Yleinen

TAIDETIISTAI: Arsenāls Fine Arts – Riika, Latvia

tiistai, toukokuu 15, 2018

Wuhu! Eka taidetiistaipläjjäys, olokaatten hyvä!

En vastaa laadusta, koska olkoon se vaikka teosesittelyjä tai pelkkää tajunnanvirtaa. Haluan kirjoittaa tänne ensisijaisesti itselleni ja samalla toki teillekin kokemistani taide-elämyksistä. Tässä sitä nyt olisi. Ensimmäisenä matkasimme Riikaan ja nykytaiteen museo Arsenalsiin.

Siellä nousi mieleeni seuraava kysymys:

Täytyykö taiteen äärellä hiljentyä?

Tätä jäin miettimään Riikan reissun ja nykytaidepläjäyksen jälkeen. Aikuisen lippu Arsenalsiin maksoi 4 euroa ja se ojennettiin käteen kulmia kohotellen katse osoitettuna tietokoneen ruudulle ja suu viivana. Seinät kumisivat oven paukahduksista ja meidän tervehdyksestä, ja olen ehkä varma ettei lipun myyjä edes ollut hengittävää sorttia. Valtavassa sisääntuloaulassa ei tehnyt mieli jatkaa ulkona alkanutta juttua, vaan puhua mieluummin kuiskaamalla ja vain tärkeimmät asiat. Vaikka palvelu oli jäätävää ja tunnelma alusta alkaen kolkko, mulla ärsytti Arsenalsissa ihan muut asiat.

Esim. se, miten vähän loppujen lopuksi ärsytti!

Olin varautunut siihen, että nykytaide on jokapaikassa vähintään silmien pyöritystä aiheuttavaa, mutta ei täällä! Päänäyttely The Future State oli koostettu kahdenkymmenenkahden latvialaisen nykytaiteilijan teoksista Latvian 100 vuotisen itsenäisyyden kunniaksi. Teemana oli tulevaisuus, nimenomaan Latvian tulevaisuutena, mutta samalla sivuttiin ihmiskunnan tulevaisuutta yleisestikin. Seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana ihmiskunta tulee muuttumaan enemmän kuin koko historian aikana. Siinäpä onkin mistä inspiraatiota ammentaa.

Tulevaisuuskuvat oli hienoja ja niissä oli sellaista sanomaa joka oli periaatteessa ymmärrettävissä ilman mitään suurempaa mindblowta. (Tämän käsitän sellaiseksi asiaksi, jolla on mulle oikeastikin merkitystä. Ainakin jos meinaan oikeasti viihtyä, tai ei ole jaksamista syvälliseen analysointiin tai pohdiskeluun. Tai mikäli en välttämättä tiedä kyseisestä taidesuunnasta kovin paljoa, mikä on tässä hetkessä aina hyvin todennäköistä.) Tai sitten teokset vain olivat muuten vain sellaisia, joita voi oikeasti sanoa esim. upeiksi, hämmästyttäviksi tai puhutteleviksi. Koin myös, että koska näyttelyllä oli helposti käsitettävä teema, oli teosten maailmaan imeytyminen helpompaa. Suurin osa, tai oikeastaan melkein kaikki niistä olivat tosi melankolisia tai tummanpuhuvia. Tässä muutama suosikkini.

Arturs Virtmanis – Future Tense: eli Tomorrow Never Comes

oli ensimmäinen näköhavainto näyttelysaliin astuessa. Vaikuttava kattoon saakka ulottuva installaatio, joka koostui pahvista, joissa oli roiskejälkiä, katosta roikkuvista johdoista, isosta häiritsevästä valokyltistä, massiivisesta rakennustelineestä ja kaiken keskellä kuvasta tai ehkä maalauksesta, joka esitti valtavan pitkiä mustia hiuksia. Tällaisia installaatioita mie haluan nähdä enemmänkin! Yhdessä teoksessa niin paljon ulottuvuuksia, häiritseviä yksityiskohtia ja kuitenkin se oli monella tasolla tosi tasapainoinen ja tietyllä tavalla kaunis. Olisin voinut kuvitella olevani jossain 2050-luvulle sijoittuvan scifisynkistelyleffan kulisseissa. Se mustatukka oli minun silmiin kuin jumalan kuva. Jos tästä olisi ollut postikortti, olisin ostanut. Harmi ettei vaihtuvista näyttelyistä useinkaan tehdä postikortteja.

Mikelis Fisers – The New Land. The Inauguration of The First King.

Galaktinen maisema, jonne piru laskeutuu. Tai sitten ei. Tämä oli minun silmiin kaikista vaikuttavin teos. Maalauksen värimaailma, kosminen avaruus, jossa maapallo on suojeluksessa ja samalla ”kuningas” tekivät kaikki maalauksesta mielenkiintoisen. Joidenkin teosten yhteydessä oli pitkät pätkät selityksiä, niin myös tämän. Tavallaan kiva, ettei tarvi itse ajatella niin paljon. Toisaalta tämän teoksen kohdalla koin, ettei minun olisi ehkä edes tarvinnut tietää ihan niin paljon taiteilijan ajatuksia tulevaisuudesta. Esim seuraavaa:

”Planeetan tulevaisuuden kohtalon suuntaukset antavat ymmärtää, että Maa täytyy tulevaisuudessa puhdistaa myrkyllisistä jätteistä, ei-positiivisista ihmisistä, maissitärkkelyksestä ja muista sivilisaation sivutuotteista. Prosessin aikana on kuitenkin mahdollista pelastaa osa ihmiskunnasta. Ne jotka eivät syö lihaa, harjoittavat asianmukaisia henkisen ilmaisun tekniikoita.”

Tämä selevä. Mie luulin kattelevani vain scifimaalausta.

Ernests Klavins – Entertainment algoritms

Teokselle oli varattu kokonainen huone, jossa pääsi ”pelaamaan”, eli olemaan algoritmina koko virtuaalitodellisuudelle. Eri teemoja painottamalla ihmisten käyttäytyminen, ajattelu ja hyvinvointi muuttuu. Esimerkiksi henkisyyttä painottamalla nousi olennaisesti onnellisuus, mutta samalla myös tyhmyys. En ihmettelisi, jos tällainen ”viivojen piirtäjä ja naruista vetelijä” olisi oikeasti olemassa. Päättämässä siellä jossain mitä meidän kaikkien ruuduille suolletaan ja millaisia mainoksia ja uutisia me virrasta nähdään.

Idea oli hieno, mutta toteutus oli vähän halvahkon oloinen, kuten 90-luvun konsolipeli.

Atis Jacobsons – Itinerantur

Häilyvät piirrokset parrakkaista miehistä mustaa kolmiota ja valkosta seinää vasten olivat maagisia. Niissä oli valo jo itsessään, vaikka niitä oli toki korostettu vielä erikseen. Tunnelma oli synkkä, eikä kuvista osannut sanoa kuvattiinko niissä masennusta tai vaikka jo kuolleen ihmisen kasvoja. Vahva messiaaninen fiilis jäi. Tulevaisuuden jeesus-kuvia?

Ihan sairaan upeita.

Tulevaisuusonnenpyörä

Taiteilijan nimi jäi unohduksiin. Enkä oikeasti ollut ihan niin järkyttynyt lukiessani kuviteltua tulevaisuutta onnenpyörästä kuin alla olevasta kuvasta ehkä voisi kuvitella. Teoksen idea oli simppeli: pyöritit kolmea pyörää ja sait jokaisesta numeron. Numeron perusteella väännettiin esille kuvat vastaamaan tulevaisuuden kuvia tältä päivältä, lähitulevaisuudelta ja kaukaiselta tulevaisuudelta henkilökohtaisessa elämässä.

Piirretyt tulevaisuuskuvat olivat kuin post-it lapulle raapusteltuja luonnoksia. Meh. Ideassa olisi ollut vaikka mihin. Tämän olisi voinut tehdä kunnolla.

Muutaman tunnin taidekokemuksen perusteella latvialaiset on taidokkaita ja mielikuvitusta ja sopivaa häröilyä löytyy. Niillä on neukkuhistoriansa kanssa sulattelemista, joten tulevaisuudenkuvatkin kipuilevat. Scifiosaston vastapainoksi löytyy muun muassa Raamatun/virsikirjan lehdillä (jos arvasin latviankielisestä tekstistä mitään oikein?) päällystetty pelastusrengas ja kyrillisillä sanoilla koristettu kanootti.

Omassa maailmassa taide on ollut aina historiallista ja kun se nyt kurottaakin tulevaan, sitä hämmentyy. Vai onko se niin, että tulevaisuus on niin läsnä tässä hetkessä, että kaikki onkin jo nyt ”ajankohtaista”? Onko niin, että koskaan aikaisemmin tulevaisuus ei ole ollut niin ”lähellä”. Ihan sama, puhutaanko ensi viikosta ihmisen elämässä vai kurotetaanko vuosituhansien päähän ihmiskunnan elossa.

Pisti siis ajattelemaan! Tilaa ajatuksille tosiaan oli, koska näyttelytilassa oli kokoajan hipihiljaista. Vieraita ei ollut paljoa, joten tuntui vähän hiiviskelyltä koko touhu. Äkkiä hiljaisuuteen kuitenkin tottui, mutta kovin kovalla äänellä ei viitsinyt ajatuksia vaihtaa. Olisiko aiheen äärelle siis pitänyt hiljentyä? Toiko hiljaisuus kenties jotain lisäarvoa? Siitä ainakin olen varma, että kova meteli ja kaoottinen äänimaailma ei sitä ainakaan tuo. Nimimerkillä: Lontoossa peruutimme Tate Modernista aika äkkiä kun siellä oli todennäköisesti joku paikallinen tuhatpäinen taaperolauma askartelemassa. Mutta empä ossaa sanoa. Minut kaikuva hiljaisuus sai lähinnä vaivaantuneeksi.

Lissää museotunnelmointia tulossa lähitulevaisuudessa ainakin Latvian valokuvataiteen museosta ja Tukholman Moderna Museetista. Lupaan, että ainakin ennen kuin kaikki maissitärkkelys ja antipositiiviset ihmiset on siivottu ihmiskunnasta ja tuntemastamme maailmankaikkeudesta. ( 😀 )

Seuraa blogia facebookissa, bloglovinissa ja instagramissa!

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply