Tässä on herra Appiah-Kubin seurassa hengailtu riittävän moni tovi, jotta osaan jo vähitellen olla odottamatta mitään kovin ihmeellistä erilaisina merkkipäivinä. Tottahan se on, että kun Ghanassa harva edes tietää omaa syntymävuottaan, ei sitä itse b-daytakaan varsinaisesti hassujen hattujen ja ilmapallojen kera juhlita. Kalenterissani lukee vuoden 2011 ystävänpäivän kohdalla katkeruutta tihkuvin kirjaimin (ja raivolla) rustattuna: “Happy valentine’s day indeed…” Tosin, jälkeen päin olin vielä lisännyt merkinnän “Oli sittenkin ihan kiva päivä <3” joten kaipa Nana oli kuin olikin lopulta saanut tämän suomalaisen raivottaren tyynnytellyksi. Ensimmäistä syntymäpäivääni tämä ei edes muistanut eikä viimeisinkään jäänyt mieleeni varsinaisena odotusteni täyttymyksenä. Isäinpäivänä ahdoin itseni ja raskausmahani pitsihepeineisiin (oli melko hikinen operaatio ja varsin groteski lopputulos), mitä Nana vastoin suunnitelmiani lähinnä vain pelästyi – mistä en tosin taida voida häntä syyttää. :D

Tarkoitukseni oli siis pohjustaa sitä, etten odottanut Nanan edes muistavan äitienpäivän olemassaoloa saati sitten viettäväni mitenkään normaalista poikkeavaa sunnuntaita. Ja olin niiiiiin väärässä! Tämä äitienpäivä oli elämäni paras (mikä ei niiden lukumäärään suhteutettuna liene mikään ihan hillitön yllätys)!

Ensinnäkin, Amila nukkui viime yön kello kymmenestä yhdeksään ja heräsi vain kahdesti pikaisesti syömään. Kerta se on ensimmäinenkin ja hyvin neiti sen ajoitti.

Vaikka meidän perheessämme ei yleensä lahjoja niinkään harrasteta, sain heti aamulla kasan paketteja sänkyyni. Kirjat, joiden omistamisesta olen enemmän kuin ylpeä! (Arvaannettekin, ettei Nana ostanut minulle mitään evoluutioteoriaa käsitteleviä opuksia.) Tuosta paketista kuoriutui kiharrinpuikko, jonka hankintaa olen suunnitellut tästä päivästä lähtien. Tuo maaliskuinen epäonnistuminenhan johtui täysin viallisesta ja epäpätevästä välineistöstä.

Puikkohaaveeni oli kuitenkin kuullut äiti, joten mitä olikaan vaimolleen ostanut Nana, tuo romantiikan itseoikeutettu paroni? No paistinpannun!

Hehh. Itse asiassa pannuun kätkeytyy yllättävän paljonkin romantiikkaa. Mainitsin näet Nanalle jo joskus viime syksynä ohi mennen, kuinka haluaisin wokkipannun ja nyt tämä oli sitten ajatellut, että siitä olisi hyvä aloittaa yhteisen kodin rakentaminen. Oikein ajateltu! Hieman tosin pelottaa tuo herran muistin laatu, sillä tämä muistaa yllättävän pieniä asioita ja varsin pitkienkin aikojen takaa. Tästä toisena esimerkkinä se, kun tänään kahvipöydässä kävimme keskustelun:

N: What does “urpo” mean?

E: Well actually it’s a men’s name but nowadays it’s mostly used for a foolish person, for somebody who is behaving stupidly.

E: Why are you asking?

N: You used to call me that in Ghana.

E: Oh…

Huppista.

Palatakseni vielä wokkipannuun: ihmettelin äidin kanssa, että ihanko itse Nana oli pannut paketoinut (äiti sai samanlaisen) ja että löytyykö meiltä muka sellofaania. Tämä sitten valoitti asiaa kertoen, kuinka oli pyytänyt ensin Vapaavalinnan vartijalta apua, kun ei meinannut löytää etsimiään pannuja. Sitten seuraavaksi hän oli kysynyt samaiselta vartijalta apua paketointiin (kyllä, oikein luitte :D), jolloin mies oli painunut pamppu viuhuen takavarastoon ja palannut sieltä pian sellofaani- sekä lahjanarurullat kourassa. Nämä olivat sitten yhdessä käärineet pannuja pakettiin, niin että toinen piti kääreitä kasassa toisen kietoessa teippiä ympärille niin maan perskeleesti. Lopuksi nämä olivat yhdessä pohtineet, kuinka ihmeessä lahjanarusta saa kiharaa. Onneksi joku ohi kulkenut mummo oli lopulta tullut näiden avuksi ja päästänyt pojat pinteestä. Taas yksi tarina, jota ei voi odottaa tapahtuvaksi kellekään muulle kuin Nanalle.

Lahjamäärän ihmettelyn jälkeen päivä alkoi aamupalalla. Amilan vaipasta leijaili sen verta messevä aromi, että jouduimme tulemaan yläkertaan himpun verran liian aikaisin: Nana paistoi juuri viimeisiä lettuja ja isä taiteili margariinista meille sydämiä – kyllä osaa muuten keski-ikäinen suomalaismieskin olla halutessaan jopa imelyyteen asti menevän romanttinen, hyvä iskä!

Kello lähestyi kymmentä, kun äiti totesi Amilan nimen julkaistavan kirkossa. Lähinnä vitsillä tämä myös kysyi, lähtisimmekö porukalla kuuntelemaan vartin päästä alkavaa jumalanpalvelusta. No mutta perhana, mehän lähdemme! Yöpaita kaaressa lattialle, pikainen taistelu hiusharjan kanssa, hampaiden pesu ja lähtö. Kyseessä oli tosiaan Nanan ensimmäinen kirkkokokemus Suomessa ja oli ehkä meikäläisenkin korkea aika vähäsen lämmitellä suhteitaan yläkerran herraan (varsinkin koko aamun intoiltuani uudesta Miksi evoluutio on totta -kirjastani).

Epäilin etukäteen, ettei kirkossa olisi lisäksemme kuin ehkä 15 kipaletta seniorikansalaisia, mutta väärässäpä olin: heitä oli liikkeellä ainakin tuplasti ja päälle vielä tusinan verran tämän kesän ripille pääsijöitä. Melkoiset zembalot siis. Nanakin oli varsin tyytyväinen ja totesi, että luterilainen kirkko onkin melko samanlainen kuin heidän helluntailaiskirkkonsa Ghanassa – ainoastaan iloisuus ja tanssi (plus muutama sata ihmistä) puuttuivat. Vielä yksi eroavaisuus löytyi kun hurskastelimme ehtoolliselle: meillä ehtoollisviini tosiaan on viiniä eikä mehua kuten Ghanassa. Oli astetta lystikkäämpää seurata Nanan ilmettä viinin nielaisun jälkeen. Tämän silmät laajenivat teelautasiksi ja yskä alkoi pakottautua ulos kurkusta. “Emma, it was alcohol and so strong! I almost vomitted.“

Ihana, kun voi melko varmaksi sanoa, ettei minusta koskaan tule alkoholistin vaimoa.

Veisailun jälkeen Nana lähti urheilukentälle juoksemaan, joten tulevat syömingit ajatuksissa lähdimme mekin äidin ja Essin kanssa kävelylle järven rantaan.

Kotiin päästyämme olikin aika lähteä äitienpäivälounaalle ja voi kyllä, napa raikasi mutta lautanen se vain tyhjeni – pariinkin otteeseen. Kävimme myös moikkaamassa isomummua vanhainkodissa, mutta meikäläisen kamera luonnollisesti oli tuolloin kotona.

Ruokalepo tapahtui ulkona, jossa minulla oli kunnianhimoisena suunnitelmana lukea pääsykokeisiin. Sitten Amila heräsi, jolloin kirja sai jäädä – huimat kolme sivua pidemmälle luettuna. Koda yritti järvellä uida sorsia kiinni melko säälittävällä menestyksellä, joten tämä paikkaili nyt kolhiintunutta egoaan saalistamalla vesikirppuja altaasta. Se on fiksu koira se.

Pienen hengailun jälkeen ruoka olikin laskenut sopivasti, jotta oli hyvä lähteä jälkiruoalle mummun luokse. Lounaspaikassahan en ottanut kuin yhden palan kakkua, sillä tiesin hetken kuluttua saavani iskeä lusikkani monin verroin parempaan yksilöön. Enkä ollut väärässä. Niinhän sitä sitten mentiinkin hyvän aikaa sillä “Ei meillä lasketa – ota vain vielä kolmaskin pala” -meiningillä, oi oi.

Hetken kuluttua itse kutakin alkoi jo vähitellen väsyttää ja illaksi suunniteltu lenkkikin korvaantui sanoilla “Maybe tomorrow?”.

Kiitos vielä Nanalle ja isälle mahtipäivästä. Mo yaa die, teitte hyvin!

Niin ja myöhästyneet äitienpäiväonnittelut kaikille äideille ja äidinmielisille, nykyisille ja tuleville! ♥

112 kommenttia

• Tweettaa
• 

Menneenä sunnuntaina meikäläisten pirtissä korot kopisivat, salamavalot räiskyivät ja pyhä vesi solisi samalla, kun pappi lausui taivaallisia sanojaan ja kansa veisasi ilovirsiä: vietimme pikkuneidin ristiäisiä.

Täällä ei olla pahemmin nukuttu ja sitten kun mukaan on ynnätty vielä niin juhlajärjestelyt kuin viime hetken paniikkipänttäyksetkin (alle kolme viikkoa pääsykokeisiin, huhhei…), on lopputulos meikäläisen henkistä tilaa ajatellen melko kaaottinen. Ystäväni tiedustelikin tuossa yksi päivä varovaisesti, olenko kenties saanut levättyä ihan riittävästi – kerroin tälle juuri puhelimessa kuinka kolmen yksilön naakkaparvi kävi kimppuuni ja tajusin, ettei äänihavaintojeni perusteella huuhkajan poikaseksi määrittelemäni tipu ollutkaan huuhkaja vaan kesykyyhky eli tuttavallisemmin pulu.

Minun ei edes tarvinnut vastata ystäväni kysymykseen: ei tässä ihan virkeimmässä mahdollisessa tilassa tosiaan olla – hömelöisessä usvassa tallataan, mutta mitäs sitä valittamaan.

Tuon odysseusmaisen selostuksen jälkeen lienee kaikille muillekin selvää, ettei täällä kirjoitella ihan kaikki inkkarit kanootissa. Palataan nyt kuitenkin pikaista vauhtia siihen itse aiheeseen, eli ristäisiin. Parempi taitaa olla myös pitää tämä postaus tällä kertaa suht kuvapainotteisena.

Itse kastetilaisuus meni hyvin ja luullakseni suht perinteisen kaavaan mukaan. Kaikki hoitui myös suomeksi, joten Nana ei varmaankaan ihan kaikkea tilanteen hengellisyyttä saanut imettyä itseensä. Mukaan tämä kuitenkin pääsi, kun hän sai lukea vanhempien osuuden kiitosrukouksesta ja hyvinhän tyyppi selviytyi, vaikka mukana tekstissä olikin näitä armaan kielemme kaunokaisia, kuten anteeksiantavaa ynnä muita sanahirviöitä.

Varsinaisen seremonian jälkeen otettiinkin sitten kuvia ja voi luoja, että niitä otettiin paljon!

Sisarukset ja kummit.

Viisi sukupolvea vahvoja naisia! Toivon niin, että saamme otettua vastaavan kuvan Ghanassakin, sillä myös Nanalla on elossa niin äidinäiti kuin vielä äidinäidinäitikin. Ongelmana vain on suvun vanhimman sijainti jossain pikkukylässä vuoren huipulla…

Lisää niin sisarus- kuin kummipotrettejakin.

Ja meidän pieni perheemme.

Varsin oleellinen osa näitä hippoja oli luonnollisesti kakkutarjoilu. Jos jauhopeukaloisuus alkoi raskausaikana, niin kyllä se vain jatkuu edelleenkin – makujen harmoniakin (haha) alkaa vähitellen löytyä.

Myöhemmin pääsin tuputtamaan pullaa myös Nanan joukkuekavereille ja näiden jälkeen omille ystävilleni. Juhlakalu vaihtoi suvereenisti sylistä toiseen ja jotenkin minulla on nyt sellainen jännä kutina täällä jossakin, etten enää kauaa ole ystäväporukkamme ainoa äiti – toivon ainakin niin! (Ja aika hyvinhän tuo nyytti neitosten syliin sopisikin.)

Niin ja kyllähän siellä se tytön nimikin tosiaan julkistettiin:

Amila Akosua.

92 kommenttia

Kuinka mieletöntä haipakkaa aika voikaan kiitää? Juurihan minä vasta vaapuin pitkin Euran raitteja vatsa pystyssä – saati sitten askelsin vähintäänkin yhtä leveällä haara-askeleella sairaalan vastasyntyneiden osaston käytävillä! Siitä on kuitenkin jo kuukausi aikaa, kun Akosua tupsahti tähän suureen ja ah niin ihmeelliseen maailmaan. Vaikka se tuntuukin korkeintaan viikon takaiselta tapahtumalta, on neiti muuttunut tänä aikana todella paljon: meillä on jo niin silmämääräisesti kuin neuvolan vaa’ankin mukaan iso tyttö!

Ghanasta on soitettu tänne nyt joka sunnuntai, kun Akosua on saanut yhden viikon lisää mittariin. Ensimmäisen viikon tultua täyteen nämä olivat ostaneet pullon aitoa shampanjaa, mikä kuulosti jo ajatuksenakin minusta hassulta, sillä Appiah-Kubin perhe ei alkoholiin pahemmin kajoa ja kaiken kurkusta kaadettavan on sitten ainakin oltava äärimmäisen makeaa – eipä kuulosta shampanjalta. Epäilystentäyteiset aavistukseni osoittautuivatkin oikeiksi, kun pullo poksautettiin auki (me tietysti seurasimme kyseistä toimitusta puhelimen välityksellä) ja jokainen perheenjäsen sai lorauksen laatujuomaa kuppiinsa. Voi sitä huutoa, kun selvisi, ettei kyseessä ollutkaan mikään peruslimppari! Epätoivoinen valitus vain yltyi, kun Nanan isä komensi kaikki tyhjentämään mukinsa, sillä olihan kyseessä kuitenkin tämän ensimmäinen lapsenlapsi – ja juoma oli ollut astetta hintavampaa. Siellä ne kaikki 12 kappaletta Appiah-Kubeja sitten nieleskelivät tuota jaloa nektaria kyyneleet silmissä juhlan kunniaksi. Voi toisia.

Seuraavina sunnuntaina heillä onkin ollut kilisteltävänä “viini”, jota Nanakin aina osti meille, kun oli tapahtunut jotain erityistä: hiilihapotettua rypälemehua.

Kun kerran Ghanassa näytetään juhlivat jokaista viikkoa, koin minäkin tarpeelliseksi tehdä tästä 1-kuukautispäivästä edes vähäsen erikoisen. Niinpä aamu alkoikin leipomisella.

Ja jatkui tuttuun tapaan lukemisella ja aamupalapuuron kitaan lappamisella (kyllä vain, siinä päällä on niin kuivattuja luumuja kuin luumusosettakin – kaikki keinot ovat käytössä, kun yritetään saada pikkuneidin vatsa lempeämmäksi.) Lukumenestystä yritettiin taata myös paljon lupaavalla teellä (jokainen konsti käytössä tässäkin, epätoivoinenkin) sekä happihyppelyillä. Tuo rintareppu on aivan lyömätön!

Sitten loppupäivä menikin vain ollessa, syödessä ja seurustellessa. Niin ja sainhan minä avata Akosuan puolesta muutaman paketinkin (todella ikävää puuhaa, äitinä olo on niin rankkaa!), vaikka lähinnähän näiden 1-kuukautiskestien motiivina oli lupa leipoa kakku ja sille myös syöjien saaminen, ei lahjojen hamuaminen.

Nyt ilta jatkuupi maitotarjoilun merkeissä – sen jälkeen jännitetäänkin, mihin aikaan tänä yönä päätetään luovuttaa taisto Nukkumattia vastaan. Akosua on kyllä aika sissi ja vastustaa tuota unihiekkaparonia viimeiseen saakka – yleensä sinne kello kolmeen asti, huoh.

Kauniita unosia! ♥

39 kommenttia

Maanantai. Taas. Kiristääkö?

^_______^

Hymyilyttääkö?

Ihanaista (ja varsin keväistä, hip hip heijaa!) alkavaa viikkoa kaikille!

51 kommenttia

Yksi suurimmista eroavaisuuksista minun ja Nanan välillä on se, että siinä kun minä nautin ystävien kanssa kahvittelusta, kävelylenkeistä koiran kanssa ja ihan vain kaupungilla kiertelystä, on armas mieheni 100%:sti “home sweet home” -filosofian tukija. Nanan mielestä ei tosiaan ole kotia parempaa paikkaa: ulkona käydään töihin/treeneihin mennessä tai sitten kun on pakko painua kauppaan tai muihin välttämättömiin menoihin (joita ei juurikaan ole, kun määritellään “välttämätön” Nanan tavalla…)

Olinkin niin sanotusti koko säkillisenä pähkinöitä, kun sovimme Nanan ghanalaisen ystävän Ibin kanssa, että tulisimme keskiviikkona moikkaamaan tätä ja ystäväänsä Turkuun. Tai aluksihan Nanan kai oli tarkoitus vain käydä bussilla hakemassa jokin afrikkalainen hiustökötti ja tulla takaisin kotiin. Höhöh, saahan sitä toki suunnitella kaikennäköistä, vaan todellisuus iski poskille, kun meikäläinen tunki naaraselefantin määrätietoisuudellaan mukaan ja lopulta meillä olikin sovittuna koko päivän tällit ruokineen kaikkineen.

Jollei jotain hyvää niin jotain pahaakin…

Niin, minun täytyi toki ensin ajaa täältä Eurasta Turkuun eikä siinä muuten olisi mitään niin hirvittävää ollutkaan, mutta eikös taivaalta pyryttänyt lunta koko saakelin aamun ja meillä oli jo kesärenkaat alla. “Nana, voi olla että saat sittenkin mennä bussilla ja minä jään vauvan kanssa kotiin…” Lähtöhetken koittaessa tiet kuitenkin olivat jo kuivat, joten matkaan päästiin ja enää pakokauhua aiheutti se tieto, että minun täytyisi ajaa ihan Turun keskustaan.

Onko siinä bussiaseman vieressä muuten aina ollut ajokielto? Eikä sinne itse bussiaseman pihalle niiden kaikkien bussien sekaankaan varmaan toivottaisi kenenkään kruisailevan Sitikallaan? Kuten huomaatte, ei pakokauhuni ollut mitenkään aiheetonta. :D Nöyrimmät anteeksipyyntöni kaikille paikallaolijoille.

Sieltä bussiasemalta tosiaan noukittiin Ibi kyytiin ja sitten matka jatkuikin keskustan Afrikka-marketteihin. Tai en itse asiassa tiedä, onko kyseessä vain yksi vai useampikin liike ja voiko puhua afrikkalaisesta marketista vai pitäisikö sanoa etninen/itämainen tms. Tämä siksi, että vaikka olinkin haaveillut vaunujen työntämisestä kaupungilla, ystäväni yllättämisestä tämän työpaikalla ja vauvanvaatteiden osteskelusta (itsekin kaipaisin muutamaa oikean kokoista paitaa), minut jätettiin autoon vaihtamaan vaippaa ja syöttämään Akosuaa miesten painuessa kaupoille. Selvä, sellaista peliä.

Aluksi hieman hirvitti, kuinka sulloutua takapenkille vaipanvaihtokarkeloihin vauvan ja turvakaukalon kanssa, mutta yllättävän helposti se sitten sujuikin. Pian ei enää harmittanutkaan jäätelökesän korkkaamatta jättäminen (jätskikioskit tulevat tänne meille vasta vappuna), sillä vauvan syöttäminen samalla kun seuraili ohikulkevia turkulaisia oli vähintäänkin yhtä nautinnollista kuin iso, sulavainen lakritsi-mango-melonitötterö. (Tosin strösselien kera tulisi varmaankin tasapeli.)

Sainkin viettää jokusen ja vielä toisenkin hetken siinä Suomen Turun katukuvaa sekä nukkuvaa vauvaa pällistellen ennen kuin miehet palasivat ostostensa kanssa. Kyllä se afrikkalainen aikakäsitys vaan pätee näemmä Suomessakin: “We won’t keep long.” Yeah right.

Toisaalta, ei se mitään, sillä Nana tiesi tarkalleen, mitä ostaa minulle. Ruokaa! Nyt meillä on täällä kypsymässä plantaineja ja ensimmäistä kertaa myös jamssia (tuo suuri möhkäle etualalla.) Viikonloppuna luvassa lienee ampesieta ja ensi viikolla sitten jälleen redredia, jahka plantainit saavuttavat tavoitellun kelta-mustan värin. Ibi väitti myös, että Suomesta olisi aina silloin tällöin mahdollista saada nkontomirea, eli cocoyamin lehtiä – aiaiai! Hieman pinaattiin verrattavaa tavaraa, jota Ghanassa mainostetaan aina terveellisyytensä vuoksi, mutta itse kuuluttaisin kyllä niiden herkullisuutta, tulee hyvää soosia!

Ja sitten takaisin Turkuun. Matka jatkui Ibin ystävä Nellan luo. Jo matkalla meitä varoiteltiin perillä odottavasta, hevosen kokoisesta monsterikoirasta ja kieltämättä nuo varoitukset olivatkin ihan aiheellisia. Tai no, Tildan voisi värvätä ääninäyttelijäksi seuraavaan Monsterit Oy -leffaan, mutta tuo kokoarvio heitti ehkä vähäsen. Onneksi minulla oli kuitenkin kattavaa mopsikokemusta vuoden takaa, joten pärjäsin ihan hyvin. Muutenkin melkoisen hellyyttävä tapaus (Akosuakin sai muutaman pusun).

Loppupäivään kuului herkullista ruokaa, paljon naurua ja matkamuisteloita. Myös Nella kuuluu tähän Afrikka-intoilijoiden jaloon kermaan (eh eh) ja suunvuoron saaminen olikin varmaan meille molemmille yhtä vaikeaa – on niin ihanaa päästä juttelemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka oikeasti ymmärtää, miltä se harmattan-tuuli tuntuu ja millaisilla autoilla saati nopeuksilla teiden kunnosta puhumattakaan tuossa eksoottisessa maailmassa huristellaan. Siinä tuli sovittua/unelmoitua taas seuraavia reissuja ja lyötyä lukkoon wolofin opiskelun aloittaminen Turussa, jahka nyt vain pääsisimme ensin muuttamaan sinne.

Kiitos vielä tuhannesti Ibi ja Nella, otetaan taas pian uusiksi!

16 kommenttia