• Matkatarjoukset:
Valikko


Lasteni lisäksi, tämä kaveri on se harva, ketä on ollut todellinen ikävä nämä kuukaudet!
Meillä on pitkä yhteinen taival takana ja toivottavasti paljon pidempi edessä.

En hypänytkään eilen bussiin Venäjää kohti, vaan ajoin maalle, rakkaan ystävän luokse. Vietetään yhteinen vkl tässä ja sitten jatkan matkani.

Hommasin uuden puhelimen tässä ja samalla perustin uuden kuvablogin. Siihen on todella kätevää heitellä kuvia suoraan kännykästä.
Eli siis jos ketään kiinnostaa kännykkätöherykset matkan varrelta niin tästä sen löytää.

Takas Suomessa

Oon jo parisen pv ollut Suomessa. Tänään kävin vihdoin asunnollani.
Istuin siinä lattialla ja katselin ympärilleni.
Istuin samassa kohdassa ja samalla tavalla katselin sitä kämppää päivälleen 3v sitten, mikään ei ole muuttunut sen jälkeen.
Vain se, että näen toisenlaisen minäni peilissä.
Se on hassua kun ihminen on rakenettu vaan näin, ettei pysty paeta itseään.
Voit muuttua henkisesti, voit olla eri mieltä jostain asioista, voit oppia hymyilemään sillo kun tekee mieli itkeä, mutta itseään ei voi paeta.
En tiedä mitä teen tämän kaiken kanssa. Mua ahdista tämä kaupunki, mua pelottaa nämä ihmiset, mä vihaan tätä vihaa sisälläni.
Näin kolmessa vuodessa en ole pystynyt antamaan anteeksi, en ole oppinut elämän tämän kivun kanssa. Pienikin ajatus siitä, että voin törmätä siihen ihmiseen saa minua oksentamaan. Liikuessa yleisilla paikoilla jatkuvasti etsin häntä katsellani ohikulkevissa ihmisissa, ohi ajavissa autoissa ja busseissa. Ehkä kaupassa hymyilevä täti saatta olla hänen naapuri, ehkä tuo pieni poika, joka meni ohi tikkarin kanssa käveli hetki sitten hänenkin ohi.
Fiksut ihmiset sanoo, että aika parantaa haavat. Enpä tiedä. Tai sitten minä olen aika kipeä.
Mun piti jäädä Suomeen ainakin kuukausiksi, mutta tänään, istuessa lattialla ymmärsin, ettei minulla ole enää mitään mikä pitäis täällä, ymmärsin ettei minua kiinnosta entisten ystävien elämät ja se tapaa elää, ymmärsin etten vaan ole onnellinen siinä elämässä minkä elin Suomessa.
Joten passi taskuun ja torstaina nokka kohti itänaapuria takas.
Sitäpaitsi yksi, todella hyvä, syy miksi minun pitäis olla sielä ehkä parhaiten näkyy kuvasta jonka nappasi ystäväni pari viikkoa sitten.

Ihmeiden aika – miksi olen täällä.

Miksi minä teen tätä? Kysymys, jonka kuulen varmaan joka pv. Monen mielestä olen täysin järjiltäni, sillä jätin turvallisen Suomen, elän jossain rupuisessa asunnossa, hoitaen ”vaivaloisia”. Joidenkin mielestä se on kova homma, katella kuolemansairaita täysin vieraita ihmisiä, lapsia. Moni pitää kiusallisena sen, että joutuis kulkemaan kadulla vaikeasti vammasen lapsen/aikuisen kanssa, pyyhkimään kuolat ja ruokkimaan mössöillä yleisilla paikoilla. Moni kuulemma sekoais hospiksessa, koska ne ihmiset ovat jo tiensä päässä. Miksi siis teen tätä?

En pidä näitä asioita kiusallisina tai jotenkin vaikeina. Minusta on tyhmää kohdella kuolemansairasta jotenkin eri tavalla (tarkoitan henkisesti) sillä hän on edelleenkin täällä ja edelleenkin haluaa elää samalla tavalla kuin kaikki muutkin ihmiset.
Raskastahan tämä välillä on, sitä ei voi kieltää. Varsin juuri sellaisina päivinä kun joku sinulle läheiseksi tullut jättää tämän maailman – ainahan sitä toivoo parempaa. Ehkä yden kerran en ollut surullinen vaan jopa jossain määrin tyytyväinen toisen ihmisen kuolemasta – hän tahtoi lähteä, hänen olemassaolo oli niin tuskallista, että lähtö todellakin oli parempi vaihtoehto.

Moni epäilee, että saan tästä huikeita summia. En saa mitään. Olen täysin omilla rahoilla täällä. Mutta saan jotain aivan muuta, jotain sellaista mitä rahalla en saisi koskaan.
Eilen illalla tapahtui jotain sellaista, jonka takia tämä kaikki kannatti.

Syksyllä meillä oli aika vaikea potilas. Siis ei meillä vaan lastensyöpäosastolla. Poika oli narkomaanin lapsi. Hän syntyi HIV-positiivisena ja äiti hylkäsi hänet heti synnytysosastolle. Kun hän oli 3 vuotias lastenkodin vaapehtoinen adopoi hänet. Poika oli pahasti jäljessä kehityksessä. Ei niinkään vammainen, vaan kun ei ole kunnolla syönyt, eikä saanut minkäänlaista huomiota niin sen tietty ymmärtää. Hän ei osanut edes puhua. Hän oli alunperin tämän tyyppisestä paikasta (videopätkä, engl. texit)

Ja sitten, kun hän pääsi perheeseen niin kävi ilmi että hänellä on leukemia. Hoidot eivät millään auttaneet. Moni henkilökuntaan kuuluva kieltäytyi hoitamasta hänet, sillä hän on HIV-positiivinen. Lääkärit jossain vaiheessa olivat laittamassa hänet kotiin. Täällä on tapana lähettää kotiin eikä hospikseen kuolemaan silloin kun ei voi enää mitään tehdä. HIV oli jo muutunut AIDSiin.
Eräänä päivänä hän ei enää ollut osastolla. Eikä seuraavalla viikolla, eikä sitäkään seuraavalla.
Yritimme löytää hänen ottoäidin yhteystiedot, mutta kenelläkään ollut. Ajattelimme ettei hän haluaa olla yhdeydessä ja tälläisissä tapauksissa tyrkyllä oleminen on viimeisin asiaa.

Eilen kävelin kotiin ystäväni näyttelyn avajaisista.
Yllättäin kuulin jonkun lapsen huutavan mun nimeä. En kerennyt reagoda kun joku pieni poika juoksi minua päin, alkoi halamaan mun jalkoja, pomppimaan samalla ja toistelemaan mun nimeä. Se oli tämä poika. Hän pyysi syliin ja antoi varmaan 10 suukkoa poskelle, samalla halaten kaulasta.
Pian hänen äiti ilmestyi viereeni. Hän kertoi, että heidät pistettiin kotiin, mutta jotain tapahtui ja poika alkoi voimaan hyvin. Hän alkoi myös puhumaan ja piirtämään. Hän piirsi kuulemma meitä usein ja kyselee jatkuvasti koska me tullaa. Äiti ei tiennyt miten saa meihin yhteyttä.
Se mitä tunsin sillä hetkellä ei voi sanoin kuvata!
Tiedän etten ole turhaan täällä. Tiedän, että tämä kaikki todellakin kannattaa. Tiedän, että ainakin yhden, pienen ihmisen elämä jatkuu vaikka kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt loppua. En kuvittele että se on minun ansiosta. Mutta kun näkee vieressä ihmeitä niin uskon että ihmeiden aikaa ei ole ohi ja että aina on toivoa!

Parempaa päivää kaikille teille!
Ja minä lähden juomaan teetä ja jutskamaan lisää tämän tarinan Ihmen kanssa :)

Valinnan vaikeus

Kyselin tässä blogissa, arvaako kukaan mistä tietää että oraki valinnut tietyn ihmisen omakseen. Eipä kukaan ole komemntoinut. Vaikka tuon feedjitin mukaan ainakin yli 40 eri käyttäjää (eri osoitteissa olevia koneita) on lukenut tuon postauksen.

Niin, eihan tätä blogia lue mun henk.koht. ystävät, vaan te, minulle ihan randomihmiset.  Esittelin saman kysymyksen venäjäkielisessä blogissani, sieläkään en tunne ketään, mutta olen saanut runsaasti eri vastauksia.
Mistä moinen johtuu?
Pelkääkö suomalainen kommentoimalla lähestyä vierasta ihmistä? Vai onko se pelko näyttää tyhmältä, kun ei ole varma onko oma vastaus oikea vai ei? Vai onko moinen ollut suomalaisten mielest ihan tyhmä kysymys, johon ei tarvitse reagoida?
Mene ja tiedä mistä johtuu, mutta ero on aika huima.

Yritänpä kysellä uudelleen. Jos vaikka tällä kertaa joku jopa uskaltaakin vastata.
Itse olen aika jumissa ja päätöksia pitäis tehdä pian.
Jokainen mielipide on tärkeä!

Kuvassa on 10 eri kissaeläintä. Mikä näistä olisi SE? Mikä näistä olisi sopivin piirettyyn ja mikä lastenkirjaan?