Parina iltana emme keksineet muutakaan tekemistä, joten katsoimme arkistosta Suomen euroviisukarsintoja vuosilta 1975 ja 1976.

Oi sitä nostalgiaa! Ja hämmennystä. Oliko maailma todella tuollainen, niin erilainen, niinkin vähän aikaa sitten? Tuossako maailmassa vanhempieni ikäluokka vietti nuoruuttaan? Se selittäisikin jotain..

Ohjelma alkoi orkesterin soittamalla, vakavahenkisellä euroviisutunnarilla. Bändin kokoonpano oli tyylikäs, ja hengeltään lähellä akustista sinfonia- tai kamariorkesteria. Ossi Runne johti soittoa. Seuraavana kuvaruutuun singahti juontajan pää, joka arvokkaasti luki juontonsa suoraan paperilta. Ennen ensimmäistä artistia kamera zuumasi vielä kohti katsomoa, missä tunnelmaa voisi kuvata sanoilla “ei tänne olla hauskaa tultu pitämään”. Yleisö istui hiljaa ja puunattuna paikoillaan, suupielet alaspäin ja katse tiukasti eteenpäin.

Silmiinpistävintä (lähes sananmukaisesti) oli ehkä kuitenkin värimaailma, tai pikemminkin sen puute. Mustavalkoista kuva ei sentään ollut, vaan pikemminkin erilaisia ruskean sävyjä, tai pohojalaasittain ehtakeltaasenviheriää.

Aika nopeasti päästiin itse asiaan, turhia mainoksia tai muita höpötyksiä kun ei ollut. Ohjelma muuttui yllättäen hauskemmaksi, kun tutut artistit nousivat lavalle; Danny, Fredi, Paula Koivuniemi, Maarit, Kirka, Markku Aro, vain muutamia mainitakseni. Vain harva esiintyjä ei sittemin luonut pitkää uraa Suomen viihdetaivaan tähtösinä. Ennen vanhaan valittiin nuorena ura, jota tehtiin hautaan asti. Toista se on nykyisessä kertakäyttökulttuurissa. Vai kuka muistaa viisuvoittajan parin vuoden takaa? Ehkä Lordia lukuunottamatta.

Joillain artisteilla myös tyyli on säilynyt, huolimatta ikääntymisoireista. Oikeastaan vain Paulan voisi sanoa uudistuneen täysin, ehkä jopa muutamaan kertaan. Ilman todistusaineistoa onkin vaikea kuvitella häntä vaaleanpunaisessa kukkamekossa, laulamassa vienosti juhannuslaulua. Kun ääni on kuitenkin sama rosoinen kuin tänään, puhumattakaan “rohkean naisen” elkeistä.

Myös juontajan avoin ja luonteva sovinistisuus oli outoa. Vastaavista lausunnoista saisi tänään välittömän julkisen ryöpytyksen, ja todennäköisesti kenkää. Onneksi. 70-luvulla oli ilmeisesti vielä luontevaa todeta naispuolisesta sanoittajasta, että “onhan se somaa on kun säveltäjän rouva ratsastaa runoratsullaan keittiöstä kohti euroviisuja”, joka sentään on vakavasti otettava ja totinen sävellyskilpailu.

Voittajan valinta tehtiin ennalta nimetyissä paikallisraadeissa, joita oli ympäri Suomea. Pistelaskun osalta voitiin jo todistaa jonkunlaista teknistä kehitystä. Vuonna -75 yhteys hoidettiin puhelimitse, mutta vuonna -76 saatiin jo kuvaakin. Mutta täysin ilman tietokoneanimaatioita ja näyttäviä kuvakulmia toteutettu ohjelma näyttää nyt auttamattoman lapselliselta tuotokselta.

Vielä yhden asian voisi mainita. Huolimatta henkisestä ankeudesta ja suoranaisesta masentuneisuudesta, fyysisesti kaikki ruudussa vilahtaneet henkilöt näyttivät, hm – terveiltä. Ryhdistä ja solakasta sopusuhtaisuudesta näkyi, että arkiliikuntaa oli tullut harrastettua. Ei ollut läskiä, eikä ihraa, eikä toisaalta bodauksen jälkiä. Tai neuroottista laihuutta. Ja hiukset! Ne olivat niin ihanan tuuhean, pehmeän ja kiiltävän näköisiä. Oi!

• Tweettaa
• 

Minulla on auto. Pieni ja punainen, ja ihan mahdottoman sievä! Siitä huolimatta yksi töissäkäymättömyyden parhaita puolia on se, että sitä ei ole pakko käyttää. Ainakaan samaan aikaan, kun kaikki muut autoilijat kansoittavat ajoväyliä.

Muistan vielä hämärästi, kun aloittelin uraani auton ratissa. Autokoulun opit olivat unohtuneet jo vuosia sitten, kun vihdoin oli varaa ja syytäkin ostaa oma auto. Ajaminen itsessään oli pelottavaa, ja autokaupoissa käyminen se vasta kamalaa olikin. Olo oli kuin Tove Janssonin “Näkymättömässä lapsessa”, eli kaikessa rauhassa sai vaeltaa pitkin loputtomia halleja ilman että kukaan huomasi minun olevan olemassa. Tuli hyvin selväksi, että olen ei-toivottu vieras tässä miehisyyden pyhätössä. Vihdoin, eräässä liikkeessä minulle suostuttiin myymään vähän käytetty Fiiatti.

Ajotapa kertoo ihmisestä ja hänen maailmankatsomuksestaan paljon, ellei jopa kaiken. Ensimmäiset ajovuodet sujuivat opetellessa. Olin se arka tyyppi, joka ajelee hiljaksiin mutkaisella tiellä, mutta ohituskaistan vieressä painaa kaasua. Se kun oli ainut paikka, missä uskalsi harjoitella kovempaa ajamista. Sittemmin opin, että ohituskaista on tarkoitettu ohittamiseen, ja että muut pitää nimenomaisesti päästää ohi. Mutta edelleen tunnen myötätuntoa kaikkia hitaita kuskeja kohtaan.

Muutamia vuosia elin myös autottomana, julkisen liikenteen yhdistäessä kodin ja työpaikan. Ne olivat mukavia vuosia. Ja halpoja. Halvimillaankin auton pito maksaa muutamia satasia kuussa, yleensä vähän useammankin. Samalla summalla ajelee taksilla jo aika pitkän pätkän. Ja ikäväkseni en muistanut kääntää taksi-moodia heti pois päältä, kun vaihdoin työpaikkaa HKL:n ulottumattomiin.

Nykyään uskallan jo painaa kaasua myös normiliikenteessä. Mutta autopelon aiheet ovat ihan toisenlaisia. Ne ovat ne muut kuskit. Juuri ne, jotka ruuhka-aikaan(kin) ajavat puskuri kiinni puskurissa. Kun oikealle kaistalle vihdoin tulee sen verran tilaa, että voisin väistää, tämä läähättäjä on jo kiilannut sinne. Kaasu pohjassa ajelee oikealta ohi, ohittaa jälleen naarmutusetäisyydeltä, ja pahimmillaan heristelee nyrkkiä mennessään. Tai jos toista kaistaa ei ole, välkytellään valoja ja heristellään sitä nyrkkiä niin kauan, että toinen väistää vaikka bussipysäkille. Ja jotka tulevat liittymästä vaikka kylkeen, mutta eivät vahingossakaan päästä muita liikenteen sekaan.

Vaikka suurin osa autoilijoista ajaakin kunnolla ja kiltisti, niin pelko pysyy. Koskaan ei voi varmuudella tietää, kuka on NIITÄ, vaikka auton ulkomuodon perusteella riskitasoa voi arvioida.

Ja toisaalta ymmärrän heitä. Autoilun yksi mukavia puolia on hallinnan tunne. Vaikka koko muu elämä lipsuisi kädestä, niin auton ratissa olen kaikkivaltias. Voin mennä mihin haluan, milloin haluan, ja (ennen kaikkea) kenen kanssa haluan. Ja olen turvassa, koska autossa minulle ei käy mitään pahaa. Vaikka muuten olisin kuinka stressaantunut, ahdistunut ja kiireinen, niin ajaessa olen se, joka pitää lankoja käsissään. Ja kun kaikki ovat lukittuneina omaan pikkukoppiinsa, on helppo unohtaa, että ne toiset ovat ihmisiä ihan samalla tavalla kuin minäkin.

Autoilun helppous ja mukavuus perustuvatkin itsepetokselle.

Putkiremontit ovat nykyään kovasti muodissa, ja niinpä meidänkin taloyhtiöön päätettiin hankkia sellainen. Ilmaista se ei toki ole, mutta mitäpä ei ihminen tekisi pysyäkseen muodin siivellä.

Viime vuoden lopulla aihe rupesi konkretisoitumaan myös taloyhtiön kokouksissa. Enää ei päätetty abstraktien selvitysten teosta, vaan pöytään lyötiin tylyjä, taloudellisesti isoja päätöksiä. Sääntömuutos – pam. Taloyhtiön omistamien asuntojen myynti – pam. Urakan kilpailuttaminen – pam. Urakoitsijan valinta – pam. Aikataulu – pam. Budjetti – pam. Harvemmin sitä pääsee niin isoista rahoista päättämään.

Etukäteen arvelin, että taloyhtiön kokouksissa tapaisin vihdoin ne kaikki osakkeenomistajien karikatyyrit, joista oli kuullut. Köyhän mummon, jonka mielestä putkiremontti on ihan tarpeeton. Tässä ollaan kuitenkin asuttu jo 50 vuotta, ja aina on vettä tullut hanasta. Sekä kitupiikin poikansa, jonka mielestä halvin tarjous on ainut, jota kannattaa edes harkita. Unohtamatta sitä tyyppiä, jonka eräs tuttu tekee juuri näitä purkiremppoja, ja ihan ilman turhia kuitteja. Kuvaa täydentäisi hallituksen puheenjohtaja, joka hoitaa tarjousvertailua (taas) ihan heti ensi kuussa sekä isännöitsijä, jota ei koskaan saa kiinni.

Pettymys (ja helpotus) olivat suuria, kun naapurit paljastuivatkin ihan tavan kansalaisiksi, joilla oli samoja kysymyksiä ja huolenaiheita kuin itselläni. Halvin tarjouskin lensi suoraan hylkylaariin ilman sen kummempaa keskustelua.

Putkiremontti on myös ehdottomasti parhaita tapoja tutustua naapureihin. Aihe on sopiva suomalaiseen jopa small talkkiin (siis sen iänikuisen sään lisäksi), ja toisaalta hankaluuden kokemus on varmasti yhteinen. Olen viimeisen puolen vuoden aikana puhunut naapureiden kanssa enemmän kuin luultavasti koko aikuisikänä yhteensä.

Lisäksi pääsee tirkistelemään talon sisuksiin, mikä aina lämmittää uteliasta mieltä. Toisessa päädyssä remontti on jo alkanut, ja meidän rapun vuoro on kesän jälkeen. Melkoisesti on joku tunkenut tavaraa seinien sisään ja talon sekä myös parkkipaikan alle.

Että kyllä yksi putkiremppa kannattaa elää läpi itsekunkin. Vasta toinen olisi liikaa.

Alle puolet suomalaisista käy töissä. Mitä ne loput sitten tekevät? Ovat lastentarhassa, koulussa, kotihoitajina, eläkkeellä tai muuten vaan työelämän ulkopuolella. Mutta vain kaksi viidestä käy töissä. Silti työnteko on normi, ja kaikki muu on poikkeusta.

Muuhun toimintaan tarvitaan joku hyvä ja yleisesti hyväksyttävä selitys. Alaikäisyyttä voitaneen vielä pitää tällaisena, mutta muut edellä mainitut elämäntilanteet alkavatkin olla jo enemmän tai vähemmän epäilyttäviä. Ainakin niistä voidaan syyllistää. Nuoret opiskelevat liian pitkään, äidit ovat kotona liian pitkään, eläkkeelle jäädään liian aikaisin. Oma lukunsa ovat nk. syrjäytyneet; eri syistä työkyvyttömät tai -haluttomat, tai jotka muuten vaan eivät kelpaa työnantajille. Työsyrjinnän syynä voi olla esimerkiksi se, että ikää on liian vähän tai sitten liian paljon, tai vaan sopivasti (jos on nainen, joka ei tietenkään voi haluta muuta kuin jäädä heti äitiyslomalle). Koulutusta voi myös olla liikaa tai liian vähän. Ja niin edelleen. Pohjaton olkoon valtiovallan ja elinkeinoelämän syytösarsenaali.

Toisaalta voisi pohtia sitä, miksi kukaan ylipäätään haluaa käydä töissä. Eikä siihen tarvittaisi joku hyvä syy myös? Työssä kulutetaan kuitenkin iso osa ajasta, ja se saattaa olla fyysisesti ja henkisesti epämukavaa tai jopa epäterveellistä.

Suurin osa työskentelee varmaankin pateettisesti jokapäiväisen elannon takia. Jotkut saattavat olla ura- ja suoritusorientoituneita. Jollakin työhön voi liittyä vakaumusta ja maailmanparantamista, josta poikkeuksellisesti maksetaan myös rahallista korvausta. Tai töissä käydään, koska siellä kuuluu käydä. Pysyypähän poissa muusta pahanteosta.

Suomalainen yhteiskunta on hyvin segmentoitunut; töissäkin joko käydään, tai sitten ei. Osa-aikatyö on harvinaisuus, ylityöt sen sijaan ei. Tämä johtaa siihen, että monen sosiaalinen elämä rajoittuu työpaikalle. Muuhun ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä energiaa. Ja toisaalta, työpaikalla sosiaalisuus on niin helppoa. Ei siinä tarvitse paljoa itse yrittää, kun voi piiloutua roolinsa taakse ja kohdata muut (ja itsensä?) sitä kautta. Ja jos on aidosti kivaa, niin mikäpä siinä.

Minulla taas keski-iän kriisi ja muutkin henkiset herätykset pukkaavat pintaan. Miten kuuluu elää? Kuulun nykyään nk. hyväosaisiin, jonka todellisuudentaju on taatusti päässyt hämärtymään. Paljonko Suomessa oikeasti vaikka maksaa eläminen? Ei mulla ole ollut aikaa syynätä kauppalaskuja, hyvä kun kaupassa ehtii käymään. Tai miten ne kolme viidestä ihmisestä viettävät aikaansa? Voisinko elää ekologisemmin? Niin paljon kysymyksia, ja niin vähän aikaa ajatella tai selvittää asioita!! Niinpä jäin nyt muutamaksi kuukaudeksi vuorotteluvapaalle. Ja kyllä, tunnen tästä omaehtoisesta, yhteiskunnan kustantamasta lusmuilusta asiaankuuluvaa syyllisyyttä.

Poikkeuksellisesti en aio matkustaa mihinkään (ainakaan pitkälle), enkä tehdä muitakaan urotekoja. Suomikin on monelle kaukomaa. Ajattelin olla ihan vaan paikoillaan, ja katsella ympärilleni. Ehkä oppia jotain uutta. Tai sitten ei. Saatan myös huomata, että kliininen työputkilo on mulle ihan OK elämäntapa.

Miksi asiat olivat ennen paremmin?

Katkeran vanhan ihmisen selitys: Koska asiat olivat ennen paremmin! Vanhempia ihmisiä kunnioitettiin, oltiin kohteliaita ja välitettiin muista. Elo oli inhimillisempää, ja ruokakin valmiiksi luomua. Ihmiset tiesivät paikkansa, miehet olivat miehekkäitä ja naiset naisellisia. Toista on nyt!

Ylimielisen ja kokemattoman selitys: Koska aika kultaa muistot. Voisitko pappa mennä muualle jaarittelemaan, mulla on ihan oikeesti elämäkin. Ihan tässä ja nyt.

Pohdiskelin siis tätä aihetta eräänä päivänä. Minusta on yht’äkkiä ruvennut tuntumaan siltä, että maailma on muuttunut. Kauhean paljon ja tosi nopeasti. Mutta jos tämän ihmetyksen koittaa esittää jollekin muulle, reaktiona saa lähinnä hämmentynyttä silmienpyöritystä.

Ehkä maailma ei ole muutamassa kuukaudessa muuttunut yhtään miksikään. Ehkä olen itse se, joka on muuttunut. Katson maailmaa toisenlaisten kokemusten, tietojen ja oivallusten kautta. Mistä tulee väistämättä mieleen se johtopäätös, että onko näin käynyt ennenkin.

Ehkä muistan joka aikakaudelta vain ne asiat, jotka olen kyennyt havannoimaan. 1980-luku aukeaa eteeni aurinkoisena ja huolettomana ajanjaksona. Ja subjektiivisesti ottaen se myös oli sitä. Ei ollut vastuuta, ei maailmantuskaa, ei ahdistusta toimeentulosta. Vanhemmillani varmasti oli edellä mainittuja tuntemuksia, mutta viisaina eivät kaataneet niitä lastensa niskaan. Näin ollen mielikuvani 1980-luvun yksinkertaisuudesta on tosi.

1990-luku taas oli suunnattoman muutoksen ja kasvun aikaa. Suuria läpimurtoja joka päivä! Tosin en juuri seurannut ulkomaailman tapahtumia, kun omissa aikuistumisriiteissä oli ihan tarpeeksi käsittelemistä. Siitä huolimatta, mielikuvani 90-luvusta yleisenä muutosten aikakautena on minulle tosi. Ihmiset kohtelivat minua nuorena, viehättävänä neitosena, jolla maailma oli avoinna. Oli se 90-luku vaan hienoa aikaa.

Havannointikykyyn ja -haluun vaikuttavat monet asiat. Ikä, aikaisemmat kokemukset, tiedot ja taidot, henkilökohtaisten traumojen suuruus (kaikilta löytyy jotain ) ja vaihe (onko burn-out aluillaan vai jo käsitelty), sekä yleinen elämäntilanne. On mahdotonta erottaa toisistaan aikakautta sellaisena kun se on, ja omia henkilökohtaisia havaintojaan siitä.

Aloituksen kysymys on pyörinyt mielessäni lähinnä siksi, että se tuntuu niin omituiselta. Oma elämäni muuttuu joka päivä paremmaksi ja vakaammaksi. Ehkä olen tulossa aikuiseksi? Ja toisaalta, en ehkä arvioisi jotain historiallista jaksoa paremmaksi tai huonommaksi kuin jotain toista. Ne ovat vaan erilaisia.