All Posts By

Pikavuororeportteri Tero

Ohi on

Pikavuoron virallinenkin päätöstilaisuus on pidetty ja matkustajat levittäytyneet ympäri Thaimaata, kuka minnekin. Itse olen vielä Bangkokissa, sillä ajatus eteenpäin menosta tuntuu kovin vastenmieliseltä ja raskaalta. Ei ihan vielä, kiitos.

Intercontinental-hotellin parkkipaikalle ilmestyi eilen pari-kolmekymmentä suomalaista kuvaamaan bussia ja vaihtamaan kuulumisia matkalaisten kanssa.  Myös suurlähettiläs Sirpa Mäenpää oli vastaanottamassa bussia.

Virallisen osuuden jälkeen suurlähetystön henkilökunta kutsui koko poppoon saunomaan, uimaan ja syömään. Suurkiitokset koko porukalta lähetystön vieraanvaraisuudesta: kattoterassin uima-altaalla vatsa täynnä Bangkokin öisiä valoja katsellessa reissu pistettiin viimein henkisesti rusettiin. Tämän parempaa lopetusta ei voisi kuvitella.

Käykäähän vielä vilkuilemassa blogia, tiedä vaikka sitä pienen loman jälkeen innostuisi jotain tännekin päivittämään ja päivittelemään.

Nyt kuitenkin aikataulut ja yli päivän päähän ulottuvat suunnitelmat hetkeksi totaaliseen kieltoon. Pikavuoro Bangkokiin kuittaa ja kiittää, toivottavasti palataan joskus asiaan toisessa paikassa, toiseen aikaan.

Over and out.

Päätepysäkillä

Viimeisellä taukopaikalla. Eri maiden huoltoasemat ja muut rekkamiesparkit ovat tulleet hyvin tutuiksi viimeisen kahden kuukauden aikana.

Minulla on suuri ilo ja kunnia ilmoittaa, että Pikavuoro Bangkokiin on saapunut määränpäähänsä. Bussi seisoo turvallisesti  parkkipaikalla valmiina siirtymään

Tunne on tällä hetkellä hieno. Parin kuukauden jännitys auton, rajaylitysten ja muiden vastaavien suhteen laukesi suurimmaksi osaksi jo Thaimaan rajalla, mutta kyllä riemua vielä riittää. Todennäköisesti vasta muutaman päivän tai viikon kuluttua alkaa oikeasti hahmottamaan, että on ajanut bussilla tänne. Suomesta.

Viimeinen ajopäivä oli sopivasti yksi matkan raskaimmista. Starttasimme Khoen Kaenista vasta puolenpäivän aikoihin, ja päivä oli läkähdyttävän kuuma. Autossa ei ole ilmastointia, joten pahimmillaan iltapäivästä rannekelloni lämpömittari näytti 38:aa astetta. Pidimme Koratin kaupungissa parin tunnin breikin, sillä sellaista kuumuutta ei yksinkertaisesti jaksa koko aikaa. Edes auringonlasku ei juuri parantanut tilannetta.

Noin 100 kilometriä ennen Bangkokia oli myös muutamian erittäin ruuhkaisia kohtia. Meinasi hymy hyytyä, kun muutaman kilometri madeltiin 20 kilometrin tuntivauhtia. Nopea laskutoimitus antoi melko masentavan arvion saapumisajasta. Onneksi itse kaupungissa liikenne oli hyvin vähäistä. Bussi pysäytettiin MBK-ostoskeskuksen läheisyyteen hieman puolenyön jälkeen paikallista aikaa. Se oli sitten siinä.

Tuntuu epätoivoiselta tehtävältä yrittää summata koko matkaa yhteen kirjoitukseen. Ajatukset ovat tällä hetkellä kaikkea muuta kuin selkeitä ja organisoituja.

Ensinnäkin suuret kiitoksen blogin lukijoille, jotka ovat seuranneet matkan etenemistä herkeämättä Suomesta lähtien. Suhtautuminen koko matkaan ja erityisesti blogiin on ollut intohimoista. Sekä positiivinen että negatiivinen palaute on ollut erittäin voimakasta ja värikästä, kovin kylmäksi ei blogi tuntunut jättävän ketään.

Blogin pitäminen on ollut tähänastisen elämäni ylivoimaisesti haastavin kirjoitustehtävä. Alkuperäinen suunnitelma oli päivittää blogia muutama kerta viikossa, ei missään nimessä joka päivä. Tämä tehtiin myös selväksi heti alusta lähtien, mutta isolle osalle lukijoista tahti ei riittänyt. Päivänkin tauko alkumatkan aikana synnytti sellaisen myrskyn, etten olisi koskaan uskonut.

Haastavaksi blogin pitämisen teki ennenkaikkea matkan tiivis etenemisvauhti. Suurimmassa osassa matkan varrelle sattuneista kaupungeista vietimme korkeintaan pari yötä.

Oli toisinaan erittäin raskasta saapua kaupunkiin keskellä yötä väsyneenä ja nälkäisenä ja lähteä ensimmäiseksi etsimään auki olevaan nettiluolaa tai muuta mahdollisuutta päästä tietoverkkojen äärelle, samalla kun muut lähtivät syömään tai muuten vain tutkimaan kaupungin iltaa. Joskus nettiyhteyttä ei yksinkertaisesti löytynyt koko kylästä tai kaupungista.

Varsinkin Venäjän ja Kazakstanin maaseudut olivat haastavia: paljon ajoa ja vähän aikaa Novye-Vyselkin tyyppisessä kyläpahasessa, jonka ainosta postitoimistosta löytyy nurkassa pölyttyvä tietokone ja kaksi nettiyhteyden perään kyselevälle päätään hiljaa pyörittelevää emäntää. Kiinan jälkeen nettiongelmat onneksi helpottivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Vaikka heikkoina hetkinä tuntuikin, että matkasta oli vaikea nauttia matkana, ainakin tämä on ollut kaikkien aikojen paras työmatka.

Kyllästymään ei ole päässyt, niin laidasta laitaan kulttuurien ja ilmaston puolesta on taivallettu lyhyessä ajassa.

Pinta-alaltaan maailman suurin valtio (Venäjä), maailman väkirikkan valtio (Kiina), maailman toiseksi kylmin pääkaupunki (Astana), maailman pinta-alaltaan suurin kaupunki (Jiuquan), korkeimmalla merenpinnan tasosta sijaitseva pääkaupunki (Lhasa) – nämä jo osaltaan kertovat, miten vaihteleva reittimme on ollut.

Janilta matkan suorittaminen on vaatinut uskomattoman määrän työtä. Ohjaustehostin on ollut käytännössä rikki Kazakstanista lähtien, vaikka sitä on yritetty huoltaa. Toisiaan surkeita teitä ja vuoristokiharaa on riittänyt valtava määrä. Bussin ohjaaminen näissä olosuhteissa turvallisesti ja varmasti on ollut hieno suoritus, jonka laatua ei ehkä voi ymmärtää, ellei ole itse ollut mukana.

Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan, ja hyvä niin. Viimeisen viikon parin aikana on itse kullakin, myös minulla, tullut sellainen tunne, että homma saisi olla pikkuhiljaa paketissa. Kaksi kuukautta on tällaisella reissulla on pitkä aika samojen naamojen ympäröimänä, vaikka hämmästyttävän vähillä konflikteilla on selvittykin.

On suorastaan uskomatonta, miten hieno porukka matkaan on lähtenyt. Aikanaan pohdiskelin ensimmäisissä blogipostauksissa, että tämäntyyppiselle matkalle tuskin kovin pahat jännittäjät edes harkitsisivat lähtevänsä.

Jos kaksi kuukautta talvisen Venäjän, Gobin autiomaan ja Laosin helteisien vuoristoteiden läpi lähes  25-vuotiaalla bussilla kuulostaa sinusta hyvältä idealta, olet luultavasti hieman tärähtänyt. Kun tällaisia kroonisesta happivajauksesta kärsiviä henkilöitä isketään 15 samaan linja-autoon, eihän lopputulos voi olla kovin huono.

Kiitos näin julkisestikin kaikille mukana olleille. Soitellaan.

Tämä uhkaa lipsua nyt  Oscar-gaalan kiitospuheeksi, mutta kiitos myös Rantapallolle, joka mahdollisti oman osallistumiseni matkalle. Rantapallon tiimi on jaksanut kannustaa matkustajia alusta lähtien.

Odotan erittäin suurella mielenkiinnolla huomista päivää. Suomen suurlähetystö Bangkokissa on kutsunut tiedotustilaisuuteen thaimaalaisia medioita sekä joitain kansainvälisiä uutistoimistoja. Homma saattaa lipsahtaa lapasesta, jos thaimaalaiset innostuvat jutusta. Tai sitten paikalla ei ole ketään. Joka tapauksessa tilaisuus suurlähetystön yhteydessä viimeistään vetää reissun pakettiin.

Päivitän tottakai vielä huomisen tunnelmat ja tapahtumat tänne, mutta sen jälkeen otan suunnan jollekin saarelle ilman kannettavaa tietokonetta. Alkaa pikavuororeportterin vapaapäivä.

Onhan ollut reissu.

Huoltoaseman pihalla tajusin, että ainoa ruoka, jota olen syönyt jokaisessa maassa Tiibetin-visiittiä lukuun ottamatta on maissi. Purkissa, paahdettuna, höyrytettynä.

Vielä viimeinen etappi oli hyvistä teistä huolimatta lyijynraskas, lähinnä tukehduttavan kuumuuden vuoksi. Ei saisi valittaa, mutta päivän ajoa voi testata kotona istumalla 12 tuntia 40-asteisessa saunassa.

Paluu Tiibetiin

Ajomatka Tiibetin pääkaupungin Lhasan vanhan alueen ytimestä kaupungin läntisten kiinalaisosien läpi on silmät avaava kokemus.

Talojen koko kasvaa ja persoonallisuus katoaa sitä mukaa, kun tiibetiläisosat jäävät taakse. Pienten kauppakujien ja Potalaa kohti matkaavien pyhiinvaeltajien sijaan katseltavana on Toyotan ja Volkswagenin autokauppoja, masentavanharmaita kerrostaloryhmiä ja loputtomia rakennustyömaita.

Ero on niin valtava, ettei sen nähtyään voi välttyä ajattelemasta Lhasan ja koko maan tulevaisuutta.

Jututin Lhasassa erästä paikallista, jonka nimeä tai muitakaan tietoja en voi julkaista. Kesti kauan saada hänet vakuuttuneeksi, etteivät viranomaiset pysty jäljittämään häntä. Se saattaisi tietää erittäin suuria vaikeuksia, mahdollisesti koko perheelle.

Kutsun häntä Chenmoksi, joka tarkoittaa kiinaksi hiljaisuutta.

– Tulevilla sukupolvilla tulee olemaan erittäin vaikeaa, Chenmo huokaa.

Hän viittaa alkuperäisiin tiibetiläisiin, omiin ja sukulaistensa jälkeläisiin, joiden asema käy koko ajan ahtaammaksi kiinalaistuvassa Tiibetissä.

Kiinalaisten lukumäärästä Tiibetissä on vaikea saada tarkkoja lukuja.  Tiibetin pakolaishallituksen mukaan esimerkiksi Lhasassa on jokaista tiibetiläistä kohtaan jo kolme kiinalaista. Heitä houkutellaan maahan erilaisilla eläke- ja muilla eduilla, jotka eivät koske alkuperäisiä tiibetiläisiä.

Maassa vierailevien kiinalaisturistien määrä maalaa karua kuvaa Tiibetin tulevaisuudesta. Kiinalaisten tavoitteena on lisätä turistien määrää vuoteen 2020 mennessä 20 miljoonaan, josta suurin osa siis kiinalaisia.

Maassa, jossa asuu hieman laskutavasta riippuen alle 3-5 miljoonaa ihmistä, tällaisen turistimäärän vaikutuksia voi kuvitella vain villeimmissä unissaan. Esimerkiksi Thaimaassa vieraili vuonna 2010 ”vain” reilut 15 miljoonaa turistia.

Tämä kaikki on osa prosessia, jolla Tiibetistä pyritään tekemään lopullisesti pysyvä ja vakaa osa Kiinaa.

Kiina miehitti Tiibetin 1950-luvun alussa, minkä jälkeen ote alueesta on vaihdellut munkkien teloituksilla ja luostareiden tuhoamisella harjoitetusta tyranniasta lempeämpään kulttuurilliseen ja taloudelliseen riistoon.

Myös tiibetiläisten oman uskonnon harjoittaminen on vaikeaa, sillä kaikkein pyhimpinä pidetyt henkilöt ovat pakon edestä jossain aivan muualla kuin Tiibetissä.

Länsimaissa Tiibet tunnetaan parhaiten vuonna 1959 maanpakoon lähteneen hengellisen ja poliittisen johtajan, dalai-lama Tenzin Gyatson, kautta. Hän on tiibetiläisbuddhalaisuuden johtavan suuntauksen, Gelugin, tärkein opettaja eli lama. Gyatso on elänyt maanpaossa jo vuodesta 1959. Hänen ei anneta palata Tiibetiin.

Toiseksi tärkeintä Gelug-suuntauksen johtajaa kutsutaan panchen-lamaksi. Nykyinen panchen-lama valittiin nuorena lapsena asemaansa dalai-laman antamien merkkien perusteella. Pian tämän jälkeen hän katosi maan päältä.

Kukaan ei tiedä, missä Gedhun Choekyi Nyim on. Edes siitä ei ole varmuutta, onko hän ylipäätään elossa. Hänen epäillään kuitenkin olevan vangittuna jossain päin Kiinaa.

Kiinalaiset nimittivät kadonneen panchen-laman tilalle oman nukkejohtajan, jonka kuvia myös Tiibetiin matkaava löytää buddhalaisista luostareista. Hän on tälläkin hetkellä Kiinassa opiskelemassa.

Kiinalaisten linjalle on vaikea keksiä muuta järkevää selitystä, kuin varoittavan esimerkin antaminen.

– Edes munkit eivät pidä häntä oikeana panchen-lamana, mutta heidän on pakko, Chenmo sanoo.

Kaksi punaisiin kaapuihin pukeutunutta buddhalaista munkkia kävelee kesken keskustelun ohitsemme. Chenmo hiljenee ja katselee muualle.

– Osa munkeista puhuu englantia. Nämä aiheet voivat tuoda vaikeuksia, hän mutisee.

Hyvien journalistisien tapojen mukaan puheenvuoro pitäisi antaa myös vastapuolelle, tässä tapauksessa kiinalaisviranomaisille.

En kuitenkaan ollut maassa toimittajana vaan opiskelijana. Tämä kirjoitus ei siis täytä esimerkiksi lehtijutun kriteerejä, eikä sen ole tarkoituskaan. Kirjoitan verkkoblogiin siitä, mitä näin ja kuulin maassa ollessani.

En myöskään yritä maalata kuvaa Kiinasta täydellisenä riistäjänä enkä kehottaa olemaan matkustamatta Kiinaan tai Tiibetiin. Jokaisella maalla on omat luurakonsa kaapissa. Mutta on hyvä tiedostaa, että Tiibetiin matkustamisella saattaa olla jopa negatiivisia vaikutuksia paikallisten elämään.

Loppuen lopuksi vain yhdellä asialla on merkitysta. Miltä tämä kaikki tuntuu tiibetiläisestä, jonka omaa maata ja kulttuuria ollaan kovaa vauhtia kiinalaistamassa?

Chenmo hakee hetken oikeaa sanaa ja katsoo maahan.

– Pahalta.

Se on siinä eikä miniän taskussa

Oloni on tällä hetkellä samaan aikaan helpottunut, onnellinen ja hämmentynyt.

Bussi rullasi noin kello 16.00 paikallista aikaa Thaimaan ja Laosin väliseltä raja-alueelta Thaimaan kuningaskunnan maaperälle. Se on siinä: kaikki rajat on ylitetty, bussi on virallisesti ja laillisesti viimeisessä Pikavuoron maassa.

Lähdimme Vientianesta rajaa kohti heti, kun saimme passit viisumeineen takaisin Thaimaan suurlähetystöstä hieman 13.00 jälkeen. Raja-asema sijaitsee noin 20 kilometrin päässä kaupungin keskustasta.

Laosin puoli oli nopea toimitus: leimat passiin ja bussi läpi pienen paperinpyörittelyn jälkeen. Myös Thaimaan rajalla passintarkastus oli aasialaisen nopea toimitus. Linja-auton kanssa kesti pidempään, kun Jani selvitteli papereita tullimiesten kanssa. Kaikki tarvittava löytyi alle tunnissa, ja Ajokki sai luvan rullata renkaansa matkan viimeiseen uuteen maahan.

Kun näin Janin kipuavan hymyssä suin Ajokin rattiin ja ajovalojen syttyvän, oli mahdotonta pidätellä hymyä.

Keräilen vielä määräänpään saavuttamisen tunnelmia paremmin paperille, mutta voitte varmasti kuvitella, miten hieno tunne tällä hetkellä velloo sisuskaluissa. Mahdottomasti tehtiin mahdollista. Bussi on todella kulkenut maata pitkin Suomesta Thaimaahan. Eihän tässä koko jutussa ole järjen hiventäkään.

Saavuimme hetki sitten eli 23.00 paikallista aikaa Khon Kaeniin, missä vietämme parisen yötä. Sunnuntaipäivän aikana ajetaan viimein sinne Bangkokiin.

Vielä kun passinsa kadottanut ja muut perässä tulevat matkustajat saavat bussin kiinni, niin homma alkaa olla paketissa. Pitkäkyntisten uhriksi joutunut seikkailija on paperisodan ja aasilaisen byrokratian kovasta yrityksestä huolimatta Thaimaan puolella, mutta joutuu sattuneista syistä menemään suoraan Bangkokiin selvittelemään passiasiaa. Hän siis ehtinee kaupunkiin ennen meitä, mutta siellähän sitten nähdään.

Pikavuoron virallinen lopetus on Bangkokissa Suomen suurlähetystön yhteydessä maanantaina 7.3. alkaen kello 13.00 (InterContinental Hotel ja Gaysorn Shopping Centerin välissä).  Jos olet Bangkokissa tai Thaimaassa ylipäätään, tule morjenstamaan. Paikalla on niin bussi kuin suurin osa matkustajistakin.

Nyt aion nauttia hetken voitontunteesta, vaikka lopullinen finaali on vielä edessä.  Hotellin yhteys on niin pätkivä ja hidas, etten nyt saa kuvia ladattua, mutta laitetaan ne myöhemmin.

1960-luvulla amerikkalaista jalkapallojoukkuetta Green Day Packersia menestyksekkäästi valmentanut Vince Lombardi sanoi: ”Saavuttaisimme paljon enemmän asioita, jos emme pitäisi niitä mahdottomina.”

Voisiko sitä enää paremmin sano?

Toiseksi viimeinen pääkaupunki

Tuk-tuk-kuskin lepohetki. Vientiane on ehkä yksi hiljaisimmista, mutta myös leppoisin pääkaupunki, jossa olen käynyt.

Lähtö Vang Viengistä kohti Laosin pääkaupunkia Vientianea viivästyi keskiviikkoaamuna, sillä Ajokki oli paikallisella pajalla tarpeellisessa hitsausoperaatiossa. Iskunvaimentimien kiinnittäminen kesti ennakoitua kauemmin, ja matkaan päästiin vasta 11.00 aikoihin aamupäivästä.

Onneksi ajopäivä oli puolestaan ennakoitua helpompi. Tie oli hyvässä kunnossa ja melko pian pahimmat vuoristo-osuudetkin jäivät taakse. Kilometrejä Vientianeen kertyi alle 200 ja aikaa kului pitkän lounastauon kanssa viitisen tuntia.

Pari matkustajaa jäivät vielä lilluttelemaan varpaitaan jokivedessä Vang Viengiin, mutta ottanevat bussin kiinni vielä ennen Bangkokia. Laosin ja Thaimaan välillä kulkee jatkuvasti hyvät linja-auto- ja junayhteydet, joten siirtyminen omaan tahtiin bussin perässä ei ole ongelma. Myös Vang Viengiin asti tulleet liftarit jatkoivat omia reittejään, joten bussissa oli tavallistakin runsaammin tilaa laskea kroppansa.

Lähes kaikki Vientianessa ennen käyneet matkustajat tuntuvat bussissa suhtautuvan kaupunkiin hyvin negatiivisesti. Yhdeltä varastettiin rahat hotellihuoneessa, toisen visiitti jäi pariin tuntiin ja kolmas haukkuu Vientianea maailman tylsimmäksi pääkaupungiksi.

On totta, että kaupungista puuttuu suurten metropolien vimmainen tahti ja säihke. Pääkaupungiksi Vientiane on pieni: asukkaita on alle 300 000.

Mutta ehkä juuri siksi olen jollain oudolla tavalla erittäin viehättynyt kaupunkiin – olin jo viimeksi täällä käydessäni vuonna 2007. Ranskan siirtomaa-ajoista muistuttavat huvilat, siistit pensasrivistöt, vihreät palmut, loistavaa laosilaista kahvia tarjoilevat kahvilat ja monipuoliset ravintolat ovat keskustassa kaikki helpon kävelymatkan etäisyydellä toisistaan.

Yöeläjille Vientiane tarjoaa vähemmän, mutta päivisin täällä saa kulutettua muutaman päivän pelkästään lorvailemalla ilman jatkuvaa pakokaasujen ja ruuhkien muodostamaa mielen turruttavaa helvettiä, joka riivaa useita suurkaupunkeja.

Jostain syystä Vientiane vetää puoleensa ulkomaalaisia ravintola- ja kahvilayrittäjiä. Pieneksi kaupungiksi täältä löytyy hämmästyttävä määrä eri ruokakulttuureja ruotsalaisesta leipomosta (myynnissä oli Laosissa valmistettua, mutta ruotsalaistyyppistä irtonuuskaa eli lössiä) turkkilaiseen kebabiin (matkan kebab-connoisseur oli sulaa housuihinsa) ja japanilaisten pyörittämiin sushiravintoloihin (vielä maistamatta). Ranskalaisia ravintoloita löytyy runsaasti jo historiallisista syistä.

Tietysti pienet kadunvarsikojut ja lukemattomat ravintolat myyvät myös laosilaista ruokaa, kuten kokonaisina hiilloksella grillattuja kaloja ja tahmaista riisiä, josta ruokailijan kuuluu pyöritellä käsissään pieniä palloja.

Tänään oli tarkoitus ottaa jälleen skootterit alle, mutta suunnitelma kariutui Thaimaan viisumeiden vuoksi. Thaimaahan saa nimittäin turistiviisumin tällä hetkellä ilmaiseksi, joten maassa pidemmän aikaa viettävien kannatti hakea sellainen Vientianessa sijaitsevasta suurlähetystöstä.

Kaikki vuokraamot puolestaan vaativat skootteria lainatessaan pantiksi passin, jota luonnollisesti tarvittiin viisumeiden hakemista varten. Näistä kahdesta valinta kallistui viisumin puoleen.

Nopeasti se päivä kului kaupungilla jalkaisinkin. Kävin katselmassa vanhoja paikkoja, ja melko vähän kaupunki on muutunut kolmessa vuodessa. Ainostaan Mekong-joen ranta on kokenut täydellisen mullistuksen.

Vielä kolme vuotta sitten veden äärellä oli pieniä rantaravintoloita, jotka myivät turruttavan tulista papaija-salaattia ja kylmää Beerlao-lageria, Laosin epävirallista kansallisjuomaa, myöhään yöhön. Nyt jäljellä oli enää joenpohjalle rakennettu karu hiekkaerämää ja autotie. Rannan uudistustyöt lienevät vielä kesken.

Aivan takaiskuitta ei tämäkää päivä mennyt. Aamusella huomattiin, että erään matkustajan passi ja kohtalaisen suuri summa rahaa olivat hävinneet repusta, kaikkein todennäköisimmin taskuvarkaan matkaan. Passin katoaminen ei juuri voisi tulla huonompaan saumaan, sillä huomenna on tarkoitus jatkaa matkaa jo Thaimaahan.

Toisaalta on onni onnettomuudessa, että vaikka Vientianessa ei ole Suomen suurlähetystöä, täällä on muiden EU-maiden lähetystöjä. Esimerkiksi Kazakstanin tai Kiinan rajalla oli lähimpään suurlähetystöön ollut huomattavasti vaikeampi päästä.

Ilmeisesti riittää, että passin kopioon saadaan Saksan lähetystöstä leimat, jotka todistavat, että kyseessä on kopio aidosta passista. Tällä pitäisi päästä Thaimaan puolelle, missä on taas helpompi asioida Suomen lähetystön kanssa.

Ongelma on siinä, että maahanmuutto- ja paikallispoliisi ovat pompotelleet asian tiimoilta kyseistä matkustajaa edestakaisin koko päivän. Jommankumman pitäisi antaa dokumentti, jossa todetaan, että passi on todella ilmoitettu hävinneeksi. Kumpikaan taho ei sitä suostunut tekemään. On varsin tyypillistä Aasiassa, ettei vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee. Hädin tuskin ymmärtää olevansa käsi. Asiaa selvitellään edelleen huomenna. Uskoisin, että aamupäivän aikana tilanteeseen saadaan selvyys ja kaikki pääsevät jatkamaan Vientianesta eteenpäin.

Edessä on siis jälleen rajanylitys, tällä kertaa viimeine. Näin pitkälle on päästy ongelmitta, ja toivottavasti myös huominen sujuu ilman suurempia kyyneleitä. Olisi käsittämättömän suuri sääli, jos tässä vaiheessa matkaa tulisi ongelmia esimerkiksi bussin papereiden kanssa, kun jo neljään muuhun, vaikeaksi ennakoituun maahan on Ajokilla ajeltu lähes heittämällä.

Huomennahan se nähdään.

Vientianen keskustan rakennukset ovat matalia ja persoonallisia. Harvassa pääkaupungissa on vastaavaa pikkukaupungin tunnelmaa.

Pesulareissu venähti, kun teinipoika haastoi meidät Pro Evolution Soccer -matsiin. Lähtiessäni Real Madrid-Inter-ottelu oli tilanteessa 1-1.

Vientianen vesipuistossa kävi iltapäivästä melkoinen kuhina. Keskustan kupeessa sijaitseva puisto on loistavaa vaihtelua 36 asteen pysähtyneestä helteestä.

Puristettu sokeriruoko ja jäämurska on veden jälkeen paras janojuoma helteellä. Pussillinen jääkylmää ja makeaa lientä maksoi 3000 kipiä eli noin 30 senttiä.

Bussi sai iltapäivästä uudet teippaukset. Thaimaassa arvostus kuningas Rama IX:ää kohtaan on ehdotonta ja kyseenalaistamatonta. Long live the King.

Skootteri on lälläripyörä

Päivisin Vang Vieng nukkuu. Muutaman kojut yrittävät saada banaanipannukakkuja ja patonkeja kaupaksi.

Totesin aamusella hiljaa itsekseni, että on pakko päästä tuulettumaan ja kulkemaan omaan tahtiin minne haluaa. Alle siis skootteri ja suunnaksi Vang Viengin ympäristö.

Oli alla sitten fillari, kaksipyöräinen tai vaikka auto, oma kulkuneuvo laajentaa matkoilla elinpiiriä huomattavasti. Vaikka usein paikallisbussit ja vastaavat kulkevat kaupungeista pois ja vielä takaisinkin, on ratin tai tangon päässä todella vapaa.

Suosittelen esimerkiksi juuri skootterin vuokraamista, jos on Kaakkois-Aasiassa liikenteessä. Päivävuokra (3-5 euroa päivä) on halpa hinta siitä, että on vapaa liikkumaan ilman minkäänlaisia aikatauluja.

Heti Vang Viengin Family Guy -sarjaa yötä päivää pyörittävien ravintoloiden jäädessä taakse alkaa Laosin maaseutu, joka on yksinkertaisesti maailman rauhoittavin paikka. Ihmisillä ei ole mihinkään kiire, vapaina vaeltelevat lehmät mutustelevat ruohoa riisipeltojen laitamilla ja kaikkialla on aina hymyilevien lasten joukkoja, joille joutuu jatkuvasti vilkuttelemaan, vaikka olisikin pyörän ratissa.

Tähän seesteisyyteen ja pysähtyneeseen aikaan ihastuin jo viimeksi Laosissa ollessani, eikä taika ole hävinnyt minnekään.

Kontrasti Vang Viengin ja ympäröivän maiseman välillä näyttäytyy maaseutukiertelyn jälkeen entistä rajumpana. En ole koskaan käynyt yhdessäkään paikassa, joka muistuttaisi edes etäisesti Vang Viengiä. En ole käynyt Ibizallakaan, mutta uskon muiden kuvailua siitä, että Vang Vieng on kuin Kaakkois-Aasian Ibiza.

– Teinien kesäleiri, kuvaili eräs baarissa tapaamani suomalainen.

Vang Viengille sykkeen antaa konemuusikin tasaisena jumputtava basso. Yöt kulutetaan nuppi jumissa jossain kaupungin lukemattomista ravintoloista ja päivät jumitetaan Family Guyta televisiosta katsellen ja kannabiksella maustettua pizzaa syöden.

Ehkä joillekin sitä parasta matkailua, mutta itselleni riittää kahden päivän pikavisiitti kaupungissa. Sekä maksa että pää alkaisivat reistailla, jos täällä viettäisi pidemmän aikaa. Mitään tekemistä Laosin tai laosilaisuuden kanssa Vang Viengillä ei ole.

Kaupungin suosituin aktiviteetti on tubing, joka tarkoittaa sitä, että ihmiset voivat vuokrata traktorin renkaan sisäkumin ja laskea sillä kaupungin ohi virtaavassa Mekong-joessa baarista toiseen. Tubing tai tuubailu on käsite, joka tunnetaan kaikkialla reppureissaajien keskuudessa. Jostain syystä tubing on nimenomaan Vang Viengin juttu, vastaavaa en ole nähnyt missään muualla.

En jaksa alkaa tuomitsemaan kaupunkia kokonaan. Jos reissaaminen olisi työtä, Vang Vieng olisi raskaan työviikon jälkeen koittava viikonloppu, jolloin arjen stressi nollataan. Kaikki on täällä helppoa ja huoletonta.

Huomenna matka jatkuu siis kohti Vientianea. Edessä jälleen pitkä ajopäivä, mutta samalla myös viimeinen vaikea tieosuus. Bangkok lähestyy hitaasti mutta varmasti.

Tubing on Vang Viengin suosituin ja käytännössä ainoa aktiviteetti. Joenranta on pullollaan ravintoloita, joiden välillä voi liikkua renkaalla tai uiden.

Vang Viengin henki tiivistettynä yhteen kuvaan. Rauhaa ja tilaa etsivien on syytä suunnata katseensa muualle Laosiin.

Heti kaupungin ulkopuolelta löytyy jo raikasta ilmaa ja hiljaisuutta. Laosin maaseutu on paras paikka maailmassa ottaa rauhassa.

Vang Viengin ympäristön vuoristoista löytyy runsaasti luonnontilassa olevia luolia, joita tutkimalla voi kuluttaa päivän tai pari.