Onko matkailu itsekästä?

Seikkailijattaret-Facebook-ryhmässä virisi keskustelu matkailun eettisyydestä ja ekologisuudesta. Moni ryhmän jäsenistä on reissannut allekirjoittanutta kauemmaksi ja pidemmäksi ajaksi, jolloin ymmärrettävästi vastassa onkin hyvin toisenlainen maailma kuin minun enimmälti EU:n sisäisillä matkoillani. Vaikka eihän täälläkään lintukodossa kaikki täydellisesti ole. Pakolaiskriisin ollessa kuumimmillaan Välimeressä kelluminen tuntui irvokkaalta. Luultavasti kuitenkin ennemmin tai myöhemmin jokainen matkailija löytää itsensä pohtimassa matkailun etiikkaa.

Lentomatkustuksen hiilijalanjäljen lisäksi keskustelijoiden puntarissa ovat kohdemaat: Korruptio, naisten oikeudet, eläinten oikeudet jne. Me lasten kanssa reissaavat olemme maapallon pahinta myrkkyä, ainakin tämän taulukon mukaan:

Kaavio: Hiilijalanjälki

Lähde: www.sciencealert.com

Moni totesi kantavansa asiasta huonoa omaa tuntoa ja pyrkimällä omilla valinnoillaan kompensoimaan matkailun aiheuttamia epäekologisia kuormituksia. Ryhmäläiset kertoivat mm. viipyvänsä kohteessa pidempään, suosivansa paikallisia palveluja, noudattamalla kasvisruokavaliota, tekemällä hyväntekeväisyyttä jne.

Kohdemaan kulttuurin kunnioittaminen on mielestäni niin itsestäänselvyys, etten haluaisi sitä edes mainita. Mutta ehkä tähän kategoriaan voi niputtaa myös tietämättömyyden, sillä jos ei tunne kohdemaata, voi silkkaa hölmöyttään aiheuttaa vahinkoa.

Ympäristöasioita enemmän olen itse pohtinut matkustamisen etiikkaa lähtömaan näkökulmasta. Elämme länsimaisessa yltäkylläisyyden elämyskulttuurissa. Matka on elämys. Onko parhainkin reppumatkailu kuitenkin juppien mulle-heti-kaikki-nyt-pröystäilyä? Nuoria ei tarvita enää pellolla, niin sinne painelevat maailmalle selfietikkuineen isiemme hiellä tasoittamaa tietä pitkin.

Meillä on taloudellisesti varaa matkustaa. Se riippuu tietenkin siitä, keneltä kysyy (kuten vaikkapa avopuolisolta…). Arvot ohjaavat kulutustamme ja siinä missä minusta matkustukseen satsaaminen on oikeutettua, jonkun toisen mielestä se on itsekästä. Teoriassa kaikki omaan hyvinvointiin ja elintasoon käytetty kulutus on itsekästä. Se rahasta.

Psykologian näkökulmastakin matkustaminen voi olla itsekästä. Jos perheenäiti ilmoittaa lähtevänsä ystävän kanssa kaksin viikonloppureissulle, onko se omahyväistä? Toisaalta silloin kustannukset jakautuvat tasaisemmin eri talouksiin. Mutta entäs kun kerron matkoistani kahvipöydässä, jossa istuu henkilö, jolla ei ole mahdollisuutta matkustaa? Olenko hänestä mahtaileva porsas?

Kuva: egoistic traveler

Paikallisen elinvoiman kannalta matkustus vasta onkin itsekästä. Minun shoppaillessani Oxford Streetillä pohtivat paikalliset yrittäjäjärjestöt ja elinvoimalautakunnat, miten ihmeessä seudulle saadaan yrityksiä ja ostovoimaa. Matkalla tulee aina ostettua enemmän turhaakin kuin kotoisen arkisella ruokakaupparundilla. Tällä viikolla meni pari kymppiä paikalliselle yrittäjälle ja pari sataa norjalaiselle lentoyhtiölle. In Finland we call this reilu meininki.

Vaikka minä menen matkamuistoineni hautaan, jääkö matkoiltani mitään hyvää? Vai olisiko ollut järkevämpää laittaa matkarahat löytöeläintalolle, sähköautoon tai edes lasten säästötileille? Matkat kasvattavat ihmisenä ja avartavat maailmankuvaa. Jos matkustan lasten kanssa (anteeksi, äiti Maa), hekin kohtaavat sen maailman, joka on tämän oman direktiivien mukaan rakennetun ympäristön ulkopuolella. Onko epärealistista edes varovasti toivoa, että maailmasta tulisi parempi tulevaisuuden sukupolven käsissä? Ongelman ratkaisu alkaa ongelman tiedostamisesta. Kolumbus aikalaisineen löysi maailman, meidän sukupolvemme sen ongelmat, ehkäpä pian syntyy sukupolvi joka ratkaisee ne? Vai kasvatanko uima-altaan reunalla entistä pahempaa pullamössösukupolvea, joka vain odottaa, että happy hour alkaa ja tarjoilija kantaa uuden sateenkaaridrinksun pöytään?

Minä olen niin mukavuudenhaluinen, etten tule koskaan kuulumaan siihen porukkaan joka kasaa tavarat rinkkaan ja polkee lapset tarakalla halki Euroopan. Fillaroiminen on toki ekologista, mutta eikö parhaassa työiässä olevien vanhempien pitäisi olla pitämässä hyvinvointiyhteiskuntaamme pystyssä eikä lintsata etelän lämmössä? Tällaiselta reissulta luulisi ainakin kotiin palaavan avarakatseisen, muutoksiin sopeutuneen ja nopeaan päätöksentekoon kykenevän joukkion luomaan maapallolle parempaa tulevaisuutta.

Elämä ei tietenkään ole niin mustavalkoista, että oikea on oikea ja väärä on väärä (tämän oivalsin konkreettisimmin ensimmäisellä reissullani). Mutta onko matkailu vain hedelmien poimimista toisten kasvattamista puista oman nautinnon edistämiseksi? Vai saako juuri maapallon näkeminen meidät pohtimaan, kuinka voisimme hidastaa maapallon tuhoutumista?

Minulla on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Minun nimeni saa kirjoittaa ensimmäisenä ”he, jotka tuhosivat maapallon” -listaan: Lämmitän lapsilaumalle omakotitalon öljyllä, mökin puilla, ajan vanhalla autonrotiskolla ja lennän lentokoneella paikkaan, jossa saatan syödä ihan rehellisen bigmacin. Olen tullut siihen tulokseen, että olen itsekäs vierivä paskiainen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.