Dear Americas.

Tässä sitä nyt sitten istutaan pikakahvikuppi kädessä, rinkka pulleana, kynnet lakattuina. Odotellaan lentokentälle lähtöä ja hetken päästä Amerikat ovat mennyttä elämää. Enpä olisi uskonut, että on näin haikea fiilis lähteä. Neljä kuukautta, 12 maata. Muutamalla kyyneleellä, pienellä määrällä verta, mustelmilla, erittäin pitkällä pinnalla ja hyvällä onnella, mä selvisin. Quitossa Ecuadorissa olin melko varma, että en selviä ilman aseellista ryöstöä. Kuljin pienet polkuni ja vaikka välillä meni hermot ja ajoittain tuntui, että ei saakeli, tässä mä nyt oon. Yhdessä koossa, polvi tosin vieläkin kipeänä siitä kaatumisesta. Eilen kävin sushilounaalla ja istuskelin ravintolan sadekatoksen alla koko iltapäivän. Join hyvää chileläistä valkoviiniä ja luin päiväkirjaa. Välillä piti vain laskea kirja alas ja katsella ympärilleen. Miettiä taas kerran, miten kiitollinen ja onnellinen mä olen. Voin istua sunnuntaina kaatosateessa katoksen alla Santiagossa juoden valkkaria, tietäen, että maanantaina lennän trooppiselle rantalomalle Tahitille. Joskus reisunpäällä se unohtuu miten ainutlaatuista jotkut jutut ovat. Maiden vaihto käy rutiinista, ja sulla voi olla sovittuina tuparit Santiagossa ja synttärit San Pedrossa. Mutta se ei ole rutiinia, eikä sitä tule unohtaa. Mä en tule varmaan koskaan elämässäni enää toteamaan, että sorry en voi tulla huomenna, kun mä lähden Tahitille.

Siitä, kun lähdin matkaan 31.3 tuntuu samalla olevan ikuisuus ja samalla tuntuu, että lähdin aivan hetki sitten. Asiat Suomessa alkavat tuntua aika kaukaisilta. Aika usein multa kysytään, että oonko muuttunut yhtään. Oon miettinyt paljon, että millaisia odotuksia mulla oli ja oliko niitä. Se millaiseksi mä kuvittelin tämän reissun, on kieltämättä aivan erilaista kuin mitä se on todellisuudessa. Todellisuudessa se on tämän elämän elämistä eri maissa. Kun ei ole normaalia arkea, päiviä pyörittää hyvin pienet asiat. Mä olen muodostanut itselleni rutiinit ihan alusta alkaen ja niitä noudattamalla sitä pysyy jotenkin kasassa. Mun tapa tehdä tämä matka on aikalailla erilainen kuin muilla tapaamillani reissaajilla. Yksi merkittävä tekijä on se, että mulla on enemmän aikaa. Suurin osa on reissussa kuukauden tai muutaman kuukauden ja heillä on hirveä kiire nähdä kaikki lyhyessä ajassa. Mulla taas ei ole tarvetta nähdä kuin juuri ne jutut mitä mua kiinnostaa. Tämän asian sisäistäminen on vienyt multa aika paljon aikaa. Mun ei tarvitse tehdä mitään mitä mä en halua. Usein kysytään, että alkaako jo kyllästyttämään. Ei kyllä ala. 🙂 Onko koti-ikävä? Ei. Mulla ei ole ollut kertaakaan ikävä kotiin. Kaipaan kyllä asioita. La Pazissa, siellä korkealla saasteiden keskellä, naama mustana mietin kerran, että millaistahan olisi istuskella mökilla saunan terasilla, hätistellä hyttysiä ja kuunella Vesku Loiria. Ja sitten mennä notskille istumaan ja kuunnella faijan jokakesäistä demonstraatiota, miten aurinko laskee alkukesästä tuolle puolen järveä, ja sitten loppukesästä tuolle puolen järveä. Itseasiassa muistan, kun viime kesänä olin parin päivän kesälomalla mökillä kolmistaan porukoiden kanssa ja kuinka ihanaa meillä oli. Silloin en tiennyt edes tarkkaa ajankohtaa koska lähden reissuun. Oli elokuu ja pimenevät kesäyöt ja latasin itunesista parhaita suomalaisia biisejä. Isiä mä kyllä kaipaan. Samaisena yönä notskilla latasin hänelle Myrskyluodon Maijan, se on iskän ” suosikki sävelmä” niin kuin hän sitä kutsuu, ja aina kun mulle tulee ikävä isiä, niin kuuntelen sitä. Aika tuntuu kuluvan aika nopeasti, mutta silti kun kelaan taaksepäin, niin on sitä tullut aika paljon tehtyäkin. 
Kun mä nyt muistelen ensimmäisiä viikkoja Jenkeissä tuntuu kyllä ihan samalta ihmiseltä. Mutta on jotakin tapahtunutkin. Kun lähdin Losista Mexicoon mulla ei ollut minkäänlaista käryä mihin oon menossa. En ollut siihen mennessä tällä reissulla edes kunnolla kantanut rinkkaa 50 metriä pidempään. Kermainen elämäntyylini loppui siihen, kun pamahdin Cancunin lentokentälle ja könysin kamojeni kanssa lentokentän vessaan, joka ei ollut vetänyt koko päivänä. Mä muistan silloin ajatelleeni, että ei helvetti. 😀 
Mexicoon meno oli kultturishokki ja epäilin kaikkia ja kaikkea. En ymmärtänyt silloin tätäkään vähää espanjaa ja annoin taxikuskien kusettaa mennen tullen, kun en halunnut aiheuttaa harmia käytökselläni ja olla ikävä asiakas. Ensimmäisenä iltana Mexicossa oloni oli aika ontto. Tyhjä. En ollut ollenkaan varma tulenko nauttimaan koko ajastani Väli-Amerikassa. Kaikki siellä oli niin vierasta ja päällekäyvää. Niistä ajoista on Etelä-Amerikka jonkin verran opettanut. 😉

Olen saanut paljon palautetta, että pitäisi laittaa enemmän kuvia itsestään eikä esimerkiksi kaduilta löytyneistä roskista. Mä en kuvaa itseäni oikeasti juuri yhtään. Mun mielestä mistään ei tule tyhmempi olo, kuin seisoa jonkun patsaan vieressä hymyilemässä, kun joku ottaa kuvaa. 😀 Mutta nyt sitten laitoin kuvia itsestäni! Niitä mitä löytyi. Mutta jatkossa kyllä laitan niistä roskista.

Se ihan ensimmäinen aamu Losissa. Tästä kaikki alkoi huhtikuussa.
LA baby.
San Francisco pääsiäinen.
Sitten mentiin Mexicoon ja oltiin järkyttyneitä.
Ensimmäinen ” pitkä ” bussimatka Belizessa silloin, kun seitsemän tuntia oli pitkä matka.
Protesti kylmälle vedelle ja suihkuttomuus jakso Mexicossa.
Ei liene ihme, että tämän näköiseltä kysytään papereita.
Happy feet in Belize! Ahh Belize!
Tikal Guatemala, silloin oli vähän kyllä lämmin.
Rio Dulce, Guatemala. Ja se skorpionin retale.

Antigua, Guatemala ja vuoden tukka palkinnon voittaja. Mä en laittanut tuota tukkaa, siitä tuli tuollainen.
Rio Dulce, Guatemala. 

Tärkeimpänä asiana mitä oon oivaltanut yksin matkustava naisena on se, että ihmisiin pitää luottaa. ” Älä luota kehenkään. ”  tai ” Kehenkään ei voi luottaa.” ovat asioita mitä oon kuullut koko ajan. Mäkin alussa epäilin kaikkea ja kaikkia, mutta totuus on, että suurin osa ihmisistä haluaa mulle pelkkää hyvää. Kyllä tuntuu, että musta on pidetty niin hyvää huolta täällä pahamaineisessa Etelä-Amerikassa. Järkeä saa käyttää ja itsestään pitää vastuu ottaa, mutta apua voi myös ottaa vastaan. Ihmiset ihan oikeasti haluaa auttaa toista ihmistä. Tästä tulikin mieleeni Tommy Tabermanin runo ” Ihminen tarvitsee ihmistä, ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen. ” Paljon ihmistä, mutta totta se. Reissussa kun ei ole kosketusetäisyydella omiin ystäviinsä, hyvin nopeasti lähentyy uusien tuttavuuksien kanssa ja  on tarve jakaa henkilökohtaisikin asioita.

Moni ihmettelee mulle ei pelkästään sitä miten matkustan yksin, vaan myös sitä miten pää kestää yksinäisyyden. Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä, koska mulle yksinolo on paitsi luonnollista myös parasta maailmassa. Sosiaalisena erakkona jaksan aina ihmetellä miten mulla onkaan niin ihania ystäviä, jotka ymmärtävät mun luontaisen tarpeen saada olla yksin. Mulla ei ole koskaan ollut varsinaisesti tarve olla ihmisten kanssa. Mulla oli jo eskaritodistuksessa maininta, että ihan normaali lapsi, leikkii paljon omissa oloissaan. Mä tykkään täälläkin leikkiä paljon omissa oloissani. Nyt, kun on tilaa hengittää ja kelailla omia juttua. Voi vaan kuunnella itseään. Ja musta tuntuukin, että ensimmäistä kertaa koko nuoressa elämässäni mä kuulen itseäsi. Mä olenkin aina sanonut ihmisille, että mä olen vahvimmillani, kun olen yksin ja täällä tämä yksinäisyys avaa ihan uusia ovia omaan itseensä.

Kuitenkin, tarvitsen ihmisiä. Olen saanut matkallani tutustua aivan uskottomiin ihmisiin ympäri maailmaa. Aivan mielettömiin. Sellaisiin, että kun ollaan tunnettu kaksi vuorokautta ja sitten nieleskellään kyyneleitä, kun lähdetään eri suuntiin. On ihanaa matkata hetki jonkun seurassa ja tehdä asioita yhdessä. Silti aina, kun tiet erkanevat ja jään yksin, hetken tuntuu tyhjältä. Mutta sitten se sieltä aina nostaa päätään, oma arosuteni.

Eniten mun hermoja on luonnollisesti kiristänyt nämä Latin American ” aikakäsitykset” ja ” aikataulut”. Alun todellisten vaikeuksien jälkeen, oon oikeastaan tosi helpottunut, että kaikki on aina myöhässä. Mikään ei ole tai toimi ajallaan. Mä olen niin ylpeä, että kärsivällisyyteni on neljässä kuukaudessa kehittynyt huimasti. Aiemmin, in my real life, niin kuin mä sitä kutsun, katsoin kelloa minuutin välein ja mulla piti aina olla tiedossa tarkka aika. Mieluiten teksitv:stä katsottuna. Täällä en omista kelloa, enkä useinkaan tiedä mikä päivä on. Facebookista näen, kun on kaikilla perjantaipäivitykset ja siitä saan vähän vihiä. Ainoat kellonajat ja päivät mitkä mulla on tarkasti mielessä, ovat lentopäivät. Mä oon miettinyt, että mitä ihminen tarvitsee oikeasti rentoutuakseen. Varsinkin viime vuosi, kun säästin rahaa reissua varten ja asuin porukolla patjalla vanhassa huoneessani, olin koko ajan aivan hermoraunio. Räjähdysaltis ja hermostunut. En kestänyt mitään kritiikkiä ja napsahdin joka asiasta. Tämä stressitömyys on tehnyt tosi hyvää mulle. On ihanaa, kun ei ota oikeesti päähän mikään.

Käytännönasioista olen oppinut, että sukkia voi käyttää useamman päivän, hiuksia ei tarvitse pestä joka päivä, hoitoaine on ylellisyystuote, karvat ovat luonnollinen osa ihmistä, hyttyset ja muut hyönteiset ovat kusipäitä joka puolella, ruoka on hyvää jos se on ilmaista, vesipullo pitää olla aina mukana, yksi ateria päivässä riittää, tarpeen tullen pikkareita voi kääntää…, bolivialaiset yskänlääkket ovat niitä toimivimpia, kylmä suihku vilkastuttaa verenkiertoa, kylmä karaistaa, baariin voi lähteä viiden minuutin varoitusajalla,  banaanit ovat maailman paras hedelmäkeksintö, politiikasta ei vaan kannata puhua,  mun ei tarvitsisi näyttää Annoying Orange videoita kenellekään ja paljon paljon muuta.
Suosikkimaista kysyttäessä on todella vaikea vastata. Kaikki ovat olleet ainutlaatuisia omalla tavallaan. Ehkä vähiten olen lämmennyt Nicaragualle ja Bolivialle. Molemmissa maissa mulla on ollut kriisi, joten se saattaa vaikuttaa asiaan. Ehdottomasti eniten oon tykännyt Argentiinasta, Perusta, Chilestä, Honduraksesta ja Belizesta. 
Sitten mentiin Floreksessa Guatemalassa, likkojen kanssa vähän menossa humpalle.

Roatan Bay Islands Honduras.

Honduras ja edellisillan karaoken jälkeinen morkkis.
Haluaako joku koittaa arvata?  Ei tässä sentään ihan yksin olla koko aikaa oltu. 😉
Nicaragua. En poseeraa tässä kuvassa.
Costa Rica lähtöpäivä. Hymyssä suin Miamiin. Adios Central America!
I´m in Miami just so you know.
Eka aamu Ecuadorissa. How little did I know.
Ensimmäinen superflunssa Montanitassa Ecuadorissa kesäkuussa.  Luulin sen olevan malariaa.
Ecuador. Matka Quitosta Banokseen silloin, kun alle 15 tunnin bussimatka on lyhyt matka.
Perussa yöllistä odottelua bussiasemalla.
Machu Picchu Peru.
Vähän väsynyt tyyppi matkalla Perussa Nazcasta Cuscoon.

Yksi aamu heräsin ja tukka oli tuollainen. La Paz Bolivia.
La Paz Bolivia. Going to Santiago Chile.  Oh yeah.

Bolivian kurjuuden jälkeinen huipentuma Santiagossa Chilessä. Oma jääkaappi.
Santiago Chile. Kansallismuseo. ( super boring ) hyvä paikka kuvata itseään historiallisista peileistä.
Chile-Argentiina bussimatka silloin, kun matkan pituudella ei ole enää väliä.

Buenos Aires ja niin kuuma suihku, että asetin itselleni käyttökiellon alkoholin vaikutuksen alaisena.
Vierii kyynel, vierii toinen…

Tottelen kaikenlaisia nimiä. Suosikkini on kuitenkin Marty.

Sinne ne nyt jäivät, Amerikat. Tyynenmeren taakse, kauas. Aivan uskomattoman hyvää aikaa tuli vietettyä neljä kuukautta. Espanjaa en hablaa vielä(kään) sujuvasti ( eli mitenkään) ja nyt olen ihan sekaisin, kun siirryin tänne ranskankieliselle vyöhykkeelle. Aloitin tämän kirjoittamisen Chilessä ja eilen illalla saavuin vihdoin ja viimein Polynesiaan Tahitille. Tie tänne oli pitkä ja kivinen, mutta jessus siunaa, sen arvoinen. Mulla on vielä aika paljon kerrottavaa Buenos Airesista ja Santiagosta mutta tuntuu, että vuorokauden tunnit eivät riitä aina kirjoittamiseen. Kiitos kuitenkin kaikista vihaisista sähköposteita, että pitäisi kirjoittaa useammin. Mä tiedän, mä tiedän.  🙂

Ihanaa loppuviikkoa kaikille ja anteeksi, että oon Tahitilla

Mari xx


Comments

Dear Americas. — 3 kommenttia

  1. Hei Mari !!
    Erittäin mielenkiintoinen ja erilainen ”matkakertomus” kiitos !! Hyvin pääsi mukaan ajatuksiin, kokemuksiin. Itsekkin kuvaajana otan ns. roskista kuvia matkoilta joskus kuitenkin pakko kuvauttaa itsensä ”olen täällä”- tyyliin. Kokemusrikasta matkaa edelleen, mielenkiinnolla maltan odottaa jatkoa….
    terv. Kirsi T

    • Kiitos paljon Kirsi 🙂 Mun pitäisi paljon enemmän kuvauttaa itseäni, koska se aina sitten kuitenkin harmittaa kun ei ole niitä omia kuvia. Katsoin juuri, että koneella on vähän vajaa 15 000 valokuvaa ja toivottavasti jokunen itsestäkin.

  2. Hienot kuvat ja mä nauroin tolle kihara kuvalle ku ”yks aamu vaan herösin ja mun tukka oli tämmöinen.” Mä niin tiedän ton tunteen 😀 Thaimaassa kaksi viikkoa oli tota – olin Sally Spektra-klooni 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *