. Saaret kuuluvat Punon terveydenhuollonpiirriin. Peseytyminen tapahtuu +9 asteisessa järvivedessä ja vessaolosuhteista vaiettiin (?) 
Me mentiin saarelle, joka oli sovittu etukäteen. Asukkaat olivat pukeutuneet perinneasuihinsa ja toivottivat meidät lämpimästi tervetulleeksi hymyillen ja kätellen. Sitten istuttiin kaislapenkille kuuntelemaan vähän historiaa. Opas ja tämän saaren päällikkö demonstroivat kaisloilla miten saari rakennetaan, miten sitä uusitaan ja huolletaan ja miten se sidotaan paikoilleen. Sitten saatiin tutustua heidän kaislataloihinsa ja halutessaan sai kokeilla heidän perinnevaatteitaan. Luojan kiitos päädyin tähän neljän tunnin kierrokseen. Lopuksi oli pieni soutelu järvellä saarien välissä kaislaveneellä, jota he kutsuivat Mercedes Benziksi.  Ennen ajelua asukkaat kokoontuivat meidän eteen taputtaen ja laulaen Vamos a la play JA Row row row. Vamos a la playa…?
Päivän paras uutinen oli se, että kaukana kaukana järvellä on vielä kaislasaaria, joiden asukkaat elävät alkuperänsä mukaisesti ja täysin omissa oloissaan. Nämä saaret oli ihan farssi ja tunsin oloni todella epämukavaksi ja huvittuneeksi. 
Lago Titicaca.
Vamos a la playa? You are gotta be kidding me?
Sweety. 
Uros Floating Islands.
Not so Happy feet on the island.
Aamulettu, paras lettu.
Olin Punossa kolme päivää. Sain olla yksin dormissa kaksi yötä ja sitten viimeiseksi yöksi sain seurakseni japanilaisen Namin. Nami oli Hiroshimasta ja hän nauroi, kun kerroin että lähdin kerran kiertämään Japania ja jäinkin koko ajaksi Hiroshimaan. Hän voi tosi huonosti ohuesta ilmasta ja annoin kiertoon argentiinalaiselta Carlokselta saamani vuoristotautilääkkeet. Mun olo oli jo helpottanut. Kun mä tulin suihkusta huulet sinisenä huoneeseen, hän odotti mua matkahiustenkuivaaja kädessään, ojensi sen mulle ja kysyi haluaisinko lämmitellä. :´) Ai että miten tuntui hyvältä sulattaa sormet ja varpaat kuuman ilman alla. Aamulla lähdin seitsemältä bussiasemalle, josta bussi lähti klo 7.30 kohti Bolivian Copacabanaa. Aluksi mun oli tarkoitus jäädä Copacabanalle ja käydä Bolivian puolella Auringon ja Kuun saarilla, mutta koska olin nähnyt jo Titicacasta kaiken haluamani ostin suoraan lipun La Paziin, Bolivian pääkaupunkiin.
Matka kestää normaalisti noin viisi-kuusi tuntia Punosta La Paziin. Tänä tiistaina, kun matkaan lähdin oli kuitenkin mielenosoituksia ja tiesulkuja heti Punosta lähtien. Mielenosoittajat olivat rikkoneet pulloja tielle ja heitelleet tiiliä sinne tänne. Ja mikä ärsyttävintä, seisoa kököttivät keskellä tietä jotkut lappuset kädessään ääntäkään päästämättä. Tällainen tilanne on hyvä esimerkki siitä, missä mun kärsivällisyyttä koetellaan. Huutaisi edes jotain ja riehuisi niin kuin kunnon mielenosoituksessa kuuluu! Miksi tehdä tiesulkuja, jos ei tuoda omaa kantaa edes esille. Meidän kaksikerroksinen bussimme oli liian iso mennäkseen pikkuista oikotietä mitä muut autoilijat käyttivät. Parin tunnin seisomisen jälkeen, urhea bussimme päätti kuitenkin yrittää ja lähdettiin menemään autojen sekaan hiekkapolulle. Välillä meidät ohjattiin ulos kävelemään autojen sekaan. Käveltiin pari kilometriä mudassa ja lammikoissa. Seisottiin harmaina ja pölyisinä tien varressa tunti, ennen kuin bussi sai itsensä ängettyä muiden autojen ohi ja saatiin porukka takaisin kyytiin ja matka jatkui.
Bolivian rajanylitys oli tosi nopea ja helppo. Rahanvaihtokin onnistui samalla ja todennäköisesti aidolla rahalla . Kun saavuin Peruun sain Anden Immigration cardin, mikä on käyttännössä kuin viisumi. Sitä pitäisi kantaa aina mukana ja maasta lähdettäessä se pitää palauttaa viranomaisille. Mä huomasin jo hyvissä ajoin, että mä olen saanut väärän kortin lentokentältä. Onneksi sain asian hoidettu Cuscon Immigration toimistossa, ei tarvinnut kuin mennä passin kanssa sinne ja ilmoittaa, että kortti hukassa ja maksaa 30 solea ja uusi kortti napsahti sillä sekunnilla. Sen asian hoitaminen yhden päivän ( yhden tunnin ) aikana viimeistään karisti mun asenteen Etelä-Amerikan tapaan hoitaa asioita. Jotkut asiat oikeasti hoituvat. Jos korttia ei ole maasta lähdettäessä, virkailija voi halutessaan hankaloittaa lähtöä tai pistää maksamaan sakkoja, yleensä omaan pussiin.
Rajalta Copacabanalle ei ollut pitkä matka ja sen aikana ihastelin ikkunasta Titicacaa. Se oli todellakin lumoavan kaunis Bolivian puolella. Peru ja Bolivia jakavat järven, ja Bolivia on saanut ehdottomasti sen paremman puolen. Järvi kimalteli syvänsinisenä auringossa ja Copacabanakin näytti etelä-ranskalaiselta pikkukaupungilta.
Mulla oli nopea bussin vaihto ja matka jatkuisi vielä neljä tuntia La Paziin. Ylitimme lautalla järven, bussi omallaan ja matkustajat omallaan. Kaikkien tiesulkujen ja turhien mielenosoitusten jälkeen saavuttiin enemmän tai vähemmän bensanhajuisina La Paziin auringon laskiessa.
Vaatimaton, mutta ärsyttävä mielenosoitus.
Perusta jäi uskomattoman hyvät ja lämpimät fiilikset ja haluan palata sinne ehdottomasti pidemmäksi aikaa. Perulaiset ovat symppiksiä tyyppejä ja tunsin olevani lämpimästi tervetullut, vaikka puhun spanglishia ja vaadin outoja asioita.
Kivaa heinäkuista viikkoa 🙂

Mari

Machu Picchu.

Moikkis,

Olen ollut hiljainen, koska olen kylmissäni jokaisena vuorokauden tuntina. Etelä-Amerikassa on talvi, mutta oh boy, kylmyys yllätti. Vaikka Peru on lähes päiväntasaajalla, ilmasto on omituinen ja tietämättömälle arvaamaton. Auringossa on kuuma, muistuttaen päiväntasaajan tropiikkia, ja varjossa Andien purevaa vuoristoilmaa. Pukeutuminen on vähintään haastavaa. Ihanaa, että nahkarotsille on sentään ollut käyttöä.

Kylmyys poislukien on mulla ollut mukavaakin 🙂 Viihdyin Cuscossa muutaman päivän sijaan viikon ja kärsin koko sen ajan enemmän tai vähemmän ikävästä hapenpuutteesta. Cusco oli ihana, ihana kaupunki, vaikkakin kyyninen sanoisi aika turistoituneeksi. Mitä se tietenkin onkin, onhan se ainoa väylä Machu Picchulle. Kaupunki on vanha Inkojen pääkaupunki ja sillä viikolla, kun olin siellä ( Juhannusviikko) juhlittiin joka päivä Cuscon kaupunkia ja muinaiskansoja.

Mä nautiskelin vaan olostani, hyvistä ravintoloista ja kivoista pienistä putiikeista, joissa myytiin turisteille alpakanvillapaitoja. Mä myös suureksi ilokseni löysin kirjakaupan, jossa myytiin englanninkielisiä kirjoja. Ostin yhden kirjan, joka kädessä kuljeskelin pitkin vanhoja mukulakivikatuja ja pysähdyin aina välillä jonnekin teelle ja lukemaan. Cuscon keskusaukiolla oli joka päivä aamusta iltapäivään paraateja, joissa eri ikäiset kaupunkilaiset esiintyivät perinneasuissaan. Mä yleensä istuskelin kirjani ja cokateeni kanssa jossain kadun laidan nuhjuisessa kuppilassa ja välillä laskin kirjani ja nautin ohjelmasta.

Mun hotellihuone oli jäätävä mutta kerjäsin itselleni pienen patterin, jonka asensin vessan oven eteen.  Ikkunat ovat ohutta lasia ja seinät kylmyyttä hohkaavaa kiveä. Ulkona oli paljon lämpimämpi kuin pitkän käytävän päässä, huoneessa 304. Lämpötila nousi hyvinä päivinä ehkä +10 asteeseen. Toisena aamunani Cuscossa heräsin ikkunat huurussa, ankeaan aamuun. En olisi mitenkään halunnut nostaa kahta alpakanvillavilttiäni ja nousta pimeään huoneeseen valmistautumaan päivään. Kello oli viisi ja olin lähdössä Machu Picchulle. Tuntui, ettei veri kierrä ja hengästyttää.Tilasin taxin Poroyn juna-asemalle, josta lähtisin kello 7.12 Peru Railin maisemajunalla kohti Kadonnutta Kaupunkia.

Aamulla asemalla oli +5 astetta ja mä hykertelin kahvikuppi kädessäni, tyytyväisenä alpakanvillapaidassani ja nahkarotsissani. Ei ole ainakaan kylmä, vaikka käsiä en voinut juurikaan liikutella, saatika nostaa. Varasin junalipun noin kolme viikkoa etukäteen netistä ja menopaluu maksoi $140, mitä monet kauhistelevat. Mun mielestä se ei ollut pahakaan hinta niin hienosta junamatkasta. Maisemat olivat uskomattomia. Matkaa Cuscosta Machu Picchulle on reilu sata kilometriä, mutta juna on maisemajuna, eli se liikkuu hyvin rauhallisesti läpi upeiden jokilaaksojen ja vuorien kohti määränpäätä Machupicchu townia.

Matka kesti tällä nopeudella reilut kolme tuntia. Meille tarjoiltiin kahvia, suklaata ja kuivattuja banaanin paloja. Aurinko paistoi suoraan silmiin ja kanssamatkustajat olivat koko matkan muurautuneina ikkunoihin kuvaamassa kaiken mahdollisen. Mulla oli soitin täynnä uutta musiikkia ja onnistuin näkenään ikkunasta sentään muutaman lehmän ja paimenen.

Pääsylippu Machu Picchulle ei sisälly junalipun hintaan, ja tätä asiaa selvittelin jonkin aikaa. Kävijöiden määrää rajoitetaan tiettyyn lukumäärään päivässä ja lippu kannattaa aina ostaa etukäteen, eikä olettaa, että sen saisi luukulta. Netistä löytyy ihan nettisivu, missä ohjeistetaan lipun osto. Mä en saanut sitä kautta lippuani, joten ulkoistin asian ja lippu toimitettiin mulle suoraan hotellille. Sisäänpääsy maksaa $40-55.

Juna saapui melkein tunnin myöhässä Machupicchu towniin ja mä syöksähdin ulos junasta, jättäen jalkoihin muutaman eläkeläisen, ajatuksella ” ” Missä se on?! Missä se on?!”
Kuljin ympyrää kylässä, joka koostui pelkästään Machu Picchu-krääsästä ja Starbucks tyyppisistä kahviloista. Selvitin parilta amerikkalaisnaiselta, että joudun menemään vielä bussilla ” Noin kaksi kilometriä ylös, mutta sinne voi myös kävellä. Me kävellään huomenna ”  Machu Picchu town ( Aquas Calientes) sijaitsee Andien juurella lämpimissä viidakko-olosuhteissa, joten vaatetukseni oli liikaa. Etsin bussin ja ymmärsin, ettei sekään sisältynyt junalippuun. En ollut ottanut rahaa mukaan reissulle kuin taxien verran ja lippuluukulla ostaessani bussilippua laskin rahojani vähän epätoivoisesti. Miten voi olla näin hankalaa päästä katsomaan jotain. Lipunmyyjätär oli kyllästynyt nuori nainen. Hän selkeästi nautti tilanteesta, kun kertoi, että voin halutessani myös kävellä ylös. Onneksi muistin, että mulla on aina rintsikoissa rahaa ja vetäisin ruuminlämpöisen sata solea tiskiin. Ha, in your face!

Minibussi lähti täydessä lastissa ylös vuorelle. Olin jotenkin väsynyt jo koko hommaan ennen kuin se alkoikaan. Riisuin enemmän vaatteita ja kirosin miksen ollut kysynyt keneltäkään millainen ilma siellä on. Verensokeri oli laskenut punaiselle, eikä mikään tuntunut enää mielekkäältä. Matka ylös kesti 20 minuuttia ja naureskelin mielessäni kuinka jenkkinaiset lähtisivät huomenna kipuamaan ylös ja jossain vaiheessa tajuaisivat, että matka onkin hieman pidempi kuin sen kaksi kilometriä.

Tie ylös oli pieni ja kapea hiekkatie, jossa toisen bussin piti väistää toista. Välillä peruuteltiin ja veivattiin eri suuntaan. Yritin miettiä olenko koskaan missään ollut niin upeissa maisemissa. Ei tullut mieleen. Ne olivat henkäsalpaavat.

Vihdoin tultiin ylös ja väkeä oli jonkun verran, mutta paljon vähemmin kuin odotin. Ylhäällä on hotelli, ravintola ja vessat. Vieläkin oli liikaa päällä. Kuoriuduin enemmän ja lähdin portille. Mukana pitää aina olla oikea passi ja pääsylipussa täysin oikeat tiedot. Mun lipussa nimi oli tietenkin Mary, kansalaisuus Mexico ja ikä 31 (?!)

Kaikki krääsä ja hälinä jää porttien toiselle puolelle. Machu Picchun puolella ei ole mitään. Edessä vielä iso vihreä taulu, joka kieltää syömisen, roskaamisen, polttamisen yms.

Aikaisen linnun cafe con leche. 

Machu Picchusta mulla on aina ollut mielikuvana vain se postikorttikuva, jonka te kaikki näette nyt silmissänne 😉 Se on kaikilla se sama kuva. Kävelin porteilta jonkun matkaa pientä polkua pitkin ja siinä se oli; Machu Picchu. Se paikka, jonka hyvin moni ihminen nimeää yhdeksi niistä paikoista maailmassa, joka täytyy nähdä. Paikka, jonka mäkin olen haaveillut näkeväni pikkutytöstä lähtien. Machu Picchu. Toistelin sitä itselleni, kun lähdin kiertelemään raunioita. Aurinko porotti melkein suoraan ylhäältä pistävästi suoraan päähän. Mummun villasukat kuumotti jalassa, kun kiertelin kivikasoja. Siltä se tuntui. Kivikasoilta. Katselin ympärilleni, paljon turisteja mutta jakautuneena isolle alueelle. Tuntui, kuin olisin ollut yksin.

No ainakin niillä oli hienot maisemat, ajattelin kun lysähdin yhdelle kivellä istumaan. Pettyneenä. Olin pettynyt Machu Picchuun ja itseeni. Miten voi olla pettynyt Machu Picchuun? Uhmasin kieltoja ja söin kaksi myslipatukkaa. Mustia lintuja rääkyi taivaalla ja ympäriltä kuului monia eri kieliä. Alpakat söivät ruohoa tasanteilla. Siellä oli vauva-alpakkakin. Sellainen mistä mun villapaita on tehty. Mä huokailin osittain punasolujen puutteesta verekierrossa, osittain pettymystä. Mitä jos maailmassa kuuluukin olla vain postikorttimielikuvia, eikä kaikkea pidäkään nähdä oikeasti? Mitä jos olenkin nähnyt jo liikaa ja olen immuuni kokemaan enää mitään, mikä millään tavalla koskettaisi?

Viihdytin itseäni hetken kuvaamalla salaa Jeesuksen näköistä miestä ja ajattelin, että jaa-a. Pitäisikö sitten lähteä takaisin alas. Varaamani neljä tuntia typistyi nyt yhteen, mutta onpahan nähty tämäkin. Matkalla takaisin portille näin hikisiä ihmisiä. Kyselin vähän mistä he ovat tulossa ja he sanoivat ylhäältä ja osoittivat mulle leveät kiviportaat, joissa oli normaalia korkeampi askel. No hitto, onhan mulla aikaa ja tänne asti ollaan tultu, mennään nyt sitten.

Ajauduin portaissa riitautuneen ranskalaispariskunnan välienselvittäjäksi. Lopulta molemmat olivat hiljaa ja laahustettiin ylös jonossa, minä keskellä. Matka ylös tuntui kestävän ikuisuuden. Inkoilla on täytynyt olla uskomattomat pakara -ja reisilihakset. Portaissa kasvoi keskellä ruohoa ja niissä asui monta sisiliskoa. Vihdoin, hiestä märkänä, nojailin polviin ja yritin vetää syvään henkeä pari kertaa. Flunssa ei ollut vielä kokonaan poistunut ja tuntui kuin pää räjähtäisi. Tasoittelin siinä hengitystä hetken ja sivusilmällä näin oikealla alhaalla Machu Picchun. Pyyhin hikeä otsalta suu auki ja täytyi ensimmäistä kertaa reissulla nostaa aurinkolasit otsalle.

Seisoin hiljaa, luukku auki, melkein kyyneleet silmissä. Uskomatonta. Siinä se siis on. Machu Picchu. Kadonnut kaupunki, täydellisenä, piilossa maailmalta. Ihan kuin aika olisi pysähtynyt siellä ylhäällä. Linnut lauloivat ja auringon polttama ruoho tuoksui. Istuin vaan ja katselin alas lähes hurmoksellisessa tilassa. Varmaan samalla tavalla on Machu Picchun löytäjän Hiram Binghamin leuka loksahtanut, kun aikoinaan rehevöityneen kaupunkin löytöretkellään löysi.

Kello kävi ja yritin useaan otteeseen nousta ja lähteä takaisin alas, mutta näystä oli muodostunut pyhä parissa tunnissa, enkä saanut silmiäni irti siitä. Katsoin vaan sitä täydellistä, täydellisistä kivistä tehtyä kaupunkia. Miten tarkasti se onkaan tehty. Mikä ajoi Inkat hylkäämään kaupungin. Espanjalaiset eivät koskaan löytäneet sitä. Jotkut ovat spekuloineet, että isorokon leviäminen sai yhdyskunnan lähtemään ja hylkäämään vain sata vuotta asutun kaupungin. Mietin missä kallion koloissa nuoret rakastuneet olivat salaa pussailleet yöllä, kun tulet olivat  sammuneet ja minkälaisia jalkoja näillä portailla on juossut. Kuinka moni rakkaudessa pettynyt on hypännyt epätoivoissaan alas vuorelta. Inkat rakensivat tämän kaupungin meille tuntemattomasta syystä. He metsästivät tällä maalla ja synnyttivät tälle maalle. Ehkä uhrasit tälle maalle. Täällä ei sodittu ja siksi se ainakin mulle merkitsee yhtä merkittävää paikkaa maailmassa, jolla ei ole veristä historiaa. Ainoastaan hyvin lyhyt ja salainen. Kunpa se säilyisi aina salaisena.

18.JUN.2012
31 vuotta?!
No mutta näyttäähän hän!
Happy feet on their way to Machu Picchu.
Kaikki, jotka sanovat jotain mun tukasta, ovat vain kateellisia harjaksestani.

Kello kääntyi iltapäivän puolelle ja mun oli jo pakko lähteä alaspäin, että ehtisin junaan. Matkalla pysähtelin vielä kiville istumaan hetkeksi. Saattaa olla, etten tule enää koskaan tänne ja halusin verkkokalvoilleni jäävän kuva tästä loppuelämäkseni. Askel oli huomattavasti keveämpi mennessä kuin tullessa. Porteilta otin vielä Machu Picchu leiman passiin, heti siihen Perun viereen. Päivämäärä oli viime vuodessa, mutta mitäs siitä. Busseja kiertää ylös ja alas jatkuvasti, eikä tarvinnut kauaa odottaa kyytiä. Kyytiläiset alas olivat hiljaisia, moni varmaan huojentuneita nähtyään yhden maailman uudesta seitsemästä ihmeestä. Mun leuka alkoi viimein löytää paikkansa ja silmät terävöitymään tähän hetkeen. Alhaalla oli ilma hieman viilennyt ja aurinko alkoi hitaasti väistymään vuorten taake. Sain vetää alpakanvillapaidan päälleni ja matkata junalla takaisin Cuscoon. Machu Picchu oli ihmeellinen, jos mahdollista, mene itse katsomaan. 🙂





Toivon helteitä heinäkuuksi koko Suomeen, jutellaan pian 🙂


Mari