Ekoturismia

Shangri-lassa sijaitseva ETTI (East Tibetan Traning Institute) järjestää ensikuussa alkavan 6 viikon kurssin vihreästä teknologiasta ja ekoturismista. Kurssille voi osallistua 15 paikallista tiibetiläistä täysin ilmaiseksi. Jopa bussiliput paikalle saapumiseksi korvataan ja ruoat ja asuminen ovat täysin ilmaisia. Kurssilla opetetaan mm. rakentamaan ekovessa, laatimaan ekoraportteja, energia auditointia, sähkötekniikkaa, englantia, kirjanpitoa, tietokoneen ja internetin käyttöä yms. Vaatimuksena osallistumiselle on ainoastaan tiibetiläisyys ja kohtalainen kiinan kielen taito. Kurssin järjestäjät antoivat minulle 5 hakemusta eli 5 täkäläistä saa mahdollisuuden osallistua. Ja kiinnostuneita on… 1! Äiti ja isä tavasivat kaavakkeita koko illan ja päätyivät siihen tulokseen, että kurssilla oikeastaan opitaan hyödyllisiä taitoja, jotka hyödyttävät paitsi perhettämme myös ympäristöä ja kaiken lisäksi niillä voi tulevaisuudessa ansaita rahaa. Isä haluaisi lähteä, mutta hänellä ei oikeastaan ole aikaa olla poissa kotoa kuutta viikkoa, joten perhe lähettää Reiskan. Jos Reiska ei jostain syystä suostu menemään, niin sitten isä lähtee. Mutta muut perheet eivät tunnu olevan kiinnostuneita. Tiibetiläisethän eivät käytä vessoja, ja sitä paitsi nämä ovat heidän vuorensa ja heidän jokensa; se ei muille kuulu kuinka paljon he niitä roskaavat ja saastuttavat.

Kurssilaiset rakentavat Hemugun kylään ekovessan. Hemugu markkinoi itseään ekoturismikylänä. Tämän ekokurssin organisoija kertoi heidän neuvotteluistaan kylän johtajien kanssa: organisoijat pyysivät lupaa rakentaa ekovessa kylään, johon johtajat vastasivat, että heidän tulee rakentaa jokaiselle talolle oma vessa, muuten kyläläiset eivät luota heihin (kylässä on 39 taloa, kurssilaisia 15 ja kurssi kestää 6 viikkoa). Organisoijat kertoivat 5 kyläläisen voivan osallistua kurssille täysin maksutta, jolloin johtajat kysyivät, paljonko osallistujille maksettaisiin palkkaa. Hehän ovet ekokylä ja kansainväliset NGOt käyttävät heitä ”asiantuntijoina” ja maksavat suuret rahat. Semmoista se ekoturismi on täälläpäin. No, parempi meille, jos oikeastaan olemme alueen ainoa paikka, joka oikeasti välittää näistä asioista ja on valmis niihin panostamaan. Ja sitten meillä on vielä todistuskin siitä. Ja ehkä pian saan sen vessankin!

Moterneja keksintöjä

Hinkkasin tänään koko aamupäivän pyykkejä puhtaaksi. Kun olis saanut satsin lakanoita pestyä, lähdin viemään niitä yläkertaan kuivumaan ja hakemaan uutta lastia. Pyykit pesemme talon ulkopuolella tien varressa, jottei sisäpiha muuttuisi vesistä kuralammikoksi. Yritin sisälle, mutta kas: mummo ja pappa olivat pönkänneet oven kiinni sisäpuolelta. Siinä kun ei ole minkäänlaista lukkoa tai kahvaa. Kiljuin sitten varttitunnin oven takana ennen kun puolikuurot vanhukset tulivat avaamaan. Pääsin kuitenkin ripustamaan lakanat ja menin taas ulos pesemään omia vaatteitani. Oven ulkopuolella on kaksi rengasta, jotka saa lenkillä yhteen, mutta silloin ovi jää hieman raolleen. Suljin oven näillä kun sitä on hieman paha ulkopuolelta pönkätäkään. Noin tunnin päästä sisältä kuului mummon kiljuntaa. Menin katsomaan, mikä oli hätänä. Mummo ei osannut avata ulkopuolelta kiinnitettyä lenkkiä ja kanat olivat päässeet sisäpihalle. (Mikä oli ilmeisesti minun vikani?) Pesin pyykkini loppuun ja kas kummaa, taas oli ovi pönkätty kiinni. Kiljuin taas, että joku tulisi avaamaan. No pappa tuli. Ilmeisesti olin kuitenkin häirinnyt herraa kesken ruokailun, koska se alkoi karjua minulle naama punaisena, ja kun karjuin takasin, niin se nappas halon käteensä ja uhkasi lyödä. Että semmoisia nämä hengelliset, rauhaa rakastavat tiibetiläiset. Olisiko se ihan liikaa vaadittu, että tuohon oveen saisi jonkinlaisen lukko/kahva systeemin? Vaikka tänne joku vieras eksyisikin niin eiväthän he pääse sisään, eikä yksikään turisti varmasti ala kiljua kurkku suorana oven takana. Eikä se näköjään ole järin turvallistakaan.

Ötökkä-addiktio

Se on ihan uskomatonta, minkälaisiin ötököihin täällä kesäisin törmää päivittäin. Nyt on näköjään hämähäkit hiippailleet huoneeseen. Tämmöinen löytyi tänä iltana kun räväytin valot päälle.

Kuva ei nyt ole sieltä tarkimmasta päästä, kun herra ei malttanut poseerata kovin kauaa. Mutta rauhalliselta kaverilta vaikutti. Ei yrittänyt loikata kimppuun, vaan livisti karkuun heti kun silmä vältti. Luulen, että näin saman veikon eilis iltana kun laitoin valot päälle. Silloin hän oli vaan nopeampi. Ja valkoisella seinällä. Tohon puiseen sulautuu paljon mukavammin. Kroppa ei ollut järin suuri, mutta nuo jalat oli ainakin 3-4 senttiset (yritin mitata, mutta se oli jo liikaa hämärin sietokyvylle).

En malta odottaa, kun isot koppakuoriaiset alkavat lentää. Tyhmyyksissäni en niitä ole aiemmin kuvannut, mutta ne ovat upeita.

Pyydän anteeksi kaikilta ötökkäkammoisilta; en voi autta itseäni.

Käsityksiä tiibetiläisistä, osa 2

Kirjoitinkin jo aiemmin, kuinka pidämme Tiibetiä eristyneenä yhteisönä, jota johtavat rauhaa rakastavat lamat. Jamyang Norbu on kirjoittanut: ”It is this dreamlike, ”Shangri-la” quality of Tibet, most observed in the medieval flavor of its society and culture and in its strange, esoteric religion, that Westerners find most attractive. From tourists to academics, this is the feature of Tibet that is focused on, to the exclusion of other aspects of Tibetan life or culture, no matter how important they may be to the Tibetans themselves.” (Jamyang Norbu: Behind the lost horizon: Demystifying Tibet.)

Seurauksena tämän kaltaisista käsityksistä on, että nämä “muuttumattomat” yhteisöt halutaan säilyttää sellaisinaan (muita esimerkkejä ovat esim. Amazonin intiaanit) ja suojella niitä varsinkin politiikalta, kaupallistumiselta ja teknologialta. Kehitys on sallittua, mutta vain jos se on ei-sotilaallista, ei-teollista ja ympäristöystävällistä. Ei noissa vaatimuksissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kuten Norbu huomauttaa, ne jättävät huomiotta yhteisön muuttuvan historian, sen tarpeet ja jopa ihmisten omat toiveet. Monet tiibetiläiset eivät suinkaan vastusta kehitystä. Vaikkakin tämä Shangri-la kuva on länkkäreitten luomus, Tiibetin pakolaishallitus on innolla omaksunut sen. He markkinoivat kuvaa Tiibetistä ennen vuotta 1959 rauhan, harmonian ja hengellisyyden valtakuntana ja tämä on valitettavasti johtanut myös historian uudelleen kirjoittamiseen (mm. sissisota kiinalaisia vastaan on poistettu Tiibetin historiasta). Täten tietyt ihmiset ja heidän panoksensa on poistettu historiasta. Tämä mielikuva myös vie tiibetiläisiltä itseltään toimijuuden, sillä nämä käsityksethän ilmentävät meidän mielikuviamme ja tarpeitamme ja vaativat toisia mukautumaan niihin. Jos kohtaamme tiibetiläisiä, jotka eivät pukeudu perinteisesti ja ole syvästi uskonnollisia, emme pidä heitä ”aitoina”. On tosin myös argumentoitu, että pakolaishallitus on aktiivinen toimija Tiibet-kysymyksessä markkinoidessaan näitä mielikuvia lännelle tuen toivossa. Onhan se niinkin, mutta kuka kuuntelee paikallistason ihmisiä?

Koska Xidang on kommunistinen maanviljely-yhteisö, jossa harvat enää pukeutuvat perinteisesti eikä vanhuksia lukuun ottamatta kenelläkään ole aikaa käyttää päiviään temppelillä rukoillen, he eivät edes itse koe itseään ”aidoiksi” tiibetiläisiksi. Kaiken lisäksi he puhuvat ”väärää” kieltä, paikallista tiibetiä eikä lhasaa. Tästä äidin toteamus: ”Emme ole han-kiinalaisia, mutta emme oikeita tiibetiläisiäkään. Emme oikein tiedä, mitä olemme.” Jos kulttuurin toivotaan säilyvän, ei tunnu järin hyvältä strategialta saada ihmiset tuntemaan, etteivät he kuulu enää omaan kulttuuriinsa, että he ovat epäaitoja, koska he eivät vastaa meidän mielikuviamme siitä, millaisia heidän tulisi olla.