Rikkaaksi ja äkkiä!

Kyllä tiibetiläiset haluavat rikastua siinä missä kaikki muutkin. Tai oikeastaan siinä näkyy sukupolvierot. Vanhukset ihannoivat mennyttä aikaa, isän ja äidin sukupolvi on tyytyväinen, kun elanto on turvattu ja lapset saatu koulutettua, mutta nuoriso, varsinkin nuoret miehet, haluavat rikkaaksi ja pian. Ja he tuntuvatkin keksineen keinon nopeaan rahaan… turistitytöt. Tiibetiläiset miehet ovat erittäin komeita ja vaikuttaa siltä, että han-tyttöjen keskuudessa on muodikasta, jos on ollut tiibetiläinen poikaystävä. Täällä voitaisiin puhua oikeastaan seksiturismista. Tytöt sitten ostavat näille muutaman päivän poikaystävilleen vaatteita, kännyköitä, kameroita, tietokoneita ja autoja. Näin Reiska esim. hankki autonsa. Hän oli jo kuukausia haikaillut auton perään, ja kun kukaan muu ei sitä hänelle ostanut, hän hommasi rikkaan guangzhoulaisen tyttöystävän, joka viikon ”seurustelun” jälkeen osti hänelle auton. Sen koommin ei tytöstä sitten kuultukaan.

Jotkut tytöistä oikeasti rakastuvat tiibetiläispoikiin. Tämä onkin aiheuttanut jo monen perheen hajoamisen, tiibetiläiset kun menevät naimisiin erittäin nuorina, joten suurimmalla osalla nuorista miehistä on jo vaimo ja lapsia. Esim.eräs tuttavamme oli jo toista kertaa naimisissa tiibetiläisen naisen kanssa ja hänellä oli kaksi lasta. Lisäksi hänellä oli 15 tyttöystävää, joista yksi oli ostanut hänelle auton, kaksi muuta tietokoneen ja yksi lupaili antaa hänelle talon. Valitettavasti sitten yksi hänen tyttöystävistään tuli raskaaksi. Tyttö soitti hänen vaimolleen ilmoittaen tappavan itsensä, jos vaimo ei häivy lapsineen. No, näin tehtiin. Eli tämän miehen perhe menetti miniän, joka teki kaikki talon työt, lastenlapset ja oikeastaan myös poikansa, koska eihän tämä rikas han-tyttö tule maaseudulle maata viljelemään; he asuvat kaupungissa.

Tämä on siis yksi turismin lieveilmiöistä. Toisaalta turismi tuo tullessaan mm. rahaa ja infrastruktuurin kehitystä. Rahalla saadaan mm. koulutusta ja terveydenhuoltopalveluita. Kyllä kaikki toivovat lapsilleen parempaa elämää. Täällä muutos vaan on tapahtunut aivan järjettömän nopeasti. Toisaalta tiibetiläiset ovat myös hyvin perhekeskeisiä ja he rakastavat näitä vuoria ja elämäänsä täällä. En usko monenkaan haluavan pysyvästi muuttaa pois täältä. Mieluiten he osallistuvat juuri turistibisnekseen ajaen turisteja Lijiangista tänne ja takaisin, ja toimimalla oppaina. Näin saadaan rahaa ja koko perheen elämä kylässä helpottuu. Eikä esim. tytöillä edes ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin pojilla, tietysti koulutusta lukuun ottamatta. Korkea koulutus onkin varmaan ainoita syitä, miksi jotkut muuttavat kauemmaksi, koska täältä he eivät kuitenkaan saa koulutusta vastaavaa työtä.

Jakit

Jakki on periaatteessa erittäin karvainen lehmä, ja lehmät ja jakit risteytyvätkin keskenään. Suurin osa jakeista ja lehmistä on näitä risteytyksiä, puhtaita jakkeja tai lehmiä on hyvin vähän. Jakit viettävät suurimman osan vuotta ylhäällä vuorilla, koska laaksoissa on niille liian kuuma. Lehmät vaeltelevat vapaasti kylässä ja sen lähistöllä kaikkein kuuminta aikaa lukuun ottamatta, jonka nekin viettävät vuorilla. Näin on myös alueen kaupungeissa, ja ystäväni Shangri-lassa kutsuukin lehmiä liikkuviksi hidastetöyssyiksi. Talveksi jakit tuodaan alas kylään. Silloin kylässä järjestetään myös härkätaistelu. Tiibetiläisessä härkätaistelussa härät tappelevat toisiaan vastaan. Tiibetiläiset rakastavat jakkejaan ja ne ovatkin ainoita eläimiä, joille he antavat nimet. Muuten kissa on vain kissa ja koira saatetaan nimetä värinsä perusteella. (Meillä oli aiemmin kolme koiraa, joista yksi oli nimeltään Pieni Valkoinen ja toinen Pieni Punainen ja kolmas oli iso koira.

Savupiipun ihmeellisyys

Talossa ei siis ole mitään lämmityksiä, joten kylmimpinä iltoina tuodaan sisään ”hiilipannu” eli astia, jossa muualla poltetaan hiiliä lämmikkeeksi. Paitsi täällä ne rakentavat siihen nuotion. Sisällä! Suureksi onnettomuudekseni huoneeni on ”olohuoneen” yläpuolella. Ja koska mitään ei ole eristetty, kaikki savut ovat minun huoneessani. Tätä kirjoittaessani silmäni vuotavat savun katkusta. Ja ovi on pidettävä auki, vaikka olisi kuinka kylmä, ettei tukehtuisi. Eli Suomesta ostamani lämpökynttilät eivät paljon auta lämmittämisessä. Valtio antoi näille alueille kaikille kyläläisille savupiipulla varustetut kaminat, mutta jostain syystä perhe antaa sen ruostua pihalla ja minä tukehdun huoneeseeni! No, ei täällä häkämyrkytyksestä sentään pelkoa ole, hyvin on tuuletettu. Ja kivasti tuoksun savulle.

Uusi vuosi

Uuden vuoden juhlinta on kylässä viimein päättynyt. Uuden vuoden aattona kaikki olivat kotona, söivät hyvin ja viettivät aikaa perheen kanssa. Ja tietenkin räjäyteltiin papatteja ja ammuttiin raketteja. Seuraavina päivinä kyläiltiin sukulaisten luona, tai lähinnä se oli perheen nuorimpien hommaa. Lahjaksi kaikki toivat pullon alkoholia, karkkeja ja leivonnaisia eli samat lahjat periaatteessa kiersivät talosta taloon. Kaiken kaikkiaan uuden vuoden ensimmäiset päivät olivat suhteellisen hiljaista aikaa, tietystä räjäyttelyä lukuun ottamatta. Vasta uuden vuoden kahdeksantena päivänä alkoi kylän yhteinen juhlinta. Kylällä on kiertävä vuorojärjestelmä, jonka mukaisesti aina kolme perhettä on vastuussa kaikista juhlajärjestelyistä ja muiden on toteltava heidän määräämiään sääntöjä. Yksi jatkuvista säännöistä on, että jokaisen perheen tulee lähettää yksi mies- ja yksinaispuolinen henkilö kaikkiin tapahtumiin tai perhe joutuu maksamaan sakkoa 50 yuania per puuttuva henkilö. Tänä vuonna oli koripallopelejä, juoksukilpailuja, jousiammuntaa yms. kilpailuja, ja tietenkin tanssia. Iltaisin ruokailtiin monesti yhdessä koko kylän väki, ja ruoasta vastasivat kilpailuissa hävinneiden perheet. Eräänä iltana tanssi- ja lauluohjelmasta vastasivat kylän koululaiset. Kaikissa tapahtumissa kerättiin rahaa, joka menee ensivuoden juhlakassaan, koululaisten tilaisuutta lukuun ottamatta. Koululaiset saivat pitää rahat itse.

Juhlinta päättyi virallisesti eilen. Nyt istun talomme yläkerrassa kuuntelemassa kun kylän mummot rukoilevat alakerrassa perheellemme hyvää onnea tälle vuodelle. Perhe yrittää järjestää rukous-tapahtuman ainakin pari kertaa vuodessa. Kerran rukoukset hoitaa kylän vanhempi väki, ja toisella kertaa rukoilemaan yritetään saada lamoja.

Kaikille tiibetiläisen kulttuurin häviämistä pelkääville minulla on lohdutuksen sana: ei kulttuuri häviä modernisaation ja ns. kiinalaistamisen myötä. Ihmiset pitävät perinteistään kiinni. Eikä hallitus myöskään yritä perinteitä hävittää (enää). Turismin myötä niitä monesti korostetaan. Jotkin vähemmistöt ovat jopa alkaneet vaalia lähes hävinneitä tapojaan. Perinteiden säilyminen on kiinni siitä, kuinka ihmiset itse niitä arvostavat, ja tiibetiläiset ovat ylpeitä kulttuuristaan. Toisaalta ihmiset haluavat modernisaatiota. Kukapa kieltäytyisi paremmasta koulutuksesta, terveydenhuollosta ja palveluista. Toisaalta monet näistä vaikutteista rajoittuvat suurimpiin keskuksiin ja pääväylien varrelle. Eikä tiibetiläinen kulttuuri ole niistäkään hävinnyt. Rukosmyllyt jatkavat pyörimistään…

Kuinka määritellä tiibetiläisyys?

Iso Lama (kuten ystäväni Peter sanoi: “nimi kryptattuna, mutta ei viittaa Suomen taantumaan”) puhuu usein Suur-Tiibetistä, alueesta, johon kuuluisi nykyisen Tiibetin itsehallintoalueen lisäksi alueita myös suuria osia Yunnanin, Sichuanin, Gansun ja Qinghain provinsseista. Koko tälle alueelle hän haluaisi itsehallinnon. Mutta nämä alueet eivät ole pelkästään tiibetiläisten kansoittamia. Jos jätetään keskustelusta jo aluksi pois enemmistö eli han-kiinalaiset, jää jäljelle vielä kymmeniä muitakin vähemmistöjä, joista monilla on paikallistason itsehallinto, esim. täällä Weixi on lisujen autonominen piirikunta. Olen myös pohtinut, kuinka määritellä tiibetiläisyys. Lähtökohtanahan on tietysti ryhmän itsemäärittely, mutta se ei vielä riitä. Myös muiden tulee tunnustaa ryhmän olemassa olo, ja Kiinassa tämä on tehty virallisesti valtion taholta. Kiinan hallitus pyrki vuonna 1949 luokittelemaan etniset vähemmistöt tieteellisesti eri ryhmiin. Tässä jaossa kriteereiksi katsottiin yhteinen kieli, alue, talousmuoto, kulttuuri, historia ja ennen kaikkea ryhmien itse-identifiointi.

Jos aloitetaan kielestä, niin tiibet koostuu useasta eri ”murteesta”, jotka eivät ole keskenään ymmärrettäviä. Kielitieteellisesti katsoen voitaisiin siis puhua eri kielistä, mutta ne on luokiteltu murteiksi, koska niitä puhuvat tiibetiläiset. Esimerkiksi täällä puhuttu tiibet eroaa täysin Lhasan murteesta, tervehdyksen ”tashi dele” (en tiedä, kuinka tämä oikeaoppisesti tulisi kirjoittaa) ollessa lähes ainoa samaa tarkoittava ilmaisu. Meillä on käynyt muutamia ulkomaalaisia, jotka osasivat tiibetiä, mutta perhe ei tietenkään ymmärtänyt heidän puhettaan. Monille tiibetiläisille yhteinen kieli onkin kiina, muista vähemmistöistä puhumattakaan. Tiibetiläisillä on myös oma kirjoitusjärjestelmänsä, ja eri autonomisilla alueilla mm. katukyltit on kirjoitettu tiibetiksi. Valitettavasti täälläpäin juuri kukaan ei osaa lukea tiibetiä.

Alueesta tuossa jo kirjoitinkin, joten siirrytäänpä talousmuotoon. Tiibetiläisiä on aina ollut sekä nomadeja että maanviljelijöitä, jotka täydensivät toistensa elinkeinoja. Lisäksi on tietysti ollut aina myös muita ammatteja ainakin suurimmissa keskuksissa, jotka eivät olleet omavaraisia. Mutta talousmuotokaan ei toimi yhteisenä nimittäjänä.

Historiallisesti Tiibet ei myöskään ole ollut järin yhtenäinen alue. Varsinkin monet kham-alueet ovat taistelleet keskusvaltoja vastaan, olivat nämä sitten kiinalaisia tai tiibetiläisiä. Aiemmin myös Tiibetin buddhalaisuuden eri sektit taistelivat vallasta, niin maallisesta kuin uskonnollisestakin.

Joten jäljelle on jäänyt kulttuuri. Kulttuurin katsonkin olevan se yhteinen nimittäjä. Mutta kulttuuriin lasketaan myös uskonto, joka tiibetiläisten ollessa kyseessä, tuntuu olevan se suurin yhteinen tekijä. Ja siitä haluankin kirjoittaa vähän lisää. Lamaismi eli Tiibetin buddhalaisuus koostuu neljästä eri sektistä, joista Gelugpa eli keltahatut on suurin. Kaikki Tiibetin buddhalaisuutta harjoittavat eivät kuitenkaan ole tiibetiläisiä, mm. mosot (virallisesti naxeja) ja ennen kaikkea mongolit ovat harjoittavat myös lamalaisuutta. Eivätkä kaikki tiibetiläiset ole suinkaan buddhalaisia. Heitä on myös kristittyjä, muslimeita ja vanhan animistisen bön-uskonnon harjoittajia. Tosin etnisesti tiibetiläiset, jotka ovat muslimeja, katsovat olevansa hui-vähemmistöä, eivät virallisesti tiibetiläisiä. Huit ovat ainoita Kiinan vähemmistöistä, jotka on luokiteltu ainoastaan uskonnon perusteella. He ovat muslimeja. Virallinen luokittelu ei kuitenkaan pakota etnisesti tiibetiläisiä määrittämään itseään huiksi, mutta uskonnon perusteella he samaistuvat tähän ryhmään. Me katsomme heidän olevan tiibetiläisiä.

Kulttuuriin kuuluu tietysti paljon muutakin kuin uskonto, mutta asuinmuodot, puvut yms. vaihtelevat paljon alueittain. Kuitenkin jokin ”tiibetiläisyys” niitä tuntuu yhdistävän. Jos kuitenkin ajetaan joidenkin alueiden yhdistämistä uskonnollisin ja etnisin perustein, tulee muistaa, että näillä alueilla asuu myös muita ryhmiä ja harjoitetaan muita uskontoja.

Syy siihen, miksi tätä edes pohdin, on keskusteluni varsin tiibetiläisen äitini kanssa. Hän on varmaan sataan kertaan sanonut, että he eivät ole ”oikeita” tiibetiläisiä. He eivät puhu ”oikeata” kieltä, pukeudu ”oikein”, kaikki eivät osaa laulaa ja tanssia (kiinalainen käsitys vähemmistöistä, mm. tiibetiläisistä) jne. He eivät siis ole oikeita tiibetiläisiä, eivät han-kiinalaisia, eikä hän oikein tiedä, mitä he ovat. Miten siis määritellä tiibetiläisyys ja kenellä on siihen oikeus?