Browsing Tag

Itävalta

Vaellus Alppien yli Saksa – Itävalta – Italia

 

 

Takana on kuuden päivän vaellus Alppien yli aivan upeissa maisemissa!

Vaellus alkoi Oberstdorfista, mikä on Baijerissa aivan eteläisintä Saksaa. Matka kulki Itävallan kautta Tirolissa ja päättyi Italian puolelle. Kävelymatkaa kertyi reilu 100 kilometriä. Korkein kohta oli 3019 metriä. Nousua tuli korkeussuunnassa yhteensä 7000 metriä ja saman verran laskua alaspäin. Päivittäin taapersin noin 30 000 askelta. Täytyy myöntää, että jalat olivat välillä koetuksella tällaisella sunnuntaikävelijällä.

Reittimme kulki E5-vaellusreittiä. Se on maastoon merkitty reitti, jolla ei tarvita kiipeilyvälineitä tai muita erityisvarusteita. Reitillä on alppimajoja, joissa voi yöpyä ja saa lämmintä ruokaa. Ja matkan varrella on kyliä, joissa saa hotellitasoista majoitusta.

Myös alppimajat oli hyvin varusteltuja. Oli vesivessat, kuivaushuoneet ja joissakin jopa suihkut. Tosin ensimmäisessä majassa missä kuivaushuonetta todella olisi tarvittu, se ei toiminut… noh märät kengät takaisin jalkaan aamulla, pianhan ne jo tuntui lämpimiltä.

 

Toisen vaellusyön majoituksemme Württemberger Haus (2 220 metrin korkeudessa) näkyy pienenä kuvassa.

 

Maisemat ja maastot vaihtelivat vehreistä laaksoista karuun ja kivikkoiseen vuoristoon, maalaismaisemasta jyrkille kallionrinteille. Matka alkoi vesisateessa, mutta muuttui puolentoista päivän jälkeen aurinkoiseksi loppumatkan ajaksi. Näimme murmeleita, gemssejä (vuoristossa eläviä vuohieläimiä), lampaita ja lehmiä. Lisäksi näimme paljon saksalaisia majoituspaikoissa. Oikeastaaan emme muita kuin saksalaisia nähneetkään.

Parissa kohtaa reitti menee asutuksen läpi tietä pitkin ja niissä on tarjolla bussi- tai taksikyyti vaeltajille. Mekin niihin turvauduimme, koska aika oli rajallinen emmekä muuten olisi ehtineet reittiä kuudessa päivässä. Lisäksi yksi rinne noustiin gondoli-hissillä ja yksi vuori mentiin läpi tunnelia pitkin. Nämäkin toivat oman lisänsä vuoristokokemukseen.

Lisäksi kuljimme Itävallan ja Italian rajalla Ötztalin vuorilla, mistä jäämies Ötz on löydetty. Se herätti miettimään mitä kaikkea muutakin sulavien jäätiköiden alta voisi löytyä. Valitettavasti kävelimme parissakin laaksossa sellaista kohtaa, mitkä vielä muutamia vuosikymmeniä sitten on ollut jäätikköä, mutta ilmastonmuutoksen takia sulanut.

 

 

Murmelihan se siinä.

 

Polku oli pääsääntöisesti hyväkuntoista, mutta vaeltajilla ei tällä reitillä saa kovin pahaa korkean paikan kammoa olla. Polku kulkee usein rinteitä pitkin, joissa toisella puolella on pudotus. Useamman kerran kävi mielessä, että mitäs jos vahingossa tökkää sauvan liian pitkälle pudotuksen puolelle ja horjahtaa sinne päin tai irtosora lähtee valumaan jalkojen alta.

Parissa jyrkemmässä kohtaa oli parempi taittaa vaellussauvat kasaan ja laittaa reppuun, jotta käsillä sai otettua tukea. Jyrkin kohta tuli vastaan kun poikkesimme E5-reitiltä pois. Opaskirja oli kyllä varoittanut, että tähän nousuun kannattaa säästää voimia. Mutta mites niitä säästellä kun takana oli jo 7 tunnin vaellus! 😀 Tämä reitti oli merkitty vaativuustasoltaan mustaksi (samanlainen sininen-punainen-musta luokitus kuin laskettelurinteissä). Kivikkoiseen kohtaan oli laitettu vaijereita, joista sai otettua tukea, joten siitäkin selvittiin.

 

 

Kaikki sujui vaelluksella hyvin eikä mitään ylimääräisiä kommelluksia tullut. Paikat pysyivät suurin piirtein ehjinä yhtä kipeää nilkkaa, pieniä lihasjumeja ja hiertymiä lukuun ottamatta. Pysyimme aikataulussa ja sääolosuhteet olivat hyvät. Parina viimeisenä päivänä oli luvattu lämmintä ja iltapäiväksi ukkoskuuroja, joten pyrimme lähtemään aikaisin aamulla (tarkoittaa klo 6), jolloin vielä oli viileää ja miellyttävämpää kävellä sekä turvallisuuden takia, että pääsisimme ennen ukkosia pois paljailta vuoren rinteiltä.

