Totuus matkakuumeesta

Voihan talvenselkä, taitu jo!
Matkakuume vain pahenee matkailemalla. Helpotusta riippuvuuteen tuo uuden matkan suunnittelu. En juurikaan harrasta äkkilähtöjä (Tallinnaa ei tässä tapauksessa lasketa), sillä reissaamisen suola on itse reissun suunnittelu!

Olemme lähdössä Italiaan. Matkaan on nyt 158 päivää. Perhe ei enää jaksa edes keskustella asiasta, mutta minä alan vasta päästä vauhtiin! Matkailusta voi tulla riippuvaiseksi. Psykologia määrittelee riippuvaisen henkilön olevan niin kiinni addiktion kohteessaan, että hänen koko elämänsä pyörii tämän asian ympärillä.

Unohdetaan se, montako tuntia (kymmeniä!) olen käyttänyt etsiessäni tätä(kin) matkaa varten lentoja ja AirBnb -asuntoja. Kohteiden varmistuttua alkaa vasta todellinen The Matkan Suunnittelu. Olen kävellyt Lazion ja Campanian maakuntien rannikon edestakaisin kymmeniä kertoja. Mitannut etäisyyksiä. Lentoaikoja. Ajoaikoja. Vuorten korkeuksia. Merensyyvyyksiä. Kilometrejä kohteisiin, metrejä merelle ja markettiin. Tutkinut maastokarttaa, satelliittikarttaa ja erityisesti Googlen katunäkymää. Lähentänyt ja loitontanut. Olen lukenut blogeja kylistä, autoilusta Italiassa ja lasten kanssa matkustamisesta sekä liittynyt Facebook-ryhmiin imeäkseni kaiken mahdollisen tiedonmurusen aiheesta. Olen lisännyt puhelimen aloitusnäyttöön Italian kansallisen geofysiikan ja vulkanologian instituutin nettisivut seuratakseni Campi Flegrein ja Vesuviuksen seismologisia kuukausiraportteja. Valvonut poskia kuumottavia iltoja sinisen valon polttaessa verkkokalvoilleni toinen toistaan pakahduttavampia kuvia jylhistä vuoristoista ja turkooseista laguuneista. Olen tuudittanut itseäni uneen Ramazzotin, Jovanotin ja Pavarotin pehmein klassikoin. Ja kysellyt italialaiselta ystävältä apuja lyriikoiden kääntämisessä. ”Ei se ole runollista kieltä, se on napolia!” saan vastauksen, josta kuulen naurun. Italiano yrittää kuitenkin selittää, mitä tuo lause, jossa ei tunnu olevan ainuttakaan italiankielistä sanaa, noin suunnilleen tarkoittaa. Jotain muistoista ja unelmista. Certo, ei se ole niin tavuntarkkaa.

Muut matkakohteet eivät ole aiheuttaneet samanlaista hulluuskohtausta. Italian kohdalla vedän överit. Matkakuume ylittää lukeman, jossa hallusinaatioiden riski kasvaa. Haaveideni Italiaa tuskin on edes olemassa. Maa todennäisesti edustaa alitajunnalleni vain kultaista nuoruutta siellä vietettyjen nuoruuskuukausien vuoksi. Raivokkaan googlettelun myötä peukaloni alle ilmestyi vanha Helsingin uutisten juttu, jossa tiivistetään matkallaolon tuntemukset:

Se tunne kun tuntee todella elävänsä. Huolettomuus, lapsenomainen asioista innostuminen, itsensä vapaaksi ja rohkeaksi tunteminen, uskomaton positiivisuus, itsevarmuus, sosiaalisuus ja ennakkoluulottomuus, uuden oppiminen, kokeminen ja näkeminen, upeat maisemat, ystävälliset ja kauniit ihmiset, lämpö ja aurinko. Koskaan ei tiedä mitä tänään tapahtuu ja kenet tapaa. Itsensä löytäminen. Seikkailu. Tunnen itseni maailman onnellisimmaksi reppu selässä.

Matka-addiktio on läsnä koko ajan. Selailin töissä kahvitauolla viikonlopun lehtiä ja silmiini osui artikkeli Pattayan suomalaisesta koulusta. Miten ihmeessä saisin töistä ulkomaankomennuksen? Kotimatkalla joudun änkeytymään ruuhkassa vähän väkisin väliin päästäkseni oikealle kaistalle. Heti tilanteen tullen takana ajava ohitti minut pelkääjän paikalla istuvan tuijottaessa niin pitkään ja murhaavasti, että ehdin ajatella  kuinka ihmisen niskat taipuvat sellaiseen asentoon ja montako kilometriä keskisormea voi näyttää niin että se vielä näkyy.  Jatkan köröttelyä harmaan pilviverhon alla (joulukuussa auringonpaistetta paikkakunnalla 6 tuntia eikä tammikuu ole kirinyt monellakaan yli) ja mietin suomalaista ajokulttuuria ja sitä, mitä turistit kirjoittavat siitä blogeihinsa.

”Palaa sinne mistä tulit!”, toivottaa suomalainen ja lennättää kostoksi loskat tuulilasiin kannettuaan kaunaa kaistanvaihdosta edeltävät kuusi kilometriä. ”Torna a Surriento!” anelee minulta italiano, tööttää vähän ja heristää lempeästi sormeaan Autostrada del Sole:lla. Päästää suustaan eloisan sadattelun, josta ei erota italiankielistä sanaa. Varmaan jotakin muistoista, unelmista ja appelsiinipuiden tuoksusta.

Riippuvuudesta eroon pääseminen alkaa sen tunnustamisesta.

Ei käy. Kuulen Sorrenton kuiskauksen. Kuinka kauniisti se kuumeisissa korvissani humisee. Kuin meren ääni rannalta löydetyssä simpukassa.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.