Se on loppu nyt!

Kuten aiemmin kirjoittelin, viimeksi kylässä käydessäni äiti pyyteli minua tulemaan takaisin kotiin, tekisimme kaiken, kuten aiemminkin eli puolet tuloista heille, puolet minulle. Joten muutama viikko sitten suuntasin takaisin Xidangiin. Toin mukanani tanskalaisen turistin. Yllätykseni olikin sitten suuri, kun tämän vieraan lähdettyä isä ilmoitti, että kaikki tulot kuuluvat heille. Minä vaan siivosin, tulkkasin ja huvitin vierasta 5 päivää enkä saanut penniäkään.

Selvä! pakkasin siis kaikki tavarani ja lähdin kylästä. Rahaa minulla oli kokonaista 30 euroa, mikä ei riittänyt edes auton vuokraamisen, jotta pääsisin pois kimpsuineni ja kampsuineni. Sanoin isälle, että jätän heille hellan, tehosekoittimen ja kaikki padat ja pannut, jotka ovat minun ostamiani, jos he maksavat ostamani pesukoneen. Konettahan ei ole käytetty kertaakaan. Ja jopa tästä he kehtasivat tinkiä. Mutta pysyin lujana. Sanoin, että ystaväni tulee parin päivän kuluttua autolla auttamaan minua muutossa ja silloin vien kaikki tavarat viimeistä pannua myöten. Joten lopulta he maksoivat koneen koko hinnan, joka oli tarkalleen sama summa, joka meni autokyytiin Shangri-lahan.

Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Australialainen ystäväni on avaamassa guesthousen Shangri-lan lähellä sijaitsevassa kylässä ja haluaa minun pyörittävän paikkaa. Eli seuraavaksi muutan Haraan!

Happy birthday to me!

Sonja, 40 v!

Synttäreitä juhlittiin eilen. Hongkongilainen ystäväni Sharon hoiti vieraiden kutsumisen ja tarjosi minulle päivällisen ennen kuin siirryimme hollantilaisen Jackin baariin. Paikalle tuli viitisentoista paikallista ystävääni. Amerikkalainen Bob oli ostanut minulle täytekakun ja italialainen Diego toi shampanjaa. Kaiken kaikkiaan oli hienot juhlat (toisin kuin eräätkin muistamani syntymäpäivät Suomessa, jolloin järjestämiini juhliin ei tullut kukaan). Ja kaikki drinkit olivat minulle ilmaisia.

Moderniteetti, turismi ja juuret (ja miten tämä liittyy minuun)

Aloitetaanpa teorialla.

Jonathan Friedmanin (1992. “Narcissism, Roots and Postmodernity: The Constitution of Selfhood in the Global Crisis.” In Modernity and Identity. Eds. Scott Lash & Jonathan Friedman, pp. 331-366. Oxford, UK & Cambridge, USA: Blackwell.) mukaan modernilla (tai postmodernilla) ihmisellä elämän projektin keskiössä on hän itse, kun taas perinteisissä yhteiskunnissa tämä projekti ja sen keskus olivat henkilön ulkopuolisia sijaiten suuremmassa sosiaalisessa verkostossa ja yhteisön kosmologisissa periaatteissa. Näiden verkostojen hajoaminen ja elämän projektien irtautuminen kosmologiasta on saanut modernit ihmiset tuntemaan, että heidän identiteettinsä on hukuksissa ja he etsivätkin jotain, johon identifioitua ja jolla täyttää elämän projektinsa. Friedmanin mukaan ratkaisua tähän identiteettikriisiin haetaan kahdella eri strategialla: nämä ovat traditionalistinen strategia, joka voidaan vielä jakaa uskonnolliseen ja etniseen, ja ekologinen eli vihreä strategia.

Traditionalistisen strategian ratkaisu identiteettikriisiin on painottaa konkreettisia arvoja ja moraalia, sosiaalisia sääntöjä ja kulttuurillisiä käytäntöjä. Monet etsivät juuriaan, mutta osa etsii näitä juuria yhteisöistä, joita pidetään jotenkin historian ulkopuolelle jääneinä, arkaaisina, hengellisinä, harmonisina ja moderniteetin pilaamattomina, sekä tietysti synnynnäisesti ympäristöystävällisinä. Ja tiibetiläiset tuntuvat sopivan kaikkeen tähän.

Friedmani kirjoittaa Hawaiista, mutta pienin muutoksin hänen tekstinsä sopii myös tänne.

“This hotel fantasy land sports the added attraction of the nostalgia and tradition that, extracted from their life processes, can fill executive lives with the rich experiences of Hawaiian cowboy life, a dinner in a former royal palace, or the excitement of a live volcano. … [This is] the imaginary landscape of the historically uninformed new wealth (Friedman 1992: 344, lihavointi minun).”

Korvataan tulivuori tiibetiläisten pyhällä vuorella, hawaiilaisten cowboyden sijaan kuvitellaan komeita khampa miehiä ratsastamassa ruohotasangoilla, joilla laiduntaa karvaisia jakkeja, ja tietysti sielumme silmin nähdään nämä miehet ja naiset myös tanssimassa ja laulamassa näissä upeissa maisemissa. Ja VOILA, tässähän meillä on kasassa juuri se kuvasto, jolla Shangri-lata markkinoidaan. Tiibetiläinen ruoka ei tosin ole mikään kulinaarinen kohokohta, mutta ainahan sitä voi maistaa tsampaa ja voiteetä, ja palata lounaalle luksus hotelliin.

Ja miten tämä sitten liittyy minuun? No, ainoa ero on, että minun ratkaisuni oli pysyvämpi luonteinen. Mielestän iyhteisöllisyys on kadonnut Suomesta lähes täysin. Kansa raataa niska limassa perustoimeentulonsa eteen ja jäljelle jäävä aika käytetään lähes täysin TV:n ääressä tai sitten täytetään sitä elämän tyhjiötä tavaralla. Olen kirjoitellut, kuinka tiibetiläiset eivät vastaa mielikuviamme heistä, mutta yhteisöllisiä he kyllä ovat. Minä itse ei ole se elämän keskiö (tosin tämä taitaa olla muuttumassa aivan liian nopeasti). Pakkasin siis vähän kimpsuja ja kampsuja ja muutin tiibetiläiskylään. Asiaa tietysti edisti se, että olen Itä-Aasian tutkija jaa erikoistunut Kiinan vähemmistöihin. Muuten olisin saattanut muuttaa kimpsuineni Suomen lappiin (löytyykö sieltä yhteisöllisyyttä, en tiedä, mutta muutenhan myös Lappia markkinoidaan juuri noilla samoilla mielikuvilla).

Eli etsimme kaikki moderniteetin ryöväämää identiteettiämme ja elämän projektille täytettä, vai kuinka. Tämän voi tietysti hoitaa muutenkin kun matkustelemalla (esim. tulemalla vaikka uskoon tai omistautumalla luonnonsuojelulle). Ainakin näin väittää Jonathan Friedman.

Takaisin

Tulin eilen illalla takaisin Xidangiin. Vietin Shangri-lassa 20 päivää odottaen erästä ystävääni. Tämän ystäväni piti mennä kymmeneksi päiväksi Shanghaihin, minkä jälkeen hän oli tulossa Shangri-lahan ja olisimme sitten yhdessä menneet Yubengiin. Odottelin ja odottelin. Laitoi hänelle tekstarin, soitin moneen kertaan ja laitoin jopa meiliä. Ei vastausta. Eilen sitten päätin tulla takaisin tänne, koska piakkoin joudun taas poistumaan Kiinasta ja halusin tulla hakemaan vaatteita täältä sitä ennen.

Suuri tietyöprojekti Shangri-lasta Deqiniin näyttää edenneen mukavasti. Meno oli edelleen paikoin kuoppaista, mutta pitkiä pätkiä tietä oli myös jo valmiina. Vanhan tien aikoina matka julkisella bussilla Deqiniin vei 6 tuntia, nyt taitoimme matkan viiteen ja puoleen tuntiin ruokataukoineen. Saavuimme Deqiniin hieman ennen kolmea. Bussi sieltä Xidangiin lähtee kolmelta, mutta en pitänyt mitään kiirettä, koska kuvittelin myöhästyväni siitä kuitenkin. Olin nimittäin luvannut ostaa äidille tonkan öljyä ja omatkin varastoni kaipasivat täydennystä. Tein siis ostokseni kaikessa rauhassa ja sitten suuntasin tienvarteeen. Suunnitelmani oli tönöttää siellä odottaen, josko joku kulkuneuvo olisi suuntaamassa Xidangiin päin. Mutta yllätys, yllätys! Bussi ei ollutkaan vielä lähtenyt. Joten ei kun kyytiin vaan ja kotia kohti. Kyydissä oli myös kaksi israelilaista tyttöä, jotka päättivät myös tulla meille. Valitettavasti bussi ei suostutteluista huolimatta lähtenyt ajamaan kylältä ylös meille päin, joten ei kun hemmetin painava öljytonkka reppuun ja patikoimaan. Olimme päässeet puoleen väliin rinnettä kun äiti soitti, että missä te olette. Hän kuikuili talolta alas kylälle ja oli nähnyt bussin suuntaavan takaisin alas, mutta meitä ei näkynyt missään. Olimme ottaneet kuitenkin eri oikopolun, jota ei talolle näy. Äiti sitten tuli kiireesti auttamaan minua tonkan kantamisessa. Ja ylös talolle päästyämme oli mummo ulkona vastassa naama yhtenä hymynä ja koirani Shitou haukkui ja pomppi ilosta hulluna.

Shangri-lassa oli siis öisin pakkasta, mutta täällä on niin lämmin. Oikeastaan epätavallisen lämmin vuodenaikaan nähden. Yleensä talvisin myös tuulee kammottavasti, mutta tänä talvena tuuletkaan eivät ole tulleet. Mekongin vesi on myös tosi matalalla. En ole nähnyt temppelin alapuolista rantaa koskaan niin suurena kuin se nyt on.

Istuimme yhdessä iltaa ja äiti kertoi olleensa minusta niin huolissaan. Olin ollut työn etsintä matkalla jo puolitoista kuukautta eikä vieläkään mitään varmaa tiedossa. Miksen siis tulisi takaisin kotiin? Tekisimme kaiken niin kuin aiemminkin. No, sitä pitää harkita. Myös veljeksien pitäisi palata kotiin huomenna. Ja sitten teurastamme sian. On aika juhlia kun kaikki ovat kasassa (paitsi veljen vaimo, joka on mennyt uuden vauvan kanssa Pekingiin omien vanhempiensa luokse).

Tänä aamuna seisoskelin tien vieressä hyvästelemässä israelilaistyttöjä ja kaikki ohi kulkevat kyläläiset huikkailivat tervehdyksiä. ”Olet tullut takaisin! Missä  olit? Koska palasit?” Jopa vaari oli aamulla herätessään hymyileväisellä tuulella, mikä varmasti on ohi menevä oikku. 🙂

Ja se kauan odottelemani ystävä? Siinä sitten kävi klassisesti niin, että sain samana iltana häneltä meilin. Hän on viimein saapunut Shangri-lahan!

Uudet pitkät kalsarit

Täällä alkaa olla jo sen verran vilpakkaa, että täytyi tehdä uusi muoti-hankinta: pitkät kalsarit. Onhan mulla noita kotona vaikka kuinka, mutta en lähtiessäni arvannut viipyväni työnetsintämatkalla näin kauan, joten nappasin vain yhdet mukaani. No, ei kun torille ostoksille. Mallailin sitten hienoja, paksuja pitkiksiä, jotta pituus riittä ja sijoitin kaksi euroa ostokseen. Harmi vaan, etten taas muistanut, että täällä suuremmat koot on suunniteltu lyhyille ja lihaville ihmisille. Eli puntit yltää puolisääreen ja yläpäästä ne saa kiskottua kainaloihin.