Iguazu Falls.

” Poor Niagara ” sanoi Eleanor Roosevelt aikoinaan, kun Iguazun putoukset näki. Mäkin vähän sympatiseeraan nyt Niagaraa. Niagara saattaa olla kuuluisin ja Victorian putoukset ovat ehkä maailman suurimmat, mutta Iguazu on hienoin. Vesiputousten mersu.

Tottakai, tapani mukaan, yritin luistaa tästäkin. Oikeesti, 21 tuntia bussissa katsomaan vesiputouksia? Käsi ylös ketä oikeasti kiinnostaa. Omatunto ei onneksi antanut periksi tässä asiassa ja näin matkustin Buenos Airesista Puerto Iguazuun. Matkaa ei helpottanut se, että olin toista viikkoa oudossa rauhaskuumetta muistuttavassa taudissa.

Sanomattakin selvää, että Iguazun putoukset ovat yksi maailman luonnonihmeistä ja vaikuttavin mitä olen nähnyt. Ei nämä ole syyttä mainittu jokaisessa listauksessa kohteena, mitä kannattaa lähteä katsomaan. Jos nyt ei yksistään niitä, niin ainakin jos Argentiinassa tai Brasiliassa on. Putouksille meneminen on tehty niin vaivattomaksi, että mullakaan ei mennyt kertaakaan hermot. Buenos Airesista voi lentääkin, mutta kyllä linja-autossa on tunnelmaa 😉

Putoukset ovat osa Iguazun kansallispuistoa ja sisäänpääsy maksaa 20 euroa. Samalla lipulla pääsee sisään myös seuraavana päivänä, sillä putoukset ovat kahden ( sori Paraguay, sua ei nyt lasketa ) maan Brasilian ja Argentiinan rajalla ja  yleensä otetaan kaksi päivää ja käydään molemmilla puolilla huokailemassa. Oikeasti huokailemassa, koska kaiken huminan ja pauhun keskelläkin voi kuulla ympäröivien ihmisten hengenvedot, kun he näkevät Devils Throatin.

 Argentiinan puolella on monia eripituisia vaellusreittejä, jos ihan hard coresti haluaa reippailla mutta onneksi myös minijuna, mikä kuljettaa melkein ovelta ovelle. Kävelyä ja portaita on silti paljon ja mulla oli pulssi kahdessasadassa, kun kuumehouruissani vaeltelin pitkin  polkuja ja raahauduin näköalapisteeltä toiselle. Kovasti kehutaan sitä Brasilian puoltakin ja sieltä saa paremman kokonaiskuvan putouksista ja kuulin myös, että siellä on mielenkiintoisia ötököitä (?) EU:n passilla ei tarvitse viisumia Brasiliaan, mutta rajanylitysmuodollisuudet ovat samat ja hei, saa Brasilian leiman passiin. Mulle riitti Argentiina vallan mainiosti, vaikka alunperin olin suunnitellut meneväni myös Brasilian puolelle. Putouksia voi ihastella kolmen kilometrin matkalta joka vinkkelistä ja niin läheltä, että kastuu, että oli siinä putousta kerrakseen.

Mun kirjallinen ilmaisutaito ei riitä milläänlailla kuvailemaan näitä putouksia niiden ansaitsemalla tavalla, mutta löysin tällaisen keraamiikkasarjan ( luit oikein ) jonka teema kuvaa aika hyvin Iguazun putouksia ja tätä meidän ihmeellistä maailmaa,

             

                             Other planets cannot be as beautiful as this one. – Rob Ryan

 

 

Devils Throat.

Butterfly whisperer

 

Kuvien runo on Devils Throatin näköalaparvekkeelta lainattu.

 

Mari

 

 



Buenos Aires you are beautiful.

Musta on jännää, kun ihmiset on usein tosi ihmeissään miten oon niin intohimoinen paikoista. Oon sillein ” I LOVED IT, IT´S AMAZING! ” tai ” Yeah I hated it.”  Mulla ei ylipäätään ole sellaista tasaista mielipidettä mistään. Tämä liittyy Buenos Airesiin siten, että kaikki tykkää Buenos Airesista. Siltä ainakin tuntuu. Aina kun sanoin, että oon menossa Argentiinaan, niin reaktio oli ” Oooh… Buenos Aires..It´s amazing ” Nyt mä teen sitä itse. Kaikille. Oli sinne menossa tai ei. Mutta, Buenos Aires on ihana. Olen kohdannut San Franciscon vertaisen. Who knew! Ihanaa, että löysin uuden kaupungin, josta voin loska-Suomessa haaveilla ja ajatella, että siellä olisi parempi. 😉

Buenos Aires oli mun ensimmäinen ihan satavarma kohde, kun aloin suunnitella reittiäni. Veri on aina vetänyt sinne, en tiedä mistä syystä. En edes tiennyt kaupungista muuta, kuin että siellä syödään maailman parhaita pihvejä, tanssitaan tangoa kaduilla ja ollaan tulisia. Kun avasin Atlaksen ekaa kertaa niin sormi hakeutui sinne Argentiinan itäpuoleen. Tuonne.

Matka Mendozasta kesti yöbussilla neljätoista tuntia ja se meni loistavasti. Pelailtiin bingoa ja bussiyhtiö tarjoili ilmaista valkkaria. Viinimaissa tämä ilmainen viinitarjoilu on kyllä mahtavaa. Palvelu pelaa eikä muovikuppi tyhjänä ojossa tarvitse kauan odotella, ainakaan Argentiinassa. Bingossa oli palkintona viinipullo, mutta mä en voinut osallistua, kun se käytiin espanjaksi ja käyn hitaalla numeroissa. Herja tämä bingoisäntä, joka saattoi olla mua kymmenen vuotta nuorempi. Itsevarmana, tukka geelistä kiiltävänä, se odotti mua vessan ulkopuolella ja ehdotti, että eiköhän me nopeesti nykästäisi aikamme kuluksi. Voi sitä, siinä se kuunteli nöyränä, kun mä vähän ojensin sitä. Tuollaisesta voi menettää työnsä, eikä asiakasta saa vaania oven takana ja ehdotella tuollaisia keskellä yötä. Ainakaan tällaiselle vanhalle piialle.

Bussi saapui yllättäen ajallaan Buenos Airesiin ja yleisenä huomiona muutenkin, Argentiinassa bussit itseasiassa kulkevat aikataulussa. Jos joku on menossa Argentiinaan, niin sinne asemalla onkin syytä mennä ajoissa. Nukuin bussissa hyvin mutta silti, kun saapuu perille tuollaisen matkan jälkeen olo on kuin jyrän alla jäänyt. Janottaa, väsyttää, ajatus ei kulje, silmät ovat valonarat ja ärsyttää. Ihana, kun se bingoisäntä joutui antamaan mulle ovella konvehdin, kun lähdin bussista. Se varmaan mietti itsekin tehneensä virhearvioinnin mun kohdalla.

Matkustin aamuruuhkassa hostellille ja nuokuin taxin takapenkillä puoliunessa. Silloin jo tiesin, että mä tämä on just oikea paikka mulle. Buenos Airesissa on sitä sellasta fiilistä, mitä en löytänyt missään muualla Etelä-Amerikassa. Sellasta kansainvälistä suurkaupunki henkeä, sellasta ihanaa hallitsematonta kaaosta, missä kuitenkin vallitsee toimivat säännöt ja niitä noudatetaan. Ja kuinka ihanaa on käydä automaatilla ilman, että vieressä seisoo totinen vartija pumppuhaulikon kanssa. BA on sellainen kaupunki, että tykkään siitä jopa enemmän sateella kuin aurinkoisella säällä. Sateella ja oikein sellaisena synkkänä ja harmaana iltapäivänä se on ahh, kuin jostain novellista. Kuin Lontoo!

Kadut ovat kapeita ja jääneet hoitoa vaille. Niissä on kuoppia ja puuttuu palasia. Graffiteja ja muuta vandalismiksi luokiteltavaa taidetta löytää joka kadun kulmasta. Rakennukset ovat kuin vanhaa Pariisia ja Barcelonaa. Eurooppalaista, hyvin eurooppalaista. Pariisia muistuttavat myös boulevardit ja puistot. Suihkulähteet ja varhaiskevään kukkaistutukset. Mausteiden ja pakokaasun tuoksu. Wonderful.

Iltapäivällä kadut alkavat ruuhkautumaan. Autoilijat tööttäilevät ja näyttävät toisilleen keskaria, mutta noudattavat silti liikennesääntöjä, koska Argentiinassa on ne. Mikä helpotus katua ylittäessä. Seitsemän jälkeen illalla, kun on pimeää, Buenos Aires muuntuu New Yorkiksi – ja tämä on paljon sanottu.

Mulla oli aikaa aikalailla tasan kuukausi ennen kuin piti palata takaisin Santiagoon. Oli mulla kaikenlaisia suunnitelmia mitä teen ja mihin menen, mutta jämähdin vähän huonolla omallatunnolla Buenos Airesiin pidemmäksi aikaa. Tarkoitus ei ollut viettää ihan koko aikaa kaupungissa mutta en saanut lähdettyä, vaikka pari kertaa aika vakavasti yritin. Ja sitä paitsi,  time you enjoy wasting is not wasted time. Ja siksi jäin Buenos Airesiin kolmeksi viikoksi.

 

Näiden viikkojen aikana en oikeastaan muista tehneeni mitään tähdellistä. Tutustuin upeisiin tyyppeihin ja olin vaan. Nautin olostani. Ei ollut kiire minnekään, ei aikataulua. Buenos Aires on erinomainen kävelykaupunki ja kävin ihanilla, pitkillä kävelyillä ja poikkesin välillä katukahviloihin maistelemaan ihania juustokakkuja. Hello, +8 kiloa huhtikuusta. 😀 Mutta mä niin tykkään kakuista! Miten pääsisin tästä tavasta eroon.

Niin ja mitäs sitä kaunistelemaan, nukuin aika usein myös puoleenpäivään ja ryömin kalpeana tukka pystyssä, edellisillan meikit poskilla, kylppäriin juomaan vettä hanasta ja kauhistelemaan itseäni peilistä. Että pitikin taas mennä. Buenos Airesin yöelämä on hyvää ja siellä voi heilua nyrkki pystyssä tanssilattialla pitkälle seuraavaan päivään. Olenhan sentään jollain tasolla nuori ihminen, niin pitihän minunkin tätä harjoittaa. Tosin mä en jaksanut useinkaan lähteä ihan yökerhoon asti, vaan kipitin kiltisti hostellille kolmen neljän aikoihin pitkin keskustan autioita katuja.

Tärkeänä pidän sitäkin, että tunsin oloni tosi turvalliseksi. Ei ollut sellasta jatkuvaa kuumotusta ja kusetusta niin kuin muualla. Ei tarvinnut olla yhtään varuillaan, mikä oli helpottavaa. Siis sen enempää kuin mitä normaalistikin on. Kamoistaan kannattaa pitää huoli ja taskuvarkaita pörrää kyllä jokapuolella. Täällä ei vain ole sellaista yleistä epävarmuutta.

Argentiinan hintataso on noussut korkean inflaation seurauksena parin viime vuoden aikana ( mä en keksinyt tätä hienoa lausetta ) että mitenkään erityisen halpa maa se ei enää ole. Suomalaiselle kuitenkin melko edullinen. Hyvä puoli Suomen korkeissa hinnoissa on se, että reissatessa lähes poikkeuksetta muut maat ovat edullisempia. Se on aina mukava yllättyä positiivisesti myös hintojen suhteen, mutta eiköhän ne täälläkin vielä nouse.

Buenos Airesia, ja miksei koko Argentiinaa, pitäisi hehkuttaa paljon enemmän. Turvallinen, helppo ja upea maa matkustaa jokaiselle. Plussana se, että täältä voi matkustaa helposti, edullisesti ja nopeasti Uruguayhin, halutessaan Paraguayhin ja mikä parasta, Rioon. Lennot ovat aika kalliit, mutta bussilla sohottaa 48 tuntia ja niin kuin sanottua, bussimatkustaminen on Argentiinassa erittäin mukavaa.

Jos on kaupunkilomatyyppi ja on mahdollisuus lähteä vähän pidemmälle, niin mä tästä eteenpäin tarjoan kaikille vain Buenos Airesia. Mä en ole yksin tämän mielipiteeni kanssa, vaikka olen taas ihan fanaattinen tästä asiasta. 😉 Mä voin kuulla kuinka mun lähipiiri siellä pyörittelee silmiään eikä varmaan malta odottaa, kun pääsen kunnolla kertomaan. 😉 Juuri kun ne luuli päässeensä San Franciscosta…

Uutta & vanhaa.
Like Paris!
Batman on sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita Jumalia.
All  I want is to pet all of the dogs. Mun mielestä noi kaikki on ihania.
Noi ei oo. Paitsi tuo lihava Beagle. Se on ihana.
Isn’t she gorgeous?
Tatuointibongaus.  Free Willy.
” I´ve got your name tattooed on my ass ” Pitihän se nähdä. Ja laittaa tänne.
La Recoleta Cemetery.
Sunnuntai-iltapäivä suomalais-englantilaisessa herraseurassa. Lucky me!
Palermo.
Adios!

Not goodbye, more like see you later BA!

Buenos Aires oli kyllä mulle sellainen Etelä-Amerikan helmi. Cherry on the top. Kyllä kantsi kärvistellä läpi koko mantereen. Tuliko selväksi? 😀 Mä haluaisin tarinoida tästä vielä vaikka kuinka, mutta en jaksais kirjoittaa tätä enää kuudetta kertaa. Mä poistan tämän koko ajan tai sitten hävitän kuvat. Mä yritän olla optimistinen sen suhteen, että opin tän uuden ohjelman… 🙂

Ihkua viikonloppua,

Mari

Bora Bora.

  • Huomenta.
Mä oon muuttanut tänne Rantapalloon ja nyt en osaa käyttää tätä uutta ohjelmaa ( niinku yhtään ) 😀 Koko viime yön ” kokeilin ” kaikkia nappuloita ja välillä hävitin koko jutun. Mä toivon, että nyt oppisin tämän uuden systeemin mahdollisimman pian.
 No mutta, asiani koskee Bora Boraa. Yay, vihdoinkin. Bora Bora on aiheuttanut mulle vähän päänvaivaa ja olen kymmeniä kertoja joutunut perustelemaan ihmisille miksi en mene sinne enää koskaan, enkä oikeastaan voi suositella muillekaan. Laskin tuossa piruuttani, että jos Suomesta lähtee häämatkalle Bora Boralle viikoksi, majoittuu kolmen tähden hotellissa ja syö hotellin ruokia sieltä edullisimmasta päästä, saa häämatkastaan maksaa reilu 7000/ viikko. Viikko! Oon jälkeenpäin yrittänyt kovasti miettiä, että mikä siinä sitten mätti, mutta en oikein tiedä vastausta. Ehkä mulla oli vain niin suuret odotukset, jotka eivät kyllä milläänlailla täyttyneet.
Kun mä aloin suunnitella tätä maailmanympärimatkaani, Tahiti ei ollut heti alussa mielessä, mutta koska se osui mukavasti siihen kohdalle niin olin, että yes! Jotakuinkin viime marraskuun lopulla löin kohteet lukkoon ja sain varmuuden, että mulla on mahis mennä Bora Boralle Tahitin kautta vaan siten, että se on yksi pysähdys mun Round the World-lipussa.
Bora Bora sijaitsee noin reilun puolen tunnin lennon päässä Tahitilta. Air Tahitilla on monopoli lentoihin ja lennot on ärsyttävän kalliit läpi vuoden. Meno-paluulento elokuussa kuumimpaan sesonkiin oli noin 350 euroa. Ei liene yllätys, että Bora Bora ei ole budjettimatkalaisen kohde. Silti, kaikesta huolimatta, Bora Bora oli edullisin saari millä kävin Ranskalaisessa Polynesiassa. Kaupasta ostettu ruoka oli jopa edullisempaa kuin Suomessa, eikä ravintolatkaan ihan övereitä olleet.
Lähdin Papeetelta aamuseitsemän koneella ja olin ihan innoissani. Kuitenkin siis Bora Bora, en koskaan ajatellut oikeasti pääseväni sinne. Ja nyt oon aulassa odottamassa lentoa, se oli hyvä tunne. Meillä oli myötätuuli ja saavuimme perille hieman odotettua aiemmin. Pääsee rantsuun pitkästä aikaa ja huljuttelemaan varpaita lämpimässä merivedessä. Ai että!
Bora Boran lentokenttä on omalla pienellä saarellaan ja sieltä on järjestetty jatkoyhteys pääsaarelle. Useimpien isojen hotellien asiakkaat saavat kyydin suoraan hotellille, jos maksavat $90 suuntaan. Toinen lautta on ilmainen ja matka kestää viisitoista minuuttia. Mä matkustin laivan kannella mukavasti ja ihalin maisemia. Pääsaari näytti tosiaan upelta aurinkoisessa aamussa.
Hetken päästä valkoisiin pukeutunut nuori mies tuli kysymään ihanalla rrranskalaisella aksentilla, että millähän saarella madamen hotelli sijaitsee. Mä en edes muistanut mun hotellin nimeä, saatika ollut tietoinen, että saaria on siis useampi.   No mä ajattelin, että ei hätää. Mä selvitän asian, kun ollaan perillä. Nämä ilmaiskuljetukset tulevat Vaitapen Bora Boran pääkylän satamaan. Mä olin aamulla laittautunut vähän enemmän ihmisen näköiseksi, olinhan sentään tulossa tällaiseen exclusive kohteeseen. Vene saapui laituriin ja mä kaivoin rinkkani Samsonite-vuoren alta. Lähdin etsimään automaattia, joka oli syvällä viidakossa. Tai siltä se ainakin tuntui, kun painelin hiekkatietä 30 kiloa tavaraa edessä ja takana, aurinko paahtaen suoraan päältä.
Kävin siinä samalla ruokakaupassa ja ostin selviytymispaketin pariksi päiväksi. Ruoan hinta tosissaan yllätti alhaisuudellaan.  Tulin takaisin satamaan aivan hiestä märkänä. Heti siihen viereen karahti minibussi ja ihana nainen veivasi ikkunan auki ” Madame Marié? ” ” Yes… Sí, oui? ” Minun kuljettajani. Mulla on kuljettaja. How did this happen?
 
Siellä mä istuin minibussin kyydissä, kun tämä tomera nainen lähti kyyditsemään mua hotellille. Matka kesti pari kymmentä minuuttia ja mä vetelin aamupala Pringleseitä sormet tahmeina ja katselin ikkunasta ulos malttamattomana. Kohta tulen paratiisiin. Ja hyvä, että kuljettaja tietää mun hotellin nimen, koska mulla ei oo hajuakaan.
Kun aikoinaan varasin hotellia valintani perustui vain ja ainoastaan hintaan. Sillä hetkellä kesäkuussa halvin hotelli oli Hotel Mai Tai ( mä muistin, että se nimi muistuttaa jotain drinkkia ) 170 euroa yö. Tämä on siis vain yöhinta, kaikki muu maksaa erikseen.

Mainittakoon, että se mikä tällaisissa kohteissa on mukavaa, on se palvelu. Koska se toimii. Täällä mä olin asiakas, jonka toiveet pyrittiin toteuttamaan ilman, että mun tarvitsi korvaa lotkauttaa.
Kuljettaja vei mut ihan hotellin ovelle ja siellä oli kaksi Polynesialaisnaista iloisesti vastassa. Ei aikaakaan, kun seisoin siinä aulassa tuoksuva lei kaulassa, drinkki kädessä täyttäen aamiaistoivelistaa. Tässä vaiheessa mä olin ekstaasisessa olotilassa. Siltä se ainakin tuntui. Joku mies lähti kantamaan mun kamat huoneeseen ja matkalla totesi, että mut on ylennetty sieltä halvimmasta puutarhanäköala huoneesta merinäköalaan. Mun huone oli valtava. Kylppäri itsessään oli mun vanhan Helsingin asunnon kokoinen, sänky oli iso ja motorisoitu sekä aitoja kukkia joka puolella. Ja tosiaan, iso parveke merinäköalalla. Parvekkeelta näkyi turkoosi laguuni, jonka on sanottu olevan maailman kaunein ja bungalowien kattoja. Ahh, kyllä likan nyt kelpaa! Hyvästi kaikki negatiiviset ajatukset!

 

lei kaulassa kuin parempikin turisti.

Vaihdoin nopeasti bikinit päälle ja keittelin instant-kahvin, jonka nautin omalla parvekkeellani. Katselin ja ihmettelin elämää, tässä mä nyt oon. Bora Boralla. Hotelli muodostui neljästä rakennuksesta ja bungaloweista. Näiden välissä meni tie ja sai olla todella tarkkana, kun sitä tietä ylitti. Kysyin respasta missä ranta sijaitsee ja  ne sieltä hymyillen viittoi tien toiselle puolelle. Tämä rannaksi kutsuttu hiekkaraita oli noin kymmenen metrin levyinen osuus, jolla pötkötteli hääpareja aurinkotuoleillaan. Bora Bora on häämatkakohde ja se, että olet sinkku ei unohdu siellä hetkeksikään. Jopa aurinkotuolit ovat pareittain.
Bora Boralla ei ole varsinaisia yleisiä rantoja, vaan hotelleiden omia yksityisrantoja, jotka eivät valitettavasti ole kummoisia. Istuin siinä toisella aurinkotuolilla ja katselin, kun nuoret parit rasvaavat toistensa selkiä ja katsovat toisiaan sillein, että siinä olisi menossa jokin suurempikin kahden sielun välinen tapahtuma. Mä en kuulu joukkoon. Mä olen täysin ulkopuolinen tässä kuplassa.
 Yritin keksiä jotain tekemistä loppupäiväksi mutta aktiviteettien kirjo loppui yleensä siihen lauseeseen, kun sanoin olevani yksin. Mulle hienovaraisesti, empaattisella äänellä ilmoitettiin, että täällä ei ole sulle mitään tekemistä, jos olet yksin. Kaikki on suunniteltu kahdelle, koska eihän kukaan tule tänne yksin. Kun kysyin, että no mitä voin tehdä yksin? ”No… Sä voisit vuokrata pyör..” ” Joo mä en todellakaan vuokraa pyörää. ”
Neuvottelin kuitenkin itselleni seuraavaksi päiväksi koko päivän kestävän snorklausretken. Sen pitäisi olla kivaa, snorklaus on kivaa.
Seuraavana päivänä palasin hotellille täysin kärähtäneenä sekä henkisesti, että fyysisesti. Olin onnistunut astumaan yhden merisiilen päälle kaksi kertaa molemmilla jaloilla ja hoipuin hotellille tupot varpaissa. Nahka oli syvänpunainen ja karrella ja päässä soi vielä hääparien yhteislaulu Bora Bora versio Waka Wakasta. Helvetti. Marssin selkä pitkänä suoraan huoneeseeni odottamaan seuraavaa päivää, että pääsisin pois.
Rasvailin koko illan palanutta ihoani kookosvoiteilla ja seisoin alasti ilmastoinnin alla, joka puhalsi täydellä teholla. Keittelin nuudeleita ja istuin parvekkeella ja kuuntelin polynesialaista musiikkia, joka kantautui jostain kaukaa.  Ajattelin siinä samalla vähän latailla kuvia koneelle ja kaivoin adapterin esiin ja etsin pistorasian. Ihmettelin, että mikä on kun ei mene ja yritin vähän voimakkaammin ja sitten PAM. Kaikki pimeni. Ei perse! Menin parvekkeelle ja totesin, että koko rakennus on pimeänä Bora Boran yössä. Ilmastointi oli kuitenkin viilentänyt mun huoneen sillein, että ajattelin voivani nukkua yön. Ei ainakaan ne kirotut ötökät seuraa valoa ja valloita taas kattoa, niin kuin viime yönä. Yöllä heräsin tuskaiseen kuumuuteen ja hiki kirveli palaneella iholla. Aamulla menin viattomana respaan kysymään miksi ilmastointi ei toiminut? Joku oli kuulemma polttanut sulakkeen. Kauheeta, kuka on voinut eikä ole edes kertonut! Sähkömies korjasi tilanteen kuitenkin nopeasti ja pahoitteli syvästi tapahtunutta. Eh… Voi toista, se olin minä!

Bora Bora sunrise
Ai että sitä huutonaurun määrää.
Aamulla alkoi sopivasti satamaan, kun juoksin minibussille joka oli sekunilleen ajoissa paikalla kuljettamaan mua takaisin satamaan. Mulle heitettiin vauhdissa simpukkahelmet kaulaan ja kiitettiin vierailusta. ” Ehkä näemme sinut seuraavan kerran Mr. Oikean kanssa 😉 ”  Apua.
Istuin viimeiset minuutit Bora Boralla tukka märkänä viileässä minibussissa ja piirtelin höyrystyneeseen ikkunaan pieniä sydämiä. Ehkä tämä olisi tosiaan erilaista olla täällä jonkun toisen kanssa. Satamassa seisoin kaatosateessa katoksen alla ja odottelin lauttaa. Vihdoin se lipui laituriin ja mä olin niin helpottunut.
Lentokenttäsaarella aurinko paistoi ja juuri laskeutuneesta koneesta valui häämatkalaisia käsi kädessä. He kuvasivat itseään Bora Bora Airport-kyltin edessä. Taas yksi unelma toteutuu.
Kaunista lauantaita sateisesta Sydneysta,
Mari

Easter Island.

Pääsiäissaari on jotenkin aina kuulostanut eksoottiselta ja kaukaiselta. Pari vuotta sitten olin pettynyt ja katkera, kun kuulin, että Pääsiäissaari kuuluu Chilelle, eikä ole olemassa Pääsiäisvaltiota. Olen aina pitänyt sinne matkustamista realistisesti mahdottomana. Lentojen hinnat ovat aika tähtitieteellisiä. Monella Pääsiäissaari on yksi pysähdys RTW-reissulla, koska sen saa hyvin sisällytettyä lentoihin. Mä en saanut sitä mahdutettua reitilleni mitenkään. Pari kuukautta sitten huomasin, että mun virtuaaliseen lentolippuuni oli ilmestynyt välilasku matkalla Santiagosta Tahitille. Se oli Pääsiäissaarella ja olin innoissani sitten jo pelkästään siitä, että olen siellä kahden tunnin vaihdon ajan.
Tämä lentomatka oli ensimmäinen pitkä lento moneen kuukauteen. Santiagosta Papeetelle on noin yksitoista tuntia ja tämän vaihdon kanssa kolmetoista. Lentomatkustaminen on huomattavasti tylsempää kuin bussilla suhaaminen, mutta lentopisteet mielessä lähdin matkaan hyvillä mielin. Saavuttiin Pääsiäissaarelle yhdeksältä illalla ja oli jo pimeätä. Käveltiin koneesta suoraan ulos, ja ahh, ihana lämmin kostea ilma iski heti vasten kasvoja! 
Jonotettiin ulkona tulliin ja mä ihailin etelän tähtitaivasta. Parin tunnin odotus meni nopeasti ja sitten meitä jo pakattiin takaisin koneeseen. Kone oli valtava ja vain puoliksi täynnä. Kello tuli lähemmäs puoltayötä ja oltiin jo siinä kiitoradalla kiidytysvauhdissa, kun kapteeni vetäisi liinat kiinni ja kuulutti, että täytyy palata takaisin lähtöpisteeseen. Kuinka ärsyttävää. Haluan rannalle. Siinä odotellessa kerkesin katsomaan kaksi leffaa ja nukkumaan pienet tirsat. Kello alkoi olla kaksi yöllä ja lentoemäntien M&M varastot alkoivat hiipuumaan. 
Lopulta kapteeni sai kuulutetuksi, että hei kuulkaa sorry, mutta me ei nyt voida lentää tänään. Koko kone nuokkui puoliunessa ja häämatkalaiset kiehnäsivät toisissaan kiinni siitä huolimatta, että suurimalla osalla meni jatkoyhteys Bora Boralle. Mentiin taas jonoon ulos odottamaan. Ilma oli kylmentynyt ja tuuli pureutui luihin. Yövuorossa oli yksi hidas virkailija ja mä tietysti viimeisenä jonossa. Olin väsynyt, nälkäinen ja vihainen siitä, että mun passiin tuli seitsemäs Chilen leima ja se tuhlaa mun sivuja. 
Lentoyhtiö oli onneksi ehtinyt hoitaa meille kuljetukset ja hotellit sinä aikana, kun nökötettiin koneessa. Hotelli oli melkein lentokentän vieressä, eikä matkaan mennyt kuin hetki. Saarella ei ole katuvaloja ja ulkona uskomattoman pimeää.
Viimeinen ateria Etelä-Amerikassa.

Huono lentsikka. Huono.

Kaaduin sänkyyn kolmelta yöllä. Jos en olisi ollut niin väsynyt, olisin tajunnut olevani Pääsiäissaarella sittenkin, kaikesta huolimatta. Nukuin hyvin neljä tuntia siihen asti, kunnes psykoottinen kukko heräili ikkunan alla. Yrityksistä huolimatta nukkumisesta ei tullut mitään, eikä myöskään suihkussa käymisestä. Hotelli olikin vähän liian hyvä ollakseen vielä kuumavetinen.

Ulkona oli jo aurinkoista ja märkää yön sateen jäljiltä. Taivas oli jakautunut kahtia mustiin pilviin ja siniseen taivaaseen. Puutarhurit leikkasivat kukkien nuppuja ja tuuli puhalsi myrskyisästi mereltä. Ihmiset näyttivät polynesialaisilta ja naisilla oli kukkia hiuksissaan. Mulla ei ollut mitään käsitystä mihin aikaan matka jatkuisi. Aamiaisen jälkeen menin pienelle tunnin kävelylle pyörimään hotellin läheisyyteen. Sanotaan, että Pääsiäissaari on yksi maailman syrjäisimmistä kolkista, ja sitä se todellakin on. Siellä ei ole ketään missään. Vaan puhaltava tuuli ja rantakallioihin hajoavat aallot. Siinä aamuauringossa kävellessäni katselin kauas merelle ja mietin, että tämä on varmaan kaukaisin paikka kotoa.

Kun kävelin takaisin hotelille törmäsin brasilialaiseen häämatkapariskuntaan, joka oli lähdössä katsomaan läheisellä rannalla olevia pääpatsaita. Mä lähdin messiin ja meillä oli oikein hyvä taxikuski ja matkaopas Carlos, joka puhui hirveästi koko matkan mutta kukaan meistä ei ymmärtänyt mitä. Carlos olisi halunnut viedä meidät kauemmaksi niille kuuluisille patsaille, mutta koska me ei haluttu jäädä koneesta päädyttiin vain ihmettelemään näitä läheisiä versioita. Mä olin yllättynyt, että näitä samanlaisia päitä on saarella vähän joka puolella. Mä olin olettanut, että niitä on vain se yksi rivi jossain, mutta patsasriveja ja yksittäisiä päitä on milloin missäkin asennossa vähän mihin tahansa katsoo. Täytyy opiskella niiden historiaa lisää.

Kun palattiin vanhalla Nissanilla takaisin hotelille, oli seinälle ilmestynyt lappu, joka ilmoitti, että lento lähtee kuudelta ja kentällä on oltava neljältä. Carlos ei ollut vielä ehtinyt kääntämään Nissaniaan ja hypätiin uudestaan kyytiin. Nyt talla pohjaan ja niille kuuluisille patsaille!

Täytyy tähän väliin todeta, että tämä pikkuinen, syrjäinen ja tuulinen saari on yksi kauneimpia paikkoja missä olen koskaan käynyt. Pieniä mäkisiä teitä, laumoittain villihevosia ja lampaita syömässä auringon polttamaa ruohoa. Maisemat ovat aivan mykistäviä. Karuja ja kuivia ja samalla toisella puolella saarta voi löytää valkoista hiekkaa ja palmuja. Jos Humisevan Harjun tapahtumat olisivat sijoitettu tälle puolen palloa, ne olisivat sijoittuneet tänne. Ihan kuin Irlannin ja trooppisen saaren symbioosi keskellä Tyyntämerta.

Something´s missing.
Mä olen tuossa toi heti ensimmäinen vasemmalla. 

Tottakai halusin nähdä nämä pääpatsaat, kun tällainen mahdollisuus tarjoutui. En kuitenkaan osanut odottaa, että reaktio olisi samankaltainen kuin Machu Picchun nähtyäni.  Taas siinä seisottiin luukku auki patsaan juurella ja ihmeteltiin, että miten ihmeessä. Mahtavaa oli myös se, että vaikka tämä on se kuuluisin nähtävyys, ei siellä meidän taxin lisäksi ollut kuin kolme muuta ihmisistä, kukko ja kana tipuineen, lammas ja neljä hevosta.

Carlos näytti meille kotimatkalla kukkulan mistä patsaisiin käytetty kivi on vuoltu. Paluumatkalla oli ihan epätodellinen olo. Ihan kuin mut olisi tiputettu parin sadan vuoden taakse maailman kauneimmalle saarelle. Matka Pääsiäissaarelle on hintava ja työläs, mutta ehdottomasti sen arvoinen. Mitään aktiivilomaa sinne ei voi suunnitella ja uskoisin, että muutaman päivän vierailu riittää. Mä en voi uskoa miten hyvin mulle kävi, kun kone hajosi. Että sain viettää päivän täällä sitten kuitenkin. Pitkästä aikaa tuli sellainen sisäinen täyttymys miten ainutlaatuinen ja upea tämä pieni planeetta on. Täällä on niin pysähdyttäviä paikkoja.

Tämä kielto koski myös sitä suomalaista turistia,  joka nappasi patsaalta korvan.

Happy feet on the Easter Island.

Ihana, että ne ovat laittaneet vielä ton kilpparin tohon.

Vietin Pääsiäissaarella parhaat kymmenen tuntia pitkään aikaan. Ihania hetkiä vaan yksin rauhassa kävellen ja ihaillen kaikkea ympäröivää. Niin alkukantaista ja jylhää. Olen ikuisesti kiitollinen sille lentomekaanikolle, joka sössi hommansa ja pakotti koneen jäämään maihin. En usko, että olisin koskaan saanut aikaiseksi lähdettyä varta vasten tänne, enkä ole kovin toiveikas, että ihan lähitulevaisuudessa tulee olemaan sellainen taloudellinen mahdollisuuskaan. Mutta jos joku miettii omaa maailmanympärireissua ja pohtii pitäisikö ottaa pysähdys saarelle missä ei ole mitään ja mikä on kaukana kaikesta keskellä merta. Pitäisi.

Kaunista syyskuuta,

Mari

Dear Americas.

Tässä sitä nyt sitten istutaan pikakahvikuppi kädessä, rinkka pulleana, kynnet lakattuina. Odotellaan lentokentälle lähtöä ja hetken päästä Amerikat ovat mennyttä elämää. Enpä olisi uskonut, että on näin haikea fiilis lähteä. Neljä kuukautta, 12 maata. Muutamalla kyyneleellä, pienellä määrällä verta, mustelmilla, erittäin pitkällä pinnalla ja hyvällä onnella, mä selvisin. Quitossa Ecuadorissa olin melko varma, että en selviä ilman aseellista ryöstöä. Kuljin pienet polkuni ja vaikka välillä meni hermot ja ajoittain tuntui, että ei saakeli, tässä mä nyt oon. Yhdessä koossa, polvi tosin vieläkin kipeänä siitä kaatumisesta. Eilen kävin sushilounaalla ja istuskelin ravintolan sadekatoksen alla koko iltapäivän. Join hyvää chileläistä valkoviiniä ja luin päiväkirjaa. Välillä piti vain laskea kirja alas ja katsella ympärilleen. Miettiä taas kerran, miten kiitollinen ja onnellinen mä olen. Voin istua sunnuntaina kaatosateessa katoksen alla Santiagossa juoden valkkaria, tietäen, että maanantaina lennän trooppiselle rantalomalle Tahitille. Joskus reisunpäällä se unohtuu miten ainutlaatuista jotkut jutut ovat. Maiden vaihto käy rutiinista, ja sulla voi olla sovittuina tuparit Santiagossa ja synttärit San Pedrossa. Mutta se ei ole rutiinia, eikä sitä tule unohtaa. Mä en tule varmaan koskaan elämässäni enää toteamaan, että sorry en voi tulla huomenna, kun mä lähden Tahitille.

Siitä, kun lähdin matkaan 31.3 tuntuu samalla olevan ikuisuus ja samalla tuntuu, että lähdin aivan hetki sitten. Asiat Suomessa alkavat tuntua aika kaukaisilta. Aika usein multa kysytään, että oonko muuttunut yhtään. Oon miettinyt paljon, että millaisia odotuksia mulla oli ja oliko niitä. Se millaiseksi mä kuvittelin tämän reissun, on kieltämättä aivan erilaista kuin mitä se on todellisuudessa. Todellisuudessa se on tämän elämän elämistä eri maissa. Kun ei ole normaalia arkea, päiviä pyörittää hyvin pienet asiat. Mä olen muodostanut itselleni rutiinit ihan alusta alkaen ja niitä noudattamalla sitä pysyy jotenkin kasassa. Mun tapa tehdä tämä matka on aikalailla erilainen kuin muilla tapaamillani reissaajilla. Yksi merkittävä tekijä on se, että mulla on enemmän aikaa. Suurin osa on reissussa kuukauden tai muutaman kuukauden ja heillä on hirveä kiire nähdä kaikki lyhyessä ajassa. Mulla taas ei ole tarvetta nähdä kuin juuri ne jutut mitä mua kiinnostaa. Tämän asian sisäistäminen on vienyt multa aika paljon aikaa. Mun ei tarvitse tehdä mitään mitä mä en halua. Usein kysytään, että alkaako jo kyllästyttämään. Ei kyllä ala. 🙂 Onko koti-ikävä? Ei. Mulla ei ole ollut kertaakaan ikävä kotiin. Kaipaan kyllä asioita. La Pazissa, siellä korkealla saasteiden keskellä, naama mustana mietin kerran, että millaistahan olisi istuskella mökilla saunan terasilla, hätistellä hyttysiä ja kuunella Vesku Loiria. Ja sitten mennä notskille istumaan ja kuunnella faijan jokakesäistä demonstraatiota, miten aurinko laskee alkukesästä tuolle puolen järveä, ja sitten loppukesästä tuolle puolen järveä. Itseasiassa muistan, kun viime kesänä olin parin päivän kesälomalla mökillä kolmistaan porukoiden kanssa ja kuinka ihanaa meillä oli. Silloin en tiennyt edes tarkkaa ajankohtaa koska lähden reissuun. Oli elokuu ja pimenevät kesäyöt ja latasin itunesista parhaita suomalaisia biisejä. Isiä mä kyllä kaipaan. Samaisena yönä notskilla latasin hänelle Myrskyluodon Maijan, se on iskän ” suosikki sävelmä” niin kuin hän sitä kutsuu, ja aina kun mulle tulee ikävä isiä, niin kuuntelen sitä. Aika tuntuu kuluvan aika nopeasti, mutta silti kun kelaan taaksepäin, niin on sitä tullut aika paljon tehtyäkin. 
Kun mä nyt muistelen ensimmäisiä viikkoja Jenkeissä tuntuu kyllä ihan samalta ihmiseltä. Mutta on jotakin tapahtunutkin. Kun lähdin Losista Mexicoon mulla ei ollut minkäänlaista käryä mihin oon menossa. En ollut siihen mennessä tällä reissulla edes kunnolla kantanut rinkkaa 50 metriä pidempään. Kermainen elämäntyylini loppui siihen, kun pamahdin Cancunin lentokentälle ja könysin kamojeni kanssa lentokentän vessaan, joka ei ollut vetänyt koko päivänä. Mä muistan silloin ajatelleeni, että ei helvetti. 😀 
Mexicoon meno oli kultturishokki ja epäilin kaikkia ja kaikkea. En ymmärtänyt silloin tätäkään vähää espanjaa ja annoin taxikuskien kusettaa mennen tullen, kun en halunnut aiheuttaa harmia käytökselläni ja olla ikävä asiakas. Ensimmäisenä iltana Mexicossa oloni oli aika ontto. Tyhjä. En ollut ollenkaan varma tulenko nauttimaan koko ajastani Väli-Amerikassa. Kaikki siellä oli niin vierasta ja päällekäyvää. Niistä ajoista on Etelä-Amerikka jonkin verran opettanut. 😉

Olen saanut paljon palautetta, että pitäisi laittaa enemmän kuvia itsestään eikä esimerkiksi kaduilta löytyneistä roskista. Mä en kuvaa itseäni oikeasti juuri yhtään. Mun mielestä mistään ei tule tyhmempi olo, kuin seisoa jonkun patsaan vieressä hymyilemässä, kun joku ottaa kuvaa. 😀 Mutta nyt sitten laitoin kuvia itsestäni! Niitä mitä löytyi. Mutta jatkossa kyllä laitan niistä roskista.

Se ihan ensimmäinen aamu Losissa. Tästä kaikki alkoi huhtikuussa.
LA baby.
San Francisco pääsiäinen.
Sitten mentiin Mexicoon ja oltiin järkyttyneitä.
Ensimmäinen ” pitkä ” bussimatka Belizessa silloin, kun seitsemän tuntia oli pitkä matka.
Protesti kylmälle vedelle ja suihkuttomuus jakso Mexicossa.
Ei liene ihme, että tämän näköiseltä kysytään papereita.
Happy feet in Belize! Ahh Belize!
Tikal Guatemala, silloin oli vähän kyllä lämmin.
Rio Dulce, Guatemala. Ja se skorpionin retale.

Antigua, Guatemala ja vuoden tukka palkinnon voittaja. Mä en laittanut tuota tukkaa, siitä tuli tuollainen.
Rio Dulce, Guatemala. 

Tärkeimpänä asiana mitä oon oivaltanut yksin matkustava naisena on se, että ihmisiin pitää luottaa. ” Älä luota kehenkään. ”  tai ” Kehenkään ei voi luottaa.” ovat asioita mitä oon kuullut koko ajan. Mäkin alussa epäilin kaikkea ja kaikkia, mutta totuus on, että suurin osa ihmisistä haluaa mulle pelkkää hyvää. Kyllä tuntuu, että musta on pidetty niin hyvää huolta täällä pahamaineisessa Etelä-Amerikassa. Järkeä saa käyttää ja itsestään pitää vastuu ottaa, mutta apua voi myös ottaa vastaan. Ihmiset ihan oikeasti haluaa auttaa toista ihmistä. Tästä tulikin mieleeni Tommy Tabermanin runo ” Ihminen tarvitsee ihmistä, ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen. ” Paljon ihmistä, mutta totta se. Reissussa kun ei ole kosketusetäisyydella omiin ystäviinsä, hyvin nopeasti lähentyy uusien tuttavuuksien kanssa ja  on tarve jakaa henkilökohtaisikin asioita.

Moni ihmettelee mulle ei pelkästään sitä miten matkustan yksin, vaan myös sitä miten pää kestää yksinäisyyden. Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä, koska mulle yksinolo on paitsi luonnollista myös parasta maailmassa. Sosiaalisena erakkona jaksan aina ihmetellä miten mulla onkaan niin ihania ystäviä, jotka ymmärtävät mun luontaisen tarpeen saada olla yksin. Mulla ei ole koskaan ollut varsinaisesti tarve olla ihmisten kanssa. Mulla oli jo eskaritodistuksessa maininta, että ihan normaali lapsi, leikkii paljon omissa oloissaan. Mä tykkään täälläkin leikkiä paljon omissa oloissani. Nyt, kun on tilaa hengittää ja kelailla omia juttua. Voi vaan kuunnella itseään. Ja musta tuntuukin, että ensimmäistä kertaa koko nuoressa elämässäni mä kuulen itseäsi. Mä olenkin aina sanonut ihmisille, että mä olen vahvimmillani, kun olen yksin ja täällä tämä yksinäisyys avaa ihan uusia ovia omaan itseensä.

Kuitenkin, tarvitsen ihmisiä. Olen saanut matkallani tutustua aivan uskottomiin ihmisiin ympäri maailmaa. Aivan mielettömiin. Sellaisiin, että kun ollaan tunnettu kaksi vuorokautta ja sitten nieleskellään kyyneleitä, kun lähdetään eri suuntiin. On ihanaa matkata hetki jonkun seurassa ja tehdä asioita yhdessä. Silti aina, kun tiet erkanevat ja jään yksin, hetken tuntuu tyhjältä. Mutta sitten se sieltä aina nostaa päätään, oma arosuteni.

Eniten mun hermoja on luonnollisesti kiristänyt nämä Latin American ” aikakäsitykset” ja ” aikataulut”. Alun todellisten vaikeuksien jälkeen, oon oikeastaan tosi helpottunut, että kaikki on aina myöhässä. Mikään ei ole tai toimi ajallaan. Mä olen niin ylpeä, että kärsivällisyyteni on neljässä kuukaudessa kehittynyt huimasti. Aiemmin, in my real life, niin kuin mä sitä kutsun, katsoin kelloa minuutin välein ja mulla piti aina olla tiedossa tarkka aika. Mieluiten teksitv:stä katsottuna. Täällä en omista kelloa, enkä useinkaan tiedä mikä päivä on. Facebookista näen, kun on kaikilla perjantaipäivitykset ja siitä saan vähän vihiä. Ainoat kellonajat ja päivät mitkä mulla on tarkasti mielessä, ovat lentopäivät. Mä oon miettinyt, että mitä ihminen tarvitsee oikeasti rentoutuakseen. Varsinkin viime vuosi, kun säästin rahaa reissua varten ja asuin porukolla patjalla vanhassa huoneessani, olin koko ajan aivan hermoraunio. Räjähdysaltis ja hermostunut. En kestänyt mitään kritiikkiä ja napsahdin joka asiasta. Tämä stressitömyys on tehnyt tosi hyvää mulle. On ihanaa, kun ei ota oikeesti päähän mikään.

Käytännönasioista olen oppinut, että sukkia voi käyttää useamman päivän, hiuksia ei tarvitse pestä joka päivä, hoitoaine on ylellisyystuote, karvat ovat luonnollinen osa ihmistä, hyttyset ja muut hyönteiset ovat kusipäitä joka puolella, ruoka on hyvää jos se on ilmaista, vesipullo pitää olla aina mukana, yksi ateria päivässä riittää, tarpeen tullen pikkareita voi kääntää…, bolivialaiset yskänlääkket ovat niitä toimivimpia, kylmä suihku vilkastuttaa verenkiertoa, kylmä karaistaa, baariin voi lähteä viiden minuutin varoitusajalla,  banaanit ovat maailman paras hedelmäkeksintö, politiikasta ei vaan kannata puhua,  mun ei tarvitsisi näyttää Annoying Orange videoita kenellekään ja paljon paljon muuta.
Suosikkimaista kysyttäessä on todella vaikea vastata. Kaikki ovat olleet ainutlaatuisia omalla tavallaan. Ehkä vähiten olen lämmennyt Nicaragualle ja Bolivialle. Molemmissa maissa mulla on ollut kriisi, joten se saattaa vaikuttaa asiaan. Ehdottomasti eniten oon tykännyt Argentiinasta, Perusta, Chilestä, Honduraksesta ja Belizesta. 
Sitten mentiin Floreksessa Guatemalassa, likkojen kanssa vähän menossa humpalle.

Roatan Bay Islands Honduras.

Honduras ja edellisillan karaoken jälkeinen morkkis.
Haluaako joku koittaa arvata?  Ei tässä sentään ihan yksin olla koko aikaa oltu. 😉
Nicaragua. En poseeraa tässä kuvassa.
Costa Rica lähtöpäivä. Hymyssä suin Miamiin. Adios Central America!
I´m in Miami just so you know.
Eka aamu Ecuadorissa. How little did I know.
Ensimmäinen superflunssa Montanitassa Ecuadorissa kesäkuussa.  Luulin sen olevan malariaa.
Ecuador. Matka Quitosta Banokseen silloin, kun alle 15 tunnin bussimatka on lyhyt matka.
Perussa yöllistä odottelua bussiasemalla.
Machu Picchu Peru.
Vähän väsynyt tyyppi matkalla Perussa Nazcasta Cuscoon.

Yksi aamu heräsin ja tukka oli tuollainen. La Paz Bolivia.
La Paz Bolivia. Going to Santiago Chile.  Oh yeah.

Bolivian kurjuuden jälkeinen huipentuma Santiagossa Chilessä. Oma jääkaappi.
Santiago Chile. Kansallismuseo. ( super boring ) hyvä paikka kuvata itseään historiallisista peileistä.
Chile-Argentiina bussimatka silloin, kun matkan pituudella ei ole enää väliä.

Buenos Aires ja niin kuuma suihku, että asetin itselleni käyttökiellon alkoholin vaikutuksen alaisena.
Vierii kyynel, vierii toinen…

Tottelen kaikenlaisia nimiä. Suosikkini on kuitenkin Marty.

Sinne ne nyt jäivät, Amerikat. Tyynenmeren taakse, kauas. Aivan uskomattoman hyvää aikaa tuli vietettyä neljä kuukautta. Espanjaa en hablaa vielä(kään) sujuvasti ( eli mitenkään) ja nyt olen ihan sekaisin, kun siirryin tänne ranskankieliselle vyöhykkeelle. Aloitin tämän kirjoittamisen Chilessä ja eilen illalla saavuin vihdoin ja viimein Polynesiaan Tahitille. Tie tänne oli pitkä ja kivinen, mutta jessus siunaa, sen arvoinen. Mulla on vielä aika paljon kerrottavaa Buenos Airesista ja Santiagosta mutta tuntuu, että vuorokauden tunnit eivät riitä aina kirjoittamiseen. Kiitos kuitenkin kaikista vihaisista sähköposteita, että pitäisi kirjoittaa useammin. Mä tiedän, mä tiedän.  🙂

Ihanaa loppuviikkoa kaikille ja anteeksi, että oon Tahitilla

Mari xx