Maailmanlaajuinen julkinen sektori?

Kohta puoli vuotta kulunut Nepalin visiitistäni ja blogissani vielä siellä olen. Eikä tämä varsinaisesti edes koske Nepalia vaan jotain muuta, josta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa.

Minulla, kuten monella muullakin länsimaalaisella, on ollut omat epäilykseni hyväntekeväisyysjärjestöjen ja koko kehitysapujärjestelmän tehokkuudesta jo aiemminkin, mutta Nepalin vierailuni jälkeen luottamukseni niihin suorastaan romahti. Parin viikon takaisessa blogissani kerroin, miten silmäni todella avautuivat.

Katsoin vähän aikaa sitten Yleltä dokumentin ”Mihin katosivat Haitin miljoonat?” eikä tämä ainakaan yhtään asiaa auttanut. Amerikkalainen dokumentti kertoi, miten Haitin katastrofin aikaan amerikkalaiset – kuten monet muutkin – todellakin avasivat kukkaronsa ja lahjoittivat miljoonia Haitin hyväksi. Kuitenkin vain 30% noista rahoista koskaan edes lähti Yhdysvalloista. Loput 70% joko kasvavat korkoa järjestöjen pankkitileillä tai menivät muihin kiinteisiin kuluihin maassa. Haitissa avustustyöntekijöitä myös syytettiin kosteista ”firman piikkiin” menneistä illallisista kalliissa ravintoloissa, joihin pääsystä paikalliset voivat pressuslummeissaan vain haaveilla. Moni dokumenttiprojektin haastattelema paikallinen ei ollut koskaan nähnytkään avustustyöntekijöitä tai heidän hyväkseen ei ainakaan oltu tehty mitään. Alussa rakennetut saniteettitilat olivat likaisuudessaan käyttökelvottomia, vaikka kansainväliset säädökset edellyttävät tiettyjä laatukriteereitä katastrofien jälkihoidossa. Näiden säädösten noudattamista ei kuitenkaan valvota mitenkään, eivätkä järjestöt myöskään koordinoi keskenään, kuka tekee mitäkin.

Olen yrittänyt jollakin tavalla hahmottaa tätä suurta avustusjärjestöjen ja niiden kattojärjestöjen viidakkoa ja huomannut sen olevan mahdotonta. Erilaisia avustusjärjestöjä on maailma täynnä, mikä on siinä mielessä lohduttavaa, että halua auttaa löytyy, mutta näköjään raha usein sokaisee myös avustusjärjestöt ja niissä toimivat yksilöt. Niinhän ne Äiti Terasan nunnatkin ajelivat hienoilla autoilla Kalkutan kaduilla ja mielummin rakensivat upeita luostareita kuin käyttivät lahjoitusrahoja köyhien auttamiseksi, joten ei mikään ihme, jos houkutus vie voiton maallistuneemmastakin ihmisestä. Jos on mahdollisuus saada hyötyä itselleen ja pystyy sen vielä mielessään oikeuttamaan, moni varmasti käyttää tilaisuutta hyväkseen – se on vain inhimillistä. Vaatii suurta luonnetta torjua käsien ulottuvilla olevat etuudet.

Toinen uudistusta kaipaava osa-alue on maidenvälinen kehitysapu, jota myös syytetään melkoisesta tehottomuudesta. Monilla mailla on tällä hetkellä erilaisia ehtoja kehitysavun antamiselle: esimerkiksi Yhdysvallat edellyttää, että kaikki sen kehitysapu on ostettava kotimaisilta tuottajilta oman talouskasvun edistämiseksi. Tämä johtaa siihen, että joidenkin arvioiden mukaan jopa 70% kehitysavusta kuluu pelkästään kuljetuskustannuksiin, kun apu voitaisiin ostaa paikan päältä kohdemaasta paikallisilta tuottajilta, jolloin samalla rahalla saataisiin paljon enemmän aikaiseksi. Mutta tärkeämpäähän on tietenkin oma talouskasvu, kun siinä saa kaupan päälle hyvän omantunnon. OECD:n asettama hieno tavoite kehitysavun tehokkuudesta ei näytä toteutuvan, vaan iso osa rahoista uppoaa kuljetus- ja hallinnollisiin kuluihin, päällekkäisiin toimintoihin, byrokratiaan, korruptioon jne.

Jonkinlainen järjestys tähän avustusjärjestöjen ja maidenvälisen kehitysavun sekamelskaan pitäisi siis saada, jos halutaan, että apu oikeasti menisi perille eikä tämä olisi vain länsimaiden näennäistä puuhastelua hyvän omantunnon saamiseksi. Kepan blogissa Esa Salminen vähän aikaa sitten otti esille ODIn tutkijan Jonathan Glennien vision maailmanlaajuisesta julkisesta sektorista, ja se kuulosti järkevämmältä ratkaisulta kuin mikään muu pitkään aikaan.

Tämä tarkoittaisi sitä, että yksittäisten maiden kehitysapu lakkautettaisiin ja kaikki ne rahat (yhteensä n. 150 miljardia dollaria vuosittain) kasattaisiin yhteen maailmanlaajuiseen budjettiin, jolla hoidettaisiin muun muassa globaalia sosiaaliturvaa ja ympäristönsuojelua. Tämä voisi koskea kaikkia ns. globaaleja hyödykkeitä, puhtaasta ilmasta ja meristä lähtien.

Ei tämäkään varmasti ongelmitta toimisi, vaan ihan samanlaisia valtataisteluja ja byrokraattisuuden ongelmia kuin esimerkiksi EU:ssa syntyisi myös maailmanlaajuisessa julkisessa sektorissa. Kuka sitä johtaisi, miten varmistettaisiin, ettei korruptiota, puolueellisuutta tai muita lehmän kauppoja kuitenkin esiintyisi, jne? Mahdollisista ongelmista huolimatta tämä vaikuttaa kuitenkin ehdottomasti oikealta suunnalta, sillä tämä nykyjärjestelmä on yksinkertaisesti liian tehoton ja rahaa valuu aivan liikaa hukkaan ennen kuin apu tavoittaa sitä tarvitsevat.

Suomessa ei perinteisesti anneta rahaa kerjäläisille, koska luotamme siihen, että yhteiskuntamme pitää huolta huono-osaisimmistakin – ainakin niistä, jotka apua haluavat ottaa vastaan. Monien mielestä uusi kerjäyksen muoto ovat kaduilla vastaantulevat feissarit ja muut rahankerääjät, joiden tarkoituksena on omaantuntoon vedoten saada sinut avaamaan kukkaron nyörisi. Ihannetilanteessa, jos meillä olisi toimiva maailmanlaajuinen julkinen sektori, jonka voisimme ainakin jollakin tasolla uskoa pitävän huolta koko maailmasta, ei näitäkään rahankerääjiä tai muuta mainostusta tarvittaisi ja taas säästyisi rahaa siihen yhteiseen pottiin.

Parhaimmillaan maailmanlaajuinen julkinen sektori toimisi siis siten, ettei erillisiä hyväntekeväisyysorganisaatioita varsinaisesti enää tarvittaisi vaan nämä yhdistettäisiin yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, jonka rahoitus hoidettaisiin keskitetysti. En näe mitään järkeä siinä, että tavallisten kansalaisten tarvitsee potea huonoa omaatuntoa ja miettiä lahjoittaako rahaa ja kuinka paljon – ja ennen kaikkea en näe mitään järkeä siinä, että kehitysmaiden ihmisten hyvinvointi riippuu siitä, kuinka moni länsimaalainen sattuu rahaa lahjoittamaan, ts. kuinka paljon tuosta summasta avustusjärjestö onnistuu perille toimittamaan. Yhteiskunnan olisi aika ottaa aimo askel eteenpäin ja pyrkiä siihen, että kaikille taataan tietty perushyvinvoinnin taso ilman turhaa politikointia ja monimutkaista avustusjärjestelmää – jotka juuri mahdollistavat korruption ja tehottomuuden.

Yksi maailmanlaajuisen sosiaaliturvan muoto, joka vähentäisi korruption riskiä ja olisi äärimmäisen lähellä ruohonjuuritasoa, olisi jokaiselle oman maan hintatasoon suhteutettu pienimuotoinen perustulo, joka poistaisi edes sen äärimmäisen köyhyyden. Tähän voi käytännön tasolla olla pitkä matka, mutta koska olemme luoneet yhteiskunnan, joka pyörii noiden sinällään arvottomien paperilappusten ympärillä, voisimme samalla yrittää tehdä yhteiskunnasta sellaisen, ettei nepalilaislasten tarvitsisi juosta länkkäritytön skootterin perässä huutaen ”give me my money, give me my money”. Jos jostakin, niin maailman rahakeskeisyydestä täytyisi päästä eroon.

Nykyinen avustusjärjestöjen viidakko on johtanut siihen, että kehitysmaissa avustusjärjestöjen ja länsimaalaisten huijaamisesta on tullut taidetta ja parhaiten menestyy se, joka onnistuu eniten välistä vetämään. Apua eivät todellakaan saa ne, jotka sitä tarvitsevat, sillä he ovat yleensä niitä, jotka eivät tule sitä pyytämään. Siksi avun tulisi kohdistua mahdollisimman lähelle ruohonjuuritasoa. Jos avustusjärjestelmä olisi mahdollisimman läpinäkyvä ja yksinkertainen, kuten esimerkiksi tämä perustulojärjestelmä, korruption ja tehottomuuden riskit pienenisivät merkittävästi.

Tätä kautta myöskin elintasopakolaisuus vähenisi, kun ihmisistä oikeasti pyrittäisiin pitämään huolta heidän omissa maissaan. Monet suomalaiset paheksuvat maahanmuuttajia, jotka tulevat tänne ”hyötymään meidän kovalla työllämme luomasta hyvinvointiyhteiskunnasta”. Mutta mitä olemme kuitenkaan loppupeleissä tehneet ansaitaksemme tämän hyvinvoinnin tason? Emme mitään muuta kuin sattuneet syntymään tähän maahaan. Siksi näkisin velvollisuudeksemme edes pyrkiä edistämään kehitystä saman mallin suuntaiseksi myös vähemmän onnekkaissa maissa. Sinäkin voisit olla tyttö Nepalissa.

Namibiassa kokeiltiin vuosina 2008-2009 100 Namibian dollarin (noin 10 euron) kuukausittaista perustuloa Otjiveron kylässä. Kokeilun rahoittajana toimi Basic Income Grant Coalition. Säätiön omien havaintojen mukaan kahden vuoden jälkeen kylän lapset eivät enää käytännössä kärsineet nälästä, kun ongelma koski ennen kokeilua noin puolta lapsista ja 90 prosenttia lapsista kävi peruskoulua vastaavan määrän ollessa aiemmin 40 prosenttia). Uusia taloudellisia toimia myöskin syntyi, esimerkiksi naisen perustama leipomo ja miesten aloittama tiilituotanto. Poliisin mukaan salametsästys ja puuvarkaudet laskivat 60 prosentilla. Seudun valtasuhteet alkoivat muuttua, kun naisten asema parantui ja kyläläiset kohtasivat valkoiset maanviljelijät itsevarmemmin. Vastatoimena juopotteluun kyläläiset perustivat komitean, joka neuvoo rahankäytössä, baarit olivat maksupäivänä suljettuina ja lasten perustulo maksettiin pääsääntöisesti äideille. Negatiivinen vaikutus oli muuttoliike muualta: kun kokeilun alussa Otjiveron kylässä asui 1 100 ihmistä, kahden vuoden aikana kylään muutti arviolta 100-200 ihmistä, vaikkeivat he perustuloa saaneetkaan. Namibian hallitus ei kuitenkaan halunnut ottaa perustulojärjestelmää käyttöön, vaikka osa ministereistä on ilmoittanut tukevansa sitä. Valtion verovirasto oli ennen kokeilua suositellut maanlaajuista perustuloa köyhyyden vähentämiseksi. (Lähde: Wikipedia) Mutta eihän se nyt tietenkään olisi soveliasta antaa rahaa suoraan kansalaisten omaan käyttöön, kun sitä voi aivan hyvin kuluttaa myös byrokratian syövereissä itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Todennäköisestihän maan etuja palvelisivat paremmin esimerkiksi valtion ykkösmiesten uudet panssaroidut autot ja hulppeat virka-asunnot kuin pieni jokaiselle jaettava perustulo, joka poistaisi äärimmäisen köyhyyden.

Pohdin aiemmassa blogissani sitä, että rahaa ei saa antaa ilmaiseksi nykyisellä järjestäytymättömällä tavalla, sillä se näyttää vain saavan kaikenlaista yrittäjää liikkeelle. Perustulo kuitenkin tarkoittaisi ilmaista rahaa. Miksi sitten hyväksyisin sen? Siksi, koska jos rahaa kuitenkin kehitysyhteistyön tai muun hyväntekeväisyystyön nimissä annetaan, on parempi kohdistaa se suoraan ruohonjuuritasolle yksiselitteisenä pienenä perustoimeentulon turvaavana suorituseränä kuin antaa se korruptoituneille valtionvirkamiehille tai tehottomille hyväntekeväisyysjärjestöille. Vaikka järjestelmä voi periaatteessa joissakin tapauksissa kannustaa toimettomuuteen, perustuu nykyinen hyvinvointiyhteiskuntamme juuri tälle ajatukselle – kaikkien perushyvinvoinnista pidetään huolta, vaikka se joskus tarkoittaisi sitä, että rahaa annetaan ilmaiseksi. Idealistisen tavoitteen pitäisi olla ei sen vähempää kuin kohtuullisen elintason saavuttaminen kaikkialle maailmaan. Jos olisit syntynyt tyttölapseksi Nepaliin, minkä haluaisit oman lähtökohtasi olevan?

IMG_2398

Tämä ei toki tarkoittaisi sitä, että maailmanlaajuista sosiaaliturvajärjestelmää rahoitettaisiin pelkästään länsimaiden veronmaksajien rahoilla juurikaan sen enempää kuin nykyisen (tehottoman) kehitysavun ja hyväntekeväisyysvarojen verran. Kokemukseni Nepalista vakuuttivat minut aikalailla siitä, että monien kehitysmaiden ongelma ei ole niinkään rahan puute vaan korruptio ja ihmisten itsekkyys. Uskonkin, että mikäli ylimääräisistä välikäsistä ja korruptiosta sekä tehottomuudesta päästäisiin eroon, useimmilla maailman mailla olisi edes jonkintasoiset resurssit jo omasta takaa järjestää vähintään äärimmäisen köyhyyden poistava perustulojärjestelmänsä – jos todellista halua siihen olisi. Sitä ei vain taida olla, koska raha on valtaa, ja eihän sitä sovi kansalle antaa. 😉 Jonkinlaista suostuttelua (lue: painostusta) siis tarvittaisiin, jotta järjestelmä saataisiin ajettua läpi.

Jonkun olisi myös näytettävä esimerkkiä. Perustulojärjestelmästä on keskusteltu monissa maissa, mutta tuntuu siltä, että lopullinen uskallus ja halu sen laajamittaiseen käyttöönottoon puuttuu. Suomessakin on tällä hetkellä vetämässä kansalaisaloite asiasta ja useat kansanedustajat liputtavat sen puolesta. Uskoisin kuitenkin, että joskus tämä malli vielä toteutuu, sen verran järkevältä se kuulostaa eivätkä sitä vastaan esitetyt kannanotot vakuuta. Joku päivä meidän on herättävä siihen todellisuuteen, miten monimutkaiseksi olemme tämän yhteiskuntamme rakentaneet ja yksinkertaistettava asioita. Keep it simple, folks!

Mikäli oikeasti haluaisimme pitää huolta kaikista ihmisistä tällä pienellä pallollamme, maailmanlaajuinen sosiaaliturva ja julkinen sektori olisivat paras ja tehokkain ratkaisu – ainakin idealistisessa maailmassa. Ongelma vain näissä kaikissa hyvissä ideoissa, kuten EU:ssa ja YK:ssa on se, että niitä vetävät ihmiset. Ihmiset, jotka tykkäävät politikoida, pullistella, päteä. Vallankahvaan haluavat yleensä tietyntyyppiset itsekeskeiset ihmiset, jotka monesti loppupeleissä ajattelevat kuitenkin ensin omaa etuaan. Ja kyllähän sen tietää, miten siinä käy: rahaa kuluu byrokratiaan, kilpailukykyisiin palkkoihin, hienoihin toimistotiloihin, edustusautoihin jne…

Mitä sitten vaadittaisiin, jotta maailmanlaajuinen julkinen sektori toimisi? Epäitsekkäitä ihmisiä, jotka aidosti haluaisivat vaikuttaa maansa ja koko maailman hyvinvointiin ilman turhaa politikointia, kateutta ja rahanahneutta. Emme voi kuitenkaan tehdä ihmisistä parempia, mutta voimme pikkuhiljaa pyrkiä muuttamaan yleistä ilmapiiriä epäitsekkyyteen kannustavaksi.

Utopiaa? Ehkä vielä tänä päivänä, mutta jos unelmia ei ole, ei mitään saavutetakaan.

 

11 things about me

Blogien maailmassa näköjään myös haastetaan ihmisiä. Tämän hauskan haasteen sain Johnilta, joka kirjoittaa homeiswheremyheartis -blogia:

Ohjeet: Tämän haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta

1. Rakastan matkustamista. Kotini on siellä, missä matkalaukkuni on.

2. Minulla on tapana toteuttaa hulluimpiakin unelmiani. Olen oivaltanut sen, että elämää ei pidä elää yhteiskunnan odotusten mukaisesti vaan tehdä asioita, joita oikeasti haluaa tehdä. Meillä on vain tämä yksi elämä ja meidän pitää itse pitää huolta siitä, että kun vanhana katsomme elämää taaksepäin voimme tyytyväisenä myhäillä ”olipa minulla hyvä elämä”. Olen oppinut, että asioilla on aina taipumus kääntyä parhain päin, kunhan vain uskaltaa tehdä muutoksia elämässään. Neljä vuotta sitten hyppäsin ensimmäistä kertaa tyhjän päälle ja lähdin matkustelemaan. Samanlaisella reissulla olen nyt viime kesästä alkaen ja voisin tehdä saman koska tahansa uudestaan. Elämä on suuri seikkailu.

3. Pyrin joka aamu ajattelemaan: ”Today is the best day of my life” ja tekemään päivästä sellaisen, vaikka jollakin pikkujutulla. Tämä on luonnollisesti helpompaa, kun on reissun päällä, mutta aion jatkaa perinnettä myös, kun joku päivä olen takaisin arkirutiineissa.

4. Tykkään järjestää yllätyksiä ystävilleni ja läheisilleni, ja muutoinkin ilahduttaa heitä.

5. Olen melankolinen optimisti ja toivoton idealisti. Haaveilen paremmasta maailmasta surumielisen toiveikkaasti.

6. Teen johtopäätöksiä ihmisistä heidän silmiensä perusteella, esimerkiksi haluanko tutustua heihin paremmin tai luotanko heihin. Silmät ovat sielun peili. Yleensäkin olen suht’ avoin uusille ihmisille, mutta ystävikseni kelpuutan vain hyviä tyyppejä.

7. Tykkään hullutella aina kun siihen on mahdollisuus. En siis yleensä käyttäydy ikäni vaatimalla tavalla. Minulla on esimerkiksi pieni pehmolelu Paavo Hirvi matkaseuralaisena.

koala

8. Työelämässä olen kuitenkin hyvin vakava ja ammattimainen, sillä koen sen parhaaksi lähestymistavaksi siinä maailmassa. Tästä johtuen kollegani eivät aina edes tunnista minua, kun tapaavat työajan ulkopuolella. Hiukseni eivät ole koskaan olleet auki työpaikalla.

9. Pohdin ja analysoin asioita joskus ihan liikaa, vaikka tiedän, että loppupeleissä elämä on aika yksinkertaista. Monien elämän suurten kysymysten kohdalla helpointa olisi vain hyväksyä se tosiseikka, että kaikkea ei yksinkertaisesti voi tietää.

10. Katselen monesti maailmanmenoa aivan kuin sen ulkopuolelta. Saatan esimerkiksi miettiä kavereiden kanssa baarissa ollessani, miten tulevaisuuden ihmiset analysoisivat meitä tietokirjoissaan: ”Homo Sapiensilla oli tapana kokoontua humaltuneina pimeisiin, meluisiin paikkoihin perimmäisenä tarkoituksenaan parinmuodostus”. 😉 Tai saatan katsella ohikulkevia ihmisiä miettien, että näillä ihmisillä ei ole oikeasti aavistustakaan, mitä tällä planeetallamme teemme eikä se näytä heitä yhtään vaivaavan…

11. Salainen haaveeni on kirjoittaa kirja joku päivä, mutta siihen on vielä pitkä matka.

Haastekysymykset Johnilta:

1. Paras paikka, missä olet käynyt? Pakko sanoa paikka, jossa olimme pari päivää sitten. Uuden-Seelannin eteläsaarella oleva Curio Bay, joka oli hyvä paikka bongailla pingviinejä ja delfiinejä (tässä vaiheessa viimeistään paljastuu kaikille, miten pahasti olen blogissani jäljessä). Delfiinejä ja pingviinejä näkyi vain muutamia, mutta paikan teki erikoiseksi löytämämme majapaikka. Se oli viihtyisä rantahuvila, jossa ovet olivat auki ja pöydällä odotti ohjekirja, joka kehotti olemaan kuin kotonaan. Maksu tapahtui seuraavana aamuna omistajien luona saman kadun varrella. Emme voineet lakata ihmettelemästä, vieläkö tällaisia paikkoja maailmasta löytyy, jossa ihmisiin luotetaan. Huvila oli aivan upea, täysin varusteltu ja suurista ikkunoista avautui hieno maisema merelle. Kaiken lisäksi hinta oli edullinen. Istuimme iltaa takkatulen ääressä aaltojen lyödessä rantaan ja mietimme, miten hyvä paikka maailma voisikaan olla, jos vain oikeasti haluaisimme… Toinen suosikeistani on Pohjois-Thaimaassa sijaitseva suloinen pieni kylä nimeltä Pai, jossa meillä oli tapana istuskella tyynyterasseilla tai riippumatoissa ja katsella tähtiä pohtien syntyjä syviä.

2. Mitä haluat saavuttaa vuoden sisään? Haluan matkustella lisää, löytää elämän tarkoituksen ja asettua aloilleni vähäksi aikaa. Tai no, ainakin löytää sen elämän tarkoituksen. 😉

3. Jos saisit asua missä vaan, missä asuisit? Tällä hetkellä tekee mieli sanoa Uudessa-Seelannissa, mutta vaatisin ensin sellaisen Startrekista tutun transportterin kehittämistä. Eurooppa ja ystävät ovat aivan liian kaukana. Tai sitten otan teidät kaikki mukaan tänne… 😀

4. Kuka on idolisi? En osaa nimetä ketään yhtä ihmistä, koska kukaan ei ole täydellinen. Moni paljon saavuttanut ihminen on todellisuudessa vaikea persoona, joten siksi en halua nostaa ketään ylitse muiden. Kunnioitan yleensäkin ihmisiä, jotka haluavat tehdä jotain oikeasti merkittävää elämässään ja tekevät niin, vaikkei se välttämättä ole se kaikkein arvostetuin juttu nyky-yhteiskunnan silmin.

5. Onko joku tietty biisi, joka erityisesti koskettaa sinua/ on jäänyt mieleesi? On montakin biisiä, jotka jollakin tavalla koskettavat, mutta yksi erityisen koskettava oli Jipun ja Samulin ”Jos sä tahdot niin”. Aerosmithin ”I don’t want to miss a thing” on yksi kaikkien aikojen ulkomaisista suosikeistani.

6. Vietätkö lomalla aikaa rannalla vai juoksenteletko vuorilla patikoimassa? Tällä hetkellä, koska jalkani murtui Sri Lankassa (aivan, minulla on paljon kerrottavaa..), minun ei ole mahdollista vielä juurikaan patikoida. Yleensä yritän sovittaa lomaani sopivassa suhteessa molempia. Pelkkään rannalla makoiluun kyllästyy muutaman päivän jälkeen, mutta jos noista kahdesta olisi pakko valita vain toinen, olisi se rantaloma, sillä auringon tuomaa hyvää fiilistä ei voita mikään.

7. Hurjin/villein reissu, joka on tullut tehtyä? Ehkä se ensimmäinen sinkkuloma Balille, kun jetlagia ei edes tullut, koska menimme joka aamu nukkumaan aamukuudelta, sitten kympiltä aamupalalle ja poolille makoilemaan ennen illan uusia seikkailuja… Siinä elämän tilanteessa juuri tällainen loma oli paras mahdollinen.

8. Onko seuraava lomakohde tiedossa, jos on niin mikä? Olen siis parasta aikaa maailman ympäri matkalla ja seuraavaana matkaan todennäköisesti Yhdysvaltojen länsirannikolle, Californiasta Las Vegasiin. Ostan aina yhdensuuntaisia lippuja mahdollisimman edullisesti, joten koskaan ei etukäteen varmaksi tiedä, mihin sitä päätyy.

9. Oletko tyyppiä ”jalat maassa” vai ”tuuliviiri”? Haluaisin ainakin ajatella olevani spontaani jalat maassa -tyyppi.

10. Kissa vai koira (vai joku muu eläin)? Hirvi. 😉 Jos noista kahdesta valitsen, olen enemmän koiraihminen.

11. Elämän motto? One day you will wake up and there won’t be any more time to do the things you’ve always wanted. Do it now. Joku päivä heräät ja huomaat, ettei enää olekaan aikaa tehdä kaikkia niitä asioita, joita olet aina halunnut tehdä. Toimi siis nyt.

Minun kysymykseni haastetuille ja teille ihan kaikille:

1. Mitä tekisit, jos voisit tehdä mitä tahansa?

2. Mikä on elämän tarkoitus?

3. Mikä tekee sinut onnelliseksi?

4. Millaisena haluat nähdä elämäsi, kun sitä vanhana taaksepäin katselet?

5. Mitä asiaa luulet katuvasi myöhemmin?

6. Mikä on suuri salainen haaveesi?

7. Mitä asiaa itsestäsi ei monikaan tiedä?

8. Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?

9. Ketä opettajaasi haluaisit kiittää erityisesti ja miksi?

10. Mitä matkustaminen sinulle merkitsee?

11. Miten sinusta tuli bloggari?

Haastan seuraavat blogit:

sari.viinikainen.ajatuksia

Taivaanrannan värit

Pahvitalon uudet kujeet

House Savonia

Ajokikka

The dream is over

More styles of snapback hats here

Amazing trip to Australia

Missä palmupuut on puita vaan

Hengailuu Ugandassa

Matkalla maailmalle

Unelmista totta

In English

This is what obviously can happen in the world of blogs: I got challenged by Johni who is writing the blog homeiswheremyheartis.

Instructions: The purpose of this challenge is to find new blogs and help people to notice blogs with less than 200 followers.
1. You have to tell 11 things about yourself.
2. You also have to answer the 11 questions from the person who challenged you.
3. You have to ask 11 questions from the new people you will challenge.
4. You should then challenge 11 bloggers who have less than 200 followers.
5. You have to tell who you have challenged.
6. No challenging back.

11 things about me

1. I love traveling. My home is where my backpack is.

2. I tend to make my craziest dreams true if just possible. I have realized you shouldn’t live your life according the expectations of the society but to do things that you really like. We have only this one life and therefore we have to make sure that one day when we look back to our lives we can smile and think ”what a wonderful life I had”. I have learnt that things always turn out well when you just have the courage to change your life. Four years ago I quit my job without any security for the future and went traveling. Things turned out just fine. I’m doing the same now and could do it again any time. Life is a big adventure.

3. Every morning when I wake up I think: ”Today is the best day of my life” and try to make it true even with the smallest things. This is of course easier when you are traveling but I will try to do this also when I get back to ”normal life” – whatever that is.

4. I love surprising friends and close ones.

5. I’m a melancholic optimist and hopeless idealist. I dream of a better world with mixed feelings.

6. I judge people based on their eyes, e.g. whether I want to get to know them better, or whether I trust them. The eyes are the mirror of the soul. In general I tend to be open to all the people, but just the good characters I accept as my friends.

7. I love to fool around when ever I have a chance. It means I don’t behave in the way somebody in my age should behave. For example, I have a stuffed animal, Paavo the Moose, as my travelling buddy.

koala

8. In business life I’m very serious and professional though because I feel that is the best approach in that world. This means sometimes my colleagues don’t even recognize me when they meet me outside working hours. For example I have never had my hair loose at work.

9. I think and analyse things too much although I know that in the end, life is quite simple and most of the things you just have to accept you cannot know.

10. Many times I watch the world like from outside. For example when going out with my friends I might think what the people of the future will write: ”Homo Sapiens used to gather in dark noisy places under influence of narcotics with the aim of mating. Or when looking at the people passing by I may think ”These people have no idea what they are doing on this planet and it doesn’t seem to bother them at all”. 😉

11. My secret dream is to write a book one day but there is a long way to go.

The questions from Johni:

1. The best place where you have been? I have to say the place where we were a few days ago. On the South Island of New Zealand there is Curio Bay that is a good place to see pinguins and dolphins (latest now you realize how late I am in my blogs… sorry about that). We saw only a few dolphins and pinguins but the thing that made the place special was the guest house we found. It was a cozy beach front house with open doors and a guide book on the table that told you to make yourself like home. The payment was to be done next morning at the owner’s house along the road. We couldn’t help wondering how it is possible that this kind of place still exists where people are trusted. The guest house was wonderful, fully equipped with amazing view to the ocean. In addition it was reasonably priced. We were sitting by the fire listening the waves to hit the shore and thinking how good the world could be if we really wanted. Another favorite of mine was a cute little town called Pai in the Northern Thailand where we used to lay on cushion terraces or in hammocks, look at the stars and think about life.

2. What would you like to achieve in one year? I want to travel more, find the meaning of life and settle down for a while. Oh, well, at least I want to find the meaning of life. 😉

3. If you could live wherever where would that be? At the moment I would like to say in New Zealand but first I’d need a transporter as known in Startrek to be developed since Europe and friends are simply too far from here.

4. Who is your idol? I cannot name just one person because nobody is perfect. Many people who have achieved a lot in life have difficult personalities and that is something I don’t want to admire. In general I respect people who want to do something remarkable in their lives and do it even though it is not the most popular thing to do in our society.

5. Is there a certain song that touches you/ you will always remember? There are many songs that touch me in a way or another. There is a Finnish song ”Jos sä tahdot niin” (”If you want so”) by Jippu & Samuli Edelmann that has touched me deeply. ”I don’t want to miss a thing” by Aerosmith is one of my all time favorites.

6. Do you like to spend time on the beach or wander in the mountains when you are on holidays? Because I broke my foot in Sri Lanka (yea, I know I have a lot to tell :D) I couldn’t do long treks anyway. Just laying on the beach is boring on the long run so I’d like to do both but if I had to choose just one I would go for the sun because nothing can beat the happiness brought by the sun.

7. The wildest trip you have done? Probably the first single holiday to Bali when we didn’t even get jet lag because we went to sleep at six in the morning, woke for breakfast at ten and headed to the pool for the rest of the day before the new adventures in the evening… This is exactly what I needed in that life situation.

8. What will be your next holiday destination? I am currently on a round the world trip and after New Zealand I will probably be heading to the West coast of the USA from California to Las Vegas.

9. Are you the ”feet on the ground” type or ”weather wane” type? At least I would like to see myself as a spontaneous ”feet on the ground” type.

10. A dog or a cat (or any other animal?) A moose. 😉 If you have to choose between the two I would go for a dog.

11. Your life philosophy? One day you will wake up and there won’t be any more time to do the things you’ve always wanted. Do it now.

My questions to the ones challenged and all of you:

1. What would you do if you could do just anything?

2. What is the meaning of life?

3. What makes you happy?

4. How would you like to see your life when you are old and looking back at it?

5. What is the thing you think you will regret the most?

6. What is your big secret dream?

7. Tell us a thing that most of the people don’t know about you.

8. Where do you see yourself in five years?

9. Which one of your teachers would you like to thank and why?

10. What does traveling mean to you?

11. How did you become a blogger? 

Nepal – korruption luvattu maa

Kathmandun kaduilla liikennevalot välkyttävät keltaista sekopäisten kuskien puikkelehtiessa toistensa välistä ilmiömäisin viime hetken väistöliikkein. Ulkomaalaisilla ei ole tässä liikenteessä asiaa ratin taakse.

autot
Ihmettelin liikennevalojen toimimattomuutta ja Kathmandussa asuva ystäväni osasikin kertoa minulle liikennevalojen tarinan. Liikenneministeri – tai vastaava – vaati, että Kathmanduun tarvitaan liikennevalot liikennettä kontrolloimaan ja sitä varten tarvitaan rahoitusta. Rahat saatiin ja jonkin aikaa myöhemmin Kathmandun kaduille ilmestyi muutama hassu liikennevalotolppa. Kaikki ei välttämättä ihan oikeaan paikkaan, mutta ilmestyipä kuitenkin. Pari ensimmäistä viikkoa liikennevalot olivat olleet toiminnassa, ja sen jälkeen ne ovat välkyttäneet keltaista.

yellow

Jäljelle jäi vain kysymys: minne katosivat kaikki ne liikennevaloja varten budjetoidut rahat?

Nepal on yksi maailman korruptoituneimmista maista. En olisi ennen uskonut, että korruption voi niin selkeästi nähdä ja tuntea ympärillään.

Kathmandussa on päivittäin kolme ajastettua useita tunteja kestävää sähkökatkoa. Hostellin seinällä oli aikataulu, josta näki päivittäisten sähkökatkojen ajan kullakin alueella. Tässä koulun lähellä sijaitsevassa hostellissa ei varageneraattoria ollut, joten illallinen kynttilän valossa tuli tutuksi traditioksi (alla ensimmäisen illan herkkuateria). Mutta siis mitä ihmettä sitä voi ilman sähköä – ja ennen kaikkea ilman nettiä – tehdä?! Lukea kirjaa vai? Ai niin. 😉

IMG_2178

Kuulin maassa lähtöni jälkeen vierailleelta tuttavaltani, että turistikauden päätyttyä sähköä oli saatavilla vielä harvemmin, vain muutamia tunteja päivässä, vaikka talvipakkaset jo paukkuivat.

Uskomattominta tässä on se, että kyse ei ole siitä, etteikö sähköntuottamiseen olisi varaa. Muutamia vuosia sitten länsimaat lahjoittivat suuria summia maan erinomaisten energiaresurssien valjastamiseksi ja voimaloiden rakentamiseksi. Miljoonat kuluivat, mutta kukaan ei tiedä mihin eikä voimaloista ole tietoakaan. Kaiken lisäksi maa myy, siis luitte aivan oikein, MYY jopa 20% tuottamastaan sähköstä Intiaan. Kun tulee maasta, jossa nousee kauhea haloo poliitikon aikoinaan mahdollisesti ilmaiseksi saamasta lautakasasta, ei voi kuin pyöritellä päätään. Suomalainen lehdisto ei tosin eläkään jatkuvan painostuksen ja uhkailun alaisena, joten heillä on mahdollisuus tehdä kärpäsestäkin härkänen, kun niin haluavat. Ja kyllähän he haluavat, mikäli se tuo mainosrahoja.

Elävän jumalattaren Kumarin kunniaksi järjestettäviä juhlallisuuksia seuratessani kuulin vieressä olevien miesten keskustelevan paikalle saapuvista kunniavieraista. Pääministerin saapuessa toinen miehistä kertoi hänen autonsa olevan hänelle henkilökohtaisesti suunniteltu ja valmistettu miljoonien arvoinen kulkupeli – ainoa laatuaan siis maailmassa. Valtiovarainministerin hän sanoi olevan maan rikkain mies. Nämäkö olivat niitä miehiä, maolaisia, jotka muutama vuosi sitten taistelivat saadakseen vallan kansalle ja poistaakseen köyhyyden? Nyt he ovat niitä pahimpia välistävetajiä. Jep, jep.

IMG_2470

Kaikki halusivat nähdä vilauksen kunniavieraista.

IMG_2494

Suurimman ja iloisimman kohahduksen väkijoukossa aiheutti kuitenkin tämä kutsumaton vieras.

IMG_2456

Paikallisessa Internations -tapaamisessa tutustuin suomalaiseen mieheen, joka oli TeliaSoneran omistaman Ncellin palveluksessa Kathmandussa. Hän kertoi, kuinka he aloitettuaan toimintansa Nepalissa tilasivat ison tukun SIM-kortteja Kiinasta, mutta Nepalin telekommunikaatioministeri yllättäen vaatikin huomattavaa ylimääräistä maksua, jotta SIM-kortit voitaisiin toimittaa maahan. Suomalaiset toki osasivat luokitella tämän korruptioksi, mutta miten on paikallisten yritysten laita? Miten helppoa on erottaa raja korruption ja normaalien oikeutettujen maksujen välillä, kun elää koko elämänsä tämänkaltaisessa ympäristössä? Ncell ei tietenkään maksuihin suostunut ja sai viimein 9 kuukauden jälkeen SIM-korttinsa rajan yli, kun poliittinen paine ministerille alkoi käydä liian suureksi.

IMG_3558

Suomalais-ruotsalainen TeliaSonera on yksi maan suurimpia investoijia ja veronmaksajia. Kuvassa miehet maalaavat Pokhara-järven rannalla veneitä yhtiön väreillä.

Sanojensa mukaan Nepalin hallitus on toki ryhtynyt voimakkaisiin korruption vastaisiin toimenpiteisiin. Esimerkiksi Kathmandun kansainvälisen lentokentän työntekijät saavat käyttää nykyään vain taskuttomia housuja lahjusten ottamisen hillitsemiseksi. Joku suomalainen tikku-malka -sananlasku pyörii jostain syystä kielen päällä.

Käydessäni sairalassa ottamassa kolmannen vesikauhurokotuksen törmäsin suomalaiseen mieheen, joka oli töissä organisaatiossa, jonka ainoana tarkoituksena Kathmandussa oli valvoa nuorisoprojektiin ohjattujen rahojen käyttöä. Ainakin kolme suomalaista viiden vuoden ajan työllistettiin tämän projektin tiimoilta – ainoastaan siksi, ettei ihmisiin voi luottaa. Hän kertoikin esimerkkejä siitä, miten rahoja yritettiin jatkuvasti käyttää vääriin tarkoituksiin projektissa toimivien paikallisten toimesta. Hänelle oli mm. esitetty, että hallituksen puheenjohtaja tarvitsee moottoripyörää tullakseen hallituksen kokouksiin. Nuorisoprojektiin tarkoitetuilla hyväntekeväisyysrahoilla. Miten edes kehtaavat?

IMG_2588

Mies myös kertoi kokemuksistaan, miten joskus luulee ystävystyneensä jonkun projektissa työskentelevän paikallisen kanssa, mutta sitten saakin pettymyksekseen huomata tämän puhuvan ihan toista selän takana tai yrittävän hyötyä jollain tavalla.

Korruptiota on siis paljon myös hyväntekeväisyysjärjestöissä. Koseli-koulun johtaja Renukin sanoi tietävänsä, että monissa organisaatioissa lahjoituksena saatuja varoja käytetään usein aivan vääriin tarkoituksiin, esimerkiksi henkilökunnan omiin henkilökohtaisiin menoihin. Valvonta tällä saralla on raportointivelvollisuudesta huolimatta heikkoa. Jos näin käy pienissäkin organisaatioissa, ei ole vaikea kuvitella, kuinka rahat katoavat kaikenlaisiin väliportaisiin, kun niitä lahjoitetaan valtiolle kehitysapuna tai jollekin suurelle organisaatiolle, jonka tarkoitus olisi jakaa niitä eteenpäin?

Hollantilaisen ystäväni välityksellä tapaamani kuusi vuotta Pokharassa asunut hollantilainen nainen kertoi, kuinka oli nähnyt orpokoteja perustettavan siten, että lapsia erotetaan perheistään, jotta saataisiin tietty määrä lapsia orpokotiin. Vanhemmille usein maksetaan siitä, että he antavat lapsensa pois. Sitten kutsutaan ulkomaalaisia sijoittajia ja lahjoittajia tutustumaan laitokseen suurten lahjoitusten toivossa. Rahat sitten menevät minne menevät. Miten tässä maailmassa voi enää keneenkään luottaa?

Nämä ihmiset ovat tottuneet saamaan avustusjärjestöiltä liian paljon liian helpolla. Kuuntelin paljon maassa asuvia ulkomaalaisia ja sama ajatus vain vahvistui: näitä ihmisiä olisi autettava tavalla, joka auttaa heitä työllistämään itsensä, ei antamalla rahaa ilmaiseksi nykyisellä järjestäytymättömällä tavalla. Nyt vaikuttaa siltä, että nykyinen hyväntekeväisyysorganisaatioiden hajanaisuus saa kaikenlaisia yrittäjiä liikkeelle ja välistä vedetään mikä ehditään eikä apu päädy sitä tarvitseville – päin vastoin, viattomat joutuvat kärsimään lisää. Hollantilaisnainen totesikin: ostakaa heille vaikka kantokori, mutta älkää antako rahaa.

Näkeehän sen missä tahansa länsimaassakin: jos lapsi saa kaiken ilmaiseksi, ei hän opi tekemään itse mitään asioiden eteen ja lopputuloksena on aikuinen, joka odottaa saavansa kaiken valmiina muiden kustannuksella. Ncellin suomalaismies oli jopa niin radikaalilla kannalla, että avustusjärjestöjen on lähdettävä maasta tai Nepal ei nouse koskaan jaloilleen.

Kaiken näkemäni ja kuulemani perusteella ymmärrän hänen kantansa hyvin. Tilanne on kuitenkin vaikea, sillä maa ei tällä hetkellä pidä huolta kaikkein heikompiosaisista. Eihän heitä voi jättää yksinkään?

IMG_2877_2

 

Nepal – the land of corruption

The traffic lights on the streets of Kathmandu are blinking yellow, the cars are driving like crazy avoiding the collation phenomenally in the last minute. Foreigners should not go behind the wheel in this traffic.

autot

I was wondering why the traffic lights are blinking yellow all the time, and a friend living in Kathmandu told me the story of the traffic lights. The Minister of Transport, or similar, insisted that they needed traffic lights in Kathmandu to control the traffic and wanted funding for that. The money was granddad and later a few odd traffic light poles appeared on the streets of Kathmandu. All weren’t necessarily in the right place, but at least they were there. For the first few weeks the traffic lights had been in operation, and since then they have been blinking yellow.

yellow

 There was only one question remaining: where did the rest of the budgeted money go to…?

Nepal is one of the world’s most corrupted countries. I could not have imagined earlier that you can so clearly see and feel corruption around you.

Kathmandu has three daily scheduled power cuts that take several hours. The hostel had a schedule on the wall showing the daily power cuts on each area. My hostel did not have a generator, so a candlelight dinner became a familiar tradition to me (below my delicious dinner on the first evening after arriving). So what on Earth they expect you to do without power – and, above all, without internet?! Read a book, or what? Oh, yeah… 😉

IMG_2178

After I had left the country I heard from an American friend who stayed that after the tourist season the electricity was available even more rarely, only a few hours a day, even though the winter was already there.

The most unbelievable thing is that it’s not even the case that they could not afford to produce electricity. Some years ago, the Western countries donated large sums to take usage of the excellent resources that the country has and build power plants. Millions were spent, but no one knows where, and the power plants did not show up. Only thing that remained were excuses. Moreover, the country is selling, oh yes, you read correctly, SELLING up to 20% of the electricity to India. When coming from a country, where it is a national catastrophe if a politician receives a pile of wood for free, you cannot help but shaking your head. On the other hand, the Finnish press is not living under constant pressure and threat, so they have the opportunity to make a mountain out of a molehill, when they wish to do so. And sure they do, especially if it brings money from advertisers.

When I was observing the opening ceremonies of the festival organized in honor of the Living Goddess Kumari I heard two men discussing about the guests arriving. At the Prime Minister’s arrival one of the men told his car was personally designed and manufactured for him, unique in the world, and it was worth of millions. The Minister of finance is, according to him, the richest man in the country. Aren’t these the same men, the Maoists, who a few years ago fought to gain power to the people and for the elimination of poverty? Now, they are the worst cabals. Yep, yep.

IMG_2470

Everyone was trying to get a glimpse of the honorable guests.

IMG_2494

The biggest and the most delighted cheering, however, was caused by this uninvited guest.

IMG_2456

In the monthly Internations meeting in Kathmandu I met a Finnish man, who worked for a local telecommunications company, Ncell that was bought by Finnish-Swedish company TeliaSonera some years ago. He told me how they ordered a big bunch of SIM cards from China when they started their business in Nepal, but surprisingly, the Nepalese Telecommunications Minister wanted to have a substantial extra fee to allow the SIM cards to enter the country. The Finns certainly knew to classify this as corruption, but what about the local people and companies? How easy it is for them to distinguish the corruption from normal, eligible payments, when they live all their lives in an environment such as this? Ncell did not, of course, agree to the payment, and was allowed to ship the SIM cards across the border only after 9 months when the political pressure for the minister began to be too high.

IMG_3558

Ncell is one of the largest investors and taxpayers in the country. The men are painting the boats with the company’s colors at Lake Pokhara.

When I went to the hospital to take the third rabies vaccination I met another Finnish man, who was working for an organization whose sole purpose was to monitor the usage of the funds for a youth project. At least three Finns were employed for five years in the project  – only because the people cannot be trusted. He told for example how the local people working in the project are constantly trying to use the funds for their own benefit. He had been suggested e.g. that the Chairman of the Board needs a motorcycle to get to the board meetings. With the money intended for a youth project? How do they even dare?

IMG_2588

The man also spoke about his experience, how sometimes you may think you have become friends with a local, but then you’ll hear him talking something totally different behind your back and most probably trying to benefit from you in a way or another.

There is a lot of corruption also in the charity organizations. The manager of Koseli School, Renu, said she knows that in many organizations the money donated is often used for something else than it is meant for, such as the staff’s own personal expenses. Even though there is a reporting obligation, the control is weak. If this is the case in small organizations, it is not difficult to imagine how the money will be lost at various levels when they are donated to the state or to a large organization, with the idea of them dividing the money downwards?

A Dutch lady who had been living in Pokhara for six years told how she had seen orphanages established by separating children from their families in order to obtain a certain number of children in the orphanage. Parents often are paid for giving their children away. Then they invite foreign donors to visit the establishment in hope of large donations. Then the money goes where it goes. How in the world can you trust anyone anymore?

These people are used to get too much too easily from aid organizations. I listened to many foreigners living in the country, and the same idea was getting stronger and stronger: these people should be helped in a way that will help them become self-employed, not giving them money for free in the current unorganized way. It appears that the current system of charitable organizations gets all kinds of people to try to get benefits for themselves and the help doesn’t really reach the ones in need – on the contrary, the innocent may suffer even more. The Dutch woman stated: please buy them for example a carrying basket, but do not give them money.

Anyone can see this even in the Western countries: if the child gets everything for free, he doesn’t learn to do anything to earn it himself and the end result is an adult who expects everything ready for the expense of others. The Finnish man working for Ncell was even so radical that the aid organizations have to leave the country or Nepal will never recover.

Based on everything I’ve seen and heard, I understand his position very well. The situation is, however, difficult, as the country does not currently take care of the most weakest in the society. Can we leave them alone?

IMG_2877_2

 

Life is not fair – especially in Nepal

Oikeassa olet, Paavoseni. Mitäpä muutakaan kuin sentimentaalista läppändeerusta voisi olla tiedossa? 😉

Joskus, kun katson kirkasta tähtitaivasta tai rantaan lyöviä aaltoja, taivaanrannassa kohoavia vuorenhuippuja tai peltojen vihreyttä, valtava onnellisuuden tunne valtaa minut – rakastan tätä maailmaa ja tätä elämää. Kuinka onnekkaita olemmekaan, että saamme elää tällä kauniilla pallollamme?

Joskus, kun näen elämän epäoikeudenmukaisuutta, epärehellisyyttä, ahneutta ja pahuutta, valtava vihan ja epätoivon tunne valtaa minut. Vihan siksi, että pystyisimme kovin helposti paljon parempaankin, jos vain avaisimme silmämme ja ajattelisimme asioita vähän laajemmasta kuin omasta itsekkäästä näkökulmastamme. Epätoivon siksi, että pahuutta ja välinpitämättömyyttä näkee maailmassa niin paljon, että tuntuu täysin mahdottomalta, että niistä koskaan eroon päästäisiin – vaikka hyviä pyrkimyksiä näkeekin ympärillä yhä enemmän ja enemmän.

Eniten maailmassa vihaan epäoikeudenmukaisuutta silloin, kun se on toisten ihmisten itsekkyyden tai välinpitämättömyyden aiheuttamaa. Nepalissa mietinkin paljon ihmisten itsekkyyttä, ahneutta ja pahuutta, ja sitä, mistä se kumpuaa. Onko se geeneissä, onko se kasvatuksessa, onko se esimerkissä, jonka läheisemme antavat? Miten lapsista, jotka näkevät tällaisen esimerkin, voi tulla sen parempia? Nepalissa kaikkein eniten minua koskettivatkin lapsikohtalot.

koseliNuorempi poika kuvassa on 3-vuotias Asiz, joka asuu Koseli-koululla muutaman muun vanhemman kodittoman lapsen kanssa. Hänen äitinsä kuoli synnytyksessä eivätkä hänen isänsä tai tämän uusi vaimo halunneet pitää hänestä huolta, joten hänet annettiin pois. Lapsi tuskin koskaan hymyilee, joten vain arvata saattaa, mitä kaikkea noiden synkkien silmien taakse kätkeytyy.

Koseli-koulun lapsilla on toinen toistaan surullisempia tarinoita. Eräs ikävä esimerkki lasten heitteillejätöstä ja piittaamattomuudesta on äiti, joka päätti viidestä lapsestaan pitää kaksi ja antaa kolme pois. Millainen äiti on kykenevä tällaiseen päätökseen? Tiedän, että köyhyys saa ihmiset tekemään julmia asioita, mutta silti on vaikea ymmärtää, miten tällaisen päätöksen tekeminen on mahdollista. Eikö tällä äidillä ole lainkaan normaaleja tunteita? Ja miltä lapsesta mahtaa tuntua, kun oma äiti ei välitä? Entä millaisia vanhempia näistä lapsista tulee aikuisena?

Lapsiin kohdistuva väkivalta ja lasten hyväksikäyttö on yleistä Nepalissa. Etenkin slummien lapsille tämä on jokapäiväistä elämää syntymästä saakka ja näin he myös luulevat sen olevan normaali osa elämää niin kauan, kunnes heille toisin kerrotaan. Koseli-koululla vierailikin viime vuonna ryhmä, joka kertoi lapsille heidän oikeudestaan fyysiseen koskemattomuuteen.

Eräänä päivänä Koseli-koululla kuitenkin näin, miten eräs opettaja löi pientä poikaa ilman mitään syytä tämän mennessä sisään luokkahuoneeseen. Nähtyäni tämän mainitsin asiasta eräälle vapaaehtoiselle ja kysyin, pitäisikö minun kertoa asiasta koulun johtajalle, Renulle. Hän vastasi, että hän varmasti tietää, sillä se on hyvin yleistä Nepalissa.

Otin asian kuitenkin puheeksi vetäessäni englanninkielistä keskusteluryhmää. Puhuimme kiusaamisesta ja kysyin lapsilta, kiusataanko heitä paljon. Vastaus oli, että kiusataan. Kysyin, mitä heidän siinä tapauksessa tulee tehdä. Vastaus tuli nopeasti: kertoa opettajalle. Seuraavaksi kysyin, että mitä sitten tulee tehdä, jos kiusaaja tai lyöjä onkin opettaja tai muu aikuinen. Sanoin tässä yhteydessä, että kenelläkään ei ole koskaan mitään oikeutta lyödä toista ihmistä. Hetken mietittyään eräs lapsista sanoi, että kerrotaan Renulle.

En tiedä, johtuiko tästä keskustelutuokiosta, mutta pari päivää myöhemmin kuulin Renun pitävän puhuttelua juuri kyseiselle opettajalle, jonka olin nähnyt poikaa lyövän: ”minun lapsiani et lyö” ja kun opettaja väitti vastaan, hän jatkoi ”lapset eivät valehtele”. Voitte uskoa, miten iloinen olin.

Lapsiin kohdistuva väkivalta oli hyvin yleistä Suomessakin vielä 50 vuotta sitten. Lapsella, jota lyödään, on yleensä kaksi vaihtoehtoista tulevaisuuden näkymää: hänestä tulee joko omaa lastaan lyövä aikuinen tai aikuinen, joka jyrkästi tuomitsee lapsiin kohdistuvan väkivallan ja haluaa pysäyttää sen. Julkinen keskustelu, joka tuomitsee väkivallan, on myös välttämätöntä, jotta yhä useampi tiedostaisi tekojensa merkityksen eikä toistaisi sitä samaa mallia, jonka itse mahdollisesti lapsena sai. 1970-luvun lopussa Suomessa käytiin laajaa julkista keskustelua vanhempien oikeudesta kurittaa lastaan, jolloin kuritusoikeus poistettiin rikoslaista ja vuonna 1984 ruumiillinen kurittaminen kiellettiin kokonaan. Nykyään esimerkiksi opettaja ei saa ottaa minkäänlaista fyysistä kontaktia oppilaaseen (vaikka joillekin nykynuorista pieni kurinpalautus ei olisi lainkaan pahitteeksi, Paavon huom. ;)). Olen kuitenkin hyvin iloinen siitä, että vanhempiemme sukupolvi pysäytti lapsiin kohdistuvan väkivallan ja teki siitä yleisesti tuomittavaa. Vastaavaa liikettä tarvittaisiin nyt Nepalissa ja muissa kehittyvissä maissa, jotta näilläkin lapsilla olisi oikeus hyvään ja onnelliseen lapsuuteen.

kurit

Jopa 90% kaikista katulapsista Nepalissa haistelee liimaa tai käyttää muita huumaavia aineita saadakseen edes jonkinlaista hetkellistä hyvän olon tunnetta. Nuorimmat huumausaineriippuvaiset ovat vain 3-vuotiaita. Useimmilla katulapsista on vanhemmat tai ainakin toinen vanhemmista, mutta joko välinpitämättömyyden tai väkivallan takia lapset eivät voi tai halua asua kotona.

Välinpitämättömyys läheisistä ei rajoitu pelkästään lapsiin. Eräs mies oli vienyt vanhan äitinsä vanhuksille tarkoitettuun laitokseen, jota ei länsimaisessa mittakaavassa voi edes vanhainkodiksi kutsua. Hän oli sanonut tulevansa puolen tunnin kuluttua takaisin. Nyt vielä vuosia myöhemmin äiti odottaa poikaansa häntä hakemaan.

Totta kai myös länsimaissa näitä tapauksia ilmenee, mutta ei tässä mittakaavassa. Nepal on täynnä näitä esimerkkejä, joita on vaikea uskoa todeksi. Väkisinkin mieleen tulee ajatus, onko näillä ihmisillä samanlaisia tunteita kuin meillä? Ymmärrettävää on, että he eivät turisteista välitä, mutta eivätkö he välitä toisistaankaan? Vai onko tämä vain pieni osa totuutta, joka minulle vapaaehtoistyöntekijänä ja turistina on vain jostain syystä välittynyt? Tapasin toki maassa asuvan tuttavani kautta muutamia mukavan oloisia nepalilaisia, mutta siihen muutamaan se jäi ja ennakko-odotukset ”ihanista, sydämellisistä nepalilaisista” romuttuivat aika lailla. Ehkä maassa vain pitäisi asua kauemmin kuin tuon viisi viikkoa, jotta saisi kokonaisvaltaisemman kuvan paikallisesta väestöstä? Joka tapauksessa mieleeni nousi vahvana kysymys: mikäli maa on täynnä ihania, sydämellisiä ihmisiä, missä he ovat ja miksi he eivät tee mitään kitkeäkseen maasta pois tätä kaikkea pahaa, jota ympärillä joka puolella näkee?

Varmasti yksi yleisimmistä harhaluuloista länsimaissa on, että kehitysmaiden ihmiset ajattelevat samalla tavalla kuin me ajattelemme. Vasta paikan päällä Nepalissa ollessani tajusin sen, että kehittyvässä maassa myös ihmisten ajatusmaailma vaatii kehittymistä. Ympäristö, jossa kasvaa, vaikuttaa kovin paljon siihen, millainen tuo ajatusmaailma on. Ja haluan korostaa, etten nyt tarkoita, että ajatusmaailman tulisi kehittyä samanlaiseksi kuin länsimaissa, sillä meilläkin on paljon parannettavaa ja jopa opittavaa muilta kulttuureilta, mutta tämä maa ei yksinkertaisesti ole tällä hetkellä millään mittapuulla hyvä paikka lapselle kasvaa ja kehittyä.

Nepalissa ja muissa kehittyvissä maissa olisikin tärkeintä nyt keskittyä lapsiin ja nuoriin, ja panostaa siihen, että tuleva sukupolvi olisi aiempaa parempi ja haluaisi aidosti kehittää maataan paremmaksi paikaksi elää (jos tämä kuulostaa siltä, että olen luopunut toivosta vanhemman sukupolven suhteen, tulkinta on aivan oikea ;)).

Monet avustusjärjestöt aina hössöttävät koulutuksen merkityksestä, ja myönnän, etten tällaisena länsimaista oppivelvollisuutta itsestäänselvyytenä pitävänä osannut sitä aiemmin ehkä aivan tarpeeksi arvostaa – vasta tällä reissulla yhtäkkiä ymmärsin sen tärkeyden. Ilman koulutusta näillä lapsilla ei ole mitään; heillä ei ole tulevaisuutta.

Samalla oivalsin myös toisen tärkeän seikan: ne aiemmin tärkeämpinä pitämäni teemat, kuten äärimmäisen köyhyyden poistaminen, ihmisoikeudet ja naisten asema, korjaantuvat jo hyvin pitkälle siinä samalla, kun koulutus on kunnossa. Toisin sanoen, koulutus on peruslähtökohta, jotta näilla muilla alueilla voi tapahtua merkittävää, pitkäjänteistä kehitystä.

Nepalissa ei ole yleistä oppivelvollisuutta, joten noin kolmannes lapsista ei käy lainkaan koulua. Koulun aloittaneistakin vain alle viidennes pääsee ikinä kuudennelle luokalle asti. Maassa olisi siis vielä paljon tehtävää, jotta tarpeeksi kattava peruskoulutus tavoittaisi koko nuoren sukupolven.

Intialainen Renu on asunut Nepalissa jo parikymmentä vuotta. Hän oli varttunut Intiassa varakkaassa perheessä ja jo tuolloin köyhiä katulapsia nähdessään hän oli kysynyt isältään, voiko hän tuoda lapset heille peseytymään. Noin kymmenen vuotta sitten hän muutaman ystävänsä kanssa auttoi viisi lasta kouluun maksamalla heidän lukukausimaksunsa. Nähtyään, miten suuresti tämä pieni panos muutti lasten elämän suunnan, hän halusi auttaa useampaa lasta. Mutta miten auttaa mahdollisimman montaa lasta? No, perustamalla oman koulun tietenkin. Näin syntyi Koseli School slummi- ja katulapsille.

renu

Koulun ei tarvitse tuottaa huippujuristeja tai talousneroja, diplomi-insinöörejä tai astronautteja. Riittää, että koulu tarjoaa lapsille pohjan tasapainoisemmalle tulevaisuudelle.  Nepal tarvitsee nyt sukupolven, joka ei lyö, joka ei käytä muita hyväksi, joka ei ajattele vain omaa etuaan ja joka pystyy kyseenalaistamaan roolimallinsa. Nepal tarvitsee nyt sukupolven, joka ei halua olla edellisensä kaltainen. Muu kehitys tulee kyllä sitten omalla painollaan.

In English

You are so right, my dear Paavo. What else than sentimental mambo-jambo could it be? 😉

Sometimes, when I look at the clear starry sky, waves hitting the shore, mountain peaks rising on the horizon, or greenness of beautiful fields, a huge feeling of happiness takes me over – I love this world and this life. How fortunate we are when we can live on this beautiful globe of ours!

Then, sometimes, when I see the unfairness of life, dishonesty, greed or evil, anger and despair take me over. I feel anger because we could so easily be so much better if we simply opened our eyes and looked the world from a bit broader view than our own selfish point of view. I feel despair because there is so much evil and indifference in the world that it seems utterly impossible ever get complitely rid of them – even if there are more and more good intentions around us all the time.

I hate injustice especially when it is caused by other people’s selfishness or indifference. In Nepal I was thinking a lot about people’s selfishness, greed, and evil, and wondering, where it comes from. Is it in our genes, in the way we are brought up or is it in the example which our close ones give us? How can the children who see such an example become any better? In Nepal, most of all I was touched by the destinies of many children.

koseliThe younger boy in the picture is a 3-year-old Asiz, who lives at Koseli School with a few other older homeless children. His mother died when he was born and neither his father nor the father’s new wife wanted to take care of him, so he was given away. The child hardly ever smiles, so you can only guess what is going on behind those dark eyes.

The children at Koseli School have stories one sadder than the other. One sad example of neglect and disregard of children is a mother of five who decided to keep two children and give three away. What kind of mother is capable of such a decision? I know that poverty makes people do cruel things, but it is still difficult to understand how anyone can make such a decision. Doesn’t the mother have normal feelings at all? And, how do the children feel when they realize their own mother doesn’t care about them? What kind of parents these children will be when they grow up?

Violence against children and child abuse is common in Nepal. Especially for the street and slum children this is everyday life from the birth, and thus, they also think it is a normal part of life for so long until somebody tells them otherwise. A group visited Koseli School last year informing children about their right to physical inviolability.

One day at Koseli School I saw a teacher slapping a little boy in the head for no apparent reason when he was entering the classroom. I told about this to one of the volunteers and asked whether I should report this to the school director. She replied that she must know already as it is very common in Nepal.

However, I took the issue up when running the English discussion group. We talked about bullying, and I asked the children, whether they were bullied a lot. The answer was yes. I asked them what they should do in that case. The answer was obvious: we tell the teacher. Then, I asked what they should do if the bully or the beater is a teacher or another adult. At this point I told them that no one has ever the right to hit another person. After a moment one of the children said that they should tell Renu.

I don’t know whether it was due to our discussion, but a couple of days later I heard Renu having a discussion with that particular teacher who I had seen hitting the boy: ”you don’t hit my children,” and when the teacher protested by accusing them of lying, she continued, ”children don’t lie.” You can not believe how happy I was.

Violence against children was very common also in Finland still 50 years ago. When a child is beaten, usually he has two alternatives in the future: he will either become an adult beating his own child, or an adult who strongly condemns the violence against children and wants to stop it. The public debate, which condemns the violence, is also necessary to ensure that more and more people become aware of the consequences of their actions and don’t repeat the same pattern, which they may have seen as a child. In the end of 1970s, there was a broad public debate in Finland on the rights of parents to discipline their children and the right to punish the child physically was removed from the Criminal Code. Finally in 1984, any physical punishment was illegalized. Nowadays, for example, a teacher may not take any form of physical contact with the student (although some of today’s young little monsters could use some discipline, Paavo points out ;)). However, I’m very glad that our parents’ generation stopped the violence against children, and made it generally condemned. A similar movement is now needed in Nepal and other developing countries, so that also these children would have the right to a good and happy childhood.

kuritUp to 90% of the street children in Nepal sniff glue or use other drugs to get at least a temporary feeling of happiness. The youngest drug addicts are only 3 years old. Most of the street children have parents or at least one of the parents, but either due to neglect or violence children can not or don’t want to live at home.

The indifference about the close ones is not limited only to children. A man had taken his mother to a facility meant for elderly people, which in the western scale can not even be called a retirement home. He had told he was coming back to pick her up in half an hour. Now, many years later, the old mother is still waiting for her son to come back.

Of course, this kind of events occur also in the Western countries, but not on this scale. Nepal is full of these examples, which are difficult to believe. You cannot help thinking ​​whether these people really have the same feelings as we have? It is understandable that they don’t care about the tourists, but don’t they care about each other either? Or is this just a small part of the truth, which I as a volunteer and a tourist just for some reason saw? Of course, I met a few nice Nepalese people through a friend living in the country, but it was just a few, and my prior expectations about ”the lovely, warm Nepalese people” pretty much fell short. Maybe I just should have stayed longer in the country in order to get a more comprehensive picture of the local population? In any case, there was still this question remaining: if the country is full of wonderful, warmhearted people, where are they and why don’t they do anything to get rid of all the bad things you can see everywhere in the country?

Probably one of the most common delusions in the Western countries is that the most of the people in developing countries think in the same way as we think. In Nepal I realized that in the developing countries also the way of thinking requires development. The environment in which we grow up defines pretty much the state of our minds. Now I want to emphasize that I don’t mean that the way of thinking should be similar to the Western world’s, as we also have a lot to improve and even to learn from other cultures, but this country simply isn’t currently – by any yardstick – a good place for a child to grow up and develop.

In Nepal and other developing countries the most important thing would be now to focus on children and young people, and aim to ensure that the future generation would be better than the previous one and would like to genuinely develop the country to a better place to live (if this sounds like I’ve given up on the older generation, interpretation is quite correct ;)).

Many aid organizations are always fussing about the importance of education, and I have to admit that as being raised in a Western country where the compulsory free education is taken for granted I didn’t appreciate it enough – until on this trip in Nepal all of a sudden I understood its importance. Without education, these children have nothing, they have no future.

At the same time I realized another important point: all these themes I earlier considered more important, such as the eradication of extreme poverty, human rights and the status of women, would be automatically improving if proper education were available. In other words, the education is a starting point ensuring the possibility of significant, long-term development on these other areas.

Nepal doesn’t have a general compulsory education, and about a third of the children don’t go to school. From those children who start the school less than 20% ever make it to the sixth grade. The country has therefore still a lot to do so that proper education would reach the whole young generation.

Indian lady Renu has been living in Nepal for the past twenty years. She had grown up in a wealthy family in India. When she was walking on the streets of India with her father and saw poor, dirty street children she had asked his father if she could bring the children home with her to give them a bath. About ten years ago, she and a few of her friends helped five children to go to school by paying their tuition fee. After seeing how much this small contribution changed the lives of the children she wanted to help more children. But how to help as many children as possible? Well, by founding a school, of course. Thus the Koseli School for slum and street children was born.

renu

The school doesn’t need to produce respected lawyers or economists, hi-tech engineers or astronauts. It is sufficient that the school provides children with a foundation for a more balanced future. Nepal needs a generation that doesn’t hit or abuse others, that doesn’t think only about their own interests, and that is able to question their role models. Nepal needs a generation that doesn’t want to be like the previous ones. Other development will then follow on its own.

Kyseenalaistamisen taito ja Nepalin lapset – The art of questioning with the kids of Nepal

Paavo täällä taas, hei! Ajattelin tulla kertomaan teille hieman opetuksesta Nepalissa ja keskustelukurssista, jota Koseli-koululla emäntäni Johannan kanssa vedimme. Meillä oli luonnollisesti hieman erimielisyyksiä teemojen valinnasta, mutta muuten yhteistyömme sujui varsin mallikkaasti. 😉

Opetus Nepalissa perustuu hyvin pitkälti toistamiseen ja ulkoa opetteluun. Opettajan kysyessä samaa, jo opeteltua asiaa eri sanamuodolla, oppilailla ei monesti ole aavistustakaan oikeasta vastauksesta. Eräs sveitsiläinen vapaaehtoinen, joka oli koululla jo toista kesää (pariskunta oli tänä vuonna tullut vapaaehtoiseksi ilman välittäjäfirmaa), kertoi meille havainnoistaan heti saavuttuamme, ja saman huomasimme myös itse, kun tarkkailimme englannin opetusta toisena päivänä. Lapset osasivat toistaa monta kappaletta tekstiä ulkoa loistavasti lausuen, mutta he eivät ymmärtäneet, mitä sanat tarkoittivat. Kun vapaaehtoinen pyysi heitä täydentämään puuttuvat sanat harjoituksen aukkokohtiin, jopa verbit ja erisnimet menivät lapsilta sekaisin. Tämä oli hämmentävää sen jälkeen, miten hienosti he osasivat kappaleet ulkoa. Niitä oli ilmeisesti opeteltu oman paikallisen opettajan kanssa ennen kuin tunti vapaaehtoisen kanssa aloitettiin.

koseli

Tämän vuoksi toinen ehdotuksemme siihen, mitä voisimme vapaaehtoisina tehdä, oli englanninkielisen keskusteluryhmän perustaminen. Olisin itse ollut loistava tuntiopettajakin, mutta Johannasta ei voi samaa sanoa – hän ei vain koe sitä omaksi jutukseen, mutta keskusteluryhmän vetäminen olisi varmasti hänellekin ihan ok. Olihan hän vetänyt Luxemburgissa suomenkielistä keskusteluryhmää muutama vuosi sitten – tosin lähinnä aikuisille, joilla oli suomalainen puoliso (poor guys ;)), mutta eiköhän tämäkin jotenkin luonnistu, kun olen apuna.

Keskusteluryhmän merkityksen emäntäni näki siinä, että se jollain tavalla edesauttaisi nepalilaisten lasten luovan ajattelun kehittymistä – edes pikkuriikkisen. Joka hirvikin sen tietää, että yksi tärkeimpiä yhteiskuntaa eteenpäin vieviä voimia ovat vasat ts. lapset ja nuoret, jotka osaavat ajatella omilla aivoillaan eli kyseenalaistaa sen, mitä me vanhemmat jo pidämme itsestäänselvyytenä – ja mikä mahdollisesti vain jarruttaa kehitystä.

Keskusteluryhmän vetäminen osoittautuikin oikein mielenkiintoiseksi. Ensimmäisenä aiheena olisin halunnut keskustella hirvien asemasta todellisena luomakunnan kruununa, mutta Johanna oli jälleen ilonpilaaja, mutisi jotain keskittymisestä oikeasti tärkeisiin asioihin ja sen sijaan halusi herättää keskustelua siitä, mitä tarkoittaa asioiden kyseenalaistaminen. Pah, sanon minä, kyllä minä vähintäänkin kyseenalaistaisin, miten joku muu voi olla tärkeämpää kuin luomakunnan kruunun asemasta keskustelu, mutta jouduin sitten myöntymään. Onhan päivittäinen dal bath -annokseni toistaiseksi emännästäni riippuvainen ja olen siihen aivan hulluna. 😛

IMG_2937

Kun Johanna kysyi lapsilta tietävätkö he, mitä sana ”kyseenalaistainen” tarkoittaa, he vastasivat suorilla kysymyksillä, kuten: ”mikä sinun nimesi on?” ja ”kuinka vanha olet?”. Hän selitti sitten esimerkin avulla, mitä kyseenalaistaminen tarkoittaa. Hän kertoi, että joskus kauan aikaa sitten ihmiset uskoivat, että maa on litteä, koska se näyttää siltä. Kukaan ei osannut kyseenalaistaa asiaa. Sitten eräänä päivänä eräs aikaansa edellä ollut mies tutki asiaa ja kyseenalaisti tämän totuutena pidetyn asian, ja tuli siihen tulokseen, että maapallo on pyöreä. Hän sai paljon vastustusta aluksi, mutta lopulta kaikkien oli pakko myöntää, että hän oli oikeassa, ja nykyään tämä seikka on yleisesti tiedetty tosiasia. On siis tärkeää, että kyseenalaistamme vallitsevia käsityksiä ja yleisinä totuuksina pidettyjä asioita, jotta ihmiskunta kehittyy eteenpäin, hän jatkoi. Lopuksi hän vielä mainitsi, miten asioita voi kyseenalaistaa ihan jokapäiväisessä elämässä: voi kyseenalaistaa oman maansa valtaapitävien toimintaa, yhteiskunnan luomia järjestelmiä (kuten kastijärjestelmän, joka lakkautuksesta huolimatta on vielä voimissaan Nepalissa) jne.

No, käyhän tuo järkeen, mutta on teillä vielä tekemistä, että pääsette meidän hirvien tasolle. 😉

Kyseenalaistamiskeskustelun jälkeen Johanna vielä painotti, että suurin osa opettajien kertomista asioista on aivan totta, joten kaikkea ei koko ajan tarvitse suoranaisesti kyseenalaistaa (hän varmaankin pelkäsi, että saamme muiden opettajien vihat niskoillemme, jos he tulkitsevat keskustelun väärin ja alkavat epäillä opettajiensa jokaista sanaa ;)), mutta jatkoi, että tärkeää kuitenkin on, että opiskelee kriittisellä asenteella välillä itse miettien, onko asia oikeasti näin, mitä aikuiset minulle kertovat.

Tiedä sitten, miten hyvin oppi meni perille, mutta ainakin oppilaat seuraavalla kerralla osasivat kertoa, mitä kyseenalaistaminen tarkoittaa. Oli minunkin lopulta pakko myöntää, että keskustelu hirvien ylivertaisuudesta ei ehkä hyödyttäisi niin paljoa tässä maassa. Lähinnä tietenkin siksi, että olen tällä hetkellä täällä rotuni ainoa edustaja. 😉

Tämän tunnin jälkeen eräs poika lähestyi meitä piirtämänsä maapallon kanssa. Hän oli piirtänyt pallon, jonka yläpuoli on tasainen ja kysyi Johannalta, onko maapallo tällainen. Hän vastasi, että ei aivan, se on kokonaan pyöreä ja piirsi viereen pyöreän pallon. Hän selitti, että maapallo on vain niin valtavan suuri pallo, että sen pinnalla seisovalle ihmiselle se näyttää olevan litteä. Hauskoja joskus nämä lasten oivallukset, mutta hienoa, että hän tuli esittämään kysymyksensä.

IMG_8120pieni

Eräs matkamme tarkoituksista on kysellä erimaalaisilta ihmisiltä, mikä heille on elämän tarkoitus (tähän aiheeseen palaamme myöhemmin), mutta pidimme tätä liian haastavana kysymyksenä 10-vuotiaille, joten lähestyimme teemaa hieman helpommalla kysymyksellä: ”Mikä tekee sinut onnelliseksi?”. Kun kukaan ei osannut vastata kysymykseen mitään, Johanna auttoi heitä sanomalla: ”Minut tekee onnelliseksi esimerkiksi perhe ja ystävät”. Tämän jälkeen kaikki vastasivat, että juuri perhe ja ystävät tekevät myös heidät onnelliseksi. Muita vastauksia ei juurikaan tullut yrityksistä huolimatta.

Seuraavan vähän vanhempien ryhmän kohdalla päätimme, ettemme sano yhtään esimerkkiä vaan selitämme aihetta niin kauan, kunnes saamme heiltä omia vastauksia. Alkukankeuden jälkeen vastauksia suorastaan tulvi: koulun käynti, lukeminen, leikkiminen, tanssiminen, piirtäminen. Yleensä vastauksena oli jokin aktiviteetti, jonka tekemisestä he pitivät. Suomalaislasten suosituimmat vastaukset eivät todennäköisesti olisi olleet koulun käynti ja se, että osaa lukea…? Olipa ihanaa kerrankin tavata ihmislapsia, joita ei ole hemmoteltu pilalle kaiken maailman pleikkareilla ja ipädeillä. 😉

Koska lupasin olla ottamatta esille hirvi-teemaa, Johanna antoi minun valita seuraavan tunnin teeman. Valitsin siis ihmisten hyvyyden ja pahuuden (me hirvethän olemme siis pelkästään hyviä). Kysyin ensin, millaiset ominaisuudet ihmisissä ovat heidän mielestään hyviä. Lapset listasivat odotetun joukon positiivisia luonteenpiirteitä: iloinen, hymyilevä, ystävällinen, rehellinen, sellainen, joka auttaa kaveria eikä kiusaa. Seuraavaksi kysyin, millaiset ominaisuudet ihmisissä ovat heidän mielestään huonoja. Lapset aloittivat helpoista, heille tutuista aiheista: epärehellisyys, valehtelu, varastaminen, kiusaaminen. Yllättäen he mainitsivat myös sellaisen ihmisen, joka ei syö terveellisesti, ei huolehdi puhtaudesta tai ei tee läksyjään. Tähän oli tietenkin vastattava, että nämä ominaisuudet eivät sinällään ole merkkejä pahuudesta, mutta totta kai on tärkeää muista syistä syödä terveellisesti, huolehtia terveydestä ja tehdä läksynsä. Esimerkiksi jos hirvi ei syö terveellisesti, koska monipuolista ruokaa ei ole saatavilla, ei tarkoita, että tämä olisi paha hirvi.

Joku lapsista heitti lopuksi, että sellainen on paha ihminen, joka heittää roskia jokeen, ja tämä olikin hyvä aasin silta keskusteluun Nepalin luonnosta ja ympäristön tulevaisuudesta. Pyrimme aina etenemään keskustelukurssilla lasten ehdoilla, nimenomaan siten, ettemme tarjoaisi valmiita vastauksia vaan saisimme heidät itse pohtimaan asioita. Ympäristö oli kuitenkin asia, joka minulle hirvenä on lähellä sydäntäni ja josta olin ehdottomasti halunnut keskustella. Etenkin Kathmandu on hyvin likainen ja saastunut kaupunki. Joka puolella näkyy jätettä ja saastetta. Paljon kaupungilla liikkuessa hengityssuoja on aivan ehdoton. Emäntänikin omistaa nyt elämänsä ensimmäisen hengityssuojan. Hänet ensimmäistä kertaa maskin kanssa nähdessäni säikähdin ihan, että pankkiako sitä ollaan menossa ryöstämään.

Lapsille oli selkeästi opetettu koulussa ympäristökasvatusta, sillä he tiesivät, miten tärkeää on, että ympäristö pidetään puhtaana. Ehkäpä joku heistä johtaa kaupungin jätehuoltoa joku päivä ja järjestää näidenkin koulun kulmalla olevien jätekasojen keräyksen?

551854_10151236168588031_1214039933_n

Seuraava keskustelun aihe oli tulevaisuus. Kysyimme lapsilta, mitä he haluavat tehdä tulevaisuudessa. Jälleen pitkä hiljaisuus. Johanna jatkoi kysymällä, tietävätkö he, mitä tulevaisuus tarkoittaa. Vastaus oli kielteinen. Meillä eläimillähän ei ole mitään tarvetta mitata aikaa kuten teillä ihmisillä, joten olisinpa melkein jättänyt aiheen siihen – mitäpä sitä suotta tulevaisuudesta murehtimaan. Ihmiskunnan edustajana emäntäni kuitenkin jostain syystä oli sitä mieltä, että ihmiskunnan kehityksen kannalta olisi tärkeää, että lapsilla olisi jonkinlaisia tavoitteita ja unelmia ja että heitä kannustettaisiin, joten jatkoimme aiheesta.

Yllättävää oli siis, että lapset eivät osanneet vastata kysymykseen. Kuitenkin nettisivuilla heidän esittelyissään oli mainittu heidän toiveammattejaan, joten asiasta oli varmasti koululla ennenkin keskusteltu. Pienen vihjeen jälkeen he jälleen oivalsivat, mistä on kysymys ja alkoivat luetella ammatteja, kuten jalkapalloilija, laulaja, piirtäjä ja tanssija. Lähes kaikki heidän mainitsemansa ammatit liittyivät johonkin konkreettiseen heille tuttuun tekemiseen. Jokaisen ammatin kohdalla keskustelimme siitä, millaisia ominaisuuksia kyseisen ammatin edustaja tarvitsee. Jalkapalloilijan tulee olla liikunnallinen ja harjoitella paljon, laulajan tulee osata laulaa ja pärjätä julkisuuden kanssa, jne.

Kysyin lopuksi vielä yhden kysymyksen: ”Jos jostain syystä tuo toiveammatti ei toteudukaan, olisiko vielä jotain, mitä haluaisitte tehdä, esimerkiksi jotain, millä olisi hyvä vaikutus Nepalin tulevaisuudelle?”. Johanna ilahtui silmin nähden erään tytön vastauksesta: ”Haluan perustaa koulun, aivan kuten Renu”. Joku tyttö halusi opettajaksi ja toinen toimistotyöntekijäksi, mutta etenkin pojat eivät nähneet muuta vaihtoehtoa kuin sen valitsemansa jalkapalloilijan uran.

Olin tietysti hieman pettynyt, koska kukaan ei halunnut hirvien hoitajaksi, mutta kyllä tämäkin kelpaa. 😉

Seuraavalla kerralla vuorossa jälleen Johanna, ja luvassa varmastikin taas sentimentaalista läpändeerusta, koettakaa kestää. 😀

 

The art of questioning with the kids of Nepal

It’s Paavo again, hey! I just wanted to drop by and tell you a little about education in Nepal, and the discussion course which we were running at Koseli School with Johanna. Of course, we had a little disagreement about the themes of discussion, but other than that we got along quite well.

Education in Nepal is based very much on repeating and memorizing. When the teacher is asking the same thing they just seemed to know by heart with a bit different wording, students often don’t have a clue about the right answer. One of the Swiss volunteers, who was at the school for the second summer (this year, the Swiss couple had come to volunteer at Koseli School without any agencies), told us about her remarks when we arrived, and we noticed the same thing, when we were observing the English class on our second day. The children were able to repeat many chapters of text by heart, pronouncing brilliantly, but they did not really understand what the words meant. When the volunteer asked them to complete missing words on the empty lines in a very straightforward exercise, they mixed even the verbs and people’s names. This was confusing after seeing how well they knew the text by heart. They had obviously memorized the text with the local teacher before the revision lesson with the volunteer.

koseli

Therefore, another idea what we wanted to do as volunteers at Koseli School, was forming an English discussion group. I would have been a great class teacher as well, but the same cannot be said about Johanna – she just doesn’t see teaching as her thing, but the discussion group would be ok for her for sure. After all, she was running a Finnish discussion group in Luxembourg a few years ago – although mainly for adults with Finnish spouses (poor guys ;)), but I am sure she will survive also this with my help.

Johanna thought that a discussion group would be a good way to improve the creative thinking of the Nepalese children – even just a little. Even a moose knows that one of the major driving forces of a society are fawns i.e. children who know how to think for themselves or question things that we grown-ups already take for granted – things that possibly are only obstacles for further development.

Running the discussion group turned out to be very interesting. As the first topic I wanted to discuss about the role of the moose as the real crown of creation, but Johanna was a party pooper again, muttered something about focusing on really important things, and wanted to speak about questioning things. Bah, I say, in my opinion it is quite questionable, how something else could be more important than the debate about who is the crown of creation, but I had to let her win. After all, my daily dal-bath dose is dependent on her and I’m just crazy about it.

IMG_2937

When Johanna asked the kids whether they know what the word ”questioning” means, they responded with direct questions, such as: ”what is your name?” and ”how old are you?”. She then explained through an example, what the word means. She told that long time ago people believed that the earth is flat, as it seemed so. No one questioned that. Then one day, a wise man ahead of his time investigated the matter and questioned the ”known fact” and came to the conclusion that the earth is round. He got a lot of resistance at first, but eventually everybody had to admit that he was right. It is therefore important that we question the common known facts and general truths in order to develop the human race forward, she said. Finally, she mentioned how things can be questioned in everyday life: you can always question the actions of those in power in your country, the systems created by the society (such as the caste system, which is still going strong in Nepal even though it was officially forbidden), etc.

Well, I guess that makes sense, but you still have a lot to do until you reach the level of the moose. 😉

After the discussion Johanna stressed out that the majority of the things that the teachers tell them is very true, so that they don’t have to constantly keep questioning everything they are told (she was probably just afraid that the other teachers would hate us if the children interpreted the conversation wrong and began to doubt every word the teachers say), but continued by pointing out how important it is, however, that they keep the critical attitude when learning new things, wondering sometimes by themselves whether it is really true, what the adults tell them.

Not sure whether they really understood it but at least next time the students were able to tell what the word ”questioning” means. In the end I had to admit that the debate on the superiority of the moose may not benefit so much in this country. Mainly, of course, because I am currently the only representative of my kind here. 😉

After the lesson a boy approached us with his drawing of the Earth. He had drawn a ball, that was flat on the top and asked Johanna, whether the Earth was like this. She replied that it isn’t quite like that, it’s completely round and drew a round ball next to the boy’s drawing. She explained that the Earth is so huge a ball that to a man standing on the surface it appears to be flat. Kids just come up with these charming ideas sometimes. Great that he came to ask his question.

IMG_8120pieni

One of the themes we have for our travels is to ask people from different countries, what the meaning of life is to them (we will come back to this topic later), but we felt this would be too challenging an issue to 10-year-olds, so we approached the theme with a bit easier question: ”What makes you happy?”. The kids did not reply at all so Johanna helped them by saying, ”For example, my family and friends make me happy.” After this all the kids replied that it was the family and friends who make them happy. We didn’t get any other answers despite efforts.

With the next group that consisted of a bit older kids we decided not to say any examples but to explain the theme for so long until we’d get their own answers. After struggling in the beginning the answers were actually flooding in: going to the school, reading, playing, dancing, drawing. The responses were usually activities they liked. Among Finnish children the most popular answer would probably not have been going to the school and being able to read …? For once it was lovely to see children, who haven’t been spoiled by playstations and ipads.

Because I had promised not to bring up the theme of the moose as the real crown of creation, Johanna let me choose the next topic for the discussion group. I selected the theme of good and bad people (as you know, we, the moose, are just good). First thing I asked the children what kind of characteristics they think are good. Children listed the various expected positive characteristics: cheerful, smiling, friendly, honest, kind, helping others and not bullying. Next I asked what kind of characteristics in people they consider as bad. Children started with the easy, familiar topics: dishonesty, lying, stealing, bullying. Surprisingly, they also mentioned not eating healthily, not taking care of the hygiene or not doing their homework. Into this I had to state that these characteristics are not itself a sign of being a bad person, but of course it is good to eat healthily, take care of the hygiene and do the homework. For example, if the moose does not eat healthily, because there is no proper food available, it does not mean that he would be a bad moose.

Then one of the children suggested that a person throwing garbage into the river would be a bad person. This could be used as an awkward transition to the debate on the nature of Nepal and the future of the environment. We always tried to let the debate flow on children’s terms:  instead of providing them with ready-made answers we aimed at allowing them to think through the topics themselves . The environment is, certainly, an issue that is close to my heart as a moose and which I definitely wanted to discuss. Especially Kathmandu is a very dirty and polluted city. Waste and pollution is overwhelming everywhere. For anyone spending more time in the city center, a respiratory mask is a must. Even Johanna now owns her first respiratory mask. It was somewhat daunting to see her wearing the mask for the first time; were we going to rob a bank or what!?

The children had clearly been taught environmental education at school, because they knew the importance of keeping the environment clean. Perhaps one day one of them heads the city waste management and organizes also the waste collection around the school?

551854_10151236168588031_1214039933_n

The following topic was the future. We asked the children what they want to do when they grow up. Again a long silence. Johanna continued by asking whether they know what the future means. The answer was negative. We animals have no need to measure the time like you people do, so I would have actually skipped the topic – wouldn’t it be better not to worry about the future? However, as a representative of the mankind Johanna claimed that the children should have a set of goals and dreams for the sake of the development of the Nepalese society. So we continued on.

It was surprising, though, that the children did not know how to answer the question, considering their dream jobs are presented on the school’s website. So the matter had certainly been discussed in the past. After a couple of leading questions they realized what was going on and began to list professions, such as a football player, singer, artist and dancer. Almost all of the listed professions related to a familiar tangible activity.  After that we discussed the characteristics required in these professions. For example, a soccer player has to be sporty and practice a lot and a singer must be able to sing and perform in public, etc.

I asked one final question: ”If, for some reason, that desired profession does not materialize, would there be something else you would like to do, for example something which would have an impact on the future of Nepal?”. Johanna was clearly delighted by one girl’s answer: ”I want to set up a school, just like Renu.” Another girl wanted to be a teacher and another one an office worker, but notably the boys did not see any other option than the soccer player.

Of course, I was a little disappointed as no one wanted to be the caretaker of a moose, but fair enough, these ones will do.

Next time Johanna is on again, with her sentimental mambo-jambo for sure, so please bear with me… 😉