 

Alppimajan tunnelmaa illallisaikaan.

 

Tällä reissulla emme päässeet yhdellekään varsinaiselle vuoren huipulle, vaan korkeimmissakin kohdissa vuoret jatkuivat vieressä vielä korkeampina. Vuoden takaisella alppivaelluksella liikuimme alueella, jossa vuoret olivat matalampia ja silloin tuli huiputettua useampikin, korkein oli 1800 metrisssä. Ja kun huipulle pääsi, tuntui, että on tosi korkealla – oikeastaan maailman katolla! Vaikka tällä kertaa olimme paljon korkeammalla, samaa huipulle kiipeämisen fiilistä ei tullut. Toki maastosta näki, että nyt ollaan korkealla ja maisemat oli upeat ja jylhät. Se vain on jännä, miten suhteellista nämä korkeuserot on.

 

 

Vaeltaminen on kaiken kaikkiaan mahtava tapa irtautua arjesta. Porukassa ehtii jutella monenlaista, mutta myös vaipua omiin ajatuksiin. Ja välillä olla ajattelematta mitään muuta kuin seuraavaa nousua… tai ehkä majapaikassa odottavaa kylmää vehnäolutta.

Alpeilla on myös aivan oma vuoristo- ja vaelluskulttuurinsa, mitä oli hauska päästä seuraamaan. Osa vaelluskulttuuria on alppimajojen tarjoamat knödelit, keitot, makkarat, hapankaali ja sianihralla voideltu leipä!

Suuri kiitos tästä reissusta kuuluu ”matkanjohtajallemme” Angelalle, joka etukäteen teki reittisuunnitelman ja varaukset sekä paikan päällä ainoana saksankielisenä hoiti monet käytännön asiat sekä käänsi ja selitti meille muille mitä tapahtuu. Danke schön!

En ollut ikinä ennen kuullut edes koko E5-vaellusreitistä ja luulenpa ettei moni muukaan suomalainen. Teen vielä erillisen postauksen niille, joita kiinnostaa tarkemmin reitti, varusteet, hinnat ja muut käytännön asiat. Toivon, että niistä tiedoista on hyötyä, jos jotakuta muutakin kiinnostaa lähteä vaeltamaan Alppien yli.

 

Aamulla lähdössä majapaikastamme Braunschweiger Hütte, joka 2759 metrin korkeudessa.

Varoitus! Vyöryviä kiviä.

Mukava terassikeli Similau Hüttella, vähän yli 3000 metrissä!

 

Matka päättyi Italian puolelle Meraniin. Kuvat yllä ovat Meranin rinteeltä Schennan kylästä. Alue on Etelä-Tirolia ja ihmiset kuulemma mieltävät itsensä enemmän tirolilaisiksi kuin italialaisiksi. Alue on saksankielistä eikä tuntunut yhtään Italialta – paitsi viiniviljelmät!

Reissu oli siis kaikin puolin onnistunut, vaikka ennen matkaa olin hieman kauhuissani. Lue täältä viime hetken valmistautumisesta Alppivaellukseen.

 

 

Viime hetken valmistautuminen Alppivaellukseen

 

 

Lähden huomenna vaellukselle Alppien yli. Matka alkaa Saksan puolelta, kulkee Itävallan kautta ja päättyy Italiaan. Nyt kauhistuttaa, että mihin olen taas pääni pistänyt. Varsinkin kun valmistautuminen on jäänyt todella vähälle.

Lähdemme reissuun neljän hengen porukalla ja matkajärjestelyt ovat sujuneet omalta kannaltani helposti, sillä itävaltalainen ystäväni Angela on tehnyt etukäteisjärjestelyt kuten suunnitellut reitin, varannut majoitukset ja ostanut tarvittavat liput etukäteen. Minulla on täysi luotto hänen suunnitelmiinsa, sillä olimme samalla porukalla Itävallassa vaeltamassa myös viime vuonna. Silloin tosin vaellus oli kolmipäiväinen ja korkein huippu oli 1800 metriä. Nyt vaellus on kuusipäiväinen ja korkeimmat huiput nousevat 3000 metriin.

Kävelymatkaa on kuuden päivän vaellukselle vain noin 100 km, mikä ei tee päiväkohtaisesta matkasta pitkää. Haastavan reitistä tekee kuitenkin korkeuserot. Reitillemme osuu korkeita huippuja. Yhteensä huipuille kipuamiseen kertyy lähes 7 000 metrin verran noustavaa korkeuseroa ja saman verran pitää vielä tulla alas.

E5 on yksi Euroopan kaukovaellusreiteistä, jotka kulkevat useamman Euroopan maan kautta. E5-reitti alkaa Ranskan Bretagnesta ja kulkee aina Sveitsin, Saksan ja Itävallan kautta Italian Veronaan asti. Suosituin osa siitä on kuitenkin Alpit ylittävä osuus Oberstdorfista Meraniin, jonka me aiomme kävellä. Kiipeilyvälineitä ei reitillä tarvita.

Tälle pätkälle osuu myös laaksojen tasaisempia osuuksia, mutta meillä on aikaa vaellukselle vain kuusi päivää, joten joudumme ottamaan parissa kohtaa bussin tai taksin. Eli kävelymatkalla skippaamme tasaiset laaksot ja keskitymme pelkästään vuorille kipuamiseen ja niiltä laskeutumiseen. Laskeutuminen ei mielestäni ole yhtään nousemista helpompaa. Kuulostaa vähän hullun hommalta!

 

 

En ollut juuri mitenkään vielä valmistaunut, ja viikkoa ennen reissua iski pieni ahdistus. Tosiasiat alkoivat valjeta. Huiput ovat niin korkeita, että vuoristotaudin oireet on mahdollisia. Säätila on ollut vaellusreitillä kylmä ja sateinen. Lämpötila saattaa mennä siis nollaan asteeseen vuorilla. Kovaa vesisadetta on luvattu myös meidän vaelluksen ensimmäiselle päivälle. Kaiken kukkuraksi luin Hesarista uutisen Lehmä tappoi patikoijan Itävallassa. Kaikkea sitä voikin sattua.

Paras kuitenkin tehdä niitä valmisteluja mitä vielä ehtii. Tein joitain uusia hankintoja: uusia vaellussukkia, uusi tekninen urheilupaita ja uudet vaellussauvat. Kävin testaamassa sauvoja lähellä kotia, Kajaanin Vimpelinvaaran laskettelurinteessä. Kuvat on otettu sieltä (ei hullummat näkymät meillä kotimaisemissakaan). Sauvat on todella tarpeellinen varustus vuoristossa. Ne auttavat sekä ylämäessa kiivetessä että alamäessa ottamaan iskua vastaan.

Yövymme alppimajoissa, joissa on sängyt ja peitot sekä ruokaa. Eli telttoja tai trangioita ei onneksi tarvitse kantaa mukana. Aion pärjätä 20 litran päivärepulla. Tämä vaatikin repun useampaan kertaan pakkaamista ja tarkkaa harkintaa, mitä aivan välttämätöntä tarvitsee mukaan. Vaatteita pitää kuitenkin olla monenlaiselle kelille ja hikinen paita on mukava vaihtaa kuivaan. Vaelluslenkkareiden lisäksi otin mukaan vaellussandaalit, sillä en halua olla yksien kenkien varassa, jos ne alkavat hiertää (tämä on partioaikoina kantapään kautta opittua). Eväille ei jäänyt tilaa, joten ne menevät mieheni reppuun, jossa on ruhtinaalliset 40 litraa tilaa. Juomavettä täytyy myös aina olla varulta reilusti mukana.

Viime hetken valmistautumisena tein juhannuksena 10 kilometrin metsälenkin mökkimaisemissa. Enempään ei nyt pystynyt, joten tämä yksi lenkki riittäköön. Retki oli kuitenkin niin kiva, että aloin jo innostua pidemmästä vaelluksesta.

Joka tapauksessa viikon vaellusreissu on täysi irtiotto arjesta. Kevät on ollut hektinen ja tuntuu, että olen sen tarpeessa. Vuoristossa ei toimi netti eikä välttämättä kuulu puhelinkaan. Täytyy keskittyä aina yhteen nousuun kerrallaan ilman mitään muita päässä pyöriviä ajatuksia.

Sen tiedän, että maisemat ovat upeat kuten viime vuoden vaelluksesta kertovassa postauksessa näkyy. Ja vaelluspäivän jälkeen itsensä voi palkita alppimajojen ruoalla ja kylmällä oluella! Sen ajatuksen voimalla mennään päivä kerrallaan!

Nyt ei voi enää muuta kuin pistää sormet ristiin ja toivoa, että kroppa kestää ja säät suosii.

Se on moro!

 

 

 

Olen juonut viiniä Wienissä viiniviljelmillä

 

Ravintola Hirt Heurigerin terassilla nauttimassa viinistä ja maisemasta viiniviljelysten yli Tonavalle ja Wieniin.

Olen ravintola Hirt Heurigerin terassilla nauttimassa viinistä ja maisemasta viiniviljelysten yli Tonavalle ja Wieniin.

 

Wienissä viiniviljelyksille pääsee kätevästi paikallisbussilla. Wien on ainoa metropoli maailmassa, jossa kaupungin rajojen sisäpuolella on mittavat viiniviljelykset – arviolta 300 viinitilaa. Ne sijaitsevat kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla.

Wienissä on paljon vanhaa historiaa ja kaupungin keskustassakin näkemistä, mutta Wienin vierailumme aikana sää oli niin aurinkoinen, että museot tai muut sisätilat eivät houkutelleet. Ekana päivänä lompsimme keskustaa ympäri, mutta toisena päivänä oli jo ihana päästä pois kuumasta keskustasta.

Bussi kuljettaa viinituristit kätevästi ylös rinteille, mistä on hienot maisemat Wienin keskustan suuntaan. Kontrasti vihreiden rinteiden ja kaupungin välillä on vaikuttava. Ylhäältä lähtee merkatut kävelyreitit rinteitä alas viiniviljelysten keskellä. Reiteillä on ravintoloita, joista saa ruokaa ja paikallisia viinejä. Heuriger on vanha nimitys viinitilan omalle ravintolalle, jollaisen perustamiseen tarvittiin aikoinaan erillinen lupa.

 

Ensimmäiset vilaukset viiniviljelyksistä bussin ikkunasta.

Ensimmäiset vilaukset viiniviljelyksistä bussin ikkunasta.

Maisema Kahlenbergin kukkulalta Wienin ja Tonavan suuntaan on vaikuttava.

Maisema Kahlenbergin kukkulalta Wienin ja Tonavan suuntaan on vaikuttava.

Pysähdyimme Heuriger Hirtissä matkalla alas rinnettä.

RInnetta alas kävellessä oli kiva pitää taukoa Heuriger Hirtissä. Vähän tosin meinasi kuumalla säällä viini kihahtaa päähän!

 

Viiniviljelyksiä on rinteillä eri suuntaan ja maaperä on vaihtelevaa, joten alueella kasvaa monenlaisia lajikkeita. Pääosa tuotannosta on kuitenkin valkoviiniä. Lajikkeet ja viljelysten omistajat on merkattu kyltteihin teiden varsilla.

Poikkesimme merkatulta kävelyreitiltä ja seurasimme opasteita Heuriger Hirtiin, jossa pidimme taukoa viinilasillisen (tai oikeastaan viinikannullisen) äärellä. Kylttien mukaan se menee kolmelta iltapäivisin kiinni, mutta kolmen aikaan sinne vasta alkoi porukkaa virrata… en siis luottaisi näillä seuduilla aukioloaikoihin. Muutenkin heinäkuisena arkipäivänä tunnelma oli rauhallinen, mutta saattaa olla toisin elokuussa keskieurooppalaisten lomien aikaan.

Kävelimme rinteen alas Tonavan rantaan ja sitä pitkin takaisin Grinzingin kaupungiosaan. Otimme saman bussin uudelleen ylös rinnettä ja jäimme tällä kertaa Gobenzlissa pois. Kun bussi kulkee, ei tullut mieleenkään lähteä rinnettä ylös kipuamaan. Söimme illallista Waldgrill Gobenzl -ravintolan terassilla ja kyytipojaksi tietysti tilan viiniä.

On todella upeaa, että suurkaupungista pääsee nopeasti ja edullisesti paikallisliikenteellä aivan erilaiseen vihreään ja vehreään maalaismiljööseen. Se lämmittää tällaisen lähimatkailua ja maaseutumatkailua fanittavan mieltä.

 

Minä koitan tavata saksankielisiä opasteita.

Minä koitan tavata saksankielisiä opasteita.

Päivä oli kuuma, mutta onneksi näin mukavia taukopaikkoja on reitillä tiuhaan.

Päivä oli kuuma, mutta onneksi näin mukavia taukopaikkoja on reitillä tiuhaan.

 

Päivän aikana maistoin muutamaa alueen valkoviiniä. Mitään suuria makuelämyksiä en kokenut (tosin en ole mikään valkkarien spesialisti), mutta viinit sopivat hyvin kesäpäivään ja ravintoloiden ruokaan. Eron huomasi kuitenkin lähi-Alkon peruslaatikkoviiniin. Tekisi mieli sanoa, että se erottava tekijä on ”kellarin maku”, mutta se kuulostaa siltä, että viini on ummehtunutta. Parempaakaan kuvausta en osaa muotoilla.

 

Testi

Viiniviljelmät ilta-auringossa Gobenzlin tilan edustalla.

 

Loppuun pari käytännön vinkkiä:

 

Saapumisohjeet julkisilla: Metrolinjalla U4 pääteasemalle Heiligenstadt. Sen edestä lähtee bussi 38A. Molempiin käy tavallinen Wiener Linien paikallisliikenteen lippu. Bussi nousee mäkeä ylös ja merkityt kävelypolut lähtee ainakin pysäkiltä Cobenzl ja  päätepysäkiltä Kahlenberg. Ravintoloita löytyy sieltä täältä rinteiltä ja paljon alhaalta Grinzing-kaupunginosassa.

Varsinaiset viinimaistajaiset tai tilaesittelyt täytyy varata etukäteen ja ne on suunnattu lähinnä ryhmille. Poikkeus on ainakin Gobenzlin tila, jolla on opastettuja kierroksia.

 

Illan viimeinen lasillinen.

Päivän viimeinen lasillinen illallisella.

 

Selailin Wienin matkaoppaita majoituksessamme ja tutkin turisti-infon esitteitä, mutta missään ei mainittu viinitiloista. Joten kiitos ystävälleni Niinalle, joka vinkkasi niistä etukäteen!

 

Vaellus Itävallan Alpeilla

 

Ensimmäinen huippu Brunnkogel on ohitettu ja voidaankin lähteä taas alas!

Ensimmäinen huippu Brunnkogel on ohitettu ja voidaankin lähteä taas alas!

 

Takana on upea kolmen päivän ja kahden yön vaellus Alpeilla! Tasasta ja tylsää ei ollut, siitä pitivät huolen jyrkät nousut ja laskut sekä upeat maisemat.

Patikoimme Höllengebirgen alueella, joka sijaitsee Ylä-Itävallassa Salzburgista itään. Se on Alppien laidalla, joten toiseen suuntaan näkyy alavat maisemat ja toiseen suuntaan vuoristomaisemat.

 

Täältä lähdettiin ja takana on vuori, jonne vielä iltapäivän aikana kiivettiin.

Täältä lähdettiin ja takana on vuori, jonne vielä iltapäivän aikana kiivettiin.

 

Reitti lähti kauniilta Vordeder Langbathsee -järveltä. Muutama kilometri käveltiin leveää ja melko tasaista ulkoilureittiä. Vuorille lähtevä polku erkaantui kuitenkin nopeasti ja heti saimmekin tosissamme lähteä kiipeämään rinnettä ylös. Kipuamiseen tarvittiin kaikkia neljää raajaa. Käsillä sai ottaa tukea reitille asennetuista vaijereista ja metallikahvoista. Tässä vaiheessa ei vielä otettu kävelysauvojakaan käyttöön – ne kun olisivat lähinnä olleet tiellä.

Yövyimme molemmat yöt alppimajoilla. Ensimmäinen yöpymispaikkamme oli lähes 1 600 metrin korkeudessa sijaitseva iso talo Hochleckenhaus. Ja kun pääsimme pihaan niin mitä näinkään – lehmiä laiduntamassa! Siis miten ne olivat sinne päässeet?! Lisäksi paikan isännällä oli pelkät nahkashortsit eikä mitään muuta päällä. Autenttinen fiilis tuli siis heti.

Olimme varanneet majoituksen etukäteen. Molemmissa majataloissa oli eri kokoisia huoneita ja saimme oman huoneen neljän hengen porukallemme kumpanakin yönä. Sängyissä oli tyynyt ja peitot, mutta lakana tai makuupussi tuli olla omasta takaa. Majoista sai lämmintä ruokaa ja kylmää olutta. Ja aamiaistakin sai, ihan luksusta!

 

Lehmät vastaanottavat vierailijat Hochlechenhausilla.

Lehmät vastaanottavat vierailijat Hochleckenhausin alppimajalla.

Ruoka majoilla oli hyvää, tuhtia ja perinteistä. Kasvisvaihtoehtokin löytyi - pinaattiknödel. Kyllä päivän hikoilun jälkeen ruoka ja olut maistui!

Ruoka majoilla oli hyvää, tuhtia ja perinteistä. Kasvisvaihtoehtokin löytyi – kuvassa pinaattiknödel. Päivän hikoilun jälkeen ruoka ja olut maistui!

 

Hochlechenhausin majaan tuli tavarahissi, mutta toisen yön Rieder Hütteen ei tullut sitäkään. Sinne isommat kuljetukset tuodaan helikopterilla ja pienemmät täydennykset kannetaan hartiavoimin. Kun vesikin täytyy kuljettaa perille, niin ymmärrettävästi suihkuja ei ollut tarjolla. Molemmissa majoissa oli aurinkopaneelit. Majojen omistajat ja henkilökunta nukkuivat paikan päällä. Majoitus maksoi noin 25€/hlö/yö ja olut 4€.

Alppimajat taitavat kuulua itävaltalaisten vaelluskulttuuriin siinä missä Suomessa autiotuvat. Tuntuikin ihan ylelliseltä, että ei tarvitse kantaa telttaa, trangiaa tai muita retkeilyvälineitä, vaan pärjää päivärepulla, jossa on lähinnä vaihtovaatteet ja välipalat.

 

Sää helli meitä vaeltajia ja maisemat on komeat. Huom. vaijeri vasemmalla ja pudotus oikealla.

Huom. vaijeri vasemmalla ja pudotus oikealla.

 

Reissu sujui ilman pahempia kommelluksia. Kenellekään porukastamme ei tullut nyrjähdyksiä, pahoja hiertymiä tai muita ongelmia. Sää suosi niin, että ukkoskuuro osui kohdalle vasta kun oltiin palaamassa ja oltiin jo laskeuduttu rinteiltä laaksoon. Molempina öinä saatiin turvassa mökeissä seurata ulkona pauhaavaa ukkosta, mikä olikin vaikuttava näky. Oli myös jännä huomata miten nopeasti näkyvyys katosi, kun pilvi ympäröi koko huipun.

Jännitystä riitti jyrkissä kohdissa ja kerran alas päin kävellessämme pari kiveä lähti vierimään takaamme rinnettä alas. Kuulin varoitushuudon, mutta en ehtinyt kuin kääntyä ympäri ja kivi oli jo kohdallani. Onneksi kivet menivät ohitsemme, mutta tilanne havahdutti tajuamaan, miten nopeasti kaikki käy kivi- tai lumivyöryssä.

 

Jaksaa jaksaa. Kuva: Angela Bartel

Jaksaa jaksaa. Kuva: Angela Bartel

 

Reitti oli hyvin suunniteltu sopivan haastavaksi ja monipuoliseksi. Matkan tekoa helpotti todella paljon se, että meillä oli mukana paikallistuntemusta. Ystävämme Angela on kotoisin lähistöltä ja hän teki kaikki etukäteissuunnittelut sekä selvitti asiat saksaksi paikan päällä. Muita ulkomaalaisia vaeltajia emme nähneetkään. Aksentin perusteella vastaantulijat olivat kuulemma lähialueiden väkeä.

Pari ilmaista vinkkiä:
– Ota mukaan kävelysauvat: niistä on todella paljon apua ylös päin punnertaessa sekä alas päin tullessa, kun niillä voi ottaa vastaan.
– Älä luota itävaltalaisiin ihmisiin tai opasteisiin, jotka kertovat paljonko matkaa on jäljellä. Se on todellisuudessa aina pidempi ja 5 tuntia onkin 7 tuntia.

Reittimme Höllengebirgessä:
Lähtö: Vorderer Langbathsee -järvi (664 metrin korkeudessa)
Ensimmäinen huippu: Brunnkogel (1708 m)
Ensimmäinen yöpaikka: Hochleckenhaus (1572 m)
Toinen huippu: Grünalmkogel (1821 m)
Toinen yöpaikka: Rieder Hütte (1765 m)
Kolmas huippu: Alberfeldkogel (1707 m)

 

Tehtävä: etsi pojat kuvasta.

Alberfeldkogelin huipulta lähtee myös kiipeilyreitti, jota pojat kävivät katsomassa.

Silmä lepää.

Silmä lepää. Kuva: Angela Bartel

 

 

 

Zotterin satumainen suklaatehdas

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

Itävaltalainen Zotter valmistaa Riegersburgin kaupungissa Itävallassa palkittua suklaata luomu- ja Reilun kaupan raaka-aineista. Suklaatehtaalla niitä pääsee myös maistelemaan!

Kierros tässä tehtaassa ja sen erilaisilla maistelupisteillä on kuin Charlie and the Chocolate Factory -elokuvasta. Suklaata on kaikkialla ja kaikissa muodoissa ja kaikkea saa maistaa! Sisäänpääsymaksun (15,90 aikuisilta) hinnalla on mahdollista maistaa varmaan yli sataa erilaista tuotetta ja makua! Suklaaähky on siis ihan todellinen uhka, mutta toisaalta maistettavat tuotteet on mukavasti pilkottu pikkuisiksi paloiksi. Kierroksella on myös vesipisteitä, niin että välillä saa juotavaa eikä suklaata tarvitse syödä kuivin suin.

Heti tehtaan aulassa on tarjolla kuivattuja toukkia ja matoja (!) joiden päälle voi valuttaa sulaa suklaata ja pistellä poskeen. Se miksi ensivaikutelma halutaan tehdä nimenomaan kuivatuilla hyönteisillä jää kyllä epäselväksi, mutta ainakin on heti ensi metreiltä selvää että nyt ei ehkä olla ihan perinteisellä suklaatehdaskierroksella.

 

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

 

Varsinainen kierros alkaa elokuvateatterista, jossa katsotaan se pakollinen esittelyvideo (joka ei jaksa kiinnostaa sitten yhtään kun on tiedossa että kohta saa syödä mahan sekaisin suklaasta).

Ensimmäinen etappi tehtaan puolella esittelee sen jälkeen valmisteluja ja maistaa saa mm. käsittelemättömiä kaakaopapuja ja kitkerää maustamatonta suklaamassaa. Mutta ei pidä heittää kirvestä kaivoon vielä tässäkään vaiheessa, homma vaan paranee tästä! Seuraavana vuorossa ovat nimittäin nämä taivaalliset suklaa-altaat ja -putoukset:

 

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

Altaissa on tummia suklaita 60 % ecuadorilaisesta aina 100 % perulaiseen saakka – ja kaikkia saa tietysti maistaa!

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

Maitosuklaita ja valkosuklaitakin on kahdeksaa eri laatua

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

Nougatputouksilla maistellaan hasselpähkinää, mantelia ja karamellia

 

Kierroksella kävellään suklaatehtaassa huoneesta ja tilasta toiseen, välillä ulkokauttakin. Maistelupisteillä suklaata saa mielikuvituksellisesti välillä liukuhihnalta niinkuin sushia, välillä sitä pitää poimia huoneen seiniä kiertävästä ”hiihtohissistä”. Hauskaa!

Suklaamassojen jälkeen tulevat levysuklaat:

 

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

 

Ja sitten taas olomuoto muuttuu ja vuorossa ovat juotavat suklaat. Tällä pisteellä sai hörppiä mm. cashewpähkinäsuklaata, nougatsuklaata ja vaniljasuklaata:

 

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

 

Seuraavalla pisteellä maisteltiin erilaisia suklaalla päällystettyjä hiutaleita…

 

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

Karamelli- ja muscovadopäällysteisiä maissihiutaleita

 

…joita seurasi kavalkadi suklaalla päällystettyjä pähkinöitä ja hedelmiä.

 

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

Aprikoosinsiemeniä aprikoosivalkosuklaassa

 

Varmaan ainakin tunnin kaikkia suklaatehtaan maistelupisteitä kierreltyämme kierros päättyi (yllätys, yllätys) tehtaanmyymälään. Zotterin suklaa ei ole varsinaisesti ihan halpaa, mutta se on oikeasti hyvää ja tehty laadukkaista raaka-aineista. Jossakin suklaavertailussa se on rankattu jopa kaikista maailman suklaista kahdeksanneksi parhaaksi, ja se on aika hyvä meriitti! Hassujen makuyhdistelmien takia kannattaa myös etsiä Zotteria käsiinsä. Vai mitä sanotte basmatiriisi-sahramisuklaasta? Entä juusto-saksanpähkinä-viinirypäle? Pekoni? Punaviini-paprika-ananas? Parsasuklaa?

Ja hei! Samalla pääsylipulla saa viettää myös vaikka koko loppupäivän tehtaan tiluksilla sijaitsevalla maatilalla, jossa saa silittää mm. laamoja, possuja, kilejä ja lampaita, tai ruokailla luomu- ja lähiruokaravintolassa. Zotterin suklaatehdas tarjoaa kuulemma kaikille työntekijöilleenkin päivittäin ilmaisen luomuruokalounaan!

 

Zotter suklaa suklaatehdas vierailu itävalta

Kuva: Zotter

 

 

 

Olutpanimoiden Itävalta

 

itävalta olut olutpanimo

 

Itävallassa juodaan tilastojen mukaan toiseksi eniten olutta maailmassa (ykköstilaa pitää Tšekki): 104 litraa olutta per henkilö per vuosi. Ja olutpanimoita tästä pienestä maasta löytyy lähes kaksisataa aina muutaman työntekijän mikropanimoista suuriin monikansallisiin toimijoihin.

Pääsin Grazin matkallani vierailemaan Gössin panimolle pieneen Leobenin kaupunkiin. Gössillä on tällä samaisella paikalla pitkä historia: oluenpanemisesta näillä sijoilla Gössin luostarissa on säilynyt dokumentteja aina 1400-luvulta lähtien! Tätä nykyä Brau Union -panimoketjun, johon Gösskin kuuluu, omistaa hollantilainen Heineken.

Aloitimme vierailumme tehtaan tiluksilla edelleen seisovan kauniin luostarin puistosta.

 

itävalta olut olutpanimo

itävalta olut olutpanimo

 

Panimolla on myös oikeasti todella mielenkiintoinen, kivaksi kokemukseksi suunniteltu museo. Museossa pääsee kokeilemaan, haistelemaan, kuuntelemaan ja koskettamaan, ja historia on onnistuttu tuomaan eloon.

 

itävalta olut olutpanimo

 

Ja sitten päästiin vihdoin itse asiaan ja panimon puolelle! Ensin pääsimme maistamaan näissä keittokattiloissa kiehuvaa vierrettä, eli oluen ensimmäistä astetta ennen humaloiden tai hiivan lisäämistä. Hassu, mutta jo ihan oikean oluen värinen liemi oli lämmintä ja todella makeaa.

 

itävalta olut olutpanimo

 

Kiersimme tutustumassa myös mm. tehtaan pullotuslinjaan, jonka läpi kulkee kaikkiaan 36 000 pulloa olutta tunnissa.

Opastetun panimokierroksen kruunasi tietysti oluiden maistelu. Gössin kaikkiaan kahdestatoista erilaisesta oluesta meidän maisteltavaksemme tarjottiin kymmentä laatua. Kaikille Gössin oluille ominaista on kitkerä maku ja kaltaiseni aloittelevan oluenmaistelijan olikin helppo lähteä liikkeelle kitkeryyden eri asteita ja vivahteita etsien. Maistoin mm. bock-, zwickl- ja märzenoluita, sikäli kun nämä termit jollekulle asiaa selventävät.

Oma suosikkini oli lopulta raikkaan yrttinen, mieto radlerolut, NaturRadler Kräuter, joka on sekoitus olutta, mehua ja yrttejä.

 

itävalta olut olutpanimo

 

Tarkemmat tiedot opastetuista panimokierroksista löytyvät Gösserin sivuilta. Itävallassa monet muutkin panimot järjestävät tutustumiskierroksia – oletko sinä päässyt maistelemaan oluita jossakin niistä?

 

 

Sacher Café Itävallassa tarjoilee sitä aitoa sacherkakkua

 

Sacherkakku alkuperäinen itävalta kahvila wien graz salzburg

Kuva: www.sacher.com

 

Suklaakakkua, aprikoosihilloa ja suklaakuorrutetta. Niistä syntyy yksi maailman kuuluisimmista leivonnaisista, sacherkakku, ja sitä aitoa versiota pääset maistamaan vain Itävallassa!

Itävallassa kahvilaan mennään viihtymään, seurustelemaan ja perinteisesti myös lukemaan päivän lehdet. Wieniläiseksi kahvilakulttuuriksi kutsuttuun perinteeseen kuuluu olennaisesti nimenomaan kokemuksen kiireettömyys. Kahvin kanssa tarjoillaan lasi vettä, ja vettä kaadetaan pyytämättä lisää koko vierailun ajan osoituksena siitä että vierasta ei haluta kiirehtiä lähtemään. Ilahduttavasti kahvilat, toisin kuin kaupat, ovat Itävallassa myös auki iltamyöhään.

 

Sacherkakku alkuperäinen itävalta kahvila wien graz salzburg

Sacher Café Salzburg. Kuva: www.sacher.com

 

Saman kahvikupposen ääressä saa siis rauhassa istua kahvilassa vaikka koko päivän. Mutta valitse huolella minkä kahvin tilaat, täällä ei tilata vain ”kahvia”. Esimerkiksi Grazin Sacher Cafén listalta löytyi lähes kaksikymmentä erilaista vaihtoehtoa: kahvi maitotilkalla, kahvi kermavaahdolla, kahvi kirsikkaliköörillä, turkkilainen kahvi, jääkahvi ja monia muita.

 

Maista Itävallassa aitoa sacherkakkua

Sen aidon ja alkuperäisen itävaltalaisen sacherkakun resepti on vuodelta 1832. Resepti on edelleen salainen ja vain Sacherin perheen hallussa. Sen verran Sacher Caféssa kakun salaisuutta valotetaan, että maku syntyy kuulemma usean eri suklaalajin yhdistelmästä ja kakku kuuluu tarjoilla makeuttamattoman kermavaahdon kera.

 

Sacherkakku alkuperäinen itävalta kahvila wien graz salzburg

 

Ihan turistina minäkin vaelsin siis Grazissa kohti Sacher Caféa. Valitsin kakun kumppaniksi jääkahvin (eli kahvin vaniljajäätelöllä ja kermavaahdolla). Kahvilan puitteet olivat juuri sopivan luksusta ja muut asiakkaat näyttivät olevan shoppailukierrosta lopettelevia naisia.

Halpaa ei kahvittelu Sacherilla ollut: maksoin kahvista ja kakusta lähes 14 euroa. Edullisemminkin Itävallassa pääsee toki wieniläisestä kahvilaperinteestä nauttimaan, mutta pitäähän se alkuperäisen reseptin mukainen sacherkakku käydä kerran elämässä maistamassa että tietää mihin verrata niitä muita versioita!