Julkaisen vuosia sitten kirjoittamiani postauksia elämästäni kahdessa tiibetiläiskylässä. Poistin ne aikoinaan, mutta julkaisen ne nyt uudestaan, koska teen tällä hetkellä tohtoriopintoja Leidenin yliopistossa ja osa postauksistani toimii hyvin muistiinpanoina ajastani kylässä.

Uudempia kirjoituksia löytyy englanniksi.

Syksyisiä kävelyretkiä

Parhain kukkaloisto ja sienisato on tältä vuodelta jo ohi, mutta vieläkin luonnosta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista ja kaunista varsinkin niille meistä, jotka eivät halua syödä kaikkea näkemäämme. Tosin osa löydöistä oli myös herkullisia.


Villi minttu

Epimedium lajike

Epimedium, also known as Rowdy Lamb Herb, Barrenwort, Bishop’s Hat, Fairy Wings, Horny Goat Weed, or Yin Yang Huo (Chinese: 淫羊藿), is a genus of about 60 or more species of herbaceous flowering plants in the family Berberidaceae. The large majority are endemic to southern China, with further outposts in Europe, and central, southern and eastern Asia. Epimedium species are hardy perennials. The majority have four-petaled ”spider-like” flowers in spring. Many are believed to be aphrodisiacs, particularly horny goat weed. Many species of Epimedium have aphrodisiac qualities associated with content of icariin. According to legend, this property was discovered by a Chinese goat herder who noticed sexual activity in his flock after they ate the weed. It is sold as a health supplement; usually in raw herb, tablet, or capsule form and sometimes blended with other supplements. The over-exploitation of wild populations of Epimedium for use in traditional Chinese medicine is having potentially serious consequences for the long-term survival of several species, none of which is widely cultivated for medicinal purposes. Animal studies indicate that Icariin also stimulates osteoblast activity in bone tissue, leading to the development and marketing of medicinal products based on Epimedium extracts for treatment of osteoporosis.

Dipsacus lajike

Dipsacus is a genus of flowering plant in the family Dipsacaceae. The members of this genus are known as teasel or teazel. The genus includes about 15 species of tall herbaceous biennial plants (rarely short-lived perennial plants) growing to 1–2.5 metres (3.3–8.2 ft) tall. Dipsacus are native to Europe, Asia and northern Africa. The genus name is derived from the word for thirst and refers to the cup-like formation made where sessile leaves merge at the stem. Rain water can collect in this receptacle; this may perform the function of preventing sap-sucking insects such as aphids from climbing the stem. A recent experiment has shown that adding dead insects to these cups increases the seedset of teasels (but not their height), implying partial carnivory.

Villi oregano

Ylämaa ohraa


Ja paljon, paljon muuta…

Yunnanin vähemmistöt: zang eli tiibetiläiset

No nyt on hylätty vanha, risa tietokone ja ostettu uusi tilalle, joten voi taas kirjoittaakin. Ennen näitä tietokoneongelmia kirjoittelin Yunnanin vähemmistöistä, joten jatketaan siitä, mihin jäätiin: vuorossa 13. suurin vähemmistö eli tiibetiläiset.

Joukossa myös yksi suomalainen. Kuva Anne-Marita Laukkanen.


Tiibetiläisiä Yunnanissa on n. 111 300 ja koko Kiinassa 5,4 miljoonaa. Koko maan mittakaavassa he ovat 10. suurin vähemmistöryhmä. Tiibetiläset puhuvat tiibetiä, joka kuuluu sino-tiibetiläiseen kielikuntaan. Tiibetin kieli koostuu useista keskenään ei-ymmärrettävistä murteista. Esim. täällä Yunnanissa puhuttu murre eroaa Lhasa-tiibetistä niin paljon, etteivät puhujat ymmärrä toisiaan. Yhteinen kieli onkin usein kiina.


Suurin osa tiibetiläisistä harjoittaa Tiibetin buddhalaisuutta, jota vanhemmassa kirjallisuudessa on myös kutsuttu lamaismiksi. Kuten hui-vähemmistökirjoituksesta ehkä muistanettekin, osa etnisistä tiibetiläisistä on muslimeja, jolloin heidät luetaan huiksi. Myös vanhan animistisen bön-uskonnon harjoittajia on yhä. Lisäksi löytyy tiibetiläisiä kristittyjä (täälläpäin mm. Cizhongista, jossa sijaitsee katolinen kirkko).

Olen kirjoittanut tiibetläisisä sen verran paljon, etten oikein tiedä, mitä tähän laittaisin. Mielenkiintoinen pointti on, että kiinalaisia syytetään vähemmistöjen eksotisoinnista ja erotisoinnista. Vähemmistöjä edustaa aina kaunis perinteisesti pukeutunut nuori nainen. Tiibetiläiset ovat tästä poikkeus. Ben Hillman onkin tituleerannut heidät macho-vähemmistöksi. Toki kuvastosta löytyy kauniita naisiakin, mutta useimmiten tiibetiläisiä kuvissa edustaa komeat, villit, pitkähiuksiset nuoret miehet (ellei sitten munkit). Siksi olen myös minä valinnut tähän vaihteeksi kuvia komeista miehistä.

Koska aiemin postasia katkelman gradustani, joka käsitteli länsimaalaisten mielikuvia tiibetiläisistä, laitetaan nyt tähän sitten katkelma kiinalaisten mielikuvista.

Kuva minun


Also Dru Gladney (1994) uses the sexual metaphor. He argues that in China “the minority is to the majority as female is to male, as ‘third’ world is to ‘first’, and as subjectivized is to objectivized identity (Gladney 1994: 93).” As we saw the imagery of sexual relations also appeared in Western perceptions but they were in the form of violation and rape. But according to Barnett (2001) the Chinese imagery involves “marriage rather than violation, and the innocence is male, a result not of moral purity but a lack of sophistication or modernity – in other words, an excess of barbarity. In this view, the newcomer in the liaison is not a male violator but a nonviolent female who brings knowledge and advanced culture (Barnett 2001: 274.)” In think this view is interesting especially in the light of what is happening at the local level. Maybe the Han girls marrying their Tibetan boyfriends actually see themselves like this; as the bringers of knowledge and culture to the poor, uneducated, though handsome boys. So, marriage is a metaphor for China’s civilizing mission toward backward people and its modernization project in Tibet.

The Han are also often accused of exoticizing and even eroticizing the minorities (for example Gladney 1994, Heberer 2001). Gladney (1994) uses the ‘Yunnan School’ (Yunnan huapai云南画派) of modern Chinese painting as an example of this. The paintings portray nude minority women. So, again the minorities are seen as female. But in the case of Tibetans, the exotic and erotic is mostly male. Gladney mentions the reported presence of ‘sex tours’ to Yunnan and in our minds eye we can see Han men flocking to Xishuangbanna to see bathing Dai women or Lugu Lake to wonder the walking marriage of the Mosuo people. But in Tibetan areas it is mainly Han girls looking for holiday romance with a Tibetan man.

“It is exactly this exoticism that appears to characterize the official public image of ‘minorities’ in China. Most depictions show colorfully dressed minorities dancing, singing, and laughing in palm groves, on mountain tops, or in downright bizarre landscapes. They dance wildly, fires blaze, and mythic images are created that send a shiver down the spine of the Han-Chinese who view them. In facial structure, figure, and movement these depictions correspond to Han ideals of beauty. The official cultural policy also adapts minorities’ music, song, and dance according to Chinese forms, since the ‘backward’ originals do not meet the Han standards of taste and must be elevated. The other is thus counterfeit (Heberer 2001: 123-124).”

I am not denying the existence of this exotic-erotic image of minorities but what I am arguing is that it is too simplistic. Everything is always seen as ‘done to’ the minorities, forced upon them by the Han. I think that Heberer’s (2001) is a pretty good description of Tibetan music videos, but rather than sending the shivers down the spine of the Han Chinese, I would see the Tibetans themselves shivering. The greatest consumers of Tibetan dance and music videos are Tibetans themselves. For example, many evenings we turn the TV on Lhasa channel as it broadcasts Tibetan singing and dancing programs, and if nothing good is on, we might watch it from DVD instead. And, like I argued in discussion of the mediascapes, this imagery is also how they would like to see themselves. Yes, traditional Tibetan songs are being converted into pop songs with disco beat but I would call this Westernization rather than Sinicization. Tibetan pop is also sometimes sung in Putonghua (普通话) but if the artists desire to have a bigger audience it is better to have the lyrics in a language that more people can understand. No one is criticizing artists singing in English. And it has worked. Tibetan pop is very popular all over Yunnan. I have seen Bai women in Dali performing ‘traditional’ Bai dances danced in Tibetan pop. So, many times the Other is counterfeit but it is not something that is forced upon them. And why would Sinicization be so much more capable of erasing Tibetanness than Westernization or ‘Bollywoodication’, for that matter? Like Shakya (2008) states:

“Tibetans inside Tibet are comfortable with Chinese pop, while Tibetans in India prefer Bollywood. When Dadon, Tibet’s biggest pop star at the time, defected from Lhasa to India in 1995, she was shattered to find that there was no audience for her music. She was virtually unknown and the exiles accused her of singing Chinese style songs. (Shakya 2008: 22.)”

But as Barnett (2006) writes: “‘Tibetanizing’ practices in themselves have no inherent purity of purpose or origin, and it is easy to find examples of economically driven and government-mandated fabrications of the celebration of Tibetan identity (Barnett 2006: 39).” Because tourists will pay a lot of money for a Tibetan-style products, Chinese and foreign entrepreneurs as well as Tibetans, have been quick to cash in on this trend. He also notes that it could actually be said that Chinese culture is so addicted to demonstrating its tolerance of and admiration for its minority nationalities that it is almost impossible to find examples of Chinese pop videos, television programs, books, paintings, music, and costume that do not include Tibetan or other nationality features (Barnett 2006: 39-40). So it could be said that it is all a matter of a point of view. Instead of denigration there might be fascination in the majority’s enthusiasm with the minorities. It could also be argued that the Chinese attitude towards its minorities it not that exceptional. A leaflet promoting eco-tourism to villages in Luang Namtha, Laos, for example, advertise:

“This trip is focused on four ethnic tribes (Hmong, Lantan, Akha and Khmmuand) living in five villages. The villages make a living from collecting the natural products, working on rubber tree orchards and promoting their culture (customs and music) for eco-tourism. All the tribes are very happy to show tourists their handicraft weaving, embroideries, cotton spinning-wheel, rice pounding, blacksmiths as well as their local music instruments and their traditional songs. (Luang Namtha Travel –leaflet.)”

But, as we have seen, in many ways the models presented by Chinese and Western political texts are very similar as Robert Barnett (2001) argues: the phrase “Tibet’s unique natural environment,” for example, is standard in Chinese official texts. What is the difference between the two views is that, for example, when the Chinese official conception sees the uniqueness as backwardness that needs to be advanced or educated through the process of social evolution, the Western conception sees it as something quaint or special that needs to be preserved or returned to earlier condition. At a basic level the differences between the Western and Chinese political representations are small. (Barnett 2001: 277.) According to Adams (1996) the potency and popularity of the ‘Western position’ in relation to the ‘Chinese position’ can be seen in the fact that whenever Western discursive positions are not used in accounts of modern Tibet, the Western author is often accused of subscribing to the ‘Chinese version’ of Tibet and Tibetans. Even the understandings of the people themselves can be seen as false if it does not support Western image of ‘reality’. I overheard a conversation once in Zhongdian where two Westerners were discussing their conversation with a local Tibetan about the Tibetan history. I do not know what was said in the original conversation but in the end the two foreigners agreed that the Tibetan person had a right to his/her views but those views were uninformed, that us-Westerners know things better. At this point I just had to take part in the conversation and I asked if they know, for example, about the Great Game and the events that took place during that period. No, they did not. This part of history had somehow escaped the attention of these know-it-alls.

An interesting approach to the Tibet Question is taken by Robert Barnett (2001) who treats the different political representations as texts. According to him treating these representations of political status or nationhood as texts of the imagination does not mean that they have no power or validity. But they can be seen as constituting the collective imagining by a great number of people forming a description of their identity and relations. This imagining is organized around a selected principle or idea to which they ascribe the certainty of fact. This also means that these texts are authored: They exist because people produce them, not because there is some ‘reality’ that allows only a single interpretation. The discussion of Tibet has been characterized by the collection of facts of different kinds in order to ascribe certainty to one or another of these organizing ideas or imaginary representations. If we view the Tibet Question the way Barnett suggests, the debate between China and Western promoters of Tibetan independence is not really a debate. “It is more the presentation by each side of a strongly held collective imagining that is persuasive only to those who already share that imagining (Barnett 2001: 271).” In the Chinese case, it is the image of China as an integrated nation-state with its borders delineated in some ancient historical past. In the case of the foreign supporters of the Tibetan case, the image is based on a notion that is held to be preexistent or overriding such as, for example, the right of a nation to independence or the right of a people to cultural or religious freedom (human rights). These rights are seen to be violated. “In both cases primordiality is the driving force of the argument: On the one hand, China has existed as a unified state including Tibet for centuries, and on the other, Tibetan culture, identity, or society has existed independently for millennia (Barnett 2001: 271).”

But, according to Barnett (2001), if we judge these representations by the political message they are intended to convey, and by the benefits they offer to those who buy into their imagery instead of some moral principles, the difficulty with the Western representations of Tibet as a victim is that if these promises were ever actualized, the offer they hold for their adherents is the restoration of pride and support for a nationalist ideal. But since these are essentially symbolic or psychological conditions, the sustainers of these representations do not have the power to enforce or actualize their texts. The offer implicit in China’s representation of Tibet is that China will provide the material  and financing for what it defines as civilization or modernity, a promise that it has the ability to carry out and to some extent it has already done so. (Barnett 2001: 277-278.) So instead of all the talk about free Tibet it would be better to concentrate on something more realistic and attainable which might also be more beneficial to the people, like more real autonomy and greater rights. Who actually believes that free independent Tibet can be attained through non-violent demonstrations in the Western world?


Adams, Vincanne. 1996. “Karaoke as Modern Lhasa, Tibet: Western Encounters with Cultural Politics.” Cultural Anthropology, Vol.11, No. 4, (Nov., 1996), pp. 510-546.

Barnett, Robert. 2001. “’Violated Specialness’: Western Political Representations of Tibet.” In Imagining Tibet. Eds. Thierry Dodin & Heinz Räther, pp. 269-316. Boston: Wisdom Publications.

Barnett, Robert. 2006. “Beyond the Collaborator – Martyr Model: Strategies of Compliance, Opportunism, and Opposition within Tibet.” In Contemporary Tibet: Politics, Development, and Society in a Disputed Region. Eds. Barry Sautman & June Teufel Dreyer, pp. 25-66. New York and London: M.E. Sharpe, Inc.

Gladney, Dru C. 1994. “Representing Nationality in China: Refiguring Majority / Minority Identities.” The Journal of Asian Studies 53, No. 1 (Feb., 1994), pp. 92-123.

Heberer, Thomas. 2001. “Old Tibet a Hell on Earth? The Myth of Tibet and Tibetans in Chinese Art and Propaganda.” In Imagining Tibet: Perceptions, Projections and Fantasies. Eds. Thierry Dodin & Heinz Räther, pp. 111-150. Boston: Wisdom Publications.

Luang Namtha Travel –leaflet.

Shakya, Tsering. 2008. “Interview: Tibetan Questions.” New Left Review, Vol. 51 (May, June 2008), pp. 5-26.

Kuva minun

Ps. suurimmat pahoitteluni kuvaajille, joille en ole antanut kunniaa heidän upeista kuvistaan. Jostain syystä nettini antaa kuvahaulla vaan yhden sivun kuvia. Koska olen tallentanut nämä kuvat jo aiemmin, en nyt pysty löytämään sivuja, joilta kuvat tallensin. Jos joku löytää kuvien sivustot, voisitteko kertoa minullekin, jotta kunnia menee sille kelle kuulukin.

Baima trekking 3

Ei valjennut kolmaskaan päivä sen kirkkaampana, joten päätimme jättää kamat tutkimusasemalle ja yöpyä siellä viimeisenäkin yönä. Vaihtoehtoina päivälle olisi ollut trekata ylös toiseen laaksoon, jossa olisi voinut nähdä erilaisia vuorivuohia, tai seurata jokea alavirtaan. Alan toivoi edelleen löytävänsä apinoita, joten läksimme alas. Jos meillä olisi ollut riittävästi aikaa, olisimme voineet seurata jokea lähimpään kylään, jonne on 3-4 päivän trekki.

Jonkun aikaa käveltyämme tulimme taas paimentolaismajalle ja päätimme, että isä voi jäädä sinne. Tapaisimme majalla n. kolmelta iltapäivällä.

Hieman majalta alaspäin saavuimme joen ylittävälle sillalle. Tutkimme ensin joen oikeaa rantaa, sitten vasenta. Minä omistauduin enemmän kuvaamiselle Alanin patikoidessa enemmän apinoita etsien. Sienisatoni olettekin jo nähneet, joten nyt seuraa taas kukkia ja vähän muuta linssin eteen osunutta.

Ei ole enään puronen.

Noin neljän maissa palasimme paimentolaismajalle ja yllätykseksemme majalla asuva vanha mies kertoi isän jo lähteneen kun meitä ei kuulunut. Jäimme kuitenkin majalle teelle ja parin kymmenen minuutin päästä isäkin palasi. Hän oli huolestuneena lähtenyt etsimään meitä kun ei meitä kuulunut eikä puhelimeeni saanut yhteyttä (se kastui ja lopetti toimintansa).


Mantouta eli höyrytettyä leipää, voiteetä ja tuoretta jakkijuustoa (joka laitetaan teehen)

Teehetken jälkeen kävelimme takaisin tutkimusasemalle. Viimeiseksi yöksi otimme oikein huoneen. Iltaa istuttiin taas henkilökunnan kanssa kanakeittoa ja ohraviinaa nauttien.

Tässä tämä trekki pääpiirteissään. Viimeiseen päivään kuului enää kahden tunnin kiipeäminen maantielle ja bussimatka takaisin Haraan. Kyytikin saatiin kivuttomasti sillä Deqinistä tuleva bussi saapui samalla hetkellä kun tulimme tielle. Apinoita emme sitten nähneet, mutta paljon kaikkea mielenkiintoista kuitenkin.

Yunnania syytetään valtaisasta turismista, mutta täysin turistittomiakin paikkoja löytyy. Trekkasimme siis Yunnanin suurimmalla luonnonsuojelualueella ja 3 päivän aikana törmäsimme yhteen kiinalaiseen trekkariin, joka myös sattuu olemaan Shangri-laan kasvitieteellisen puutarhan johtaja eli ei varsinaisesti turisti. Turismia Baimaalla kuitenkin pyritään kehittämään. Isä olikin antanut tutkimusaseman johtajalle puhelinnumeroni, koska tämä oli kertonut heidän etsivän kielitaitoisa ihmisiä asemalle töihin. Saa nyt sitten nähdä.

Baima trekking 2

Viimeksi jäimme siis lepäilemään kukkaniitylle paimentolaismajan viereen. Siitä matka jatkui alas laaksoon.


Matkalla alas alkoi sade, joka olikin sitten seuranamme enemmän ja vähemmän koko lopputrekin ajan. Laaksossa tulimme taas paimentolaismajalle, jonka lähistölle pystytimme telttamme. Oppaamme sai yösijan majasta.

Kun teltta oli saatu pystyyn, oli meillä jo järjetön nälkä, joten ei kun padat tulille. Uteliaat lehmät haistoivat ruuan tuoksun ja tulivat nuuskimaan telttaamme.

Utelias jakki nuolee telttaamme.

Kun masu oli täytetty, alkoi ilta jo hämärtämään. Ryömimme siis makuupusseihimme ja yritimme saada unen päästä kiinne. Hieman jännitti, ettei telttamme yöllä jää jakkien jakoihin ja myös  kiljuva hevonen häiritsi nukahhtamista, mutta tulihan se uni viimein.

Aammulla heräsimme taas siihen, että jakit nuuskivat telttaa ja niiden kaulassa roikkuvat kellot kalkattivat korvamme vieressä. Yöllä vettä oli tullut kaatamalla, mutta aamu oli kirkkampi ja voimme nähdä vuoren, jonka jäätiköltä vieressämme virtaava puro laskee. Tai puro se lähinnä oli tässä vaiheessa.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme kamamme ja lähdimme seuraaman virtaa alaspäin. Toinen vaihtoehto olisi ollut jättää leiri pystyyn ja tehdä päiväretki ylempänä olevalle jäätikköjärvelle. Päivän patikkamatkan päästä olisi myös löytynyt pieni luostari. Päätimme kuitenkin suunnata alajuoksulle, koska Alanin unelmana oli nähdä harvinainen Yunnanin kulta-apina. Yunnanin kulta-apina on maailman korkeimalla elävä apinalaji (n. 3000-4500 m) ja sen pääravinto on naava. Kulta-apina on erittäin uhanalainen laji ja niitä on jäljellä alle 2000 yksilöä.

Koska olimme puurajan yläpuolella, missä näitä apinoita ei varmasti näy, suuntasimme siis alaspäin.

Ylitimme siis puron ja jatkoimme matkaa oikeata rantaa pitkin. Emme olleet kävelleet kauaakaan kun maasto oli taas muuttunut suoksi ja lopulta kamalaksi ryteiköksi. Isä ehdotti, että ylitämme ”puron” sen poikki asetettua puunrunkoa pitkin, mutta tässä vaiheessa puro olikin jo leventynyt ja syventynyt huomattavasti ja virtaus oli hurja. Me kaksi arkajalkaa emme uskaltautuneet rungolle, joten jatkoimme ryteikössä. Olisi machetet olleet tarpeen.

Puolen päivän aikaan pidimme ruokatauon rhododendron-metsässä.

Naavaa! Eli nyt aloimme olla oikeilla korkeuksilla.

Tulimme lopulta paikkaan, jossa kaksi suurta puuta oli kaatunut joen yli. Toinen rungoista oli sen verran oksainen, että uskaltauduimme ylitykseen sitä pitkin. Nyt joki oli jo syvä ja virta nopea ja runko oli pari metriä veden yläpuolella. Isä kipaisi ketterästi toiselle rannalle, mutta me kaksi hiissasimme itsemme takpuolillamme yli. Minä tietysti onnistuin myös rikkomaan housuni oksan tynkään. Mutta maasto toisella rannalla oli todellakin helppokulkuisempaa. Myös metsä oli täysin erilainen kuin virran oikealla puolella.

Iltapäivästä saavuimme Baima-luonnonsuojelualueen tutkimusasemalle.

Täällä meille selvisi, että alueelle olikin sisäänpääsymaksu 100 yuania / henkilö. Saimme sen lopulta neovoteltua 50 yuaniin. Tässä vaiheessa vettä tuli jo kaatamalla, joten päätimme yöpyä tutkimusasemalla. Ystävällinen henkilökunta antoi meille ilmaiseksi tyhjän huoneen, jonka lattialle levitimme makuupussimme. Ilta sujui rattoisasti tulen ääressä kuivatellessa ja paikallista ohraviinaa maistellessa. Illan jo hämärtyessä tutkimusasemalle saapui vielä kaksi paimentolaista muuleineen ja yksi kiinalainen trekkari.

Ps. jos olisimme kävelleet virran vasenta rantaa koko matkan, matka tutkimusasemalle olisi kestänyt reilun tunnin.