Browsing Category

Albania

Huikaisevat maisemat vaativat veronsa Bosniassa

Dürresissa aloiteltiin aurinkoista aamua erinomaisella aamiaisella. Tällä kertaa emme ehtineet jäädä nauttimaan tämän satamakaupungin ja nykyään etenkin paikallisväestön suosiman lomakohteen kieltämättä houkuttelevasta hiekkarannasta, vaan Ajokki käännettiin kohti Albanian pääkaupunki Tiranaa.

Kalastajat selvittelevät verkkojaan Dürresin aamuisella rannalla. Turistit ihmettelevät toimitusta vieressä.

Koska edessä oli pitkä ajopäivä ja pääkaupungin sisääntuloväylä kärsi pahasta ruuhkasta, jäi Tiranan tutkimiselle vain tunti aikaa. Tämä on toki niin suuren kaupungin kartoittamiseen kohtuuttoman vähän, mutta eipä Tirana kovin must see-nähtävyyksillä juhlikaan. Patsaita, suuria aukioita ja muistomerkkejä; kovin neuvostohenkistäkin, toisaalta tyylikkäitä puistokahviloita ja leppoisia kävelykatuja.

Tiranan pyramidi, aikoinaan diktaattori Hoxhan pyramidina tunnettu ja museona palvellut rakennus oli aikoinaan Tiranan kallein yksittäinen rakennushanke. Joidenkin lähteiden mukaan siitä piti tulla Hoxhan mausoleumi, mutta virallista tietoa tästä ei ole.

Tiranasta poispääsy oli jokseenkin tuskaista. Tien tukki kolari, kiertoreitin matalalla riippunut sähkökaapeli. Bussia hivuteltiin jälleen pitkin pikkukujien reunoja. Lämpötila Ajokissa hipoi 30 astetta, aurinko porotti armotta koko pitkän suoran tien rajakaupunki Shkoderiin. Matkalla näimme useita ratsioita ja poliiseja sakottamassa paikallisia kuljettajia, mutta meihin poliisit eivät kiinnittäneet mitään huomiota. Tämä on yleensä johtunut siitä, ettei yhteistä kieltä löydy, eivätkä poliisit jaksaa edes yrittää.

Sometauko Tiranassa. Lähes kaikissa kahviloissa ja ravintoloissa on wifi-yhteys, ja hyvä niin sillä mobiilidatalla asiointiinhan täällä ei sen hinnan vuoksi ole mitään asiaa.

Shkoderin laitakaupunki alkoi lähes hökkelikylänä. Liikenneympyrää kansoitti lauma lehmiä kellot kaulassa. Albanialaisten kaupunkien reuna-alueiden ja kylien yleisin yksityisyrittäjyyden muoto näyttää olevan autopesulan pito. Alkusijoitus ei liene kovin suuri, käsin kirjoitettu kyltti ja vesiletku, siinäpä se. Keskustasta löytyi kuitenkin soma kävelykatu ravintoloineen.

Albanialaisista yli puolet on tilastojen mukaan muslimeja, ja vaikka moskeijoita näkyykin melko tiheään, ei uskonto näy katukuvassa oikeastaan mitenkään.

Albanian ja Montenegron rajalle saavuttiin jo pimeyden laskeuduttua. Näillä leveysasteilla alkaa hämärtää jo kuuden-seitsemän maissa. Maisemareitillemme osuneella pienellä ja sumppuisella raja-asemalla ei tullut yllätyksiä, vaan kaikki sujui niin kuin pitääkin, ja matkaa päästiin jatkamaan Montenegron pääkaupunki Podgoricaan. Yöpaikkoja ei ollut varattuna kuin yhdellä seurueella, eikä oikein muutakaan suunnitelmaa, joten lyhyen palaverin jälkeen päätettiin lähteä kokeilemaan onneamme, josko samaisesta hotellista löytyisi peti kaikille. Löytyihän sieltä lopulta.

Budvan kuuluisin näkymä. Tältä kaupungin edustan pikkusaarelta voi kuulemma lunastaa itsellen hotellimajoituksen nelinumeroisella summalla yöltä.

Koska Podgoricankaan ei voi sanoa yltiöomaperäisillä nähtävyyksillä pääsevän keulimaan, otettiin kohteiksi suoraan Montenegron kuuluisammat maisemat, Budva ja Kotor. Budvan kaunis vanhakaupunki ja hiekkaranta käytiin jo viime Euroopan etapilla nopeasti katsastamassa ja hyväksi toteamassa, joten tällä kertaa aikaa varattiin sekä kaupunkikierrokselle että uimiseen. Rannassa ihasteltiin upeita jahteja. Budvakin sitten viime näkemän laajentanut turistialuettaan myös vanhankaupungin ulkopuolelle ja siistinyt liepeitään.

Meri ja Paula uimassa Budvan vanhankaupungin rannassa.

Koko rantareitin maisemat pääkaupungista Kotoriin ovat huikaisevat. Auringon kultaamat ja punatiilisten talojen täplittämät kallioiset vuorenrinteet putoavat jyrkkinä turkoosina kimmeltävään mereen. Rinteillä kasvaa pylväskatajia, laaksoissa kasvatetaan viiniköynnöksiä. Kotorin vuorien ympäröivä lahti oli vetäytynyt matalalla riippuvien pilvien ja hienoisen usvan syliin, vaikka aurinkoisesta Budvasta ei matkaa sinne kertynyt kuin kolmisenkymmentä kilometriä. Vuorilla kiemurtelevat linnanmuurit, vanhankaupungin kapeat kujat ja rannan loistojahdit turkoosissa vedessä tekevät Kotorista valokuvaajan paratiisin. Toki näistä persoonallisista maisemista osataan myös rahastaa, bussilla ei lahdenpohjukkaan ollut asiaa ilman 15 euron lupaa, ja ravintoloissa ja kaupoissa on muuhun maahan verrattuna kolminkertaiset hinnat.

Kotor

Montenegron ja Bosnian raja-asema sijaitsee huikeissa maisemissa vuoristotien varrella. Montenegrosta ulosleimaus sujui moitteetta, mutta Bosnia-Hertsegovinaan ajettaessa tullivirkailija keksi vaatia täyttämättömästä lomakkeesta 152 euron sakkoa. Tämä siitä huolimatta, että kyseinen paperi oli mukana vain varalta ja sitä vastaava asianmukaisesti täytetty. Toinen virkailija puisteli päätään toisen vaatimukselle. Lopulta riitti 20 euron maksu, josta oli turha kuittia odotella. Näköjään näillä pienemmillä raja-asemilla ei vielä ihan EU-kelpoisesti käyttäydytä. Valtaväylille sijoittuneilla rajapisteillä ei tällaista toimintaa viime reissullamme ollut.

Montenegron ja Bosnia-Herzegovinan rajaseudun maisemissa ei ollut valittamista.

Meidän oli tarkoitus saapua illalla kymmenen maissa Mostarin kaupunkiin. Tien nousi ja laski, korvat menivät lukkoon ja loksuivat auki. Jyrkkä ja useamman kilometrin jatkunut alamäki oli kumminkin liikaa Ajokin jarruille. Janin jarruttaessa vastaantulevan rekan vuoksi kuului kova paukahdus ja nakutusta. Toinen takajarru oli hirttänyt kiinni. Auto seis ja ulos. Käryävää jarrua koitettiin jäähdytellä kaatamalla vettä sen päälle ja liikuttelemalla bussia edestakaisin, mutta jumissa oli ja pysyi.

Pudotus kauniista maisemista bussinkorjaukseen pilkkopimeän maantien varrella on melkoisen äkkijyrkkä.

Hetken pähkäiltiin ja tultiin siihen tulokseen, ettei tänään olisi enää mitään tehtävissä. Meillä kävi uskomaton tuuri, sillä ensimmäisestä autosta, jonka pysäytimme, löytyi apua. Sen kuljettaja soitti tutulleen, joka omisti bussin ja pystyi noutamaan meidät ja viemään Mostariin 40 kilometrin päähän. Lisäksi bussinkuljettaja otti mukaan kaverinsa, ja hän taas sattui olemaan mekaanikko jonka kanssa Jani sopi huomenna korjaavansa bussin. Onneksi bussi myös saatiin pysäytetyksi paikkaan, jossa se ei ole haitaksi muulle liikenteelle, ja sitä päästään korjaamaan siirtämättä. Nyt ei auta muu, kuin jäädä odottelemaan, miten ja millaisella aikataululla päästään jatkamaan matkaa.

 

Mutkia, mäkiä ja nähtävää tiellä Dürresiin

Aamu alkoi omalta osaltani kunnon amatöörisähläyksellä. Olin sovitussa tiehaarassa sovittuun aikaan odottelemassa, mutta Ajokkia ei näkynyt ei kuulunut. Kärsivällisyyteni kesti 20 minuuttia, jonka jälkeen lähetin Janille ihmettelysävyisen viestin, jossa tiedustelin lähdön viivästystä. Vastaus oli pikainen: siirräpä kellosi pois Kreikan ajasta takaisin Albanian aikaan, joka siis on tunti vähemmän kuin eiliseltä Korfun reissulta puhelimeni kelloon jämähtänyt aika. Älyluurithan yleensä ymmärtävät vaihtaa aikavyöhykettä itsestään, ja olen kuvitellut homman olevan jokseenkin pomminvarma systeemi, vaan täälläpä kännykkäverkot menevät sen verran päällekäin, että tätä sekaannusta jostain syystä tapahtuu useinkin Sarandan ja Korfun välillä. Puhelinten kentät saattavat hyppiä verkosta toiseen. No, ainakin reportteri oli kerrankin etuajassa aamulähdössä.

Liian tiukka mutka, sortuva tienreuna ja kuoppa matkalle lähteelle. Ajokille asetellaan lankkua renkaan alle etukulman raapaistua kiveen.

Seuraava selkkaus saatiin aikaiseksi bussin taittelusta pois paikoitusalueelta. Piha oli topakan mammastin valvonnan alaisuudessa, ja täti lähetettiin hakemaan liian lähelle ulosajoaukkoa parkkeerannutta siirtämään kotteronsa kauemmas. Autonomistajaa ei voinut ripeäksi kutsua hyvällä tahdollakaan, ja siirrosta huolimatta käännös kapealle kujalle meni tiukille. Sivupeilin ja talonseinän väliin jäi kuitenkin se reissulla tutuksi tullut riittävän tilan määritelmä, hesarin mentävä väli.

Ensimmäiseksi pysähdyspaikaksi oli katsottu Sarandan lähellä iloisen turkoosina pulppuava lähde, Syri kalter, eli suomeksi ”Sininen silmä”. Olin käynyt paikan jo edellisenä päivänä katsomassa ja todennut sinne parkkeeranneen muitakin busseja kehnosta ja kuoppaisesta tiestä huolimatta. Päätettiin siis ajaa paikanpäälle, koska portilta oli parin kilometri matka lähteelle. Ajokissa on kovin pieni maavara, eikä ole enää yhden käden sormilla laskettavissa ne kerrat, jolloin bussiparan pyörien alle on aseteltu milloin mitäkin vanerinpalaa jotta se selviäisi epätasaisen maaston haasteista. Tiukat mutkat ja säänpieksemä tie osoittautuivat lähes mahdottomaksi yhdistelmäksi, mutta Janin kylmäpäisyys ja uskomattomat hermot pelastivat meidät jälleen kerran pulasta ja bussi saatiin kuin saatiinkin keploteltua perille ja takaisin.

Paljon ei kyljen ja kallion väliin jäänyt rakoa

”Sininen silmä” osoittautui näkemisen arvoiseksi. Paikka näyttää lähes tropiikista lainatulta. Lähteestä pulppuaa vettä 50 metrin syvyydestä, ja se on todella vangitsevaa katseltavaa. Lähteeltä vesi juoksee alas kirkasvetisenä jokena, ja kaupunkilaiset saavat siitä juomavetensä.

Lähdettä ympäröivä luonto on vehreää ja kaunista ja siellä asustaa monenlaisia harvinaisia perhosia. Kauneimmillaan alue on keväisin rinteiden bougainville-kasvien kukkiessa.

Vielä muutamia vuosia sitten lähde oli lähinnä paikallisten tiedossa, ja paikalla käytiin mm. uimassa. Nyt se, niinkuin lähes kaikki muukin toiminta alueella on kielletty ja turisteja rahdataan paikalle bussilasteittain.

Lähteeltä otettiin tiukka käännös vuoristoteille kohti yhtä Albanian kuuluisimmista kaupungeista, historiallista Gjirokastëria. Tiet kiemursivat vuorten kylkiä ylös ja alas. Teillä on matalat kaiteet, mutta pudotusta tienreunasta on paikoin kymmeniä metrejä kohtisuoraan alas. Maisemat olivat jälleen huikaisevan kauniit. Näillä teillä ei aina puhuta kilometrimääristä, vaan etäisyyksiä mitataan usein ajassa. 44 kilometrin taittamiseen vierähti puolisentoista tuntia.

Karun kaunista vuoristomaisemaa matkalla Gjirokasteriin.

Gjirokasterin vanha kaupunki linnoineen kuuluu Unescon maailmanperinnekohteisiin. Kaupunkikuvaa hallitsee korkean kukkulan päältä valtava ottomaanien keskiaikainen linnoitus. Linnoituksiahan tässä on nähty pitkin matkaa, mutta tämä oli kyllä ehdottomasti näyttävin. Sen sisäpihalta löytyi erikoinen yksityiskohta, amerikkaisen sotalentokoneen raato, jonka tarina vaihtelee lähteestä riippuen. Albanialaiset itse suosivat versiota, jossa kone pakotettiin alas ja pidettiin näytillä voitonmerkkinä länsimaisia vihollisia vastaan. Kyse saattoi toki olla pakkolaskustakin. Kaupungista löytyy myös muuta tutkittavaa, mm. vanhojen akvaduktien jäännökset sekä kylmänsodan aikaisia tunneleita.

Linnan holvikaaret kohoavat parikymmenmetrisinä.

Kiipeäminen liukkaita mukulakivipolkuja ja rappuja myöten otti voimille. Linna sijaitsee yli 300 metrin korkuisella nyppylällä.

Gjirokasterilta otettiin suunnaksi Dürres. Koska päivän teemaksi oli jo vakiintunut säätö ja sählinki, ei tästäkään osuudesta selvitty täysin ongelmitta. Vanhan tien rinnalle oli alettu rakentamaan uutta, ja jos valitsemaan pääsee niin kukapa ei mielummin uudella ajelisi. Paitsi jos se on edelleen kesken. Paikalliset olivat ottaneet uuden pätkän käyttöön omin lupinensa, koska henkilöautolla pääsi näppärästi kiertämään tielle asetellut järeät betoniporsaat. Bussilla ei päässyt, peruuteltiin puolisen kilometriä nöyränä takaisin vanhalle tielle. Tienhaaraa tutkailtaessa huomattiin sitten jo kaadetut kiertotien merkitkin.

Ajokkia hivutetaan umpikujaan päättyneeltä tienpätkältä oikealle reitille yli hieman turhan korkean tienreunuksen.

Illansuussa saavuttiin lopulta ehjinä Dürresin rantakaupunkiin. Paikka oli tuttu jo viime Euroopan etapilta, ja koska kukaan ei kaivannut enää enempää stressiä, valittiin sama hotellikin kuin viimeksi. Se sentään löytyi yhä tutulta paikaltaan, mutta yllättävän paljon oli kaupunkia ehditty kahdessa vuodessa ehostamaan. Viime käynniltä oli yhä tuoreessa muistissa lähinnä heikosti valaistut kadut, joilla sai tosissaan varoa putoamasta avonaisiin sadevesikaivoihin, joiden kannet olivat kelvanneet pitkäkyntisille romuraudaksi myytäväksi. Kauppoja, hotelleja, ravintoloita ja myyntikojuja oli nousuut aiemmin kovin rapistuneille ja hylätynoloisille tonteille. Kadut oli kunnostettu ja siistitty. Muutos on tapahtunut uskomattoman nopeasti, reilussa kahdessa vuodessa, joka vaikuttaa suoranaiselta ihmeeltä tässä keskeneräisen rakentamisen luvatussa maassa.

 

Albanialaista rantaelämää ja pikavisiitti Korfulle

Sarandaa ei turhaan kutsuta Albanian Rivieraksi. Tämä hevosenkengän muotoinen vuorten ympäröimä, jyrkkärinteiseen lahdelmaan syntynyt rantakohde sijaitsee Kreikan Korfua vastapäätä, kapeimmillaan vain kolmen kilometrin päässä siitä. Saranda olikin aikoinaan portti eurooppalaisturisteille päästä kurkistamaan edes etäältä suljetun Albanian elämään. Sosialismin jyllätessä Saranda toimi puolue-eliitin lomanviettopaikkana.

Lekuresitin linnasta on komeat näkymät alas rantaan. Linnassa toimii nykyään ravintola ja rinteiltä voi bongailla Hoxhan aikaisia bunkkereita.

Sarandaa rakennetaan edelleen. Mitä ylemmäs rinnettä kulkee, sitä enemmän tulee vastaan puolivalmiita betonihökötyksiä. Monissa taloissa tai hotelleissa on jo toimintaa, vaikka harjateräkset törröttävät katoilla. Asialla on paikallisten mukaan tekemistä jonkinlaisen verotussysteemin kanssa; rakennuksesta maksetaan verot vasta kun se on valmis. Ilmeisesti viimeistelyä voidaan venyttää hyvinkin pitkään. Saranda on kompaktin kokoinen, mutta sen jyrkkiä rinteitä vaellellessa saa kyllä hien pintaan, jos on erehtynyt valitsemaan majoituksen kovin korkealta. Tiet ovat melko vaihtelevassa kunnossa. Eläväinen rantabulevardi ja turkoosinsininen Joonianmeri ovat kuitenkin kuin mistä tahansa Välimeren rantakohteesta. Sillä erotuksella, että Sarandassa hinnat ovat noin kolmasosan vastaavien paikkojen hintatasosta. Paikalliset ovat todella avuliaita ja ystävällisiä, vaikka yhteistä kieltä ei aina olekaan. Kaveri, jolta vuokrasin asunnon kolmeksi päiväksi, kuskasi minua kauppaan ja pankkiautomaatille ollessani ensimmäisenä iltana aivan hukassa ja eksyksissä. Rinteitä ei tee mieli lähteä pimeään aikaan tottumattomana kapuilemaan, sillä tiet ovat osin hyvinkin kyseenalaisessa kunnossa ja katuvalaistus paikoin onnetonta varsinaisen ydinkeskustan ulkopuolella. Täällä pitkään asuneiden ulkomaalaisten ja paikallisten asukkaiden mukaan Sarandassa ei kuitenkaan tarvitse pelätä iltaisinkaan liikkumista, sillä rikollisuutta ei juurikaan ole. Eipä kyllä silti tehnyt mieli lähteä kokeilemaan onneaan.

Sarandasta voi tehdä retkiä läheisille autiorannoille ja saarille lähes millaisella veneellä tahansa. Pikavuorokin harkitsi oman purjeveneen vuokrausta, mutta demokraattinen enemmistö valitsi lautan Korfulle.

Perjantaipäivää Pikavuorolaiset viettivät kaikki tahoillaa auringosta ja lämmöstä nauttien. Reportteri tapasi aiemmille etapeille osallistuneita pikavuorolaisia, joista yhdellä on täällä asunto. Ulkomaalaiset ovat ostaneet runsaasti edullisia lomakoteja Sarandasta, ja buumin voinee odottaa vain kiihtyvän kun alueelle suunnitellun lentokentän rakennustyöt alkavat. Sarandassa ja sen ympäristössä on valtavasti historiallisesti kiinnostavaa katseltavaa, tärkeimpänä Butrintin arkeologinen alue, josta on kaivettu esiin valtavan amfiteatterin jäännökset. Keskiaikaisesta luostarista, josta Saranda on saanut myös nimensäkin, on valitettavasti jäljellä enää rauniot, sillä se joutui toisen maailmansodan aikana vahingossa pommitusten maalitauluksi.

Maaseutukierroksella. Koira vahti tiukasti laumaansa ja asettui automme ja lehmien väliin.

Lauantaiseksi sovittiin halukkaille päiväretki Korfun saarelle. Pikavuorollahan pääsääntöisesti jokainen vastaa itse omasta ohjelmastaan pidemmillä pysähdyksillä, mutta joskus koitetaan mahdollisuuksien mukaan järjestää myös yhteistä aktiviteettiä. Korfulle pääsee kantosiipialuksella puolessa tunnissa, suuremmalla aluksella reilussa tunnissa ja hintaa edestakaiselle matkalle tulee 38 euroa.

Korfun päänähtävyys, linnoitus, olikin juuri tänään kiinni.

Kreikkaan kuuluvalla Korfulla liikkuu hop on/hop off-busseja, joilla voi kulkea saarta ympäri ja osa hyödynsi tätä kuljetusmuotoa. Me valitsimme kävelyn. Vanhakaupunki, sitä ympäröivät kivikkoiset rannat ja krääsäkojukeskittymät ehti hyvin tarkastella 7 tunnin päiväretken aikana. Italiaslaistyylisessä vanhassakaupungissa näkyy vaikutteita brittien ja ranskalaisten siirtomaa-ajoilta ja se kuuluu myös Unescon maailmanperintökohteisiin. Hieman rupsahtaneet, säänpieksemät koristeelliset rakennukset ja kapeat kujat kätkevät sisäpihoilleen ja aukioilleen kutsuvia ravintoloita, viinibaareja ja kahviloita. Näissä paikoissa toki osataan ottaa turisteilta rahat pois: hinnat saivat Sarandan edullisuuteen tottuneet pikavuorolaiset manailemaan: Neljä euroa kupista kahvia alkaa mennä jo yli ymmärryksen, vaikka olisi kuinka kivat ja somat puitteet sen puolen desin pikasumpin imeskelyyn.

Vanhan kaupungin kujilla riittää tutkittavaa. Ja eksyttävää.

Tällaisilla päiväretkillä paikkojen tutkiminen jää toki aina hyvin pintapuoliseksi, mutta ainakaan itseeni Korfu ei sen kummempaa vaikutusta tehnyt. Ehkä odotin jotain klassisempaa Kreikka-tyyliä. Kaunista siellä toki on. Vesi kimmeltää smaragdinvärisenä ja uskomattoman kirkkaana, rantamuureilta pääsee pulahtamaan uimaan sieltä täältä ja vanhankaupungin pikkukujat houkuttelevat eksymään.

Takaisin Korfulta seilatessa päästiin ihailemaan auringonlaskua merellä.

Kilejä, kilpikonnia ja kantturoita tiellä Kreikasta Albaniaan

Skopjesta otettiin suunta kohti etapin eteläisintä maata, Kreikkaa. Matkan varrella koukattiin kuvankauniin Ohrid-järven kautta, sillä Pikavuoro on käynyt toteamassa paikan upeaksi jo kerran aiemmin. Sillä reissulla käytiin katsomassa vain rantaa, mutta nyt päätettiin kurkata Ohridin kylänkin kuulumiset.

Ohrid-järven postikorttimaisemissa

Tie halkoi jälleen komeita vuoristomaisemia. Jani osaa arvostaa kauniita näkymiä, joten Ajokin reitit eivät aina kulje suorinta tietä, joka useimmiten tarkoittaisia moottoriteitä, vaan matkaa pyritään mahdollisuuksien mukaan taittamaan mielenkiintoisemmissa maisemissa. Ohridin rantabulevardilla riittikin yhä elämää, vaikka varsinainen sesonki taitaa jo olla ohi. Veneretkiä kaupattiin rannassa ahkerasti, mutta pikavuorolaiset tyytyivät nautiskelemaan runsaan lounaan ja pienen sulattelukävelyn jälkeen matka jatkui kohti Kreikan rajaa.

Ohridin kylä ja samanniminen järvi kuuluvat Makedonian suosituimpiin vierailukohteisiin.

Kaupungin talojen kuisteja varjostavat viinirypäleköynnökset. Puutarhoista bongaattiin myös kiivi- ja granaattiomenapuita.

Makedonian ja Kreikan rajanylitys vei yllättävän kauan. Viivyttelyä ja kyselyä. Mahtoiko syynä sitten olla se, ettei meillä ollut antaa rajamiehen pyytämää kahvipakettia asioita jouduttamaan. Jonkunlaiseksi tulliveroksi busseille nimetty maksu sentään saatiin Ajokista nyhdettyä Kreikan puolella rajaa. Ihan vain muutamia vitsejä Kreikan lainoista ja veloista saatettiin heittää Ajokin lopulta saadessa jatkaa matkaa kohti yöpymiskylä Kastoria.

Kreikkaa lähestyttäessä havupuumetsät hallitsivat maisemia.

Perillä oltiin melko myöhään ja oli jo pimeä. Matkalaiset majoittuivat muutamaan tienvarsihotelliin. Itse päätin nukkua bussissa, jossa siihen on erinomaiset edellytykset ja tällaisilla vain yön yli kestävillä pysähdyksillä ei aina tunnu järkevältä maksaa hotellista. Suunnitelmat muuttuivat aamulla jälleen lennosta, sateinen Kastoria päätettiin jättää väliin ja metsästää aurinkoisempaa ilmanalaa Ioanninan kaupungista, joka osoittautuikin varsin kiinnostavaksi kaupungiksi linnoineen ja rantabulevardeineen.

Täällähän näyttää jo ihan Kreikalta. Ioaniniassa nautiskeltiin aidoista kreikkalaisista salaateista auringon lämmittämällä mukulakivikujalla.

Ioanninan vanhankaupungin linnoitus vartioi kaupunkia veden äärellä. Järvelle olisi päässyt myös veneretkelle läheiseen saareen, mutta Pikavuoron aikataulut eivät tällä kertaa antaneet periksi veneajelulle.

Kreikka-osuus oli suoritettu, nokka kohti Albaniaa. Tie jatkui kiemuraisena ja loppua kohden jo melko huonokuntoisenakin. Jarrua painettiin milloin kuoppien, milloin tiellä märehtivän lehmän takia. Kreikan ja Albanian rajalla tulliväen suhtautuminen meihin oli edellistä rajaa mukavampaa, ja siellä selvisi että meille määrätty 45 euron maksu oli tosiaan asiaton, eikä koskenut Eu-kansalaisia. No, näitä sattuu. Ongelmaksi rajalla meinasi muodostua vain järjetön töyssy, jonka yli varsin vähällä maavaralla varustettu Ajokki hivutettiin hyvin varovasti. Tie Albanian rantakohde Sarandaan kulki läpi laaksojen ja kukkuloiden, joilla laidunsi lampaita ja kilejä. Yhtäkkiä keskellä tietä seisoi rekka hätävilkut päällä. Jani painoi jarrua. Rekan takaovi avautui ja sieltä alkoi virrata ulos kilejä ja paimenkoiria. Kun lauma oli saatu paimenineen ulos, luukut kiinni ja matka jatkui. Seuraava äkkipysähdyksen aiheutti tiellä mönkivä kilpikonna. Jennin eläinpartio kiikutti konnan turvaan. Käännyimme rantatielle kohti Sarandaa, kun paikallinen pakettiauto yhtäkki kiilasi ohitsemme ja sulki tien viittoillen meitä pysähtymään. Yhteistä kieltä ei ollut, mutta viesti oli selkeä, tie oli poikki. Pakki päälle ja parisataa metriä peruuttelua. Auringonlaskun bongausreitiksi suunniteltu rantatie saatiin unohtaa, mutta perille Sarandaan kuitenkin päästiin suunnitelmien mukaisesti.

Taukojumppaa!

 

Maanantai Montenegron serpentiiniteillä

 

Ti 14.4.2015, Dubrovnik (HR)
Albania, tuo satojen autopesuloiden maa jäi tänään taakse kun ylitime puolen päivän maissa Montenegron rajan. Aikanaan Kosovossa, pääosin albanialaisten kansoittama alue muuten sekin, noita pesuloita näytti olevan myös todella paljon. Mistähän näille kaikille pienyrittäjille löytyy ajonuvoja pestäväksi, sitä en tiedä. Jostain syystä tämä liiketoiminta-ala näkyy kuitenkin olevan poikkeuksellisen suosittu myös Albaniassa.

Vaika Albaniakin oli tavallaan ennakko-odotuksiin verrattuna positiivinen yllätys, eron Montenegroon huomasi selvästi. Montenegro lienee maana vauraampi, tai ainakin paremmin järjestäytynyt kuin naapurisa. Roskat ovat roskiksissa, rakennukset ja tiet verraten hyvin pidetyn näköisiä. On siistiä. Albaniassa kun jäteuolto näkyi toimivan sangen kehnosti, ja erityisesti jokivarret olivat aivan täynnä roskaa. Pidimme juuri ennen rajaa lyhyen tauon, jolloin näemmä joku rakennusmies oli juuri kippamaassa rakennusjätettä läheiseen vesistöön. Tapa lienee Albaniassa niin yleinen, ettei sitä mitenkään edes peitellä tai hävetä.

Lähes koko matkan Montenegrossa tie kulki hyvin lähellä Adrianmeren rantaa. Hienoja maisemia. Tie, vaikka olikin hyväkuntoinen, oli verraten hidasta ajettavaa johtuen johtuen jatkuvista nousuista ja laskuista. Aurinko paistoi. Itse asiassa jos hiljattain julistin kevään saapuneeksi, nyt sitten varmaankin on jo kesä. Bussissa alkoi olla jopa kuuma. Katossa olevat puhaltimetkin piti jo käynnistää, mitä ei ole Afrikan jälkeen tehdä. Aika nopeasti näyttää säätila eteläisessä Euroopassa vaihtelevan, vastahan kärsimme kylmästä.

 

150414-1

Albanian aamupäivässä liikennetilanteita aiheutti maantiepyöräilykilpailu.

 

150414-2

Viimeinen tauko Albaninan puolella.

 

150414-3

Hmm, ahdasta on… Montenegron tiestö oli osin kapeaa. Rantaan päästyämme tie leveni.

Pidimme Montenegrossa lounastauon ensin paikassa nimeltä Bar – viihtyisä rantabulevarsi, paljon ihmisiä liikkeellä, vaikka varsinainen turistiausi ei liene vielä alkanutkaan. Taisivat olla paikallisia. Tästä noin tunnin ajomatkan päässä oli Budva, jossa jaloittelimme myös hiukan katsastaen kaupungin sataman ja kapeakujaisen vanhan kaupungin. Ihan viihtyisältä vaikuttavia paikkoja molemmat, vaikkakaan eivät kovin suuria. Sää suosi meitä myös täällä. Terassikelit.

Jos Montenegro vaikutti yleisilmeeltään Albaniaa huolitellummalta ja siistimmältä, niin näkyi tämä myös hintatasossa. Hinnat olivat ainakin meidän pysähdyspaikoissamme nähdäkseni jonkin verran korkeammat kuin Albanian puolella. Vaikka maa ei olekaan euromaa, siellä siitä huolimatta käytetään euroja. Pieni maa on kaiketi todennut oman valuutan hankkimisen liian työlääksi urakaksi ja ottanut suosiolla käyttöön Euroopan yhteisvaluutan vaikka ei edes ole Euroopan unionin jäsen. Ehkä tämä on loogistakin, käytettiinhän entisessä Jugoslaviassa maan sisällissodan jälkeen – ja ilmeisesti aikanakin – maksuvälineenä yleisesti Saksan markkoja. Siirtymä niistä euroon on aika johdonmukaista.

Päivän päätteeksi ajoimme vielä Kroatian puolelle Dubrovnikiin, jossa olimme perillä vasta yhdeksän maissa illalla. Paljon on kaupungissa korkeuseroja ja portaita. Sekä Albanian ja Montenegron että Montenegron ja Kroatian rajojen ylittäminen oli verraten helppoa. Albanian vastaisella rajalla maat olivat jopa yhdistäneet voimansa ja molempien maiden viranomaiset toimivat samalta raja-asemalta käsin. Autoilijan ei siis tarvitse pysähtyä kahdella kopilla peräkkäin.

Passit katsottiin molemmilla rajoilla, mutta auton papereita ei sen tarkemmn syynätty, saati sitten että matkatavaroita olisi ruvettu penkomaan. Näyttää jälleen siltä, että EU:n kansalaisten on perin helppo matkustaa suomalaisella bussilla, niin vanha kuin tuo bussi onkin. Näky ei kohota enää kulmakarvoja, kuten joissain kaukaisemmissa ja oudommissa paikoissa on saattanut käydä.

Ripeää marssivauhtia pidetään yllä tänäänkin. Dubrovnik katsastetaan ensin ja iltapäivällä matka jatkuu kohti muun muassa sillastaan kuuluisaa Bosnian Mostaria. Dubrovinkista kyytiin hypää myös uusi matkustaja, joten lukumäärämme kasvaa ainakin joksikin aikaa yhdellä.

 

150414-4

Budvan satamaa, taustalla jahteja. Niitä oli näemmä tullut tänne parkkiin Keski-Amerikan Belizestä asti.

 

150414-5

Ikkunaostoksia Budvan vanhassa kaupungissa. Kadut olivat perin kapeita.

 

150414-6

Lossilla. Päivään mahtui myös noin kymmenen minuuttia kestänyt vesistön ylitys. Bussin laivalipusta jouduttiin pulittamaan 15 euroa.

 

150414-8

Lossisatama. Maisemat olivat suorastaan vuonomaisia.

 

150414-7

Ilta Dubrovnikissa.

 

 

Albania – ensimmäinen pikavuoroviikko takana

 

Su 12.4.2015, Dürres (AL)

Tuntuu osin uskomattomalta, että lähdimme liikenteeseen Istanbulista vain viikko sitten. Toisaalta eipä tätä kannattane suuremmin ihmetellä, onhan kuluneeseen viikkoon mahtunut jo monenlaista kokemusta, kokonaista neljä maata sekä toista tuhatta kilometriä kaakkoisen Euroopan teitä. Matkaa täältä Albaniasta on tarkoitus jatkaa taas huomenna maanantaina, jolloin maaluku saattaa kasvaa jopa kahdella. Alustavana suunnitelmanamme on nimittäin vain pysähtyä päiväseltään Montenegrossa ja ajaa yöksi Kroatian Dubrovnikiin. Saapa nähdä kuinka lopulta käy.

Dürres ja Albania ovat osoittautuneet loppujen lopuksi ihan käymisen arvoisiksi paikoiksi. Kuten todettua, hintataso täällä on verraten alhainen. Esimerkiksi niin sanotun pitkän kaavan aterian ruokajuomineen saa ihan kelvollisesta ravintolasta hieman yli kymmenen euron hintaan henkilöä kohden. Näin tosin oli oikeastaan jo Bulgariassa ja Makedoniassakin. Hinnat eivät päätä huimanneet. Jos Turkissa pankkiautomaatilla piti ravata tämän tästä, on täällä yksi käynti riittänyt. Oikeastaan ongelmaksi on muodostunut pikemmin se, että maasta poistuttaessa taskun pohjalla on yhä paikallista rahaa joka on sitten pitänyt törsätä jotenkin rajalla.

Albanian maine suljettuna ja ehkä vaarallisenakin paikkana ei ole ainakaan meidän silmiimme mitenkään käytännössä näkynyt. Turvallisuusongelmia ei ole ollut. Kerjäläisiä tosin ainakin Dürresissa on ollut enemmän kuin aiemmissa tämän matkan varrelle osuneissa kaupungeissa. Kuten Makedoniassakin, myös täällä oletan ulkonäön perusteella näiden almunpyytäjien kuuluvan paikalliseen roma-vähemmistöön, joita mustalaisiksikin yleiskielessä kutsutaan. Makedoniassa eivät nämä kerjääjät kuitenkaan fyysisesti koskeneet ohikulkijoita kuten täällä Albaniassa näemmä välillä käy. Rahaa pyytävä lapsi saattaa tarttua hihaan tai käteen kiinni, mikä tietysti on aina hieman kiusallista.

Ainakin täällä Dürresissa paikallisten ensimmäinen vieras kieli näyttää olevan italia. Tämä ei oikeastaan ole ihme, sillä saapasmaahan sijaitsee aivan tuossa meren toisella puolella. Liköhän täällä kielikysymys ollut hieman saman tyyppinen kuin Suomen ja Viron välillä, jossa neuvostoaikaan katseltiin ahkerasti Suomen televisiota ja opittiin siinää sivussa kieli. Ehkä albaanitkin ovat seuranneet aikanaan ahkerasti Italian televisiota. Myös useampi lauttayhtiö näkyy seilaavan täältä muutamaankin eri Italian satamaan, joten myös tällainen käytännön yhteys maiden väliltä löytyy. Useimmissa hotelleissa ja ravintoloissa henkilökunta puhuu tyypilisesti enemmän tai vähemmän englantia. Tietyllä tavalla tämä albanialaisten kielitaitoisuuskin on ollut yllättävää, onhan maalla perinteisesti ollut maine hyvin suljettuna ja sulkeutuneenakin paikkana.

 

150412-3

Pyykkejä noutamassa. Teemu poseeraa pesulayrittäjien kanssa. Koneellisen pesettäminen maksoi hieman yli 4 euroa.

 

150412-1

Dürresin rantabulevardi.

 

150412-2

Historiallinen amfiteatteri kaupungin keskustassa. Ne muinaiset roomalaiset, tiedättehän.

Pienenä kuriositeettina on mainittava parivaljakko, johon eilen keskellä päivää kaupungilla törmäsin. Paikallinen kaveri nimittäin tuli minua vastaan kapeahkolla jalkakäytävällä taluttaen paksussa ketjussa karhua. Kyllä, luitte oikein. Karhua. Kohtaaminen oli epätodellinen ja en oikein tajunnut koko tilannetta ennen kuin karhu isäntineen olivat minut puolen metrin päästä ohittaneet. Muutama muukin pikavuorolainen oli bongannut saman parin myöhemmin rannalla. Sekä miehen että karhun askel oli vakaa ja määrätietoinen, eikä kumpikaan tehnyt pienintäkän elettä pysähtyäkseen, eivätkä kaverukset muutenkaan kiinnittäneet huomiota muihin kulkijoihin millään tavoin. Koko jutun idea jäi siten mysteeriksi. Luulisi, että syy moisen eläimen pitämiseen voisi olla vain ja ainoastaan jonkinlainen show-meininki, mutta sellaisesta ei kukaan meistä nähnyt minkäänlaisia viitteitä. Kunhan olivat kävelyllä, mies ja karhu. Kummallista.

Toinen eläintenpitoon liittyvä dürresilainen huomio liittyy koiriin. Kaupungilla kuljeskellessani sattui silmiini kaikkiaan kolme nuorta pystytukkaista kaveria, joista kukin talutti hihnassa jonkinlaista pitbull-henkistä koiraa. Yksi koirista ontui toista takajalkaansa, toisen kyljessä oli tuoreita suuria haavoja. Kaiketi puremajälkiä. Mitenkähän Albanian lainsäädäntö suhtautuu koiratappeluihin, jäin miettimään. Tuskin lienee täällä rikoksista vakavin, jos rikos lainkaan.

 

Mies ja karhu rannalla.

Mies ja karhu rannalla.

 

150412-5

Vaalikahvit Pristinassa Kosovossa. Tällä hetkellä viihdepäällikkö Pöyry matkailee jossain päin Balkania.

Blogikommenteissa kyseltiin hiljattain Pikavuoron viihdepäällikkönäkin tunnetun Tuomas ”Pöke” Pöyryn perään, eihän miestä ole pahemmin valokuvissa näkynyt. Kysymys oli hyvä, joten ehkä on vihdoin tullut aika raottaa salaisuuksien verhoa. Pöke on ollut alkumatkan hieman puolikuntoinen ja kipeä, kuten muutama muukin Istanbuista flunssan kourissa bussiin noussut. Skopjessa Pöyry alkoi vihdoin toipua omaksi itsekseen, joka ilmeni hieman paradoksaalisesti – sillä perin paradoksaalinen henkilöhän on kyseessä – siten, että muista pikavuorolaista poiketen yksin hostellissa yöpynyt mies nukkui perjantaina pommiin, myöhästyi bussista ja unohtui siten Makedoniaan. Liekö lähtöä edeltävänä päivänä vuokra-autolla tekemänsä äänestysmatka Kosovoon uuvuttanut miehen vai mikä. Viimeisten tietojen mukaan viihdepäällikkö vaikuttaa tällä hetkellä Serbian pääkaupungissa Belgradissa tarkoituksenaan yhyttää Ajokki Royal jälleen Kroatiassa. Joskus totuus on tarua ihmeellisempää. Liekö tämäkin niitä kertoja.