Nationalismi

Samoin kuin etniset ideologiat, nationalismi painottaa kannattajiensa kulttuurillista samanlaisuutta ja se vetää rajoja suhteessa muihin. Erona on nationalismin suhde valtioon. Kun etnisen liikkeen johtajat alkavat vaatia oikeuttaan valtioon, liikkeestä tulee nationalistinen. (Eriksen 2002: 7.) Gellnerin mukaan nationalismi on poliittinen periaate, jonka mukaan kulttuuristen rajojen tulisi vastata poliittisia rajoja (Gellner 1983: 1). Usein puhutaankin kansallisvaltioista. Kaikilla maailman kansallisuuksilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta tai haluakaan perustaa omaa valtiotaan. Nationalismi onkin teoria poliittisesta laillisuudesta, joka vaatii, etteivät etniset rajat leikkaa poliittisia rajoja ja ennen kaikkea etteivät tietyn valtion sisällä etniset rajat erota valtaapitäviä muista (Gellner 1983: 1). Nationalismit ovat siis tämän näkemyksen mukaan etnisiä ideologioita, jotka väittävät, että heidän ryhmänsä tulisi dominoida valtiota. Kansallisvaltio on siis valtio, jota dominoi etninen ryhmä, jonka identiteetin merkitsijät (esim. kieli tai uskonto) on juurrutetut viralliseen symboliikkaan ja lainsäädäntöön. Valtio siis pyrkii kansalaistensa yhtenäistämiseen ja assimiloimiseen. Tämän se saa aikaan yhtenäisellä koulutuksella.

Toisenlaista teoriaa nationalismista edustaa Benedict Andersonin ”Imagined communities”. Hänen mukaansa kansakunta on kuviteltu poliittinen yhteisö. Se on kuviteltu synnynnäisesti rajatuksi ja itsenäiseksi. Se on kuviteltu, koska jopa pienimpien kansakuntien jäsenet eivät koskaan tunne useimpia kanssajäseniään, silti jokaisen mielessä elää kuva yhteydestä. Itse asiassa kaikki alkukantaista kylää suuremmat yhteisöt ovat kuvitteellisia. Kansakunta kuvitellaan rajalliseksi, koska suurimmillakin niistä on rajat, joskin ehkä elastiset, joiden takana elävät toiset kansakunnat. Se kuvitellaan itsenäiseksi, koska käsite syntyi aikana, jolloin valistus ja vallankumous tuhosivat hierarkkisen, dynastisen maailman laillisuutta. Se on kuviteltu yhteisö, koska huolimatta epätasa-arvosta ja hyväksikäytöstä, jotka saattavat vallita, kansa käsitetään aina syvänä, horisontaalisena toveruutena. Pohjimmiltaan tämä toveruus on saanut aikaan sen, että miljoonat ihmiset ovat halukkaita, ei niinkään tappamaan kuin kuolemaan tämän kuvitelman tähden. (Anderson 1991: 6-7.)

Anderson (1991) painottaa massamedian ja etenkin painettujen kirjojen merkitystä kuviteltujen yhteisöjen muodostumisessa. ”Kirjapaino-kapitalismin” myötä valtavat määrät ihmisiä voivat saada haltuunsa saman tiedon ja tämä tapahtuu ilman suoraa kontaktia kirjoittajan kanssa. Kielen ja maailmankuvan standardisoituminen suuressa mittakaavassa on täten mahdollista. Valtion koulutusjärjestelmällä on tässäkin suuri merkitys. Voitaisiin kuitenkin kysyä, kenen kuvittelemia nämä yhteisöt ovat.  Arjun Appaduraita (1990: 295) lainaten ”yhden ihmisen kuviteltu yhteisö voi olla toisen poliittinen vankila”.

LÄHTEET:

ANDERSON, BENEDICT (1991 [1983]): Imagined communities. London: Verso.

ERIKSEN, THOMAS HYLLAND (2002): Ethnicity and nationalism. Anthropological perspectives. London: Pluto Press.

GELLNER, ERNEST (1996 [1983]): Nations and nationalism. New perspectives on the past. Oxford: Blackwell Publishers Ltd.

APPADURAI, ARJUN (1990): “Disjuncture and Difference in the Global Cultural Economy.” Theory, Culture and Society 7: 2/3 (Jun., 1990), pp. 295-310.

Huit

Kiinalaiset muslimit tunnetaan nimellä dungaani Xinjiangissa ja Keski-Aasiassa ja hui muualla Kiinassa. Huit ovat toiseksi suurin kansallisuus Kiinan vähemmistöistä ja kaikkein laajimmalle levinnyt. Huit ovat olleet alusta alkaen maahanmuuttajia Kiinassa; he ovat usein olleet se ”rodullinen” Toinen. He polveutuvat persialaisista, arabialaisista ja turkkilaisista muslimikauppiaista, -sotilaista ja -virkamiehistä, jotka asettuivat Kiinaan ja menivät naimisiin han-naisten kanssa asuen usein eristyneissä yhdyskunnissa. (Gladney 2001.)

Ainoa asia, joka yhdistää osaa tästä väestöstä, on islam. Heidät kuitenkin on tunnustettu yhdeksi viralliseksi vähemmistöksi, huiksi, ja he itse käyttävät tätä nimitystä keskustelussaan sekä muiden huiden että ei-huiden kanssa. Tämä monimerkityksellisyys, sekä kiinalainen että muslimi, vakituinen muukalainen on tärkeä heidän itse-identifioinnilleen. Se, kuinka huit identifioivat itsensä, riippuukin kanssakäymisen luonteesta. Esimerkiksi Pekingin ja Shanghain huit eroavat kieleltään, tavoiltaan ja alueeltaan, mikä usein johtaa vahingolliseen kilpailuun liikesuhteissa kunnes areenalle tulee ei-hui. Tällöin nämä eri alueiden huit liittoutuvat yhteen ulkopuolista vastaan. Samoin, kun dungaani tai hui asuu Kiinan ulkopuolella, he saattavat korostaa kiinalaisuuttaan suhteissaan ei-kiinalaisiin tai muslimiuttaan suhteissaan ei-muslimeihin. Voidaankin sanoa, että huiden koko ”kansallisuus” pohjautuu Kiinan kansallisuuspolitiikkaan, joka antoi heille virallisen aseman. Kiinan valtion ulkopuolella huit usein pitävätkin itseään vähemmän kansallisuutena ja painottavat sen sijaan identiteettinsä muita aspekteja kuten uskontoaan tai kiinan kielen puhumista.(Gladney 2001.)

LÄHDE:

GLADNEY, DRU (2001): Alterity motives. http://cio.ceu.hu/courses/CIO/modules/Module07Gladney/print.html 31.10.2005

 

Western ideas of Tibetanness: baby seals and depositories

Seuraava kirjoitus on englanniksi, koska se on pätkä gradustani, ja olen liian laiska alkaakseni kääntää sitä suomeksi.

In this section I decided to include a discussion about the Western ideas of Tibet and Tibetanness as many Westerners have strong opinions of the subject and our conceptions are affecting the Tibetans themselves. In the Western imagination Tibet is seen as ‘Roof of the world’, ‘Land of the snows’, mystic Shangri-la, heaven on earth, which was a holy kingdom led by peace-loving lamas. It was a depository of ancient knowledge and unchanging tradition which is now under threat of being lost because of Chinese invasion and assimilation schemes. As Vincanne Adams writes (1996):

“Construction of Tibet as a place of spirituality, as exotic, as offering esoteric forms of Buddhism, as a location for dynastic intrigue, as a wild frontier of bare-chested, horseback-riding singing nomads and rugged yaks, and, of course, as a place for ultimate challenge for Western physical endurance have all been bound up, Bishop (1989) notes, both not only with realities that actually exist in Tibet and among Tibetans but also with Western geopolitical interests in the region (Adams 1996: 515).”

According to Adams (1996) there are two types of images of Tibet that dominate the Western popular imagination. First is the pre-Mao Tibet that was universally and uniformly religious. All of the Tibetans possessed esoteric spiritual awareness and religious knowledge. The second one is an image of Tibet as a place that has been destroyed by Chinese communism and where Tibetans, one and all, are engaged in acts of political resistance. So authentic Tibetanness can only be found in people who are religiously devout and resist the Chinese government. (Adams 1996: 515.)

Besides religion and resistance there are also other images of Tibetans, and according to these the Tibetans are innately nonviolent, environmentally friendly and equal. Common statements are: “Tibetans are an essentially peaceful and nonviolent people, who never developed an army of their own,” and “Environmentalism is an innate aspect of Tibetan culture,” and “Women in traditional Tibet enjoyed a higher degree of equality than in other Asian societies.” Toni Huber (2001) argues that these types of reflexive, politicized notions of Tibetan culture and identity are unprecedented and distinctly modern (Huber 2001: 357). According to him:

“Tibetan exiles have reinvented a kind of modern, liberal Shangri-la image of themselves, which has its precedents in two different sets of discourses, the first of which is the product of the tree powerful “-isms” of early modernity: colonialism, orientalism, and nationalism. The second set derives from liberal social and protest movements that originated mainly in the industrialized West, but which are now transnational in scope and appeal: environmentalism, pacifism, human rights and feminism.” (Huber 2001: 358.)

As these images are constructed they do not conform to the reality. Elliot Sperling (2001), just to give an example, has written about the aspects of violence in the Tibetan tradition. Helena Norberg-Hodge (2001) sees the Ladakh Tibetans as a model of ecological sustainability but I would argue that this environmentalism is just the result of local conditions (namely poverty). When people have the opportunity to consume they do so, and the results of this consumption can be seen in the environment. In Xidang, for example, the slopes of the mountains are littered with plastic and glass bottles. We also had a big disagreement in the family as I did not let them dump the bottles in to the river. Barnett (2001) argues that according to the ecological image of Tibetans they are seen as an endangered species or Tibet as a threatened habitat. As the American Buddhist scholar Robert Thurman described it, “the Tibetans are the baby seals of the human rights movement.” (DeVoss, 1997 [see Barnett 2001: 276-277]).  What comes to the relative equality of men and women I would say the Chinese are more equal than Tibetans. As women do most of the farm work they have some power in the family affairs but they are far from equal. An example of this is that women are considered impure and even their clothes can not be washed in the same water as men’s clothes. Women’s clothes below the waist can not be washed in the washing machine as they contaminate it and they have to be hung lower to dry than men’s clothes.

These images are basically constructions based primarily on Western psychological needs but they have been adopted and developed by the government-in-exile in India. Such identity construction also has roots in what Heinz Bechert (1984) calls “Buddhist Modernism,” some of whose salient features he describes as: the reinterpretation of Buddhism as an essentially rational religion; the idea that Buddhism is a natural vehicle for various kinds of social reform; and the close connection between Buddhism and emergent South Asian anti-colonialism and nationalism (Bechert 1984: 275-277). All of this belongs to the Orientalist discourse. As Huber (2001) points out one aspect of that discourse “is the way in which the Oriental Other has also been creative agent for essentialist constructions, and moreover an agent who reflects, refracts, and recycles Orientalist discourse back to what is held to be the dominant objectifying group (Huber 2001: 363).” So according to Romantic Orientalist reading Tibetan identity is seen as innately spiritual in opposition to the soulless materialism and moral bankruptcy of Communist China or the greed and spiritual impoverishment of the industrialized West. Huber also notes that many of these identity images first appeared in multiple English texts before they appeared in Tibetan versions. This gives clear picture of their targeted audience and purpose: they are aimed at the West as a weapon in a propaganda battle against the Chinese state. (Huber 2001: 364-367.) But often this presentation has depended on historical distortion and the editing out of negative evidence. As Heather Stoddard points out “[a] considerable number of new books written in Tibetan…have been censored or banned from publication [by the exile government] because they do not conform to the desired image of traditional Tibetan society. Any serious discussion of history and possible shortcomings in the society before 1959 is taboo (Stoddard 1994: 152).”

Still, this ‘Shangri-la syndrome’ continues and captivates the Western imagination. Donald S. Lopez Jr. (1998) has argued that the Western definitions of Tibet and Tibetan Buddhism have been so powerful that the Tibetans have been denied agency, so that, in effect, they have been colonized. In his response to Lopez’s book Tsering Shakya (2001) writes:

“There is certainly a process of mimicry, hybridization, and appropriation of western representations of Tibetanness or Buddhism among certain sections of the Tibetan diaspora. However, it is clear to me that the penetration of the western construct into the Tibetan community remains at best superficial, and the mimicry is not necessarily carried out by way of imbibing a set of values and definitions offered by the West. Unlike the case in many colonized territories, penetration by western constructs, whether cultural or political remains at the margins of Tibetan subjectivity (Shakya 2001: 185).”

But as Jamyang Norbu (2001) writes it is this dreamlike, Shangri-la quality that is focused on, so much so that other aspects of Tibetan life or culture are ignored no matter how important they may be to the Tibetans themselves. According to him this can also be seen in the desire to maintain the cultural purity of such societies by sheltering them from the realities of the outside world, especially politics, commerce, and technology. Development for such societies is seen appropriate only if it is nonmilitary, nonindustrial, and environmentally friendly. This kind of stand ignores the society’s own needs and the desires of its people, who may be seeking change. (Norbu 2001: 375.) In the conclusion of his article Donald S. Lopez (1994) contends that for Westerners to indulge in the Shangri-la fantasy of Tibet is “to deny Tibet its history, to exclude Tibet from real world of which it has always been a part, and to deny Tibetans their role as agents participating in the creation of a contested quotidian reality (Lopez 1994: 43).” Even, if we leave out the Western imaginations, these identities are creations of the exiles in contact with Western audiences. As Tsering Shakya (2008) says the Tibetan communities in Tibet have little interaction with the Tibetan community in India. According to him “the exiles in India sometimes see themselves as the ‘true’ representatives of Tibetanness, and the Tibetans inside as merely passive, oppressed victims – a patronizing attitude that does not go well in Tibet (Shakya 2008: 22).” These images are also catered to the West in hope of political support for the Tibetan cause. But according to Shakya “the joke in Tibet is that the Dalai Lama wants “one country, two systems”, but what people there want is “one country, one system” – they want the more liberal policies that prevail in China also to apply in Tibet (Shakya 2008: 26).”

What is in common with all these images of Tibet is that it is seen as a zone of specialness, uniqueness, distinctiveness, or excellence that has been threatened, violated, or abused. In some cases the violation is seen as a result of advancing modernity or commercialization in general. But usually this violation is identified with acts of violence, desecration, or intolerance that have been carried out by the Chinese authorities. (Barnett 2001: 273.) Like I wrote earlier Stevan Harrell (1995) argues that the Chinese state sees its minorities as women, as children, or as ancient and thus needing protection, education and modernization. But the metaphor of Tibetans as women is also used by the Westerners as Barnett (2001) points out citing U.S. congressman: “The rape of Tibet is going on (see Barnett 2001: 273).” The same way in Western imaginations the Tibetans are seen although not as children but as innocent and needing protection and preservation. And, of course, the Tibetans are seen as ancient and always deeply religious. But what if every Tibetan is not willing to be our baby seal or depository of archaic knowledge?

Brett Neilson (2000) has argued that the myth of Shangri-la and the search for it has actually nothing to do with real Tibet. The Shangri-La myth conjures up the imagining of a space outside of globalization. Although it is the stuff of fiction and fantasy, it does this in an immediately material way, since, in its present cultural political articulation, it is inseparable from the geopolitical conflict surrounding Tibet. He does not to claim that Tibet is Shangri-la or that Shangri-la is Tibet, since one of the key aspects of Shangri-la in the original story (James Hilton’s Lost Horizon [1933]) was that this mysterious land is knowable only to a dedicated few, who commit themselves to a life of peace, simplicity, and meditation. One consequence of this hypothesis is that Shangri-la can be detached from the physical territory of Tibet thus becoming a sign of longevity, joy, and other stereotypical qualities that are associated with spurious ideals of Asian authenticity and anti-modernity (even when these attributes are clearly lacking). (Neilson 2000: 98-99.) So, is it the space outside of modernity that all of us (The Chinese tourists as well as Westerners) are imagining and looking for?


LÄHTEET

Adams, Vincanne. 1996. “Karaoke as Modern Lhasa, Tibet: Western Encounters with Cultural Politics.” Cultural Anthropology, Vol.11, No. 4, (Nov., 1996), pp. 510-546.

Barnett, Robert. 2001. “’Violated Specialness’: Western Political Representations of Tibet.” In Imagining Tibet. Eds. Thierry Dodin & Heinz Räther, pp. 269-316. Boston: Wisdom Publications.

Bechert, Heinz. 1984. “Buddhist Revival in East and West.” In The World of Buddhism. Eds. Heinz Bechert & Richard Gombrich, pp. 273-285. London: Thames and Hudson.

Bishop, Peter. 1989. The Myth of Shangri-la: Tibet, Travel writing, and the Western Creation of a Sacred Landscape. Berkeley:  University of California Press.

Harrell, Stevan. 1995. “Introduction: Civilizing Projects and the Reaction to Them.” In Cultural Encounters on China’s Ethnic Frontiers. Ed. Stevan Harrell, pp. 3-36. Seattle: University of Washington Press.

Huber, Toni. 2001. “Shangri-la in Exile: Representations of Tibetan Identity and Transnational Culture.” In Imagining Tibet: Perceptions, Projections and Fantasies. Eds. Thierry Dodin & Heinz Räther, pp. 357-371. Boston: Wisdom Publications.

Lopez, Donald S., Jr. 1994. “New Age Orientalism: The Case of Tibet.” Tricycle, Vol. 3, No. 3, pp. 36-43.

Lopez, Donald S., Jr. 1998. Prisoners of Shangri-la: Tibetan Buddhism and the West. Chicago: University of Chicago Press.

Neilson, Brett. 2000. “Inside Shangri la/Outside Globalization: Remapping Orientalist Visions of Tibet.” Communal/Plural, Vol. 8, No. 1, pp. 95-112.

Norberg-Hodge, Helena. 2001. “Tibetan Culture as a Model of Ecological Sustainability.” In Imagining Tibet: Perceptions, Projections and Fantasies. Eds. Thierry Dodin & Heinz Räther, pp. 331-338. Boston: Wisdom Publications.

Norbu, Jamyang. 2001. “Behind the Lost Horizon: Demystifying Tibet.” In Imagining Tibet: Perceptions, Projections and Fantasies. Eds. Thierry Dodin & Heinz Räther, pp. 373-378. Boston: Wisdom Publications.

Shakya, Tsering. 2001. “Who Are the Prisoners?” Journal of the American Academy of Religion, Vol. 69, No. 1 (March 2001), pp. 183-189.

Shakya, Tsering. 2008. “Interview: Tibetan Questions.” New Left Review, Vol. 51 (May, June 2008), pp. 5-26.

Sperling, Elliot. 2001. “’Orientalism’ and Aspects of Violence in the Tibetan Tradition.” In Imagining Tibet: Perceptions, Projections and Fantasies. Eds. Thierry Dodin & Heinz Räther, pp. 317-329. Boston: Wisdom Publications.

Stoddard, Heather. 1994. “Tibetan Publications and National Identity.” In Resistance and Reform in Tibet. Eds. Robbie Barnett & Shirin Akiner, pp. 121-156. London: Hurst and Co.

 

 

Moderniteetti, turismi ja juuret (ja miten tämä liittyy minuun)

Aloitetaanpa teorialla.

Jonathan Friedmanin (1992. “Narcissism, Roots and Postmodernity: The Constitution of Selfhood in the Global Crisis.” In Modernity and Identity. Eds. Scott Lash & Jonathan Friedman, pp. 331-366. Oxford, UK & Cambridge, USA: Blackwell.) mukaan modernilla (tai postmodernilla) ihmisellä elämän projektin keskiössä on hän itse, kun taas perinteisissä yhteiskunnissa tämä projekti ja sen keskus olivat henkilön ulkopuolisia sijaiten suuremmassa sosiaalisessa verkostossa ja yhteisön kosmologisissa periaatteissa. Näiden verkostojen hajoaminen ja elämän projektien irtautuminen kosmologiasta on saanut modernit ihmiset tuntemaan, että heidän identiteettinsä on hukuksissa ja he etsivätkin jotain, johon identifioitua ja jolla täyttää elämän projektinsa. Friedmanin mukaan ratkaisua tähän identiteettikriisiin haetaan kahdella eri strategialla: nämä ovat traditionalistinen strategia, joka voidaan vielä jakaa uskonnolliseen ja etniseen, ja ekologinen eli vihreä strategia.

Traditionalistisen strategian ratkaisu identiteettikriisiin on painottaa konkreettisia arvoja ja moraalia, sosiaalisia sääntöjä ja kulttuurillisiä käytäntöjä. Monet etsivät juuriaan, mutta osa etsii näitä juuria yhteisöistä, joita pidetään jotenkin historian ulkopuolelle jääneinä, arkaaisina, hengellisinä, harmonisina ja moderniteetin pilaamattomina, sekä tietysti synnynnäisesti ympäristöystävällisinä. Ja tiibetiläiset tuntuvat sopivan kaikkeen tähän.

Friedmani kirjoittaa Hawaiista, mutta pienin muutoksin hänen tekstinsä sopii myös tänne.

“This hotel fantasy land sports the added attraction of the nostalgia and tradition that, extracted from their life processes, can fill executive lives with the rich experiences of Hawaiian cowboy life, a dinner in a former royal palace, or the excitement of a live volcano. … [This is] the imaginary landscape of the historically uninformed new wealth (Friedman 1992: 344, lihavointi minun).”

Korvataan tulivuori tiibetiläisten pyhällä vuorella, hawaiilaisten cowboyden sijaan kuvitellaan komeita khampa miehiä ratsastamassa ruohotasangoilla, joilla laiduntaa karvaisia jakkeja, ja tietysti sielumme silmin nähdään nämä miehet ja naiset myös tanssimassa ja laulamassa näissä upeissa maisemissa. Ja VOILA, tässähän meillä on kasassa juuri se kuvasto, jolla Shangri-lata markkinoidaan. Tiibetiläinen ruoka ei tosin ole mikään kulinaarinen kohokohta, mutta ainahan sitä voi maistaa tsampaa ja voiteetä, ja palata lounaalle luksus hotelliin.

Ja miten tämä sitten liittyy minuun? No, ainoa ero on, että minun ratkaisuni oli pysyvämpi luonteinen. Mielestän iyhteisöllisyys on kadonnut Suomesta lähes täysin. Kansa raataa niska limassa perustoimeentulonsa eteen ja jäljelle jäävä aika käytetään lähes täysin TV:n ääressä tai sitten täytetään sitä elämän tyhjiötä tavaralla. Olen kirjoitellut, kuinka tiibetiläiset eivät vastaa mielikuviamme heistä, mutta yhteisöllisiä he kyllä ovat. Minä itse ei ole se elämän keskiö (tosin tämä taitaa olla muuttumassa aivan liian nopeasti). Pakkasin siis vähän kimpsuja ja kampsuja ja muutin tiibetiläiskylään. Asiaa tietysti edisti se, että olen Itä-Aasian tutkija jaa erikoistunut Kiinan vähemmistöihin. Muuten olisin saattanut muuttaa kimpsuineni Suomen lappiin (löytyykö sieltä yhteisöllisyyttä, en tiedä, mutta muutenhan myös Lappia markkinoidaan juuri noilla samoilla mielikuvilla).

Eli etsimme kaikki moderniteetin ryöväämää identiteettiämme ja elämän projektille täytettä, vai kuinka. Tämän voi tietysti hoitaa muutenkin kun matkustelemalla (esim. tulemalla vaikka uskoon tai omistautumalla luonnonsuojelulle). Ainakin näin väittää Jonathan Friedman.

Naisten valtakunta

Lijiang on pääosin naxi-vähemmistön kansoittama. Tai oikeammin oli. Nykyisin naxit ovat suurin joukoin myyneet kiinteistönsä enemmistö- eli han-kiinalaisille. Naxien lisäksi muita vähemmistöjä alueella ovat yit, bait ja tiibetiläiset. Lonely Planet kuvailee naxien sosiaalista järjestelmääseuraavasti:

”Naxit ovat tiibetiläisten nomadien jälkeläisiä ja he elivät aivan viime aikoihin asti matriarkaalisissa perheissä, vaikkakin paikallishallitsijat olivat aina miehiä. Silti naiset näyttävät johtavan showta. Naxi-matriarkat säilyttivät otteensa miehistä joustavien rakkaussuhteiden avulla. Tämä azhu (ystävä) –järjestelmä salli parin olla rakastavaisia ilman yhteisasumista. Poikaystävä voi viettää yöt tyttöystävänsä talossa, mutta hän palasi asumaan ja työskentelemään äitinsä taloon päivän ajaksi. Parille mahdollisesti syntyvät lapset kuuluivat naiselle, joka oli vastuussa heidän kasvattamisestaan. Isä tarjosi tukea, mutta jos suhde loppui, niin loppui tukikin. Lapset asuivat äitiensä luona, eikä isyyden tunnustaminen ollut erityisen tärkeää. Naiset perivät kaiken omaisuuden ja syntyneet kiistat ratkaisivat vanhimmat naiset. Tämä matriarkaalinen järjestelmä näyttää säilyneen Yongningissa, Lijiangista pohjoiseen. Myös naxien kielessä on vahvoja matriarkaalisia vaikutteita. Kun substantiiviin liitetään ”nainen”, sen merkitys kasvaa, jos siihen liitetään ”mies”, merkitys vähenee. Esimerkiksi ”kivi” + ”nainen” ilmaisee ajatuksen suuresta kivestä, kun taas ”kivi” + ”mies” tarkoittaa pikkukiveä.” (Lonely Planet 1998: 845.)

Tosiasiassa matriarkaatteja ei ole olemassa. Matriarkaatissa kaikki valta kuuluisi naisille, mutta kuten tekstissäkin kuvattiin, paikallishallitsijat olivat miehiä. Todellisuudessa naxit ovat jyrkän patrilineaalisia (polveutuminen lasketaan miehen puolelta) ja patriarkaalisia. Tekstin kuvaama sosiaalinen järjestelmä kuuluu mosuoille, jotka Yunnanissa katsotaan naxien alaryhmäksi (naxi vähemmistön mosuo kansa). Sichuanissa mosuot katsovat olevansa mongoleja.

Mosuoiden perinteinen järjestelmä on azhu- (ystävä) tai axiao- (rakastaja) liitto. Suhteesta käytetään myös kiinalaista termiä zouhun. Tässä järjestelyssä mies vierailee naisen luona yöllä naisen perheen mentyä nukkumaan ja lähtee tämän luota aamulla ennen kuin muu perhe herää. Päivisin kummatkin asuvat ja työskentelevät omissa perheissään. Pari ei perusta perhettä yhdessä eikä heidän välillään ole taloudellisia yhteyksiä. Liitosta mahdollisesti syntyvät lapset kuuluvat äidin sukuun. Jos mies ei tule vierailulle tai häntä ei päästetä sisään, liitto on ohi. Tämän kaltainen liitto hyväksytään vain eri klaaneista olevien parien kohdalla. Jos insestisääntöjä rikotaan, paria halveksutaan ja pilkataan.

Zouhun-suhteita pidettiin vuosien ajan paheksuttavina. ”Vapautuksen” jälkeisessä etnografisessa kirjallisuudessa zouhun-suhteiden katsottiin edustavan kehitysastetta, joka on vain hieman ylempänä kuin Lewis Henry Morganin hypoteesin ”konsangviininen perhe” (Biologisen sukulaisuuden kautta muodostunut perhe. Tämä on Morganin teorian mukaan primitiivisin perhemuoto villien keskuudessa. Se on jo lakannut olemasta. Tästä evoluution myötä päädytään korkeimpaan muotoon monogamiseen perheeseen. Konsangviinisen perheen muodosti Morganin mukaan veljien ja sisarten  välinen ryhmäavioliitto.) Tästä syystä mosuoiden perherakenne onkin saanut nimityksen ”elävä fossiili”.

Mosuoita asuu mm. Lugu-järven ympäristössä ja aluetta markkinoidaankin ”naisten valtakuntana”. Vaikka perhettä johtaakin vanhin naispuolinen henkilö, on naisvalta kuitenkin kaukana todellisuudesta. Niin kuin näillä alueilla on tapana, naiset tekevät suurimman osan raskaista maatöistä. Poliittinen ja uskonnollinen valta kuuluu miehille. Lisäksi mosuoiden matrilineaalisuus saattaa oikeastaan toimia tyttöjä vastaan, koska heitä ei haluta lähettää pois kotoa esim. opiskelemaan eli pojat ennemmin koulutetaan ansaitsemaan rahaa ja tytöt pysyvät kotona maatöissä. Lisäksi mosuoiden ”kävelevä avioliitto” on myös leimattu vapaaksi rakkaudeksi ja Lugu-järvelle tulvii miehiä yhden illan suhteen toivossa. Prostituutio onkin kasvanut räjähdysmäisesti. Monet prostituoidut tulevat kuitenkin muista osista Kiinaa eivätkä suinkaan ole mosuoita.

Vierailin Lugu-järvellä keväällä 2005 ja vielä silloin järven ympäristössä oli vain muutamia pikku-kyliä. Olen kuullut, että sinne on sittemmin noussut kokonaisia turistikyliä. Tekstin kuva on wikipediasta, ei minun ottamani, koska en ole käynyt alueella lähivuosina.