• Matkatarjoukset:
Valikko

Hetki vielä paikalla

Palasin Pietariin. Se oli oikea ratkaisu, vaikka vietin ihanat muutaman pv rakkaimman ystävän kanssa.

Pietariin ja Pietarista on nykyään niin helppo tulla jos asuu jossain matkan varrella Hamina-Stadi, tai Lappeenranta-Kotka akselilla. Pietarista kun tulee ns. reittitakseja. Hyppäsin Haminassa klo 14.15 kyytiin ja olin jo Pietarin keskustassa klo 17:45 (suomen aikaa). Ei paha, ei paha! Suosittelen!
Enne ne oli aika … sanoisinko näin karkeasti sanottuna huonoja autoja, mutta nyt tulee kunnon pikkubussit, joissa on ilmastoinnit ja kaikki. Reittibusseista ne eroaa sillei että ne tarvittaessa pysähtyvät, ne ovat useampia tunteja nopeampia ja ajavat ihan kotiovelle asti. Ja koko huvi maksaa 15-25€ riippuen viikonpäivästä, pyhistä yms. Näitä voi myös tilata noutamaan. Mut jostain syystä ne ei nouda jos matka on Stadi-Pietari, eivätkä ilman erillista maksua vie sitten Pietarissa osoitteseen, vaan tiettyyn pisteseen. Kun taas matka Pietari-Stadi sujuu niin et sua haetaan mistä tahansa ja viedään sitten kotiin asti. Jos et oo Stadissa, mutta asut siin matkan varrella, niin sekin onnaa, välillä ne suostuu poikeamaan reittistäkin muutaman kilsan tarvittaessa.
Stadista autot lähtee siitä Finnkinon ja Presidentti hotellin edestä joskus klo 10-12 ja Pietarista Moskovan juna-aseman ja metro Ploshad’ Vosstanija nurkilta n. klo 21:00. Sinne vaan rohkeasti sopimaan etukäteen taikka hyppämään kyytiin saman tien. Netistä löytyy useamman eri firman mailit ja puhelimet.

Olen niin onnellinen, että tulin tänne takaisin! Vaikka viisumia on jäljellä vain 2 viikkoa ja tasan kahden viikon päästä minua odottaa jo uusi matka (josta kerron myöhemmin). Mutta olen taas täynä posiitivistä energiaa ja tunnen olevani onnellinen!

Eilen oli taaas kerran tiistai ja taaas kerran hauskaa oli.
Oon jo ennenkin tässä blogissa näyttänyt jotain kuvia meidän tiistaitunneista.
Pääosassa on aina lapset ja me. Mutta mitäs äidit? Mitä tekee äidit kun me tulemme?
Monet vanhemmat vetäytyvät omiin oloihin, monet juoksee kaupoissa, jotkut saa sen mahdollisuuden jutella lääkärin kanssa, jotkut saavat nukkua… mutta jotkut… ehe.. en sanokaan, kattokaa videopätkää tarkkaan ja kande kuunnella loppuun :)

Ja on turha kuvitella, et kaikki istuskelee pöydän ääressä ja piirtelevät lasten kanssa. Jotkut meistä joutuu olemaan hevosen roolissa alusta loppuun.

Ja nyt mie lähden tunneille taas ja toivotan kaikille teille hyvää ja auringoista mieltä!

Churchkhela. Lapsuudesta tuttu makumaailma.

Jo lapsena sain kokea monukultturisen maailman. Ja myös makumaailman.
Erittän vahvana muistona on jäänyt mieleen mummon tuomat herkut. Varsin yksi niistä. Muistin jotenkin hämärästi, että kyseessä oli pähkinät joiden päälle oli valutettu viinirypäleiden mehua.
Tajusin, että täällä, Pietarissa on ihan varmasti sitä mynnissä jossain, onhan täällä paljon väkeä Kaukasiasta, sieltä mistä ko herkku onkin peräisin. Mutta kun en muistanut edes sen nimeä, söinkin sitä viimeksi joskus 20v sitten.
Soitin mummolleni ja kysyin, että muistinko oikein, oliko ne pähkinät ja viinirypälemehua ja sehan se olikin. Mummonikaan ei muistanut nimeä sille jutskalle. Lähdin sitten vaan ettimään toreille.
Ensimmäinen tori, josta olis ehkä löytynyt oli suljettu juuri siinä päivänä. Sitten toiseen paikkaan. Mesta oli toooodella iso. Ihan kaupungin keskustassa. Yllättävän likainen ja pelottava paikka. Tuntui että olen jossain ihan eri maassa. Roskakasoja joka puolella, isoina vuoreina. Epä kovin venäläisen näköiset tyyppit otti käsistä kiini väkisin ja yrittivät viedä johonkin nurkkaan tarjoten huumeita. Mustalaisnaiset myi pieniin minigrip pusseihin pakattua gannabista ja miliisit, nykyään poliisit, seisoi siinä kahden-kolmen metrin päässä. Lähdimme venäläisytäväni kanssa miltei juosten sielt vekeen.

koko tori oli tuollasia ihme "käytäviä", niitä oli varmaan 10, useampia torin tyyppisiä aukeamia ja roskavuoria...

Sitten kolmas paikka. Suuntasimme suoraan herkkupuotiin. Aloin kyselemään siinä myyijältä yrittäen selittää mitä olemme vailla. Hänellä ei ollut havaintoakaan mistä minä selitän. Vieressä vihanneksia myyvä nainen kuuli keskustelumme. Hän tiesi mistä on kyse. Se on Churchkhela! Mutta sitä ei sitä torilta olis löytynyt. Ja kuulemma on vaikeaa löytää ylipäätä sitä oikeata, alkuperäistä. Varoitti meitä, että jos onnistumemkin löytämään jostain niin ennen ostosta pitäis maistaa, sillä usein saa pähkinöitä kiisselillä ja kehotti meitä vierailemaan Georigassa, sielt sais sitä aitoa.

Kaukasialaisia mausteita

Toritiskin sommittelu on miltei taidetta

Olimme kävelleet jo useamman tunnin ja nälkä iski. Pettyneenä istahdimme ensimmäiseen aasialaisen pikaruokapaikkaan. Siinä sitten nuudeleita hörpiten kekkasimme, että onhan meillä kännyköissä netti! Nettihan tietää kaiken! Eiku guuglamaan.
Siinä sitten useampia eri sivuja selatessa kävi ilmi, että churchkhelan saatta löytää -ylläri-pylläri- torilta joka on n. 10m asuinpaikastani!
Eiku kotiin päin! Torille. Siinähan se ensimmäisessä kojussa roikkuikin. Mutta onko se sitä aitoa vai kiisselia? Kauppias toki rinta rottingilla kertoo ummet ja lammet, kuinka sen vaimo on vuoristossa valmistellut sitä vaivalla ja rakkaudella. Mutta minusta se ei ei vaan näytänyt siltä mitä mun muistkuvissa oli. Jotenkin eri muotoinen ja värinen. Tosin googlea kun käytin niin näin kuvissa sen olevankin eri väristä. Ostin vain yhden. Maistiaseksi. Heti kun otin sen käteen tajusin – kiisselia!
Pettyneenä sitten käveltin ympäri toria ja kateltiin mitähan muuta löytyy.
Ja hey, yhdess tosi pienessä kojussa istui vanha georgialainen nainen, suorastaan mummeli, sillä roikkui sitten just sen näköiset jutksat, millaisina ne säylyi nämä kaikki vuodet muistissani! Siinä ne oli! Muutan senttimetrin päässä minusta.

Vasemalta oikealle: aitoa tavaraa 2kpl, saksanpähkinällä 2kpl ja sitä kiisselia

Mummo huomasi minun reaktion. Mitään kyselemättä alkoi pakkamaan paperiin churchkhelaa. Hämmäntyneenä yritin pysäyttää hänet.
- hey, ensin haluan tietää paljonko ne maksaa?
– sinulle, poikaseni, ne ei maksaa mitään. Annan sulle nämä lahjaksi, tulet seuraavan kerran ostamaan minulta jotain muuta. Tässä sulle vielä saksanpähkinällä pari kappaletta. Jumala sinua suojelkoot.

Täällä on välillä tuollaiset ihmiset. Ei ole ensimmäinen kertaa nimittäin. Ensin yritin miettiä, että mitä saa heitä toimimaan näin. Ilmeisesti kulttuuri. Ehkä hän näki minun innostuksen, ehkä hän näki minussa hänen lapsen, ehkä jotain muuta. Näiden ihmisten sielumaailmaa ei voi noin vaan tajuta. Mutta tuollaiset hetket saa melkein itkemään. Varsin kun yleensä saa aika törkeetä palvelua marketeissä.
Ostin siltä mummolta vielä sitten ihan rahalla Adzhikaa. Se on sellainen jollaikin tavalla thaimaalaisen punaisen kurryn ja tom yam maistesekoitusta muistuttavaa tahna. Menee niin sellaisenaan lautaselle (kuten ketsuppi) tai sitten ruonvalmistukseenkin voi käyttää.

Kuvia taas.

Eilen näytin jotain kuvia kännykästä. Nyt sit olis vuoro purkaa kamerasta jotain otoksia. Valokuvaushan on ”se mun juttu”, vaikken mikään alan ihminen oo, kuitenkin muistutan japanilaista turistia varmaan, sillä aina olen kamera kourassa.

Meinasin kasata jotain peruskuvia ja sitten ehkä toisenlaista näkökulmaa tähän kaupunkiin.

Ehkä tunnetuin näkymä kaupungille.

Mun oma versio samasta

Ja näin edellinen foto syntyi...

ja taas Pietari-Paavalin linnoitus, mutta eri suunnasta. Tästähan se koko Pietari lähtikin kasvamaan...

Ja nyt sitten ollaankin linnoituksen edustalla, rannalla jota katselee edellisen kuvan mies.

tämäkin on turisteille varsin tuttu näky

tästä näkökulmasta Kristuksen ylösnousemuksen katedraali onin vähemmän tuttu näky.

"Jeee! Vesi!"

"Minähän sanoin että täällä ON kaloja!"

Kesällä oli aika kuumat oltavat. Uuden tyylinen lähiö.

Ja tässä sitten se "vanhanaikainen" lähiö. Kääpiökoirat on muuten todella muodissa tällä hetkellä.

Tämäkin on aika tyypillinen näkymä...

Tässä kaupungissa aina läytyy puitteet erilaiseen kuvaukseen.

Epä tarvitse maksaa kenellekkään sisustajalle....

Talvella tämä kaupunki ei sit ole mikään nätti...

Ja ah niiiiiiiiin tyyppilistä! Kyltissä lukee "Jäällä käveleminen on kielletty"

Samoin avannossa uinti on kielletty

Lumen määrä oli ihan mahoton. Tosin tämä kuva on otettu talven alkupuolella, eikä kerro todellisuutta.

eikä edes tämäkään

Katuja rempataan. Gorohovaja on ollut koko talven tuon näköinen.

Kuvia olis tosiaankin vielä vaikka kuinka paljon. Kun alan esittelemään niitä niin en osaa pysähtyä. Joten lopetan vaan tähän, etten innostuu liika :)

Mobile Uploads from SPb

Ajattelin kasata tähän kännykästä löytyneitä kuvia matkan varrelta.

syksyinen talo

Perussafkaa - teetä ja pelmeneja

Keskustassa on edelleenkin "kommuuniasuntoja".Kuvassa tyypillinen kommuuniasunnon keittiö.

taulu

Tässä maassa luetaan paljon. Metrossa, busseissa, odotushuoneissa, joka puolella on ihmisiä nenä kirjassa...

asuintalon portaat... siisteys ei ole valtti tässä kaupungissa...

Tämäkin on aika tyypillinen näky. Miehet, työn jälkeen rentoutuvat kaljan voimin lasten leikkipaikalla.

Puluja täällä on jokapuolella, todella paljon. Paikalliset kertoo, että nykyään niitä on melkein olemattomat määrät, verrattuna entisaikoihin, pummit söi 90-livulla ja ja syövät edelleenkin.

keskusta

Keskusta 5v tytön silmin

ilmaistointi

viiriäsen munat on aika in juttu

Jääpuikot on jokatalvinen näkymä. Se johtuu erikoisesta ilmastosta ja huonosta huolenpidosta. Tänä talvena on kuollut useampia ihmisiä, joiden joukossa ainakin 2 lasta. Paikalliset vaativat kaupunginjohtajaa eroamaan, mutta kuten yleensä - mitään ei tapahtunut.

Kaupunkia tosin paljon kunnostetaan. Talven ainaka monessa paikassa vaihtui ratikan kiskot.

ja tyypillinen, pietarilainen taidestaili näkyy joka puolella...

Ilmaistointilaitteet on uusi näky. Vielä 3-4v sitten niitä ei näkynyt katukuvassa, nyt ne on tavallinen näky.

Ja tässä on tyypillinen pikaluonas. Eipä mäkkärit ja heset tässä kapupungissä pärjäneet. Sushi paikat ovat pikasafkamestoi. Sushirafloja on jokapuolella. Välillä, varsin yön aikana (ja täällähän kaikki pelaa 24h) on jopa vaikeaa löytää jotain muuta kun sushiravintolaa.

Olen joskus liiankin hyvä

Olen homo. Olen avoimesti julkihomo. Olen isä. Olen avoimesti homo ja isä. Olen Suomessa asuttuaan julkisesti esiintynyt mediassa sateenkaariperheiden puolesta puhujana. Olen esiintynyt omilla kasvoilla, omalla nimellä. Koskaan en ole ede ajatellut piilotella asiaa, koskaan en tuntenut itsään turvattomaksi tämän asian takia. Niinpä siis Suomessa.

Helsinki Pride 2009


Kun saavuin ensimmäisen kerran Pietariin vuosi sitten, minua kutsuttiin puhumaan paikalliseen ihmisoikeusjärjetöön, vähän niinku SETA Suomessa. Kerksin olemaan jo yli kaksi kuukkautta maassa enne ko. tapaamista. Sillo ihmettelin kovasti, mistä homofobiasta ihmiset puhuu. Käsikädessä kävelevä naispariskunta on jokapäiväinen näky. Toki kaikki niistä ei ole lesboja, vaan kavereita tai esim äiti ja aikuinen tytär saattavat kävellä pitäen toisaan käsistä. Kaupungin yksi hienoimmista ylkerhoista on tietty homomesta. Ihan keskustassa on katu jolla on näitä eurooppalaisen tyylisiä kapakoita, jotka on laitettu aika kurjan oloisin tiloihin, se onkin keskustan pahamaineisin alue, olitpa missä tahansa kapakassa niistä kaikista, tiedät, että asiakaskunta on näitä ”jurpoja”, mutta sieläkään ei turpiin ole tullut ja itseasiassa löytyi paljon uusia kavereita ko mestoilta.
Kävin ”maalla”. Siis ihan tuonne Valkovenäjän ja Ukraina rajan tuntumassa olevaan Brjanskissa. Matkustin tahallaan siinä sellaisessa ns. avoimessa makuuvaunussa. Siinä ei ole omia ”koppeja” vaan tila on avoin. Siinä junassa sitten päivän ja yön aikana kerkes jutella ihmisten kanssa ja katsella erilaisia ihmistyyppeja ja tilanteita, myös kertoa itsestään. Eipä taaskaan edes ikävää sanaakaan tullu kuultua. Ei tietenkään Brjanskissakaan mitään ongelmia ollut.
Ihmettelin tuolloin, sielä tapaamisessa, että mistä ihmeen homofobiasta vatvotaan aina netissä, kun ei sitä ole sen enempää kuin missään muualla Euroopassa, jos ei nyt puhutaan laista, vaan ihan näin ihmisten suhtautumisessa toisiinsa.
Siitä onkin vuosi. Välissä pari kuukautta Malysiassa oleskelua. Ei mikään avoin maa homoille sekään.
Olen joka päivä tekemisissä sateenkaariväen kanssa. Lapset, aikuiset, tavikset, julkkikset, kaapissa olevat, avoimesti asiasta puhuvat, aktiviistit yms. Tunne useampia naispariskuntia jotka ovat onnistuneet adoptoimaan lapsen. En tunne yhtäkään ihmistä ketä olisi kiusattu tai jollaki tavalla tehty sen elämästä epämukavaa sen takia että hän on homoseksuaali.
Silti, näin vuoden päästä, minusta on tullut ”suljettu” ja jonkinlainen sisäinen homofobia on syntynyt. Kun minun poikaystävälle piti varata aikaa hammaslääkärille jolla käyn itse niin jostain kumman syystä puhuin veljestä. Hämmästyin itsekin sitä. Kun samassa tilanteessa yllättäin alkoi soimaan puhelin ja siinä on sitten laitettu soittoääneksi yhdelle kaverille Homer Simpsonin äänellä ”Youuuu aaar sooo gaaay” punastuin ja olin valmis vajoamaan maan alle. Miksi? Miksi yleisillä paikoilla puhun kavereiden kanssa niin, ettei vieressä istuva ymmärtäisi, että keskustelemme esim miespariskunnasta? Miksi minä jatkuvasti ajattelen mitä suustani päästän ja millaisen kuvan annan? Miksi se on yks-kaks niin pelottava asia? Miksi mun naama ja nimi saa näkyä HS:ssa ja Iltiksessa, mutten uskalla olla oma itse täällä, missä minua ei kukaan tunne?
Taisin sen tajuta tässä jokunen pv sitten. Maassa maan tavalla! Todellakin näin! Olen ollut aina hyvää sulautumaan joukkoon ja omaksumaan nopeasti uuden kultuurin (olipa sitten kyse maasta tai pidemmästä vieraliusta kaverin luona), uusia tapoja ja tilanne taju ei siitä huonommasta päästä. Olen joskus liiankin hyvä. Esim kun olen käymässä ystävällä joka änkyttää alan itse, epätietoisesti änkyttämään jo parin-kolmen tunnin päästä.
Kaikki, olivatpa kuinka avoimia, kaikki ovat sitä mieltä että homofobia on aivan jotain supersuurta täällä, että ei saa tuoda julki itseään millään tavalla. Välillä menee niin absurdimaiseksi. Esim eräs tuttava oli esiintynyt Pietrin tv:ssa suorassa lähetyksessä. Puhui siinä siitten homofobiasta ja homojen oikeukista. Ohjelma loppui. Menimme tv-centterin alakerran kahvilaan. Sielä tyyppi yritti salakielellä kertoa uudesta ihastuksesta. Kuiskaili ja käytti feminiinimuotoa mieheste, ettei vaan viereisissä pöydissä istuvat tajuaisi mistä on oikeasti kyse.
Studiollamme on useampia naispariskuntia. Kaikki ovat ystäviä keskenään. Kaikki esittävät etteivät mukamas ymmärrä mitään. Esim kylään tuloa sovitaan asunnon omistajan kanssa, ei niin että ”me tullaan teille” vaan ”me tullan sun luona käymään”.
Esimerkkeja on ihan sikana. Aluksi ravostutti. Sitten siihen tottui. Jossain vaiheessa minulla oli asenne ”jos kerran ette haluaa parempaa elämää, ettekä osaa sitä vaatia ja tyydytte siihen mikä teillä on, niin olkoot”. Mutta nyt aloin itse käyttäytymään samalla tavalla ja se välillä on raskasta. En ole oma itse. Muistinkin sen, minkä kerkesin jo unohtaa, sen pahan olon sen takia, ettei voi rentoutua vaan on jatkuvasti tarkkailtavaa omia tekoja ja sanoja. Se tapahtuu jotekin alutajunnassa, ei tahallisesti. Jossain tilanteista tunne itseäni todella kiusalliseksi jos joku alkaa piuhumaan homoseksualisuudesta tai se että multa aletaan kyselemään millainen perhe minulla on. Valehtelen melkein aina, vaikka jossain tapauksissa tiedän ihmisten tietävän asian oikean laidan.
Se kuluttaa. Se todellakin kuluttaa. Mutta olen yrittänyt ajatella, että jostain on aina luovuttava ja se on pieni hinta siitä mitä kaikkea saan siitä että olen täällä.

Juuri päiviä ennen lähtöäni tanne, vuosi sitten tehtiin lasten kanssa tälläinen mainosvideo RainbowFlashMob’lle.

RainbowFlash 2010 in a Rainbow Family. Home edition.

Uskallanko tänä vuonna, ollessa täällä Pietarissa tehdä jotain vastavaa?