Browsing Category

Valko-Venäjä

Rankka ajopäivä yli Ukrainan rajan kauniiseen Kiovaan

Eilinen aamu alkoi aikaisin, kun Ajokki pärähti käyntiin tasan aikataulussa klo 8. Edessä oli 570 kilometrin mittainen taival Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Aikaa ei ylimääräiseen jumitteluun juuri ollut, sillä rajan ylitykseen sujuvuudesta ei taaskaan ollut mitään takeita. Yhden pysähdyksen taktiikalla edettiin, ja sille sai kunnian toimia Gomelin persoonallinen pikkukaupunki. Sen värikkäät talot ja rehevät puistot olivat kuin satukirjasta. Aukiota ja puistikkoja koristivat neuvostoaikaa henkivät patsaat, Ajokkikin vietti lounastaukoa parkkialuetta vahtineen herra Leninin tuiman katseen alla.

Gomelin puiston kukkaloistoa ihastelemassa

Jari ja Krikke matkalla joen rantaan lounaalle. Pienestä ravintolasta sai aivan mahtavia peruna-kaalilettuja, jotka ovat tyypillistä valkovenäläistä arkiruokaa.

Pikaisen kaupunkikierroksen jälkeen ajoimme rajalle. Siellä jonotimme ensin Valko-Venäjän puolella passeihin maastapoistumisleimat, sen jälkeen Ukrainan puolella maahansaapumisleimat. Ripeydestä ei etenkään poistumisleimoja jakaneita koppalakkisia päässyt taaskaan syyttämään. Bussin papereiden selvittely otti myöskin jälleen oman aikansa, mutta tällä kertaa odotteluaika hyödynnettiin tehokkaasti raja-aseman tax free-myymälässä, jonka hinnat aiheuttivat matkalaisissa hilpeyttä: pullo vodkaa kahdella eurolla, tupakkakartonki 4 eurolla ja kosmetiikkaa eurolla.

Rajalta selvittiin tällä kertaa kahdessa tunnissa. Ukrainan puolella tie huononi, meno oli melkoisen kuoppaista eli totutusta matkanopeudesta jouduttiin aluksi tinkimään reippaasti, mikä yhdessä yltyvän sateen ja hupenevan ajoajan kanssa saivat kippari Laineen ilmeen kiristymään. Kiovaa lähestyttäessä aloimme selvittelemään majoitusvaihtoehtoja, mikä osoittautuikin yllättäen haasteeksi. Kaikki paikat olivat täynnä tai lähes täynnä. Myöhemmin, kun saimme taas nettiyhteydet kunnolla päälle, selvisi syyksi Kiovan muotiviikot. Majoitukset olivat 97%:sti täynnä. Selvityskomitealta alkoivat vitsit olla vähissä ja kuskilta lakisääteinen ajoaika loppu, joten päädyimme jäämään yöksi Brovaryyn, noin 25 kilometrin päähän Kiovasta.

Hotellitilanteen tiukkaa kartoittamista. Kello lähestyy yhtätoista ja jonnekin pitäisi saada mahdutettua parikymmentä väsynyttä matkustajaa ja bussi.

Aamulla siirtyminen Kiovan keskustaan hoidettiin julkisen liikenteen voimin, ensin paikallisbussilla ja sen päätepysäkiltä metrolla. Ukrainan pääkaupunki vaikutti heti eläväiseltä ja värikkäältä. Nelihenkinen delegaatiomme löysi itsensä ensimmäiseksi Kiovan keskusaukio Maydenilta, joka on saanut kyseenalaisen kunnian toimia useiden mellakkojen ja joukkomielenosoitusten päänäyttämönä, viimeksi Ukrainan kriisin aikana.

 

Kiovan Maidenaukiolla oli hienot puitteet ottaa kunnon turistiposeeraus

Kiovassa on valtavasti nähtävää, ja keskustan alue melko laaja, joten käveltävää riittää. Metro on edullinen ja toimiva liikkumismuoto, ja toimii samalla polettiperiaattella kuin Minskissäkin. Lähellä Maydan-aukiota sijaitsee Kiovan tunnetuin turistialue, vanha kaupunki, jonka mukulakivisillä ja mäkisillä kaduilla saa parempijalkaisempikin asetella askeleensa tarkkaan. Tunnetuin katu alueella lienee Andriyivski Uzviz, jonka varrelta voi ostaa taidetta, matkamuistoja ja vanhaa neuvostoajan antiikkia; tarjolla on kaikenlaista mielenkiintoista kaasunaamareista karvalakkeihin. Tavaroiden autenttisuuteen kannattanee kuitenkin suhtautua varauksella. Läheltä löytyy myös Zoloti Vorota eli kultainen portti, joka oli alkuperäinen portti vanhaan Kiovaan sekä Bessarabyn kauppahalli, josta voi hankkia vaikkapa tuokkosen karhunvatukkaa naposteltavaksi tai rasian kaviaaria kotiinviemisiksi. Ravintoloita löytyy jokaiseen makuun, ja pitihän Kiovassa toki maistaa sen nimikkoannosta, Kievin kanaa. Annoksen sai juomineen noin 3 eurolla.

Kaunis St Andrewsin kirkko sijaitsee turistien suosiman Andriyivski Uzviz –kadun päässä.

Yksi suosituimmista vierailukohteista kaupungissa on Petsherskin Lavran kaunis luostarialue, jolla sijaitsee useita näyttäviä kultakupolisia kirkkoja. Munkit vaeltelevat turistien joukossa kumpuilevilla mukulakivikaduilla ja kovaäänisistä kaikuvat kirkolliset toimitukset tai hengellinen musiikki. Paikka on tunnettu erikoisesta luolaluostaristaan, joka harmiksemme oli ehtinyt jo mennä kiinni paikan löydettyämme. Nähtävää siellä riitti toki muutenkin. Alue sijaitsee lyhyen metromatkan päässä ydiskeskustasta ja sinne on alle euron pääsymaksu.

Luolaluostari eli Petsherskin Lavran alueella riittää ihasteltavaa ja ihmeteltävää, vaikka ei niin kirkoista ja museoista muuten välittäisikään.

Huomenna luvassa on monelle se itäblokin etapin odotetuin kohde: kierros Tšernobylin ydinvoimalan alueella. Surullisen kuuluisassa voimalassa vuonna 1986 sattunut historian suurin ydinonnettomuus nosti sen koko maailman tietoisuuteen. Nykyään alueelle pääsee tutustumaan opastetuilla retkillä, jollainen myös pikavuorolaisille on varattu.

Maisemaa Ikuisen tulen-muistomerkin kukkulalta

21 564 askelta Minskiä

Tutustuminen Minskiin aloitettiin metrolinjojen selvittelyllä. Se osoittautuikin käteväksi ja edulliseksi tavaksi kartoittaa kaupunkia. Minskissä kulkee tällä hetkellä kaksi ristikkäistä metrolinjaa, joskin kolmas on jo rakenteilla. Lipun maanalaiseen sai lunastaa kioskin maatuskan näköiseltä tädiltä huokeaan 30 sentin hintaan. Vastineeksi saa muovisen poletin, joka lykätään portilla laitteeseen. Jos koetat pummilla sisään tai porteista väärään suuntaan, (kuten kirjoittaja kaikessa neroudessaan linjaa vaihtaessa) lävähtävät portit kiinni salamannopeasti. Se sattuu. Metro itsessään on siisti, ja paikallisten keskuudessa suosituin joukkoliikenneväline Minskissä.

Minskissä aukiot ja muistomerkit ovat valtavan kokoisia. Tällä rakennelmalla muistetaan Valko-Venäjän vapauttamista 1944.

Kahden miljoonan asukkaan Minsk juhlii tänä vuonna 950-vuotis syntymäpäiviään. Vuosien mittaan sitä on vallattu ja runnottu niin monelta taholta ja moneen kertaan, että mitään kovin vanhaa saati alkuperäistä täältä on hankala löytää. Viimeksi Minsk pommitetiin lähes maan tasalle toisen maailmansodan aikana, jonka jälkeen se rakennettiin uudelleen stalinististen rakennusihanteiden mukaiseksi. Tästä johtuen juuri ensimmäinen asia joka Minskissä pistää silmään, ovat sen leveät, jopa nelikaistaiset kadut ja jättimäiset aukiot. Vanhaa rakennuskantaa ei juurikaan lähdetty rekonstruoimaan, vaan tilalle rakennettiin uutta, sen ajan ideologiaa noudattavaa.

KGB:n mahtipontisten, korttelinkokoisten toimitilojen sisäänkäynti on tiukasti kameravalvottu.

Museoita ja ostoskeskuksia kaupungista tuntuu löytyvän vähän sieltä täältä. Varsinaista yhtenäistä turistialuetta ei ole, ellei lukuun oteta rautatieaseman ympäristöä, jossa harvat nähtävyyden tapaiset sijaitsevat. Sota-asioihin painottuneen museotarjonnan jätin itse väliin, joskin kissamuseossa olisin voinut käydäkin, jos se olisi reitille osunut. Ostoskeskuksia oli joka lähtöön, neuvostoaikaisen oloisista, pimeistä ja tunkkaisista uusiin, kansainvälisiin standardeihin yltäviin. Yhdessä suurimmassa oli jopa oma luistelukaukalo, jonka lasiseinien taakse saattoi istahtaa syömään ja seuraamaan luisteluharjoituksia. Samanlaiseen olen kerran törmännyt myös Vilnassa. Erikoisin lienee kuitenkin Itsenäisyyden aukion alla sijaitseva maanalainen ostoskeskus Stolitsa, josta löytyy vähän jokaiselle jotakin merkkiliikkeistä edullisiin ketjuihin. Ja sitten niitä nätisti sanoen hieman slaavityylisiä luomuksia, jotka lähinnä sattuvat tällaisen pohjoismaisen simppelimmän tyylin ystävän silmään kaikkine paljetteineen ja turkisreunuksineen. Tuliaiskrääsän vähyys yllätti, ainakaan näin kesäsesongin loputtua matkamuistomyyjiä ei paria kojua enempää näkynyt. Myöskään tinkimiskulttuuri ei kukoista, matkamuistokioskin täti ei heltynyt antamaan pienestä magneetista 25 kopeekkaa (noin 10 senttiä) alennusta, kun tuhlasimme viimeisiä ropojamme. Sori mutsi, jäi tuliaiset saamatta nyt.

Dnepr-joen sivuhaara, Berezina, virtaa Minskin halki.

Kaikenkaikkiaan Minsk tuntui mainettaan turvallisemmalta, siistiltä ja hieman ristiriitaiseltakin kaupungilta. Neuvostoliiton aika näkyy, mutta kaupunki on kuitenkin kovaa vauhtia muuttumassa länsimaiseksi metropoliksi korkeine tornitaloineen. Vielä suuret valomainokset, logot ja isot ketjut ovat harvassa, mutta valtaavat varmasti tulevaisuudessa lisää alaa tästä kasvavasta kaupungista. Kansa ei kielitaidolla juhli, ja kyrillisin kirjaimin olevat kyltit, opasteet ja nimet taas eivät aukea venäjää taitamattomalle. Elekielellä pärjää, ja paikalliset ovat avuliaita, jos yhteinen kieli vain löytyy.

Janne pääsi valjakkokuskiksi.

Ajokki on saapunut Minskiin

Aamu valkeni yön ukonilmojen jälkeen aurinkoisena ja suurin osa matkalaisista suuntasi tutkimaan Vilnan keskustaa. Tien päälle lähdettiin puolen päivän jälkeen lentokentän kautta, josta poimittiin mukaan kaksi uutta pikavuorolaista. He pääsivät heti maistamaan omatoimibussimatkailun ehkä rasittavinta puolta, rajalla odottelua ja ihmettelyä.

Sirpa ja Ellu odottelevat Vilnan hotellin edustalla lähtöä. Sirpalla on urakkana pienten suojelusenkelien virkkaaminen kaikille pikavuorolaisille. Ajokillekin on omansa.

Valko-Venäjän rajan tiedettiin jo ennakkoon tarkoittavan mahdollisesti verta, hikeä ja kyyneleitä. Näiltä vältyttiin ainakin suurin piirtein, vaikkakin hämmentävä, hiukan kyykytykseltäkin vaikuttanut sählääminen alkoi jo Liettuan puolella, kun Ajokki-parkaa peruuteltiin kaistalta ja puomilta toiselle.

Tunnin hikisen odottelun ja pienen neuvottelun jälkeen pääsimme Valko-Venäjän raja-alueelle täyttämään maahantulokortteja. Taas odoteltiin. Seuraavaksi matkustajat pyydettiin passijonoon ja matkatavaroiden tarkastukseen, joka tosin oli täysin näennäinen, omalla kohdallani riitti vain rinkan solkien avaaminen ja kielteinen vastaus kysymykseen ”onko alkoholia tai tupakkaa”.

Jännän äärellä. Päästäänkö vai eikö päästä?

Tämän proseduurin jälkeen siirryttiin jännittävimpään osuuteen, eli Ajokin kohtaloon. Janin edelliset kokemukset pikkubussin viemisestä Valko-Venäjälle eivät lupailleet hyvää, vaadittavien paperien määrä oli melkoinen ja jotain saattaisi pinkasta puuttua. Taas odoteltiin, koppalakkeja kuljeskeli edestakaisin eikä mitään tapahtunut. Lopulta hymyilevä Jani saapui paperinipun kanssa takaisin ja matkaa päästiin jatkamaan. Kokonaisuudessaan aikaa rajanylitykseen meni kolmisen tuntia.

Gourmet-illalinen paikallisella huoltoasemalla maksoi vajaa 2 e. Jenni ja Jani setvivät tietulliasioita. Mukaan saatiin maksuista muistuttava piippaava värkki. Kun piipitys yltyy, on aika maksaa lisää.

Nopean huoltoasemaruokailun ja tietullien maksamisen jälkeen päästiin taas tien päälle. Kaatosateiseen Minskiin saavuttiin jo pimeän laskeuduttua. Vuorossa on kahden yön pysähdys, ja varmasti koko reissun, ellei koko Pikavuoron fiinein hotelli, neljän tähden Green City Hotel. Tässä Euroopan edullisimmassa maassa tällaisesta ylellisyydestä köyhtyy 40 euroa per huone. Hotellin toisesta päästä löytyneessä hypermarketissa uhkasi ostostelu lähteä lapasesta ainakin allekirjoittaneella , sillä hintataso oli noin kolmanneksen Suomen hinnoista; kukapa nyt ei haluaisi iltapalaksi lampaanmuotoista kermaleivosta 50 sentillä tai kuohuviinipulloa 2,5 eurolla?

Minskiläisen hypermarketin leivostiski. Tai oikeastaan vain kolmasosa siitä. Valko-Venäjällä käytetään valuuttana Valko-Venäjän ruplaa, 1 € vastaa noin 2,2 paikallista rahaa, joten varsin huokeaa kakkua oli tarjolla.