I needed a holiday from my vacation

Kahdessa ja puolessa viikossa on ehtinyt tapahtua kaikenlaista. Eikä vähiten pienen pääni sisällä. Olen heilahdellut aikalailla kahden ääripään välillä ja välillä värissyt euforiassa ja välillä itkeskellyt hiljaa yön pimeydessä. Kun saavuin La Paziin Boliviaan, oli mulla tarkoitus olla siellä maksimmissaan, aivan ehdottomasti, vain muutama päivä. Jos mahdollista, oli tarkoitukseni yhdessä vaiheessa jättää väliin koko Bolivia. Löysin pienen hotellin omalla huoneella kolmeksi yöksi. Huone oli korkea, kivinen ja jääkylmä. Seinät hohkasivat kylmyyttä ja petivaatteet olivat kosteat. Öisin hautauduin vilttien alle ja heräsin silti joka aamuyö kylmyyteen. Suihkussa käyntiä oli rajoitettava, koska vaikka suihkusta tuli ajoittain jopa kuumaa vettä, itse kylpyhuone oli lähellä nollaa. Suihku oli sähkölämmitteinen ja hanasta sai sähköiskuja. Kun suihkun alussa valitsi lämpötilan, se piti silloin pitää, koska kahvan vääntäminen antoi pieniä säkäreitä. Ei varmaankaan vaarallista, mutta hieman epämiellyttävää se on hytistä suihkun alla kananlihalla saaden samalla sähköiskuja. Joskus yritin tilkitä kylpyhuoneen oven kiinni ja saada kuuman veden avulla aikaan turkkilaisen saunan, mutta se idea ei nyt toiminut. 🙂

Aamuisin olin aina väsynyt ja vihainen, koska aamuyön syväjäätymisestä toipuminen piti hereillä joskus tunteja. Hotellin aamupalaleipä oli kadun toisella puolella kioskia pitävän mummin leipomia, ja ne oli maailman parhaita. Kahvi oli maailman hirveintä kuravettä ja protestoin jättämällä usein puoli kuppia juomatta. Yritin mennä aamiaiselle siihen aikaan, kun vielä oli appelsiinimehua tarjolla, mutta meninpä mihin aikaan vain, aina siellä oli sitä mautonta papayamehua. Aamiaisen jälkeen tai sen aikana, olen viimeiset neljä kuukautta rutiininomaisesti avannut tietokoneen ja/tai Lonely Planetin ja aloittanut tiedonhaun, hintavertailun, hotellin etsinnän, bussiaikataulun katsomisen…

Pazissa, tänä eräänä synkkänä aamuna, kun ulkona ripotteli räntää, tuijotin tietokoneen ruutua ja ajattelin, että mä en jaksa. Mä en jaksa. Mä en jaksa istua yhtään minuuttiakaan bussissa. Mä en jaksa etsiä hotellia, jossa on huone yhdelle ihmiselle, en jaksa miettiä miten pääsen mistäkin minne. Tuli vaan sellainen näkymätön seinä vastaan ja kaikki suunnittelu ja matkaan liittyvä alkoi tuntumaan ylitsepääsemättömän vaikealta. Olisin halunnut tehdä Lonely Planetista nuotion huoneeni lattialle ja lämmitellä siinä hetken liekkien loimussa.

Päiviä kului ja mä vietin enemmän ja enemmän aikaa alpakanviillaan kääriytyneenä sängyssä makoillen.  Tuijotin seinää ja välillä olo oli lohduttoman väsynyt koko hommaan. En jaksanut edes tuntea huonoa omaatuntoa olostani. Aamuisin nousin tunnollisesti aamiaiselle ja tuntui, kuin olisin toipilaana jossain laitoksessa. Laahustin ilmeettömänä pöytääni ja toivoin, ettei kukaan viereisistä pöydistä kääntyisi ja kysyisi taas niitä samoja kysymyksiä. ” Kauanko olet täällä? Maailman ympäri?! Ooooh ihanaa, missä olet tähän mennessä ollut? ” Samat kysymykset usein montakin kertaa päivässä, sama ilme joka kerta. Mä en jaksa.

Pitkitin oloani hotellissa. Siivoojat viikkasivat mun vaatteet hyllyille ja kaappeihin. Yksi päivä pienet tavarat olivat siirtyneet sängyltä pieneen lipaston laatikkoon. Ihan kuin koti pitkästä aikaa. Oma pieni, kylmä yksiöni. Henkilökunta tuli tutuksi, eikä he ihmettelleet kysymyksiäni mistä saisin snickersiä keskellä yötä tai tiukkoja vaatimuksiani toimivan wifin suhteen. Vieraat hotellissa vaihtuivat kahden viikon toipilasaikani aikana useasti. Mä kuljin ympäriinsä villasukissa ja istuin portailla lukemassa kirjaa.

Päiväni kahden viikon ajan olivat lähes identtiset. Kolmen jälkeen lähdin vakioravintolaani, jonne pääseminen vaati neljä vaarallista kadunylitystä. Ravintolan tarjoilija oli ihana vanha mies, joka jossain vaiheessa alkoi kutsumaan mua senoritan sijaan madameksi. Menin aina ravintolaan samaan aikaan ja tilasin kaksi cafe con lechea luin kirjaani tunnin. Sitten tilasin aina saman salaatin. Se oli valtava ja hyvin tavallinen. Tilasin aina samanlaisen myös mukaan ja sain kokilta pienen minigrippipussillisen ylimääräistä sinappisalaatinkastiketta. Hän oli varmaan kuullut, kun kiljahdin ilosta ensimmäisellä kerralla, kun sain ylimääräisen pussin. Se oli kyllä maailman parasta salaatinkastiketta!

Matka hotellilta ravintolaan oli pitkä, ja kuljin sinne joka päivä vähän eri reittiä. Kotimatkoilla poikkesin leipomoihin ja kokeilin erilaisia suklaa -ja juustokakkuja. Take away kahvin haun keskitin yhteen kahvilaan, kun olin puolen tunnin spanglishin ja elekielen jälkeen saanut myyjättärelle selväksi, että haluan kahvini mukaan ja isoon kuppiin. Sen kerran jälkeen ei tarvinnut kuin kävellä sisään ja sain aina peruskahvin cappuccino-kuppiin ja mukaan.

Mulla oli lento 9.7 Santiagoon Chileen ja pikku hiljaa aloin luomaan nopeita katseita Lonely Planetin suuntaan, aina välillä, kun avasin lipaston kaapin. Kun lähtöpäiväni lähestyi, aloin epätoivoisesti toivomaan, että onnellisuuskäyräni värähtäisi ylöspäin ja eheytyisin nauttimaan tästä ainutlaatuisesta matkastani. Viimein koitti maanantaiaamu ja aloin pakkaamaan. Kaivoin tyhjän ja hylätyn rinkkani kaapista. Otin vaatteet pienen kotini hyllyiltä ja tyhjensin kylppärin tavaroistani. Oman jääkylmän kylpyhuoneeni. Lento oli iltapäivällä ja respan nuori poika tuli ilmoittamaan, että mun ei tarvitse luovuttaa huonetta, kuin vasta silloin, kun senorita niin haluaa. Hän myös sanoi, että hänen kaverinsa voi heittää tämän väsyneen toipilaan lentokentälle edulliseen hintaan.

Vihdoin tuli aika lähteä lentokentälle ja poika, joka oli niin nuori, että mietin voiko sillä olla ajokorttia, tuli hakemaan mua pienellä Fiatilla. Auton kattoon oli liimattu pimeässä hohtavia tähtiä ja pojan ajotapa herätti mussa sen kukkahattutädin, joka todella paljon arvostaa liikennesääntöjä. Matkalla kentälle näin teiden varsilla kuolleita koiria muovipusseissa. Lentokenttä on La Pazin esikaupunkialueella El Altossa, joka on yltää kurjuudessaan niihin paikkoihin mihin en toivo enää koskaan meneväni. Lentokenttä itsessään oli siisti ja hyvin varusteltu kielitaitoisella henkilökunnalla. Lentoni oli maan tapojen mukaan tunnin myöhässä, mutta tutustuin odotusaulassa uusi-seelantilaiseen seuramatkaryhmään ” South America Miracles ” oli sen nimi ja he olivat viidentoista hengen ryhmä, joka koostui reilusti yli seitsemänkymppisistä reissaajista. Mahtavaa! Heillä oli jokaisella kaulassaan nimilappu ja ryhmän nimi. He kiertävät Etelä-Amerikkaa kahden ohjaajan kanssa kolmen viikon ajan. Nuorin oli 74-vuotias ja vanhin ei suostunut kertomaan ikäänsä 😉 Juuri tuollainen mäkin haluan olla, jos vanhaksi saan elää.

.

Mitäs sitten sanottavaa Boliviasta? Bolivia on äärimmäisen kaunis, halpa ja köyhä maa. Mä en silti tuntenut siellä sellaista ahdistavaa kurjuutta, vaan oikeastaan päinvastoin. Ihmiset tekevät elantonsa eteen paljon töitä ja usein huonolla tuloksella. Pienet pojat lankkaavat kenkiä kaduilla muutamaa kymmentä senttiä vastaan ja vanhemmat naiset myyvät leivoksiaan teiden varsilla. Puutetta on monestakin asiasta ja normaalia ruokakauppaa en löytänyt. Yhden löysin, mutta siellä oli hyllyt tyhjinä, eikä mitään tuoretta. Hygienatuotteita löytyi vain joistakin apteekeista. Kaupunki on sadoista mellakkapoliiseista huolimatta hallitsematon kaaos. Liikenne on käsittämätöntä, ilman sääntöjä suuntaan ja toiseen poukkoilua. Mä en löytänyt sieltä sellaista kauneutta, mitä monet löytävät. Joitakin kauniita rakennuksia kyllä, mutta se hallitsemattomuus peittosi alleen mun kohdalta aika paljon. La Pazista on erityisesti varoiteltu sen vaarallisuudesta, mutta mä en tuntenut oloani turvattomaksi kertaakaan. En edes pimeällä tai myöhään. Todennäköisesti se sitä kuitenkin on, ja muakin kehoitettiin hotellilta olemaan käyttämättä kimppataxeja yms.

Bolivialaiset ovat Etelä-Amerikkalaiseen tapaan ystävällisiä ja taas kerran kärsivällisiä tällaisen espanjaa taitamattoman suhteen. Jopa se sämpylä-mummu, joka silmät sirillään keskittyneesti yritti ottaa selvää, kun yritin muodostaa käsillä säm-py-lää. Bolivia ei ole turismin syrjässä kiinni ja se on autenttinen maa, joka sinnittelee varakkaiden Chilen ja Argentiinan naapurissa. Hintataso on todella halpa, mutta eipä siellä ole mitään ostettavaakaan.

La Paz on maailman korkein pääkaupunki ja siihen lisättynä ilmansaasteet, oli minunkin hapen kulku melko huonoissa kantimissa koko ajan. Yleensäkin korkeaan ilmanalaan pitää totutella muutama päivä, mutta mun elimistö kapinoi, eikä tuntunut sopeutuvan, vaikka olen viettänyt viimeisen puolentoista kuukauden aikana suurimman osan ajasta yli 3000 metrissä.

Boliviaan haluan ehdottomasti vielä palata ja mennä katsomaan Salar de Uyunin suolatasangot mutta vielä enemmän, haluan mennä Toro Toron kansallispuistoon katsomaan hyvin säilyneitä dinosauruksen jälkiä. Se, että ne jäi nyt väliin, vähän harmittaa. No, eiköhän ne siellä vielä ole seuraavaan kertaan asti.            🙂

Pyykkipäivä.
Oikealla ylhäällä maailman paras salaatinkastike.

Witch Marketin sikiöt tuomaan ” Hyvää onnea ” eh…

Näin se matkaväsymys iski, yllättäen ja varoittamatta. Viisas sielu pakottaa kehonsa pysähtymään ja lepäämään. Latautumaan. Sekin on terapeuttista itkeä yksin kylmässä, pimeässä huoneessa ja kaivaa sitten tietokone esiin ja katsoa läpi kaikki valokuvat. Miten paljon uskomattomia asioita mä olenkaan tähän mennessä kokenut ja milloin missäkin ollut. Sitä ei itse aina ymmärrä muistaa, että tämä on tässä nyt. Mun unelma, mä elän sitä. Se ei aina ole helppoa ja ihanaa, enkä mä sitä koskaan niin kuvitellut olevankaan. Siihen kuuluu väsymistä, ikävää ja turhautumista. Siihen kuuluu jatkuvasti samat kysymykset ja samat vastaukset. Siihen kuuluu sellaisia hetkiä, kun Roatanilla sunnuntai aamupäivällä istuu Caribian meressä ja miettii hiljaa, miten elämä onkaan ihanaa. Ja tällaisia, kun tuntuu, ettei tunnu miltään. Molemmat ovat aivan yhtä tärkeitä.

 Kukaan ei jaksa jatkuvasti olla haltioissaan. Joskus ihminen tarvitsee vain paikan, johon voi laittaa vaatteet hetkeksi hyllylle.

Yritän palata pian asiaan, voikaa hyvin


Mari 🙂


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *