Kuopiossa aito kohtaaminen voitti hienostelun

 

Vietin Kuopiossa viikonlopun, johon kuului korkealaatuiseksi ylistettyjä elämyksiä kuten fine dining ja fine nude art. Mutta reissusta jäi päälimmäiseksi mieleen ihastuttava kohtaaminen, josta tuli hyvä mieli pidemmäksikin aikaa.

Olen aikoinaan lukenut ylistävän lehtijutun kuopiolaisesta Musta Lammas -ravintolasta, joka oli voittanut kansainvälisen ravintolapalkinnon ja joka yksinään on joillekin syy matkustaa Kuopioon. Nyt halusin nähdä sen itse.

Jouduin tosin taivuttelemaan miestäni hetken aikaa. Emme ole koskaan käyneet fine dining -ravintolassa ja hänellä oli ennakkoluuloja jäykästä tunnelmasta ja pienistä annoksista. Ja siitä että ruokaa ei saa syödä rauhassa kun tarjoilijat ovat koko ajan kertomassa pitkiä sepustuksia alkuperästä.

Noh, pienen väännön jälkeen kuitenkin päädyimme Mustaan Lampaaseen ja kokemus oli hyvä. Valitsimme viiden ruokalajin yllätysmenun, joka oli koottu Riesling- ja Spätburgunder -viinien ympärille teemaviikkojen mukaisesti. Emme saaneet tietää menusta etukäteen kuin sen, ettei siinä ole lihaa.  Illallinen olikin keväinen ja raikas ja se koostui kasvis- ja kalaruoista. Juomaksi otimme viinipaketin puoliksi meille kahdelle maisteltavaksi ja se riitti hyvin.

 

Musta Lammas ei säväytä ulkokuorellaan, mutta sisällä on tunnelmallista.

 

Ruoka oli todella herkullista ja oli ihanaa nauttia siitä miten menu on harkittu kokonaisuus viiniyhdistelmiä myöten. Tarjoilija tosiaan seikkaperäisesti kertoi raaka-aineiden ja viinien alkuperästä. Kivointa oli koittaa tunnistaa viineistä tarjoilijan mainitsemia makuja.

Holvikellarissa sijaitsevan ravintolan tunnelma ei ollut niin jäykkä kuin pelkäsimme, mutta silti huomasin vähän kainostelevani. Alkukeitto ei ollut kuumaa vaan haaleaa. Jossain muualla olisin antanut asiasta palautetta mutta täällä ajattelin, että ehkä sen kuuluukin olla. Huippuravintolassa tuskin tehtäisiin sellaista mokaa. Samaa ajattelin yhden ruokalajin kasviksista, joissa maistui savu. Jossain toisessa ravintolassa olisin olettanut niiden olleen palaneita, mutta hienossa ravintolassa oletin sen kuuluvan asiaan.

Lompakkomme keveni noin 170 euroa tästä illallisesta. Kaikella järjellä ajateltuna minulla olisi asiakkaana vielä suurempi oikeus kyseenalaistaa ruoan laatu ravintolassa, jossa maksan siitä enemmän. Mutta silti minulle iski joku kummallinen alemmuuskompleksi: jos se olenkin vain minä, joka ei ymmärrä hyvän päälle.

 

Jälkiruoassa oli ihana suklaan ja raparperin yhdistelmä! Alla on viimeisenä makeapalana tarjottu talon oma suklaa skumppakorkkien päällä tarjoiltuna.

 

Viikonlopun toinen kulttuurillinen elämys oli valokuvanäyttely VB-Valokuvakeskuksessa, joka on ihanaan vanhaan puiseen taloon tehty pieni museo. Tämänhetkisen näyttelyn nimi on ”Weston – 4 sukupolvea” ja se esittelee yhdysvaltalaisten Westonin perheen miesten ottamia kuvia. Puolet näyttelystä on alastomia naisia esitteleviä fine nude art -mustavalkokuvia. Paikka sinänsä on viehättävä, mutta itse näyttely ei minua säväyttänyt erityisemmin.

 

 

Vaikka molemmat nämä kokemukset olivat varsin laadukkaasti ja taidokkaasti toteutettu, koskettavin hetki tulikin yllättäen ihan erilaisessa asiakaspalvelutilanteessa, josta minulla ei ollut suuria odotuksia.

Olimme Sokoksella miestenosastolla etsimässä miehelleni pukua (kyllä, tulimme Kuopioon asti ostoksille ja päädyimme lopulta ostamaan puvun, joka löytyy myös kotikaupunkimme Kajaanin Sokokselta). Meitä auttanut myyjä oli vanhempi herrasmies. Selkeästi ammattitaitoinen, silmää löytyi ja hän kaikessa rauhassa antoi meille aikaansa.

Keskustelussa tulikin ilmi, että hän oli jäämässä eläkkeelle ja tämä kyseinen päivä oli hänen viimeinen työpäivänsä. Myyjä kertoi tulleensa taloon jo vuonna 1969 ja työskennelleensä siitä asti samalle firmalle. Siis melkein 50 vuotta!

Samalla kun mieheni sovitti pukuja, ehdin jutella myyjän kanssa. Kohtaamisen aikana aivan valtava kunnioitus ja liikutus valtasi minut. Olimme hänen viimeisiä asiakkaitaan ja hän antaumuksella huolehti erikoistilauksestamme, joka jäisi seuraavalle viikolle muiden myyjien hoidettavaksi. Mietin mielessäni, että jaksaisinko itse enää 50 vuoden työuran jälkeen viimeisinä työtunteinani välittää asiakkaiden olemattomista päähänpistoista. Pystyisinkö enää keskittymään työhöni? Vai löisinkö jo hanskat tiskiin? Mutta tämä myyjä ei haistatellut viimeisille asiakkailleen vaan tyylillä hoiti homman loppuun asti.

Ehdimme jutella myyjän harrastuksista ja kesäsuunnitelmista. Itselleni tämä hetki oli kuitenkin muistutus työn arvostuksesta ja hyvästä asiakaspalvelusta.

Ja samalla mietin, että vaikka koin Kuopion reissulla hienoja korkealaatuisia elämyksiä, joita ammattilaiset ovat työstäneet ja hioneet, mikään ei voita aitoa kohtaamista.

 

 

*****
Piditkö lukemastasi? Seuraa Mutkia Matkassa -blogia myös FacebookissaInstagramissa ja Twitterissä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *