See you later Peru!

Juhannusaaton vietin Cuscon observatoriossa tutustuen Inka Skyhin. Observatorio sijatsee noin kymmenen minuutin päästä kaupungista, korkealla kukkulla, melkein sopivasti kaupungin valojen ulottumattomissa. Mut tultiin noutamaan Cuscon poliisiaseman edestä kuuden aikoihin, vähän ennen kuin aurinko laskee. Observatorio oli pieni savinen rakennus, joka kaukaa muistutti enemmänkin maatilaa. Mua tuli heti laiskasti tervehtimään vanha, valtavan kokoinen, valkoinen koira. En tiedä minkä rotuinen hän oli, mutta ainakin vasikan kokoinen. Mä pelkään isoja koiria mutta tämä löllykkä oli niin väsynyt, että se kävi vain nukkumaan mun jalkojen juuren ilman sen kummempaa haistelua ja kuonolla tökkimistä. Santiago, ehkä 80 kymppinen, eläkkeellä oleva tähtitieteenprofessori, toi mulle viltin ja ohjasi mut heti pienen kaukoputken luokse. Alkuilta oli vielä hämärä ja taivas oli lähempänä violettia kuin mustaa ja näkyi vain muutamia tähtiä. Katselimme kaukoputkella kuunsirppiä ennen kuin se laskeutuisi kokonaan. Sisällä kuuntelin luennon Inkojen aurinkokalenterista, miten Inkat kehittivät 12- kuukautisen kalenterivuoden, miten 12-kuukautinen kalenteri oli helppo jakaa parillisilla numeroilla. Miten he katsoivat kaiken taivaalta metsästyksestä viljelyyn. He osasivat ennustaa El Ninon! Opin myös Machu Picchusta, että paikka kaupungille valittiin paitsi sijainnin, myös sen ympäröivän kauneuden takia. Inkat olivat esteetikkoja ja kaikki kaunis, ennen kaikkea kaunis luonto, oli jumalallista. Ja jumal… Mä voisin jauhaa tästä sata sivua. 😀
Kiertelin ja katselin ja sain kysellä kaikkea. Santiago nuoreni joka kerta 40 vuotta, kun kysyin mitä vaan eteläiseen taivaaseen liittyvää. Hän kertoi erityisen mielellään taruja Etelän rististä. Oli niin liikuttavaa nähdä, kuinka pieni papparainen nukkaantuneessa villapaidassaan virittää sormet syyhten kaukoputkeaan ja varmistaa säännöllisesti, että enkö varmasti puhu espanjaa. Jos olisin puhunut, en  olisi päässyt pois koko yönä. Katseltiin pitkän aikaa tähtikuvioita observatorion katosta. Ensimmäistä kertaa niissä itseasiassa oli jotain järkeä. Santiago osoitteli infrapunalla Alfaa, Gammaa ja Siriusta. Professorin nuori apulainen pisti teepannun tulille sillä aikaa, kun master meni ulos valmistelemaan. Ulkona oli jo pimeää ja kylmää ja kaukoputket viritetty kohti taivasta. Mulla oli hyvä tuuri, kun Merkurius näkyi tuona aikana. Sitten katseltiin Saturnuksen renkaita. Santiago kalibroi, välillä mumisi itsekseen espanjaksi ja nappasi mun päästä kiinni ja asetti silmän linssiin.
” Look María, my sky! My southern sky María! Can you see it? A huge family of stars! So many stars María! Can you see? It´s our Galaxy right there María! Can you see it? You’re far far away from home now María, this is the southern hemisphere. ” Katseltiin tähtiä viltteihin kietoutuneina ja juotiin yrttiteetä savimukeista. Koira kuorsasi maassa. Ihmisen innokkuus ei ole iästä kiinni. Mä katselin hiljaa hymy huulilla, kun Santiago viritti taas kaukoputkeaan kiilto silmissä ja hätisteli mua laskemaan nopeasti teemukini maahan ja asettamaan silmän linssiin. ” María can you see, it´s the milky way…” 
Cuscosta lähdin haikein mielin, mutta valmiina jatkamaan matkaa. Lähdin aamulla aikaisin kohi Punon kaupunkia ja Titicaca järveä. Punoon on matkaa Cuscosta kulkuneuvosta riippuen kuudesta kymmeneen tuntiin. Mä tilasin netistä Inca Expressin kautta bussilipun, jonka edustaja toimitti lipun mulle suoraan hotelliin. Bussi ei ollut lähellekään Cruz Del Surin tasoinen, kylläkin saman hintainen. Matka maksoi $50 mutta mukana tuli englantia puhuva opas ja lounas. Matka kesti koko päivän, koska pysähdyttiin kuusi kertaa katsomaan jotain kiviseinää tai kirkkoa. En tiennyt, että kyseessä oli tällainen matka, joten mä nukuin bussissa kaikki pysähdykset. Maisemien upeutta en voi tarpeeksi korostaa. Mietin ennen kuin bookasin bussin, että tekisi mieli mennä Peru Railin maisemajunalla tämä väli, koska sitä on sanottu yhdeksi maailman hienoimmista junareiteistä. Se olisi tullut maksamaan yli $200, joten päädyin bussiin. Bussilla matkustaminen on halpaa ja mukavaa. Perussa bussit ovat tosi hyviä, ainakin riittävän hyviä. Suurin riski on yleensä humalainen kuski, ja siksi on hyvä vähän katsoa minkä firman kyydissä matkansa taittaa. Jossain vaiheessa matkaa heräsin ja huomasin, että kiskot ja tie menevät ihan vierekkäin, eli maisemat ovat aivan samat molemmissa. Upeat. Maailma on kaunis. 
Cusco Inti Raymi 2012. Festival Of The Sun.
Latin America´s second largest festival.
Viereinen katu oli Kusipata. Nauroin sillekin.
Jos saat kortin, jossa lukee Nicaragua, on Ecuadorin postimerkki ja jokin outo viivakoodi Perusta. Se on multa.
Lammasta on ja laamaa.
Punossa oli uskomaton määrä kuplavolkkareita.
Helkkari! Tippui!
Söin sen silti.
Vähän ennen kuin saavutiin Punoon aukeni edessä Titicaca järvi, maailman korkein navigoitavissa oleva järvi. Ei siis maailman korkeimmalla oleva järvi. Puno on 3800 metriä merenpinnan yläpuolella ja olin sormet ristissä, että elimistö pukkaisi nyt niitä punasoluja riittävästi, ettei olo ainakaan huononisi. Bussiasemalla oli ihmeellisen lämmin siihen nähden, että Cuscossa oli enemmän lämpöasteita. Kello oli vajaa kuusi ja oli vielä jonkin verran valoisaa.
Otin asemalta taxin ja menin hostelliin. Pitkästä aikaa dormiin. Kaupunki oli kaoottinen ja tiesin heti, etten todennäköisesti tykkää siitä. Kermaperseilin Cuscossa siihen malliin, että olin unohtanut pienien kaupunkien todellisuuden Latinalaisessa Amerikassa. Ihmiset, autot, eläimet ja junakiskot menivät keskellä kaupunkia ilman sääntöjä tai logiikkaa.
Hostelli oli synkän kujan päässä, ylämäessä. Oranssi peltiovi ja kolme lukkoa. Oli ahdasta ja likaista. Henkilökunta oli tosi mukavaa ja jotenkuten englantia puhuvaa. Menin kahdeksan hengen dormiin, jossa olin ainoa. Olin ainoa koko hostellissa. Huone oli jääkylmä. Ulkona pakkasta ja ainoa eriste oli sisäovi. Nuori tyttö respasta kertoi, että kuumaa teetä saa jatkuvasti ja alakerrasta saa hakea lisää alpakanvillavilttejä. Mä bookasin itselleni heti seuraavaksi päiväksi Uroksen kelluvien saarten reissun, lähtö aamulla vasta klo 8.30. Punnitsin pitäisikö ottaa kokopäivän reissu ja käydä muillakin saarilla, mutta itseni tuntien, ajattelin että puoli päivää ryhmässä riittää vallan mainiosti. Illalla otin kirjan mukaan ja lähdin syömään. Hintataso romahti huomattavasti kalliista Cuscosta ja runsaan illallisen ( eli höyrytettyjä vihanneksia, riisiä ja kanaa ) sai viidellä eurolla. Vastaavasta sai Cuscossa maksaa jopa kahdeksan euroa.
Punon kaupunki, vaikkakin pimeällä, oli jotenkin kuitenkin ihan kiva. Liikenne luonnollisesti ärsyttävää ja varomatonta, niin kuin joka puolella.  Ehkä pimeällä annoin anteeksi enemmän. 
Hotellia/hostellia varatessani mulla on yleensä kaksi kriteeriä, kuuma vesi ja wifi. Tässä hostellissa oli molemmat, mutta suihku oli ulkona katoksessa. Pakkasin suihkureissulle kaikki villavaatteet mitä mukana oli. Ulkona oli -4 astetta pakkasta ja katos muovia. Riisuin nopeasti ja laitoin vaatteet lavuaariin, koska lattiakaivoa ei ollut. Hytisin ja tärisin nilkka ojossa suihkun alla odottaen, että vesi muuttuisi kuumaksi. Tai edes lämpimäksi. Edes ruumiinlämpöiseksi? Nilkka alkoi mennä tunnottomaksi ja sen myötä toivo kuumasta tai edes ruumiinlämpöisestä suihkusta. Olkoon tämä kolmas päiväni ilman suhkua. Pian vesi kuitenkin ehkä aavistuksen, jos hyvällä tahdolla ajatteli, lämpeni. Värjöttelin kananlihalla suihkun alla ja muistelin Losin Koreatownin  ” kylmää suihkua ”. How little did I know. Kuivasin itseni ja seisoin kaakelilla kuin pikkuvauva, joka opettelee seisomaan ja hakee tasapainoa kaikilla varpaillaan. Tuntui kuin varpaat jäätyisi kiinni.
Ensimmäisenä yönä hain lisävilttejä ja mulla oli päällä kaikki mitä rinkasta löytyy. Pipo ja rannesuojatkin. Hengitys höyrysi ja villat säkenöi pientä sähköiskua yön pimeydessä. Mä kyllä nukuin ihan älyttömän hyvin. Siihen asti kunnes heräsin kuudelta aamulla vasarointiin. Kuka aloittaa vasaroinnin sunnuntaina kuudelta? No, mun oli joka tapauksessa noustava retkelle hyvissä ajoin. Aamiainen tarjoiltiin katolla. Sinne paistoi aurinko ja se oli tuulelta suojassa. Aurinko tuntui vähän lämmittävän, ainakin silloin kun paineli kuumaa teemukia poskiin. Sain letun ja tuoremehua. Jos saa aamulla letun, ei voi tulla huono päivä.
Uroksen saarireissu kesti neljä tuntia ja maksoi yhdeksän euroa. En oikein tiedä mitä sanoa koko hommasta, koska se on niin kauheata. 😀
Saarille on Punon satamasta matkaa noin 25 minuuttia. Mä uhmasin kylmyyttä ja istuin yläkannella katsellen tätä kuuluisaa järveä. Järvi näytti tavalliselta järveltä, jossa kellui roskaa ja muovipulloja. Taivas tuntui olevan lähempämä kuin Teuron järvellä ja se näytti oikein kauniilta aamuauringossa. 
Tästä vähän suosikkilähteeni informaatiota ;
Selvitin oppaalta nämä asiat ;
Saaret ovat siis kelluvia kaislasaaria, joilla asustaa pysyvästi noin 300 ihmistä. Saarilla on kaksi omaa alakoulua ja eskari, mutta ylemmille luokille mennään Punoon. Saarella eletään periaatteessa omavaraisesti, mutta noin kerran kuukaudessa käydään markkinoilla Punossa hakemassa riisiä, öljyä, jauhoja yms. Perheellä tai pienellä suvulla on oma saari. Jos tulee perheriita, saaren päällikkö sahaa yöllä ilkeilevän perheenjäsenen mökin irti saaresta ja jättää tuuliajolle. Kaislat vaihdetaan uusiin 20 päivän välein ja tarvittaessa saarta voi myös suurentaa. Saari pitää olla ankuroitu, koska muuten se voi ajelehtia Boliviaan ja asukkailla ei ole passia. Tulen kanssa ollaan todella tarkkoja, vaikka tulipaloja tapahtuu viikoittain. Pääelinkeino saarilla on nykään ylläriylläri mikäs muukaan kuin turismi, mikä teki koko jutusta mun mieleen tosi ällöttävän suoraan sanoen. Toisena merkittävänä elinkeinona on käsityöt, joita naiset alkavat opetella ihan pienestä pitäen. Saarilla on kätilö ja synnytykset hoidetaan siellä, hammaslääkäriin mennään Punoon. Saaret kuuluvat Punon terveydenhuollonpiirriin. Peseytyminen tapahtuu +9 asteisessa järvivedessä ja vessaolosuhteista vaiettiin (?) 
Me mentiin saarelle, joka oli sovittu etukäteen. Asukkaat olivat pukeutuneet perinneasuihinsa ja toivottivat meidät lämpimästi tervetulleeksi hymyillen ja kätellen. Sitten istuttiin kaislapenkille kuuntelemaan vähän historiaa. Opas ja tämän saaren päällikkö demonstroivat kaisloilla miten saari rakennetaan, miten sitä uusitaan ja huolletaan ja miten se sidotaan paikoilleen. Sitten saatiin tutustua heidän kaislataloihinsa ja halutessaan sai kokeilla heidän perinnevaatteitaan. Luojan kiitos päädyin tähän neljän tunnin kierrokseen. Lopuksi oli pieni soutelu järvellä saarien välissä kaislaveneellä, jota he kutsuivat Mercedes Benziksi.  Ennen ajelua asukkaat kokoontuivat meidän eteen taputtaen ja laulaen Vamos a la play JA Row row row. Vamos a la playa…?
Päivän paras uutinen oli se, että kaukana kaukana järvellä on vielä kaislasaaria, joiden asukkaat elävät alkuperänsä mukaisesti ja täysin omissa oloissaan. Nämä saaret oli ihan farssi ja tunsin oloni todella epämukavaksi ja huvittuneeksi. 
Lago Titicaca.
Vamos a la playa? You are gotta be kidding me?
Sweety. 
Uros Floating Islands.
Not so Happy feet on the island.
Aamulettu, paras lettu.
Olin Punossa kolme päivää. Sain olla yksin dormissa kaksi yötä ja sitten viimeiseksi yöksi sain seurakseni japanilaisen Namin. Nami oli Hiroshimasta ja hän nauroi, kun kerroin että lähdin kerran kiertämään Japania ja jäinkin koko ajaksi Hiroshimaan. Hän voi tosi huonosti ohuesta ilmasta ja annoin kiertoon argentiinalaiselta Carlokselta saamani vuoristotautilääkkeet. Mun olo oli jo helpottanut. Kun mä tulin suihkusta huulet sinisenä huoneeseen, hän odotti mua matkahiustenkuivaaja kädessään, ojensi sen mulle ja kysyi haluaisinko lämmitellä. :´) Ai että miten tuntui hyvältä sulattaa sormet ja varpaat kuuman ilman alla. Aamulla lähdin seitsemältä bussiasemalle, josta bussi lähti klo 7.30 kohti Bolivian Copacabanaa. Aluksi mun oli tarkoitus jäädä Copacabanalle ja käydä Bolivian puolella Auringon ja Kuun saarilla, mutta koska olin nähnyt jo Titicacasta kaiken haluamani ostin suoraan lipun La Paziin, Bolivian pääkaupunkiin.
Matka kestää normaalisti noin viisi-kuusi tuntia Punosta La Paziin. Tänä tiistaina, kun matkaan lähdin oli kuitenkin mielenosoituksia ja tiesulkuja heti Punosta lähtien. Mielenosoittajat olivat rikkoneet pulloja tielle ja heitelleet tiiliä sinne tänne. Ja mikä ärsyttävintä, seisoa kököttivät keskellä tietä jotkut lappuset kädessään ääntäkään päästämättä. Tällainen tilanne on hyvä esimerkki siitä, missä mun kärsivällisyyttä koetellaan. Huutaisi edes jotain ja riehuisi niin kuin kunnon mielenosoituksessa kuuluu! Miksi tehdä tiesulkuja, jos ei tuoda omaa kantaa edes esille. Meidän kaksikerroksinen bussimme oli liian iso mennäkseen pikkuista oikotietä mitä muut autoilijat käyttivät. Parin tunnin seisomisen jälkeen, urhea bussimme päätti kuitenkin yrittää ja lähdettiin menemään autojen sekaan hiekkapolulle. Välillä meidät ohjattiin ulos kävelemään autojen sekaan. Käveltiin pari kilometriä mudassa ja lammikoissa. Seisottiin harmaina ja pölyisinä tien varressa tunti, ennen kuin bussi sai itsensä ängettyä muiden autojen ohi ja saatiin porukka takaisin kyytiin ja matka jatkui.
Bolivian rajanylitys oli tosi nopea ja helppo. Rahanvaihtokin onnistui samalla ja todennäköisesti aidolla rahalla . Kun saavuin Peruun sain Anden Immigration cardin, mikä on käyttännössä kuin viisumi. Sitä pitäisi kantaa aina mukana ja maasta lähdettäessä se pitää palauttaa viranomaisille. Mä huomasin jo hyvissä ajoin, että mä olen saanut väärän kortin lentokentältä. Onneksi sain asian hoidettu Cuscon Immigration toimistossa, ei tarvinnut kuin mennä passin kanssa sinne ja ilmoittaa, että kortti hukassa ja maksaa 30 solea ja uusi kortti napsahti sillä sekunnilla. Sen asian hoitaminen yhden päivän ( yhden tunnin ) aikana viimeistään karisti mun asenteen Etelä-Amerikan tapaan hoitaa asioita. Jotkut asiat oikeasti hoituvat. Jos korttia ei ole maasta lähdettäessä, virkailija voi halutessaan hankaloittaa lähtöä tai pistää maksamaan sakkoja, yleensä omaan pussiin.
Rajalta Copacabanalle ei ollut pitkä matka ja sen aikana ihastelin ikkunasta Titicacaa. Se oli todellakin lumoavan kaunis Bolivian puolella. Peru ja Bolivia jakavat järven, ja Bolivia on saanut ehdottomasti sen paremman puolen. Järvi kimalteli syvänsinisenä auringossa ja Copacabanakin näytti etelä-ranskalaiselta pikkukaupungilta.
Mulla oli nopea bussin vaihto ja matka jatkuisi vielä neljä tuntia La Paziin. Ylitimme lautalla järven, bussi omallaan ja matkustajat omallaan. Kaikkien tiesulkujen ja turhien mielenosoitusten jälkeen saavuttiin enemmän tai vähemmän bensanhajuisina La Paziin auringon laskiessa.
Vaatimaton, mutta ärsyttävä mielenosoitus.
Perusta jäi uskomattoman hyvät ja lämpimät fiilikset ja haluan palata sinne ehdottomasti pidemmäksi aikaa. Perulaiset ovat symppiksiä tyyppejä ja tunsin olevani lämpimästi tervetullut, vaikka puhun spanglishia ja vaadin outoja asioita.
Kivaa heinäkuista viikkoa 🙂

Mari


Comments

See you later Peru! — 1 kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *