Browsing Category

Ei kategoriaa

Kriisi ohi ja kohti Sarajevoa

Aamu Mostarissa alkoi eilen ainakin omalta osaltani melko tahmeasti lyhyiksi jääneiden yöunien ja yöllisen dramatiikan jäljiltä. Toiveikkuutta lisäsi kuitenkin nopeasti Janin ilmoitus lähdön onnistumisesta lähes aikataulussa sekä kotikentän reaaliaikaista seurantaa käyttävien tarkkasilmäisten viestit: bussi liikkuu jo!

Mostar on kaunis vuorien ympäröivä joenrantakaupunki

Edellisyönä siis koettiin oikeastaan koko reissun ensimmäinen takapakki, kun laskettelimme vuoristoteitä yli 300 metriä alaspäin neljän kilometrin matkalla. Varoituskyltit kertoivat kaltevuuskulman olevan 10 %. Se on paljon se. Etujarrulle rasitus kävi liian kovaksi. Eilen tosiaan syytimme väärää puuta ja jäähdyttelimme käryävää takarengasta, mutta aamulla lähempi tarkastelu olikin osoittanut etujarrun olleen syypää. Vika siis korjaantui itsestään, kun jarrut jäähtyivät ja suostuivat irrottamaan otteensa pyörästä.

Mostarin päänähtävyys on sen kaunis kivinen holvisilta

Ennen lähtöä toki katseltiin ympärillemme Mostarissa, joka on kuuluisa kauniista kivisillastaan, joka Bosnian sodassa 1993 pommitettiin hajalle, mutta rakennettiin sodan loputtua uudelleen. Nykyään tämä Neretva-joen ylittävä ja vanhan kaupungin itäisen ja läntisen osan yhdistävä erittäin kuvauksellinen silta on suosittu turistinähtävyys. Mostarin liukkain mukulakivin päällystetty joen varteen keskittynyt vanha keskusta on pieni, mutta hurmaava. Tosin se on ikävä kyllä lähes kokonaan kuorrutettu matkamuistomyymälöillä, jotka peittävät viehättävien rakennusten julkisivut. Täällä kaupattava tavara näyttäisi tulevan samasta tuutista kuin Istanbulin basaarin tuotteet, kovin itämaista rekvisiittaa oli kaupan. Vesipiipuissa poltettava makutupakka, vahva turkkilainen kahvi ja laventelituotteet muodostavat Mostarin tuoksukimaran. Turkkilainen kahvi on muuten asia, jota en suosittele kenellekään vatsahaavattomuutta arvostavalle.

Paula ja Virpi tekivät löytöjä pikkuputiikeista. etenkin koruja ja laukkuja saa Mostarista edullisesti.

Mostarista jatkettiin matkaa Bosnia-Hertsegovinan pääkaupunki Sarajevoon. Oli mielenkiintoista nähdä tämäkin kaupunki, jonka tiesi lapsena vain uutisista sodasta ja siitä, että Matti Nykänen oli käynyt siellä joskus voittamassa olympialaisissa. Bosnian 90-luvun tapahtumat näkyvät niin Mostarissa kuin Sarajevossakin edelleen yhä raunioituneina taloina ja luodinreikien kirjomina seininä.

Sarajevon luodinreikäistä lähiöeleganssia bussin ikkunasta

Sarajevon liepeet alkoivat rähjäisinä ja töhrittyinä betonilähiöinä, jotka seisovat täydellisessä ristiriidassa rinnakkain lasiseinäisten toimistotalojen kanssa. Keskustaan tullessa ilme muuttui hieman siivotummaksi, ja vanhimman osan kaduilla ja kujilla tunnelma oli jälleen hieman itämaihin kallellaan. Kapeiden kujien kätköistä löytyi myös jo muutama hiukan hipsterityyppinen kahvila ja puotikin. Sarajevon varsinaiset nähtävyydet, muutama kirkkorakennus, museot ja kuuluisien Sarajevon laukausten tapahtumapaikka jäivät tällä kertaa katsomatta, sillä vanhankaupungin pikkukaupat ja todella edulliset outlet-myymälät veivät voitot.

Sarajevon vanhankaupungin kuparikuja. Metallista pakotetut pienet kahvikalustot ja astiat ovat suosittu tuliainen Sarajevosta.

Yöksi ajeltiin Doboj-nimisen pikkukaupungin tienvarsimotelliin, jossa hämmentynyt ja kielitaidoton henkilöstö loihti kaikille hienoisen säätämisen jälkeen petipaikan. Ilmeisesti lähinnä kesäkäytössä olevassa majoituksessa oli melkoisen kylmä yöllä, netti oli poikki ja suihkujen toimiminenkin jokseenkin arpapeliä. Ainoa torakkahavainto tehtiin tiettävästi vain pihalla. Tämä yöpymisratkaisu oli kuitenkin järkevin siksi, että päästäisiin sujuvasti jatkamaan aamusta pitkää ajomatkaa Kroatian kautta kohti päätepiste Budapestiä. Kierros alkaa siis olemaan täynnä ja reissu lähenee kovaa vauhtia loppuaan. Osa retkueesta jatkaa Ajokin kyydissä Suomeen saakka, osa lentää kotiin seuraavien päivien aikana.

Sarajevon keskustan läpi virtaa Miljacka-joki. Asutus keskittyy rinteille.

 

Itäblokin Pikavuoro on päättynyt, huomenna kohti ex-Jugoslaviaa

Ajokin Itä-Euroopan valloituksen ensimmäinen puolisko on tänään saatu kunnialla pakettiin. Jatko-osa, entisen Jugoslavian maiden koluaminen aloitetaan heti perään huomenna. Suurin osa Itäblokin etappilaisista lentää huomenna kotiin, osa jatkaa vielä seuraavankin kierroksen. Lisävahvistukset Jugoslavian etapille ovat jo saapuneet tänne Budapestiin, ja saimmepa edellisestä yöpymispaikasta mukaamme uuden yllätysmatkustajankin. Pikavuoron mukaanhan voi edelleen hypätä mistä haluaa ja jäädä pois kun siltä tuntuu.

Pysähdyimme Romaniassa matkalla kohti Unkarin rajaa persoonallisessa Sibiun kaupungissa, jossa monien vanhankaupungin rakennusten kattoikkunat näyttivät aivan silmiltä. En ole aiemmin missään vastaaviin törmännyt.

Eilen pyrittiin ajamaan mahdollisimman lähelle Unkarin rajaa. Yöpymispaikaksi kelpasi Aradin kaupunki, jonne saavuttiin sen verran myöhään, että kaupungin tutkiminen rajoittui löytöretkeen läheiseen Lidliin. Kovin oli samanlainen kuin kotona. Kunnon Pikavuoromeininkiin päästiin kuitenkin majoituksen metsästyksellä, kun ryhmän tiedustelujoukot jalkautuivat Aradin kehnosti valaistuun iltaan herättelemään jo yöpuulle valmistautuneita paikallisia pensionaattien pitäjiä. Hotelleja ei juuri näkynyt, vaan jakauduimme useampaankin bed&breakfast-tyyppiseen majataloon.

Huoltotauolla. Ajokkia ruokitaan ja puunataan. Rajaa lähestyttäessä Jani toimii valuutanvaihtopankkina, kun viimeisillä edeltävän maan valuutoilla ostetaan polttoainetta.

Rajanylitys sujui ilman kommervenkkejä, niin kuin sen EU-maiden välillä tuleekin sujua. Takapakkia tuli kuitenkin heti rajan jälkeen Unkarin puolella. Unkarin moottoriteillä ajettaessa ajoneuvolle tarvitsee ostaa vinjetti, joka on käytännössä tiemaksu. Asiaa tiedusteltiin vero- ja tullikopissa hääränneiltä virkailijoilta, kahdeltakin, että mistäs tämän kyseisen lipareen voisi tällä kertaa lunastaa. Molemmat viittoilivat pientä lenkkiä kopin takaa. Kippari empi, toistakin kautta olisi päässyt, mutta kun kylttikin vielä osoitti virkamiehen osoittamaa paikkaa, bussi käännettiin sinne ja kappas, viisi minuuttia myöhemmin Ajokille oli lätkäisty 253 euron sakko ilman vinjettiä ajamisesta. Rajavenkulat suorittivat siis aivan pokkana laillista ryöstöä valtion nimissä. Autot ohjattiin sumppuun, jossa oli ratsia muutama metri ennen vinjettikoppia. Protestointi ei auttanut. Hampaita kiristellen kaasu pohjaan ja kolehtihaavi kiertämään. Kyllä keljutti, tätä ei odota enää EU:n alueella näkevän.

Improvisoitu illallinen hotellin kattohuoneistossa. Ei olekaan ennen tullut vierailtua kolmen tähden hotellissa, jolla on yhteinen respa autokorjaamon kanssa

Etappien vaihto-operaatiota jäätiin suorittamaan Budapestiin yön yli. Koska ilma oli sateinen ja suurelle osalle matkaajistosta Budapest jo tuttu kaupunki, jäimme lähiöömme pitämään sadetta. Evästä haettiin taas kaupasta, koska kellään ei ollut paikallista valuuttaa ja naapurin pizzerialle ei muoviraha kelvannut. Huomenna katsotaan, josko päästäisiin jälleen raja-asemalle säätämään, tällä kertaa Serbian sellaiselle.

 

 

 

Pientä sählinkiä ja kauniita maisemia matkalla Romaniaan

Uusi aamu, uusi maa, johan tässä paikallaan oltiinkin. Bussissa todettiin, että vähän olikin jo ollut ikävä Ajokin tuttuja penkkejä. Ja koska Pikavuoro ei olisi Pikavuoro ilman satunnaista säätämistä ja vääntämistä, aloitettiin aamu pitkästä aikaa kunnon sähläämisellä. Meille oli Transnistrian rajalla ojennettu brosyyri, joka kehotti turisteja rekisteröitymään viranomaisille 72 tunnin kuluessa maahan saapumisesta. Asian oli tarkoitus koskea vain Transnistrian läpi kulkevia, koska kiusa se on pienikin kiusa, sillä Moldovahan ei tunnusta pikkumaan itsenäisyyttä, vaan sille se on edelleen vain kiusaa tekevä maakunta.

Odottelua, selvittelyä ja hönötystä Oopperatalon pihalla ennen lähtöä.

Tätä kyseistä toimitusta varten keräännyimme aamulla maahantuloasioita hoitavan viraston eteen. Ajokki tukki liikenteen, torvet soivat. Virasto ei ollutkaan siinä missä sen piti. Lopulta selvisi, että homma oli sittenki hoidettu jo Transnistrian rajalla, ja rekisteröintileiman virkaa toimitti pieni passin väliin tuupattu käsinkirjoitettu paperinpala. Paitsi että yhdellä matkustajalla ei ollut tätä paperinpalaa tallella. Eikä sitä saa tästä virastosta, menkää muualle. Bussi parkkiin, ja kahden tunnin odottelun jälkeen asiaa selvittämän lähtenyt kaksikko palasi kikattaen kertomaan ettei koko lappua tarvita sittenkään, koska tiedot ovat sähköisenä tietokannassa. Tietenkin ovat, mutta sitä vain on kovin vaikea näissä byrokratiaa ja leimaamista rakastavissa maissa aina välillä uskoa.

Tien päällä jälleen, kohti Romanian rajaa.

Matkaan päästiin lopulta pari tuntia aikataulusta jäljessä. Ajelimme rajan viertä läpi pikkukylien, joiden tienvarsilla lounasti lehmiä, kalkkunoita ja vuohia. Maasto oli aiempaa kumpuilevampaa ja monin paikoin tietä reunustivat viinitarhat. Lounasta pysähdyttiin nauttimaan Moldovan puolella Cahul-nimisessä rajakaupungissa. Kovin venäläistä oli täällä pääkaupunkiin verrattuna. Kyltitkin muuttuivat kyrillisin kirjaimin kirjoitetuiksi.

Raja häämöttää, bussikuski tuulettaa.

Moldovan rajalla meiltä ei turhia kyselty, passit kerättiin nippuun ja ojennettiin yhdessä auton papereiden kanssa tullikoppiin, josta ne palautuivat ennätysnopeasti. Huokaistiin jo helpotuksesta, Romaniahan on EU-maa, joten sen rajalla ei olisi enää mitään hämminkejä odotettavissa. Väärin luultu. Ajaessamme portista rajakopeille, alkoivat porttien valot vilkkua ja hälytyssireenit huutaa. Hetken pähkäiltyämme ajoimme mekkalasta huolimatta portista läpi. Oikeaa ajokaistaa arvottiin hetki, ja väärinhän sekin meni; olimme kurvanneet suoraan diplomaattikaistalle, ja sehän ei toki käynyt. Pakitimme rahvaan jonoon, jossa selvästi hämmentynyt tullivirkailija pysäytti Ajokin kertoen sen aiheuttaneen portissa säteilyhälytyksen. Pienen maalaisraja-aseman henkilöstö ei tuntunut ymmärtävän hienosta hälytysjärjestelmästään oikein mitään, joten mekin jätimme selittämättä Ajokin mahdollisesti keränneen itseensä Tsernobylin retkeltä maaperää, jonka säteilyarvot ylittivät mittarin herkät raja-arvot. Selvennyksenä mainitakoon, että liikuimme ydinvoimalan suoja-alueella käytetyn säteilyä mittaavan laitteen mukaan koko ajan reilusti alle turvalliseksi määritellyn säteilyrajan alapuolella, joten raja-aseman sensorit oli säädetty erittäin matalankin säteilyn rekisteröiviksi. Tällaista laitetta ei kukaan pikavuorolaisista ollut ennen raja-asemilla havainnut, tosin emme olisi havainneet nytkään, ellei se olisi alkanut huutaa kohdallamme.

Rajakylän raitilla päivystänyttä mummoa ihmetytti kummallinen suomalaisbussi.

Tullivirkailijoiden käytyä Ajokin läpi säteilymittareillaan, jotka eivät reagoineet bussiin mitenkään, saimme helpotukseksemme luvan lähteä. Tilanne oli selkeästi täysin uusi kaikille osapuolille, ja virka-ajan loppuminenkin taisi painaa rajahenkilöstön mieltä. Jollain toisella raja-asemalla asiaa ei ehkä olisi jätetty tähän, mutta ilmeisesti meidät todettiin sen verran vaarattoman oloiseksi porukaksi, että tuskin olisimme Romaniaan ydinjätettä rahtaamassa. Matka jatkui leppoisasti auringonlaskun värjäämien kukkuloiden keskellä suhteellisen hyvää tietä ajellen. Asumukset muuttuivat heti rajan jälkeen hieman vaatimattomammiksi, ja tiellä näkyi aiempaa enemmän hevosvetoisia kulkupelejä. Yöksi jäimme Braila-nimiseen kaupunkiin, ja huomenna jatketaan pienen kaupunkikierroksen jälkeen ajelua kohti Mustanmeren rantakaupunkeja.

Kevyttä pientä iltapalaa hostellin alakerran italialaisravintolassa. Hyvää yötä!

Ajokki on saapunut Minskiin

Aamu valkeni yön ukonilmojen jälkeen aurinkoisena ja suurin osa matkalaisista suuntasi tutkimaan Vilnan keskustaa. Tien päälle lähdettiin puolen päivän jälkeen lentokentän kautta, josta poimittiin mukaan kaksi uutta pikavuorolaista. He pääsivät heti maistamaan omatoimibussimatkailun ehkä rasittavinta puolta, rajalla odottelua ja ihmettelyä.

Sirpa ja Ellu odottelevat Vilnan hotellin edustalla lähtöä. Sirpalla on urakkana pienten suojelusenkelien virkkaaminen kaikille pikavuorolaisille. Ajokillekin on omansa.

Valko-Venäjän rajan tiedettiin jo ennakkoon tarkoittavan mahdollisesti verta, hikeä ja kyyneleitä. Näiltä vältyttiin ainakin suurin piirtein, vaikkakin hämmentävä, hiukan kyykytykseltäkin vaikuttanut sählääminen alkoi jo Liettuan puolella, kun Ajokki-parkaa peruuteltiin kaistalta ja puomilta toiselle.

Tunnin hikisen odottelun ja pienen neuvottelun jälkeen pääsimme Valko-Venäjän raja-alueelle täyttämään maahantulokortteja. Taas odoteltiin. Seuraavaksi matkustajat pyydettiin passijonoon ja matkatavaroiden tarkastukseen, joka tosin oli täysin näennäinen, omalla kohdallani riitti vain rinkan solkien avaaminen ja kielteinen vastaus kysymykseen ”onko alkoholia tai tupakkaa”.

Jännän äärellä. Päästäänkö vai eikö päästä?

Tämän proseduurin jälkeen siirryttiin jännittävimpään osuuteen, eli Ajokin kohtaloon. Janin edelliset kokemukset pikkubussin viemisestä Valko-Venäjälle eivät lupailleet hyvää, vaadittavien paperien määrä oli melkoinen ja jotain saattaisi pinkasta puuttua. Taas odoteltiin, koppalakkeja kuljeskeli edestakaisin eikä mitään tapahtunut. Lopulta hymyilevä Jani saapui paperinipun kanssa takaisin ja matkaa päästiin jatkamaan. Kokonaisuudessaan aikaa rajanylitykseen meni kolmisen tuntia.

Gourmet-illalinen paikallisella huoltoasemalla maksoi vajaa 2 e. Jenni ja Jani setvivät tietulliasioita. Mukaan saatiin maksuista muistuttava piippaava värkki. Kun piipitys yltyy, on aika maksaa lisää.

Nopean huoltoasemaruokailun ja tietullien maksamisen jälkeen päästiin taas tien päälle. Kaatosateiseen Minskiin saavuttiin jo pimeän laskeuduttua. Vuorossa on kahden yön pysähdys, ja varmasti koko reissun, ellei koko Pikavuoron fiinein hotelli, neljän tähden Green City Hotel. Tässä Euroopan edullisimmassa maassa tällaisesta ylellisyydestä köyhtyy 40 euroa per huone. Hotellin toisesta päästä löytyneessä hypermarketissa uhkasi ostostelu lähteä lapasesta ainakin allekirjoittaneella , sillä hintataso oli noin kolmanneksen Suomen hinnoista; kukapa nyt ei haluaisi iltapalaksi lampaanmuotoista kermaleivosta 50 sentillä tai kuohuviinipulloa 2,5 eurolla?

Minskiläisen hypermarketin leivostiski. Tai oikeastaan vain kolmasosa siitä. Valko-Venäjällä käytetään valuuttana Valko-Venäjän ruplaa, 1 € vastaa noin 2,2 paikallista rahaa, joten varsin huokeaa kakkua oli tarjolla.

Kummallisen ristikukkulan kautta sateiseen Vilnaan

Pääsimme aamulla hyvissä ajoin matkaan kohti Liettuaa. Keli oli sumuisen sateinen ja maisemat melkoisen tasaisia, niin kuvainnollisesti kuin pinnanmuodoiltaankin. Latvian ja Liettuan rajalla pysähdyttiin sen verran, että Jani sai ostettua raja-asemalta vinjetin, eli tiemaksulipukkeen. Liettuassa kuorma-, paketti- ja linja-autojen pitää maksaa tiemaksua pääteillä liikuttaessa.

Ristikonratkontatiimissä keksitään tarvittaessa omat sanat ristikkoon, koska ”vikahan on siinä ristikossa, ei meissä”.

Ensimmäinen pysähdys suoritettiin Šiauliaissa. Siellä sijaitseva Kryziu Kalnas, ristikukkula, lienee Liettuan erikoisimpia nähtävyyksiä. Se ei ole maassa ainoa laatuaan, mutta suurin ja tunnetuin. Kukkulan laelle on pikkuhiljaa pystytetty arvioiden mukaan jopa 200 000 erinäköistä ja -kokoista ristiä, jotka on ajan mittaan kuorrutettu rukousnauhoilla, kylteillä ja helyillä. Ristejä on väkerretty mitä mielikuvituksellisimmista materiaaleista, kuten auton tai polkupörän osista, ja osa niistä onkin todellisia käsityötaidonnäytteitä. Kukkulalle on tuotu ristejä tiettävästi jo 1800-luvun alusta lähtien, ja ne symboloivat uskonnollisuuden lisäksi myös vastarintaa ulkoisia valloittajia vastaan. Maan ollessa Neuvostoliiton vallan alaisena, ristikukkula koetettiin lanata maan tasalle, mutta liettualaiset jatkoivat sinnikkäästi ristien pystyttämistä.

Ristien määrä on käsittämätön. Niitä on kukkulalla paikoitellen monta kerrosta. Suurimmat ristit ovat usean metrin korkuisia, pienimmät vain muutamia senttejä.

Vaikka alueella vallitsi jonkinlainen omanlaisensa harras tunnelma, ja kukkulan huipulla monet paikalliset pysähtyivät selvästi hiljentymään Neitsyt Marian patsaalle, jäi paikasta hieman ristiriitainen maku. Turistiryhmät ovat todellakin löytäneet paikan, ja vaikka sen näkemisestä ei varsinaista pääsymaksua kehdatakaan nyhtää, on pyhän paikan edusta muutettu markkinapaikaksi ristikojuineen ja meripihkamyymälöineen. Hieman hämmästystä herätti myös poistuttaessa karhuttu reilu 7 euroa, joka piti maksaa ennenkuin alueelta pois johtavan tien puomi aukeni bussille.

Kukkulalla risteili sinne tänne ristien ympäröimiä kujia.

Vilnaan saapuessamme sade oli jo sen verran rankkaa, että suurin osa porukasta katsoi parhaimmaksi jäädä hotellille viettämään iltaa. Itse hyppäsin kolmen muun innokkaan kanssa taksiin ja teimme pikavisiitin Vilnan vanhaan kaupunkiin. Keskustassa oli meneillään pienimuotoinen kaupunkifestari, ja ainakaan paikallisia faneja ei tuntunut sade haittaavan, sen verran railakasta meno lavan edessä oli.

Ei taittunut reportterilta liettuan kieli edes kertosäkeeseen yhtymisen vertaa, paikalliset osasivat koko kappaleen ulkoa.

Matka jatkuu huomenna kohti Valko-Venäjää, pitäkää peukkuja että rajaviranomaiset kohtelevat meitä silkkihansikkain, tai tarkemmin ajatellen ei mielellään ainakaan kumihansikkain, ja päästään sujuvasti jatkamaan linja-autoilua kohti Minskiä.

Lähtötunnelmaa tossuissa

Tasan viikko lähtöön, aletaan olla jännän äärellä! Se taitaa olla aika kaivaa reissukassit tuulettumaan, hinata matkavakuutukset tappiin ja alkaa viritellä istumalihaksia virkeiksi Ajokin penkkejä varten.

Bussi on siis menestyksekkäästi katsastettu, viisumiasiat hoidossa ja laivaliput taskussa. Karavaani lähtee liikkelle perinteisesti Salon torilta, lauantaina 2.9 klo 8.30, jolloin matkalaisille voi tulla huikkaamaan vielä viimeiset reissutoivotukset ja tuliaisten kinuamiset. Helsingissä meille voi tulla vilkuttamaan Katajanokan terminaalille, jonne saavumme noin klo 10.30. Laiva kohti Tallinnaa lähtee 11.30.

Itse odotan reissulta etenkin Tsernobylin ydinvoimala-alueella vierailua, salaperäistä Transnistriaa ja itselleni täysin vieraissa maissa, Ukrainassa ja Valko-Venäjällä, vierailua. Myös Romanian kiemuraiset vuoristotiet ja komeat maisemat kiinnostavat. Ja mikä ehkä parasta, pääsee taas järmäämään vanhojen pikavuorolaisten kanssa ja tutustumaan uusiin. Kohta mennään!