Pikavuoron lähtöön on nyt viikko. Minä lähden lentoon kuitenkin jo sunnuntaina. Tänään päätin aloittaa jokaisen reissun ärsyttävimmän, työläimmän ja aikaa vievimmän osuuden. Pakkaamisen.
Työn kannalta tärkeimmät tavarat ovat kulkeneet mukanani lähestulkoon poikkeuksetta jo melkein viikon ajan. Repussa olen kantanut Nikonin D5100 -kameraa, joka on lähestyvällä reissussa vastuussa sekä still- että liikkuvasta kuvasta. Samsungin 900-sarjan läppäri vastaa puolestaan tekstistä, editoinneista ja verkkoyhteyksistä. Tässä lastissa lähden reissuun hymyssä suin. Kamera on jämäkkä mutta kätevä, kone puolestaan kevyt mutta tehokas.
Muutoin peli olikin sitten aikalailla avoin. Rinkkaa tuijotellessani ajatuksenkulku lakkasi totaalisesti. En jaksanut miettiä, millä tyhjän rinkan täyttäisin. Toisaalta teki mieli lähteä tyhjä rinkka selässä, toisaalta taas pohdin pääseväni helpommalla ahtaamalla mukaani kaiken mahdollisen.
Lopulta annoin periksi ja lopetin tuhoon tuomitun ajatustyön. Pyörittelin puhelinta kädessäni ja päädyin soittamaan viihdepäällikkö Tuomas Pöyrylle, jolta toivoin saavani käyttökelpoisia vinkkejä. Kerrankin soitin hyvään aikaan. Huomenna Thaimaahan suuntaavan Tuomaksen rinkka oli nimittäin vastikään pakattu ja artikkelit olivat vielä tuoreessa muistissa. Tosin aivan lopullista sinettiä ei mies ollut vielä laukkuihinsa lyönyt.
– Kamat on pakattuna 40 litran rinkkaan, mutta voi olla, että vaihdan vielä vähän isompaan, kun reissulta tulee yleensä tehtyä hankintoja. Kyllä nuo tavarat tuonnekin mahtuvat, kun ei tarvitse pakata talvivaatteita toisin kuin viime Pikavuorolla.
Pikavuorokonkarin vinkkien pohjalta valitsin itse seuralaisekseni 60 litraa vetävän rinkan, jota en ainakaan ajatuksen tasolla sullo tupaten täyteen. Kohtuus kaikessa, se on Tuomaksen tärkein neuvo.
– Kalsareita ja sukkia riittää viidet tai kuudet. Samoin t-paitoja. Tietysti se on ihmisestä kiinni, mutta kokemuksesta voin sanoa, että Kakkois-Aasiasta löytyy pesuloita joka hemmetin kulmasta. Suuremmalla määrällä vaatteita päätyy lopulta vain kantamaan likaisia mukanaan.
Sama linja jatkuu muiden vaatekappaleiden kanssa.
– Otan mukaan yhdet tavalliset ja toiset uimashortsit. Kengiksi valitsen ihan perustennarit ja rannalle varvassandaalit. Pitkähihainen paita kannattaa olla myös mukana, itse valitsen kevyehkön harmaan collegen.
Vaatteiden, elektroniikan ja hygieniatarvikkeiden lisäksi maailmaa nähnyt reissaaja pakkaa mukaansa tavarat, joita ilman ei lähde mihinkään.
– Sama riippumatto on kulkenut mukana vuodesta 2006. Viime Pikavuorolla ei oikein saanut sitä Siperiaan pystytettyä, mutta nyt sitä tulee varmasti käytettyä enemmän. Jesari eli ilmastointiteippi on pakko olla mukana, siitä on ollut monta kertaa korvaamatonta apua.
– Rinkasta löytyy myös löysät collegehousut. Ne on vähän niin kuin viihdepäällikön tavaramerkki, ihan feivöritit. Ne mä pakkaisin mukaan vaikka tulisin vaan sun luo yökylään.
Tuomaksen vinkeistä inspiroituneena uskon itsekin selviytyväni pakkaussähläyksestä voittajana. Tosin oman pakkausoperaationi siirrän suosiolla huomiselle. Tämä riski Tuomakselle soittamisessa tuppaa toisinaan olemaan: kun miehen saa langan päähän, on rönsyilevää puhelutulvaa vaikea saada katkaistua. Samasta syystä johtuu myös tämän postauksen huomattavasti suunniteltua myöhäisempi julkaisuajankohta.
Mitkä ovat sinun vinkkisi pakkausrumbaan?
Varasin lennot Bangkokiin keskiviikkoiltana. Tehokkuuteni tyytyväisenä suljin silmäni ja painoin pääni tyynyyn.
Torstaiaamu valkeni kirpakan syksyisenä. Kahvikupin rinnalle nappasin läppärin, jonka näytölle langaton verkkoyhteys sylki loputonta uutisvirtaa. Aamukohmeesta havahduin yllättävän nopeasti. Unihiekkaan hautautuneet silmäni rävähtivät selälleen bongatessani Bangkokin tulvatilanteen dramatisoituneen entisestään.
Ensijärkytyksestä toivuttuani tiesin saman tien, kenen puoleen kääntyä. Pikavuorokipparin kanssa olin vaihtanut kuulumisia edellisen kerran pari päivää aikaisemmin. Jani lupasikin välittää uusimmat uutiset Skypen välityksellä illansuussa.
Internetvälitteistä puhelua odotellessani etsin käsiini kaikki aiheesta kirjoitetut uutiset. Ulkoministeriön viesti oli varsin selvä: turhaa matkustusta Bangkokiin on vältettävä. Sanoma ei varsinaisesti itseäni kuitenkaan koskettanut, sillä matkani syy ei missään nimessä ole turhanpäiväinen. Helpotuksekseni luin kaupungin kansainvälisen lentokentän pysyvän auki luonnonmullistuksesta huolimatta.
Kellotaulun tuntimäärä yllätti minut täysin. Ennen seitsemää ison viisarin oli pysähdyttävä kutosen, vitosen ja kolmosen kohdalle. Niin kuin sanotaan, odottavan aika on pitkä. Lopulta se kuitenkin päättyi. Tällä kertaa odotuksen lopetti läppärin piipitys. Jani Laine soitti.
– Tässä on ollut pakko laittaa vähän suunnitelmia uusiksi, aloitti Jani, joka onneksi oli vielä hereillä, vaikka kello lähenteli paikallista aikaa jo puolta yötä.
Pian selvisi, etten suinkaan ole ainoa, jonka rattaisiin universumi heittelee kapuloita.
– Viimeinen viikko täällä on ollut hemmetin raskas. Ajokin kytkin levähti matkalla korjaamolle, jossa auto piti laittaa lähtökuntoon. Sain sen hädin tuskin liu’utettua hotellin parkkipaikalle. Uutta korjaamoa jouduin etsimään pitkään, onneksi lopulta löysin sopivan.
Korjaamo löytyi, mutta laajoista etsinnöistä huolimatta kytkimeen tarvittavia osia ei. Jani joutuikin tilaamaan varaosia Saksasta asti.
– Osat ehtivät kyllä ajoissa perille ja lentokenttäkin pysyy puheiden mukaan auki, eli Ajokki pitäisi saada lähtöpäivään mennessä kuntoon. Tulvat ja muut vastoinkäymiset ovat kuitenkin sekoittaneet aikatauluja niin, että olen itse päättänyt laittaa bussiin koti-ilmastoinnin, joka toimii bensageneraattorilla. Aika ei riitä enää jälkiasennetun ilmastoinnin laittamiseen, ja tämä ratkaisu on hyvin todennäköisesti myös luotettavampi.
Tekniikkapuolen lisäksi myös vedenpaljous Thaimaassa on aiheuttanut kuskille harmaita hiuksia. Puhelun aikaan, viime viikon torstaina, sekä Jani että Ajokki olivat pysyneet kuivina, mutta tulvien vuoksi mies ei päässyt osienhakureissultaan enää takaisin bussin luo.
– Katselen tässä tilanteen kehittymistä vielä pari päivää, mutta viimeistään ensi viikon alussa selvitän tieni Ajokin luo, totesi Jani.
– Jos ei muu auta, soudan vaikka tuon sata kilometriä.
Uskoaan pikavuorokippari ei siis ole menettänyt. Luottamusta hän toivoo myös matkaanlähtijöiltä.
– Ei tarvitse jännittää. Bangkokin kansainvälinen lentokenttä toimii yhä eli maahan pääsee. Pääkaupunkiin ei kuitenkaan kannata jäädä vaan suunnata suoraan Pattayalle, jonne ajetaan yhä kuivaa moottoritietä pitkin. Ruuhkia saattaa olla, mutta perille pääsee kyllä.
Kuskin sanoma kanssamatkustajille on harvinaisen selkeä.
– Turha pelätä – reissu toteutuu aivan varmasti!
Kuva: Juha Valtaharju
Matkaan valmistautuminen on ihmistä kokonaisvaltaisesti koskeva – ja muokkaava – prosessi, johon kuuluu muutama mukava, monta keskinkertaista ja useita epämiellyttäviä suoritteita. Näiden suoritteiden suunnittelu on mieltä stimuloivaa, toteuttaminen usein taas hankalampaa. Luomisen riemu ja purkamisen tuska törmäävät.
Viimeisten viikkojen aikana olen peilikuvaa katsellessani huomannut tietynlaisia muutoksia. Muutoksia, jotka ovat vaikeuttaneet ja rajoittaneet elämääni monella tapaa. Oikeastaan jo pelkästään peiliin katsominen on hankaloitunut. Ongelmat eivät ole johtuneet peilistä, hämärästä valaistuksesta tai kuvajaisestani.
Ongelman ydin on nimittäin ollut erityisesti itse peilin näkeminen. Tai näkeminen ylipäätään. Syynä on hoidon, trimmauksen ja huolenpidon puutteesta kärsinyt hiuskuontaloni, joka rehevöityessään rajoittaa radikaalisti näkökenttääni.
Tilanne- ja peilikuvaan kyllästyneenä marssin itsevarmasti parturiin. Olin uhkarohkea ja spontaani – en varannut aikaa etukäteen, vaikka olin pyöritellyt operaatiota mielessäni jo toista viikkoa. Heittäytyminen kuitenkin palkittiin ja itseeni ylpeänä istuuduin odottelematta yllättävän kovaan nahkatuoliin. Hymyilin parasta veijarihymyäni hyvin valaistuun peiliin ja heitin mielessäni hyvästit ylikasvaneelle leijonanharjalle.
Vasta parturin verhoiltua ruumiini pakkopaitamaisella kaavulla tunsin orastavan pakokauhun oireet. Puna nousi poskille muutamaksi sekunniksi jättäen kadotessaan naamani vitivalkoiseksi. Hengitysteiden ahtautuminen sai puheeni kuulostamaan piipitykseltä. Pakoon en kuitenkaan enää voinut lähteä.
Seurasin aitiopaikalta, kuinka itsetuntoni ja identiteettini riistettiin haituva kerrallaan. Lopulta minuuteni mopattin lattialle yhdeksi mytyksi, josta rikkalapio sen poimi ja pudotti roskakoriin muiden turhakkeiden joukkoon. Kotiin kävelin pipo syvälle päähän painettuna.
Identiteettikriisin kourissa sängyssä pyöriskellessäni päätin piipahtaa vanhempieni luona. Äidin luota löytyikin apu mielenterveyttäni uhanneeseen pelkotilaan, vapautus tuskistani. Tuo varttumistani hyvin läheltä seurannut ihminen ei edes huomannut muodonmuutostani ennen kuin asiasta päätin itse sivulauseessa mainita. Helpotustani en osaa sanoin kuvailla.
Päästyäni yli suuresta stressinaiheuttajasta löysin uudestaan kertaalleen hukatun elämänilon ja vankan tulevaisuudenuskon. Katu-uskottavan surffitukan pitäisi nimittäin laskujeni mukaan olla edustuskelpoinen viimeistään Pikavuoron saapuessa Balin vesiurheiluparatiisiin vuodenvaihteessa.
Kuva: SXC
Viimeinen Pikavuoro-info houkutteli Helsingin Elielinaukiolle parisenkymmentä aiheesta kiinnostunutta. Mukana oli niin matkansa jo varanneita, vielä lähtöpäätöstä miettiviä kuin Pikavuoron Bangkokin-etapilta tuttuja matkaajia.
Keskustelu rönsyili parituntisen aikana iloisesti Ajokin päivän kunnosta lentosuunnitelmien, pysähdyspaikkojen ja rokotusten kautta yleiseen fiilistelyyn. Tunnelma oli odotetusti korkealla, eikä tulevaan matkaseuraan tutustuminen sitä ainakaan laskenut. Mukaan on jälleen lähdössä hyvin mielenkiintoinen seurue, joka koostuu hyvin erilaisista ihmisistä.
Pikavuoron kyytiin hyppää niin eläkeläisiä, kolmenkympin kriisistä kärsiviä kuin opiskelijoitakin – sekä Aasiassa ja Australiassa paljon aikaa viettäneitä että vähemmän reitin varrella aiemmin viihtyneitä. Erilaisista taustoista huolimatta reissuun lähtijät vaikuttavat olevan liikkeellä täysin oikeanlaisella asenteella. Spontaanejakaan päätöksiä ei pelätä tehdä.
– Törmäsin Pikavuoroon netissä ihan sattumalta. Sekunnin miettimisen jälkeen otin yhteyttä Janiin ja varasin paikkani saman tien. Reissu kuulosti niin hullulta, että pakkohan se oli mukaan lähteä, kertoo Nona Galle, joka hyppää Ajokin kyytiin joulukuussa Kuala Lumpurista.
Infotilaisuuteen oli saapunut myös Pikavuoro-konkareita, joilla on vyöllään jo bussimatka Helsingistä Bangkokiin. Seikkailunhalua edellinen etappi ei ole sammuttanut, vaan nälkää riittää edelleen.
– Voi olla, että liityn seuraan Australiassa, mutta viimeistään Amerikan-pätkällä olen mukana taas, vakuuttaa Suvi Kajanen.
– Minä hyppään mukaan Malesiasta. Sinne joudun valitettavasti ihan tylsästi lentämään, harmittelee Tomi Tölli, joka taittoi edestakaisen matkan Helsingistä Thaimaahan täysin maitse.
Kokonaisuudessaan viitisen kuukautta kestäneeltä reissultaan Tölli palasi koti-Suomeen vasta toukokuussa.
– On tässä siis ihan tarpeeksi aikaa nyt ehtinyt Suomessa viettääkin jo, toteaa mies hymyssä suin.
Tilaisuuden jälkeen olo oli absurdi. Hyytävässä vastatuulessa puoliautiolla Rautatientorilla eteenpäin tarpoessa oli vaikea hahmottaa, että seuraavan kerran tapaan nämä ihmiset muutaman viikon kuluttua tuhansien kilometrien päässä.
Toivottavasti bussin kyytiin nousevat silloin nekin, jotka jäivät vielä lähtemistään pohtimaan!
Puhelimen pitäisi jo soida. Näyttö vilkuttaa tekstiviestin saapumisen merkiksi.
– Viel vartti, sori vaihe… R.
Maltan mieleni ja yritän olla katsomatta kelloa.
Tasan 16 minuutin kuluttua puhelin pirisee. Paukkaan ulos luennolta ja kaivan huolella valmistelemani kysymykset taskun pohjalta. Handsfree puskee korvaan epämääräistä sadattelua.
– Pääsin just motarille, mut nyt joku hinaa mun edessä seittemääkymppiä. Venaa mä kuittaan ton nopeesti, puhisee Riku Rantala orastavan road ragen kourissa.
Madventures-performansseilla kannuksensa hankkinut Rantala on lupautunut antamaan matkavinkkejä pikavuorolaisille. Kirjansa deadline-hässäkästä huolimatta reissuruuna on onnistunut raivaamaan kalenteristaan vapaaksi puolituntisen akuutista vertaistuen puutteesta kärsivälle pikavuororeportterille.
Auton vaihde vaihtuu suurempaan ja miehen kierrokset laskevat. Puheesta saa jo paremmin selvää. Pikavuorosta Rantala tuntuu olevan jollain tapaa perillä. Ja ihan aidosti kiinnostunutkin. Aloitan silti helpolla. Valitsen listalta kolmannen ranskalaisen viivan. Kysyn, mitä matkan varrella pitäisi ehdottomasti nähdä ja kokea.
– En oikeen osaa sanoa, ei musta ehkä ole hirveesti apua. En ole ihan hetkeen käynyt noilla seuduilla, ja paikat muuttuvat nykyään niin nopeasti, etten voi kovin tarkkoja vinkkejä antaa. Ja se on niin paljon ihmisestä kiinni, mistä itse tykkää, epäilee Rantala.
– Joo, änkytän vastaukseksi. Yritän peitellä pettymystäni, suljen silmäni ja jäädyn.
Hiljaisuus laskeutuu. Kysymyspaperi rutistuu kädessäni mytyksi ja lentää kauniissa kaaressa neljän metrin päähän laskeutuen kauniisti levyn kautta lavuaarin kostealle emalille.
Kolmen pisteen arvoinen heitto särkee jään. Neljän hiljaisen sekunnin aikana Rantalan ajatukset ovat liitäneet moottoriteitä terrorisoivista hidastelijoista trooppiseen ilmastoon. Myös miehen äänihuulet osoittavat lämpenemisen merkkejä.
– Mutta siis Aasiassahan te olette vähän ruuhka-aikaan. Ainakin välillä kannattaa suunnata ihan suosituimpien mestojen ulkopuolelle ja katsoa, mitä vastaan tulee. Thaimaassa kannattaa käydä ainakin pienemmillä saarilla.
Avaan silmäni ja nyökyttelen puhelimeen kynä sauhuten. Tykitys jatkuu. Thaimaasta suunnataan etelään Pikavuoron alustavaa reittiä seuraten.
– Penangin alue Malesiassa on nättiä seutua. Etenkin Georgetownin [Penangin osavaltion pääkaupunki] pikku-Intia on näkemisen arvoinen, jos se vain osuu reitin varrelle.
– Jos Penangista jotenkin vielä pääsette Malakansalmen yli, niin Sumatra Indonesian puolella on myös tosi mielenkiintoinen paikka, eikä mikään turistirysä ainakaan vielä. Varsinkaan pohjoisen Aceh. Sisämaan Toba-järveltä sen sijaan löytyy suomalaisia enemmänkin.
Tekstiä tulee tuutin täydeltä. Yritän epätoivoisesti pysyä edes vähän kartalla ja painaa mieleeni paikkojen ja ihmisten nimiä. Vauhti sen kuin kiihtyy Rantalan kuullessa Ajokin suuntaavan vuodenvaihteeksi Balille.
– Bali on aika täyteen ahdettu paikka. Kyllä sielläkin tekemistä riittää, mutta kannattaa suunnata itään pienemmille saarille, jos haluaa vähän enemmän omaa tilaa. Kutan lähistöllä sijaitseva Uluwatu on myös hauska mesta. Siellä jengi on niin surffipäissään ettei mitään rajaa.
Parinkymmenen minuutin päästä monologi päättyy. Pääni on pyörällä ja lehtiö täynnä irtonaisia muistiinpanoja. Jossain vaiheessa lavuaarista takaisin hakemani kysymyspaperi lepää nihkeänä tuolin reunalla. Lataan kovat piippuun ja ammun ilmoille kysymyksistä vaikeimman.
– Miten selviän hengissä 15 000 kilometriä parikymmenvuotiaassa bussissa?
Tällä kertaa hiljaisuus kestää sekunnin kymmenyksen, korkeintaan kaksi. Hallitsematon naurunremahdus särähtää korvaan epämiellyttävästi. Hetken itseään koottuaan Rantala pystyy jälleen muodostamaan sanoista lauseita.
– Jaa-a. Siihenkin on syynsä, etten kovin usein itse dösällä matkusta. Kyllä siinä kestävyyttä vaaditaan ihan varmasti, toteaa Rantala edelleen hieman huvittuneella äänellä, mutta vakavoituu kuitenkin nopeasti.
– Ei vaan, eiköhän se hyvin mene. Matka on pitkä, mutta luultavasti vähän iisimpi kuin viime kerralla. Ausseissa ei ainakaan pitäisi olla enää mitään suurempia ongelmia, vähän kuin Suomessa ajelisi. Eikä Aasian-etappikaan ole millään tapaa mahdoton.
Vähitellen äänenpainot muuttuvat pehmeämmiksi ja repliikit lyhenevät. Ymmärrän puhelun elinkaaren kääntyvän väistämättä ehtoopuolelle. Pohdin, millä tapaa saisin miehestä irti nasevan ja kannustavan loppukaneetin. Miettiessäni sopivia sanankäänteitä Rantala lukee ajatukseni ja vastaa.
– Mä arvostan tollasta sissimeininkiä. Ei mitään leirikoulua luksusbussissa, vaan oikeesti vähän aidompaa menoa. Niin se pitääkin tehdä.
No. Tehdään sitten niin.
Kuvat: Gimmeyawallet Productions Oy / Tuomas Milonoff
Mitkä ovat sinun vinkkisi pikavuorolaisille?
Syyskuinen torstai-ilta on pimeä. Tihkuttaa. Puhelin piipittää ja tietokone sirittää kahdeksantoista uuden sähköpostiviestin ilosanomaa peittäen alleen sateen pehmeän rummutuksen. Silmät lurpsivat, mutta uni saa odottaa, sillä tekemättömien asioiden listaa ei ole tässä vaiheessa enää varaa kasvattaa.
Helsingin pohjoisimman lähiöidyllin harmaudessa valkoiset hiekkarannat ja korallien kirkkaus tuntuvat hyvin kaukaisilta käsitteiltä. Lähdön lähestymistä ei silti voi olla huomaamatta, sillä Pikavuoro täyttää kalenterin tehokkaasti.
Viimeinen viikko on kulunut juostessa vakuutusten, rokotusten ja pankkiasioiden perässä. Lonely Planet on syrjäyttänyt Hesarin aamukahvin kumppanina ja valtaosa käymistäni keskusteluista liittyy jollain tapaa tulevaan bussimatkaan. Videoeditoinnin perusjuttuja olen ehtinyt palauttelemaan mieleeni pääosin bussimatkojen aikana, mikä lienee hyvää harjoittelua myös Pikavuoron työolosuhteita ajatellen.
Kroonisella säntäilyllä on sivuoireensa: työpöytä katosi muutama päivä takaperin epämääräisten paperinippujen alle, muistikuvat menneen viikon tapahtumista ovat mössööntyneet käsittämättömäksi sekamelkaksi ja arkiaskareet tuottavat vähitellen ylitsepääsemättömiä ongelmia. Kynttilä palaa molemmista päistä, mutta palakoon – trooppinen ilmasto saa luvan parantaa syksyisen Suomen aiheuttamat traumat.
Kiireestä huolimatta mieli matkailee jo muualla ja fiilis on korkealla. Sähköpostiin muutama päivä sitten saapunut viesti nosti lähtötunnelmat aivan uudenlaisiin sfääreihin.
Pikavuorokippari Jani Laine ilmoitti saapuneensa isänsä kanssa Pattayalle tarkistamaan Ajokin kuntoa. Pölykapseleihin kasvaneista ruohonkorsista huolimatta uskollinen ystävä näyttää Janin mukaan edelleen elinvoimaiselta. Kippari on kuitenkin varautunut myös pieniin vastoinkäymisiin.
- Laitoin tänään akut lataukseen Maikan majatalolle ja aikaisin aamusta yritämme startata sen ja lähteä kohti Kambodzan rajaa. Luvassa on varmasti ongelmia tekniikan kanssa, katsotaan miten meidän käy. Jännät paikat on myös viisumin kanssa, toivottavasti saadaan autolle jatkoaikaa, Jani kirjoittaa.
- Toivottavasti, mutisin ja jäin odottamaan kattavampaa tilannekatsausta.
Päivitystä Ajokin voinnista on luvassa ensi viikon puolella, kun kapteeni saadaan takaisin Suomeen. Siihen asti on vain pidettävä sormet ristissä. Yksityiskohtaisempia kuulumisia odotellessa kommentit ja kysymykset ovat tervetulleita. Erityisesti kaivataan lähtökaaoksen hallintaan liittyviä vinkkejä.
Pikavuoro maailman ympäri - Rantapallo.fi
Ulkoasun suunnittelu: teemutoivanen.com
Tilaa Sähköpostiin
Tilaa RSS
Tykkää Facebookissa
Seuraa Twitterissä