Heissan ja terkkuja Nykistä!! Täällä myrskyää ihan tuhannen perkeleesti ja meidän hotellissa on ihan paska netti, mulla kesti siis varmaan tunnin päästä murtautumaan tänne blogin ohauspaneeliin asti… Ihan superfreshejä kuulumisia ette siis saa, koska yhden kuvan lataaminen vei 13 minuuttia… Onneksi oli pari postausta jemiksessä valmiina teille, niin pääsin edes jotain teille purkailemaan tästä Jenkkilästä. Aloitetaan siis tärkeimmästä, eli puolialastomista miehistä.

Siis täähän alko vaan huonolla vitsillä.

Ku San Franissa googlettelin Las Vegasin nähtävyyksiä, niin jossain luki, että ehdoton tyttöjen ilta Las Vegasissa on maailman paras male revue (suomeksi suoraan sanottuna miesstripparit). Ei siinä mitään. Mut sit luin nimen, Thunder from Down Under, kuolin hetkellisesti pystyyn naurusta ja ilmotin Merille, että meidän on pakko mennä tonne. Ihan jo pelkästään nimen takia.

Ostettiin siis liput tonne.

Vielä matkalla tonne ilmotettiin toisellemme autossa, että tää on ihan hirvee idea, että hyi öljytyt miehet stringeissä vetämässä jotain Wiggly Wiggly -tanssia. Naurettiin tälle idealle todella paljon etukäteen ja todettiin, että jokanen noista miehistä on ihan hirveen limasen näkönen.

Vegasissa ei ole puutetta noista tauluista ja julisteista…

Miten tän nyt sanois. Ei naurettu enää noille ton esityksen jälkeen. 1,5 tunnin esitys oli ihan mieletön! En oo koskaan nauranu ja kiljunu niin paljoa. Ei herranjumala. Noita on kai joku ööö kaheksan äijää, joista jokaisella on toinen toistaan tykimpi kroppa.

Mulle miehessä yleisesti ottaen olennaisempaa on se, mitä sieltä korvien välistä löytyy, mut se pääsee aika hyvin unohtumaan tossa 1,5 tunnin aikana.

Valitettavasti esityksessä ei saa ottaa kuvia tai videota tai mitään, mut ihan oikeesti, vaikka halveksuisitte miesstrippareita ja tollasia 18-pack kroppia, niin menkää, ihan hillittömän hauskaa. Ikähaarukka on tuolla 21-vuotiaasta 75-vuotiaaseen ja ne mummelit siellä oli niin parasta! Mäkään en oo niin kaksimielinen ja härski. Hitto, tuolla on kyllä niin eduks olla 60+, lapdancen saa jokaiselta ja pusuja sitäki enemmän.

Kyseessä ei siis oo nyt siis se, että tuolla viuhuis miehuudet, vaan noi äijät osaa oikeesti tanssia, niillä on mielettömän hyvät koreografiat, mut parasta on toki se, ku niitä paitoja revitään päältä ja kauluspaitoja availlaan… Vaikka Vegas onki synnin keskus maailmassa, niin täälläkin on laitonta esiintyä alasti, eli ei hätää, kyllä niillä niitä alushousuja on päällä;) G-stringejä erityisvalmistuksesta Ausseista:D

Meillä meni tossa esityksessä ääni molemmilta siihen vislaukseen ja kiljumiseen ja tutistiin noin vielä tunti ton jälkeen. Noi oli niin symppiksia, niin hauskoja ja niiiiiiiiin kuumia! Mulla oli vielä jonku verran vaikeeta, koska tossa tokassa kuvassa vasemmalla oleva mies näyttää kaukaa vähän C:lta. Saatoin ehdotella sille muutamassa hieman humaltuneessa tekstiviestissä, että jos se vois harkita sitä, että tanssis mulle. Oon ollu taas hirveen viehättävä.

Tässä näette sanan “riemuidiootti”-merkityksen.

Oltiin just niin faneja, että ostettiin tollanen poikakalenteri kumpainenkin.

Siis ihan oikeesti. Sixpackin olisi tarkoitus olla rakentunut kuudesta, ei 18:sta. En kestä.

Me ollaan tässä keskusteltu Merin kanssa muutenki, että tuleekohan toi Eurooppaan paluu olee vaikeeta, ku miehet ei ookkaa enää timmejä ja ruskeita ympäri vuoden… Ton Australian hieno puoli on ehdottomasti noi miehet. Ja Thunder from Down Under on tosiaan 100 % Aussi, ja jokainen tanssija on täysin australialainen. Hieno maa kaikin puolin tuo Australia

Hienoin asia tuolla oli kuitenkin juontaja. Kuinka moni on nähnyt leffan The Warrior? Mun ehdoton lemppari tossa leffassa on se valmentaja, joka valmentaa sitä fyssan maikkaa. Se on musta a) symppis, b) superkuuma ja c) superkuuma. No tän shown juontaja näyttää aika samalta ku se mies, livenä itse asiassa tosi tosi samalta, ja mä olin ihan rakastunu siihen. Olkoonki, että se oli ainoa mies, jolla ei ollu paita pois päältä. Kyseinen tyyppi oli ihan mielettömän hauska, sarkastinen ja vaikka mitä. Ihana hymy ja se oli vaan niiiiin hurmaava.

Voitte kuvitella erään kahden tuolin hyppimisen ja vauhkoomisen, ku lopussa selvis, että tyyppihän on osa ryhmää ja yksi näistä 60+ tädeistä sai siltä oikein henkilökohtaisen tanssiesityksen.

Sen jälkeen kun kaikkien niiden puolialastomienki miesten keskellä huomion on melkein puoltoista tuntia kiinnittäny mies, jolla on vaatteet päällä, niin riemu on aika rajaton ku se mies hitaasti ottaa T-paitansa pois ja sieltä kuoriutuu tällanen….

Tää jälkimmäinen kuva on joltain toiselta show-illalta samasta paikasta.

Matthew, mikä ihana mies.

Tuonne showhun mennessä sai rannekkeet kouraan ja iltaa pääsi jatkamaan CatHouse- nimiseen baariin käytännössä katsoen samassa rakennuksessa, ja aina välillä noi Thunderit käy siellä shown jälkeen roikkumassa. Mehän suunnattii sinne jo tolla ajatuksella, mutta meille myös luvattiin oma pöytä ja avoin baari keskiyöhön asti. Loppuilta meniki siis rattoisasti Sex on the Beacheja nautiskellen omassa pöydässä oma vodkapullo ja blandikset edessä, ja Hulluksi Hatuntekijäksi pukeutunu tyyppi toikin meille superhyviä cupcakeja evääks. Voi se elämä hullumminki mennä…

Anyway, vaikka Hatuntekijä kertoikin meille, että Thunderit on siellä usein, nii ne ei ollu tulossa sinä iltana:/ Hauskaa oli ja mä oon ollu vissii aika raskas tyyppi mm. sille raukalle Hatuntekijälle, kun oon hirveen vaativaan äänensävyyn vaatinu saada tietää, onko meidän Matty tulossa sinne…:D Kotiin matkalla oon ollu myöskin hirveen viehättävä, ku oon purskahdellu nauruun 2 sekunnin välein ittekseni, koska mulla oli hikka ja se nyt sattu naurattaa mua ihan hirveästi. Voi Meri raukka!

Kaikin puolin, mä suosittelen tota jokaiselle naiselle, joka käy Vegasissa… Ahh.

Only in Vegas!!

Oon vihanen yhdelle teistä nyt. Tai siis mä en oo, mut mun pankkikortti pitää mykkäkoulua ja mököttää lujasti… Ihan oikeesti, mä oon jo helisemässä näiden kaikkien Nykin kauppatarjontojen kanssa, ja sitten joku teistä siellä on historian ilkein, ja kertoo mulle, että Members.comilla on aikamoinen kaunotar myynnissä…

Terveisin, Anna ja 155 € köyhtyny pankkikortti.

Smet by Christian Audigierin aitohopeaa oleva irvistävistä pääkalloista tehty käsikoru nyt on niin mua ku olla ja voi. Voiko joku olla eri mieltä? Mulla paukkuu pää aina rihkamakouruihin. kun niissä ei väri kestä tai muuten vaan on vaikeeta. Ja oon kaipaillu jotain rannekorua hillumaan käteen jatkuvasti. Mun Kalevalan Elegancen ja helmirannekorun kaveriksi tuo just oikeeta fiilistäpääkallot rivissä. Ja aidon hopean luulis kestävän perkele!! Kuinka ihana oikeesti?!

Samalla keksin sieltä itelleni uudet kesähousut. Kuviolliset haaremit valkoisen topin kaveriksi kesän viipoitteluihin. Täysin puhdas heräteostos, mutta eipä ollu hintakaan paha.

Musta tuntuu, että mä saan lukijoilta inspistä noihin shoppailuin enemmän ku lukijat multa.

Translation:// While in Vegas, we went to see a male revue by Thuder from Down Under. Oh my God, we had so much fun. seriously, if you’re ever in Las Vegas, go and see the show, it’s amazing!! So much laughing and hey, the abs!!!;D Also, my reader told me about this awesome bracelet that was on sale at Members.com from Smet by Christian Audigier, and I absolutely fell in love!! I ordered in instantly and also got a pair of new summer pants. What do you think of them?:)

Eilen oli perjantai 13. päivä. Täällä. Whoever keksi, että se on epäonnen päivä, on todella väärässä.

Meidänhän oli tarkoitus olla Vegasissa vaan 9.päivään asti alunperin, mut sit tuli tollanen juttu ku Girls Girls Girl -strippiklubin avajaiset, ja ku omistajana on kukapa muu ku Vince Neil, nii pirulauta, pakko sinne oli mennä, varsinki ku puolivitsillä saatiin sinne nimet listaan…

Eilen siis iskettiin ykköset ylle ja ulos!

Ihan VIPinä ei menty sisään, kuten alunperin lupailtiin puhelimessa, vaan jouduttiin maksamaan peräti 30 USD sisäänpääsymaksua. Ottaen huomioon, että koko illan oli avoin baari ja muutama vodka-karpalo tuli kulutettua, ei ehkä jääty miinukselle.

Illan dresscode naisille tais olla “alusvaatteet ja molemmat posket näkyvillä”, joten meillä oli todella ylipukeutunut olo. Erotuttiin sen verran joukosta, että käyntikortteja tuli sieltä täältä ja muualta. En tiedä keneks ne meitä luuli.

Oma ehdoton suosikkini oli hra Dubai, joka puheidensa mukaan omistaa about Arabiemiraatit, on Vincen Henkilökohtainen Ystävä, joka lensi Dubaista tätä iltaa varten. Hän myös omistaa Chanelin liikkeitä jne., kertoi, että hän tilaa meille limusiinin sieltä bileistä pois ja mitäs vielä? Ainiin, että tulee moikkaamaan meitä Helsinkiin. Harmi, ettei herralla ollu ikää noin 30 vuotta vähemmän. Oltiin kuitenki kauheen ystävällisiä ja ku herra työns käyntikortteja, iskin omani kattomatta laukkuun, jonka jälkeen joku mimmi pelmahti paikalle kiljahtaen, “mitä täällä tapahtuu?” Dubai siinä sitten jutteli mimatsun kanssa ja me Merin kanssa hoomoilasina mietittiin, että mitäs täällä tapahtuu. Merin veikkaus oli, että kyseessä oli Dubain tyttöystävä, ite veikkasin, että se on henkilökuntaa ja luulee, että Dubai myy meille huumeita…

Selvis, että mimmi oli paikan manager ja luuli, että Dubai osti multa prostituoidun palveluita… Kauheen kiva. No, ei siinä mitään, päädyin bondailemaan sen managerin kanssa hetkeks, se lupas pitää meistä huolta, ja kattoa, ettei kukaan ahdistele ja sain erityisluvan kuvata siellä:D Paikan päällähän ei saa kuvia ottaa, ellei ole jotain SuperVIPIhanVitunTärkeePressihenkilö -korttia, mutta se manageri oikeen avuliaasti tarjoutu kävelee mun kanssa paikkaa ympäri ja ottaa kuvia. Kunhan asiakkaista tai tytöistä ei ole kuvia. Kiitos sille liian innostuneelle stalkkerille siis tästä bondausmahdollisuudesta. Oli hieman nolo olo pyöritellä mun Nikonin pokkaria, ku muut kamerat baarissa oli luokkaa “mun poikaystävällä on isompi ku sun poikaystävällä”, eli muiden pelivälineiden lisäks miehet tais kilpailla siitä, kenellä on jykevin linssi.

Sisustus oli tuttua ja turvallista Vince Neilia. Loistetta, leopardia, nahkaa ja punasta. Käy.

Vincen privaattialue.

Livebändi oli paikalla 7-10, ihan hirveen kivaa, koska ne soitti kaikkia parhaita kasarihittejä. Helkkarin hyvä bändi, jonka laulaja tulkitsee ikivihreitä just eikä melkeen. Harmi vaan, että tää sama bändi soitti viikon verran samaa settilistaa Fremont Experiencella, jonka yläpuolelle meidän hotellin ikkunat oli, eli oltiin kuultu settilista jo seittemisen kertaa ikkunoiden läpi. (Asia, jonka muuten totesin hirveen tarpeelliseks kertoo tolle kitaristille about klo 2.30 yöllä… “Ootte hirveen hyvä bändi, mut vaihtakaa jo settilista!” Jesta mä osaan olla hurmaava!)

Jos ihmettelette, mitä tein samassa vessassa ton kitaristin kanssa, niin tota, tuolla on yhteisvessat. Jossa on läpinäkyvät punaset ovet. Jotka ku laittaa lukkoon, niin ne menee huurteiseks. Pyörittelin sitä lukkoa ekat pari kertaa oikeen antaumuksella ja oletin, että ovi on huurteinen sieltä toiselta puolelta. Kunnes Meri ilmotti mulle siinä itse vessassa käydessään, että se ovi muuttuu huurteiseks kyllä ihan omaltaki puolelta. Kauhian kiva juttu. En kyllä todellakaan ollu ainoo, joka ei osannu käyttää niitä ovia, kuten valitettavasti saimme Merin kanssa huomata. Mut se vessa oli hirvee kiva paikka avautua muusikoille ja olla hirveen hurmaava (jälleen kerran) turvamiehille.

Tytöt oli ihan hyviä, pari ihan järjetöntä kroppaa ja pari ihan järjetöntä akrobaattia, en ehkä kuitenkaan lähtis väittämään vuosisadan parhaimmiks strippareiks tai tankojen käyttäjiks. Hauskaa oli kuitenki seurailla sivusta menoa ja lipitellä karpalovodkaa Vincea odotellen. Dubai kertoi, että Hänen Hyvin Läheinen Ystävänsä saapuu 11.30 paikalle, ja niin siinä sitten muuten kävikin.

Valitettavasti sitä ennen meidän kainaloon onnistu liimautuu pari tyyppiä, jotka oli hirveen puheliaita. Ne oli ihan hauskaa seuraa. Varsinki ku se oli hyvinkin kaverillista sen jälkeen ku ilmotin, että en käytä alkoholia (viskasin sen drinkin äkkiä jonneki), en polta ja oikeestaan oon selibaatissa ja ainoastaan joogaan päivät pitkät… (En muuten tiedä mistä tää tuli..) Tytöt, tää on muuten hirveen hyvä neuvo baariin, jos joku tyyppi tulee lepertelemään, ja omien silmien naulalla repiminen päästä tuntuu kivemmalta idealta… Ei, se tyyppi oli ihan hauskaa juttuseuraa ja oli nähny about kaikki parhaat bändit. Ja oli tietenkin Vincen Hyvin Läheinen Ystävä.

Ongelma tuolla on se, ettei kellekään viitti vittuilla, koska just se äijä jolle vittuilee, on sitten Vincen veli tai jotain muuta.

Kello 23.30 pamahti Girls Girls Girls soimaan ja alko sellanen salamavalojen räiske, että oli selkeetä, että HÄN on nyt saapunut. Istuttiin jotenki sopivasti niin, että Vince käveli meidän ohi. Saatiin siinä molemmat sitten halaukset ja poskisuudelmat, ja jostain sisältä tuli kuitenki joku lujuus, enkä jäätyny, vaan kiitin Vincea olemassaolosta, kerroin, että Mötley on maailman paras ja että jos ois mahdollista saada sen nimmarit iholle, niin ois mahtavaa, koska halutaan ne tatskoina..

Vince totes, että Absolutely, mutta joutu siihen ihmisten ja 3874876 turvamiehen imuun ja suoraan VIP-alueelle.

Nappailtiin kuvia ja odoteltiin…

Mä lupasin Merille, että teen kaikkeni, että se saa Vincen nimen ihoonsa tatuoitavaks. Me ollaan aikoja sitten sovittu, että jos nähdään joskus Vince tai Nikki, niin nimet iholle, ja siitä tatskailemaan. Kaukainen mahdollisuus, mut hei, kaikki on mahdollista sekä unelmissa, että Vegasissa;) (Kuten Mungon FB-fanit jo tietääki…) Nikki on mulle jumalasta seuraava, Vince on hyvä kakkonen. Merille kuitenki Vince on mun Nikki, joten mun päätavote oli se Merin nimmari. Jos saisin omani, nii pirun kiva.

Vincella alko hirvee pyöritys sitten tietenki, ja me tyydyttiin ottamaan kuvat ja odottamaan.

Siinä vaiheessa tavattiin muuten mun lempparistrippari, joka oli superlahjakas mimmi, jolla oli ihan tykki kroppa. Olin ihan myyty, ku se poistu lavalta ja tuli kiittää mua, koska tanssi kuulemma ekaa kertaa ja oli kovin otettu, että työnsin sille setelin. (MIKSEI Thundereille saanu työntää seteleitä housuihin, kysynpä vaan?!?!)

Saman pöydän ääressä tavattiin mun lempparityyppi numero 2. Sillä oli hirvee tarve saada Meri työntämään niille tytöille rahaa, ja se jäi juttelee meille sitten. Mukava heppu, joka ei ollu ahistava. Lemppariks se pääs lauseella, joka alko “My second ex-wife…” MONTA sulla on ollu niitä?! Herran eka vaimo oli strippari, mut oli kuulemma tosi onnitunu avioliitto (miten se voi olla onnistunu, jos erositte?), josta on seurauksena kaks kaunista tytärtä. Ja toinen ex-vaimo on muuten herran nykyinen tyttöystävä. Heppu oli syntyny ja kasvanu Vegasissa, joten tää on ehkä ihan normaalia.

No anyway, siinä aikamme pyörittyämme menin hosumaan VIPin eteen Vincelle ilmamerkkejä nimmarin jaosta. Se viittoi, että “tänne vaan”. Harmi, että joku VIP-oven bodyguard ei ollu samaa mieltä, ja lähti kyselee ja tarkastaa asiaa Vinceltä. Kunnes tuliki ilmoitus, että Vince lähtee nyt takahuoneeseen, kiitos kaikille kuvaajille blaablaa. Ja sinne meni. Paniikki!!! Juoksin siinä täysi asiallisesti jonku parikymppisen vartijanretkun perään ja selitin sille kauheesti, että toi mun ystävä haluis Vincen nimmarin käteen, että voisitko hakea sen takaisin.

Meidät ohjattiin jonneki SuperVIP-alueen odotushuoneeseen ja Vincen päävartija sitten ilmoitti, että Herra Neil tulee signaamaan, muttei nyt. (Sillä oli liian kiire n. 10 playmaten näköisen naisen kanssa, ymmärrän…) Venailtiin molemmat ihan paskana siinä varmaan parikyt minuuttia, ja se nuori vartija oli maailman symppiksin. Se kyseli meiltä kaikkea mahollista, iski mulle käyntikorttinsa, käski lisäämään Facebook-kaveriks ja totes vaan, että kyllä me teille se nimmari hankitaan. Ihana mies.

Siinä oli sitten sellanen yleinen haloo päällä, jonka vaan suuri määrä strippareita ja vartijoita voi saada aikaan, sillonki ku sille ei oo aihetta. Kunnes se ihana päävartija (kuvitelkaa Sauli Niinistö +20 kg ja -20 vuotta, näytti ihan siltä) alko ettimään hirveellä hosulla tussia, ja saattoi meidät sinne backstage-alueelle Vincen luokse.

Oon edelleen melko järkyttyny, että kumpikaan ei vetäny turvalleen ihan vaan sen tutinan takia. Iskin kyynärpääni siihen Vincen eteen ja ilmotin, että tästä tulee sitten tatuointi, make it good one! Ja sitten tussi ei toiminu. No voi nyt perkele. Jostain löyty kuulakärkikynä ja viuhhh, siinä se oli!!!

Meri sai omansa heti perään, eri käteen tosin, ja esittelikin sitten Vincelle Too Fast For Love -tatuointiaan. Vince oli niiiiiiiiiin symppis, ettei mitään järkeä. Se oli hirveen kohtelias ja mukava, jutteli ja pussas poskelle ja halas molempia ja oli aivan ihana, miten se kieli poskessa skarppas, että nimmareista tuli hyvät. Siis olin niin myyty, ettei mitään järkee.

Anna Puheripuli Vanhanen ilmoitti toki siinä ohessa Vincelle, että ne on ihania, että ollaan nähty ne kolmesti ja että Helsingissä nähdään taas, tervetuloa Suomeen, teidän parhaat fanit on siellä. Hoiperreltiin sieltä VIPista pois niin saatanan tyytskärinä (kiitos Vivve tästä sanasta muuten), ettei tosikaan. Se pääturvamies tosin halus vielä ehdottomasti hakee meille korttinsa jostain, ja pani lupaamaan, että tatekuvat mailataan hänelle, nii ne pääsee Girls Girls Girlsin nettisivuille. Selvä. Ihan mitä vaan.

Tärisevin sormin iskettiin googleen tattoo + Las Vegas + open 24/7 ja löydettiin niinkin hienon kuulonen paikka, ku Precious Slut. Nice. Taksi sinne. Kumpiki kanto kättään ku joku hieman liikuntarajoitteinen ja käveli tyytyväisenä liikkeeseen. Sellanen adrenaliinihumala päällä, ettei tosikaan, kumpikaan vielä oikeen tajunnu, mitä just tapahtu…

Mun ja Merin nimmarit on aika erilaisia, Merillä on yksityiskohtaisempi, mulla on simppelimpi. Se tekee niistä meille molemmille vaan ja ainoostaan täysin uniikit.

Toi uskalikko meni ensin…

Meri “ei se sattunu yhtään”.

“Kyllä muuten sattuu”

Pure sitä tikkaria ja puhaltele.

Ja siinä uunituore tate 5 minuutin kivun jälkeen.

En voi sanoin kuvailla, kuinka onnellinen olin ja olen edelleen. Tuijottelen tota nimeä ja mietin, että miten helvetissä tää nyt tapahtu.

Mulle Mötley edustaa nii montaa asiaa, ettei tosikaan. Mulle Mötley oli avain siihen, että löysin itseni, kuka olen, mistä pidän ja miksi oon tällainen. Mitä tahansa muuta Mötley on koskaan tehny, ne on aina ollu rehellisiä itselleen ja ollu rehellisesti sitä, mitä ovat. Ne ei oo Bon “en ole koskaan ollu strippibaarissa tai vetäny huumeita” Joveja (nii vissii…), vaan ne on alusta asti myöntäny, ettei ne ole mitään maailman mukavimpia ihmisiä. Ne on kertonu kaikista virheistään avoimesti, seissy valintojensa takana ja yrittäny olla varottavana esimerkkinä muille.

Kattokaa vaikka Nikkiä. Hollywood-julkkikset syytävät hyväntekeväisyyteen rahaa nonstop, mutta paskat oikeastaan välittävät, mihin se raha menee. Nikki on perustanut yhteisön, Running Wild In The Night, joka on saanu kiitosta kaikkialta. Kyseessä on turvakoti musasoittimilla varustettuna häiriintyneille nuorille, joiden elämää rulaa huumeet ja alkoholi. Sen lisäks, että Nikki rahoittaa paikkaa, hän käy siellä henkilökohtaisesti juttelemassa niiden nuorten kanssa. Mikä muu voi auttaa enemmän kun puhua ihmiselle, joka on ollu pahemmassa jamassa ja noussu sieltä yhdeksi rokkitähdistä suurimmaksi? Heroiinipäiväkirjat, joka on yks mun lempikirjoista ehdottomasti, kertoo avoimen brutaalisti Nikkin heroiiniaddiktiosta ja yliannostuksesta, kaikesta siitä, mitä Nikki itselleen teki. Kyseessä ei ole filtteröity tarina, vaan avoin tarina siitä, mitä on tapahtunut. Siinä on otteita Nikkin päiväkirjoista ajalta, kun heroiini oli hänen elämänsä tärkein asia, ja hänen silloisten läheistensä nykyisiä mietteitä siitä. Viihdyttävää kyllä, mutta ennen kaikkea tarkoitus on auttaa samassa jamassa olevia. 25 % tuotoista kirjasta ja sille soundtrackina tehdystä levystä on muuten mennyt suoraan Runnin Wild In the Nightille.

Nikki on Nikki Sixxinä olon lisäks, neljän lapsen yksinhuoltajaisä, kahden bestsellerin julkaisija, kahden menestyvän bändin basisti ja sanoittaja/säveltäjä ja menestyksekäs tuottaja. Nikillä on oma vaatemallisto oma radioshow, ja tuhat muuta projektia, se on superlahjakas valokuvaaja ja juuri kolme päivää sitten palkittiin vuoden basistiksi Golden Gods Awardseissa. Tämä kaikki 54-vuotiaana.

Kolmenkymmenen vuoden musisoinnin, kahden yliannostuksen ja helvetillisten sotkujen jälkeen äijällä on satamiljoonaa rautaa tulessa ja se on niin elämässä kiinni, ettei koskaan. Ihminen, joka ei saanu ihan parhaita lähtökohtia elämään, vaan muutti jatkuvasti lapsena, jonka isä kielsi hänet, jonka äiti oli kaikkea muuta kuin hyvä äiti. Ihminen, joka oli niin päättäväinen ja kunnianhimoinen, että kun hän päätti luovansa maailman parhaan bändin, hän sen myös teki. Kertaakaan päästämättä irti siitä, kuka on. Hän keksi itsensä uudelleen ja jatkoi sillä tiellä. Nikkin ei tarvitsisi enää tehdä päivääkään töitä elämässään… Kun levy-yhtiöt eivät ensin halunneet signata Mötleyä, Mötley julkaisi Too Fast For Loven omakustanteena. Äkkiä oliki halukkaita ottamassa. Mötley ei koskaan päästäny irti siitä, mitä he olivat. Jos he halusivat alastoman naisen lentokoneensa sivuun, he sellaisen halusivat. Muuten ei tarvinnu lentää minnekään. Ennen ku sellanen on siinä kyljessä. Mutta, ei noiden miesten vaatimukset aina ihan turhia ollu. Kuinka moni kasaribändi voi nykypäivänä sanoa omistavansa omat master-oikeutensa? Mötley voi. Kukaan ei omista heitä. Ja silti jokainen noista puskee musaa edelleen ja kovaa. Koska he elävät sille.

En tietenkään ole sitä mieltä, että miehet on pyhimyksiä. Hitto, hulluja kusipäitähän noi on ollu ja varmaan on edelleen. En allekirjoita kaikkea sitä naisten esineellistämistä, typeriä ja hulluja tempauksia ja kaikkia niitä huumausaineita. Mutta, tarina pitää laittaa konteksiin. Kasarin Sunset Stripille, jossa jokainen muusikko käytti aineita. Nikkin piti vaan olla siinäki kaikkia muita parempi. Hups. Multa on usein lukija kysynyt, miten voin arvostaa esim. Vincea, joka “tappoi Razzlen”? Kyllä, Vince ajoi sitä autoa, jonka kolarointi kännissä tappoi superlahjakkaan Hanoi Rocksin rumpalin. Miehet olivat kaikki yhdessä dokanneet ja vetäneet mitä sattuu pari vuorokautta, ja ku viinakset loppu, lähtivät Razzle ja Vince yhdessä hakemaan sitä viinaa. Tuhannen tuiskeessa. Razzle ei kieltänyt Vincea ajamasta. Eikä kukaan muukaan paikallaolleista. Miehet olisivat voineet hypätä rattiin toisinkipäin ja strippiklubin sijaan me oltais ehkä oltu kattomassa nyt Vincen hautaa.

Vince ei saanut siitä mitään oikeaa tuomiota. Vince itsekin on sitä mieltä, ja monta kertaa sitä korostanut. Menettäessään 3-vuotiaan tyttärensä syövälle Vince koki, että se oli hänen rangaistuksensa Razzlesta. Mutta hei. Sä oot parikymppinen, Losin kuningas, kaikki jumaloi sua ja taustalta tulee levy-yhtiö, joka käytännössä maksaa sut vapaaks vankilatuomiosta. Mitä sä teet? “Eiku laittakaa mut vankilaan!!!!” Kuka huutais niin? Uskon vakaasti, että Vincen omat demonit on elämän aikana laittanu miestä turpaan tarpeeks rangaistuksena.

Jos ette oo vielä nähny upean If I Die Tomorrow -biisin videota, niin katsokaa. Biisi on rakkaudenosoitus bändin jäseniltä toisilleen. Siitä, mitä he ovat yhdessä saavuttaneet. Musiikkivideon tarkoitus on kertoa jokaisen Mötleyn miehen oman helvetillisimmän kokemuksensa. Vince ajaa autoa, jossa Razzle kuolee. (Huom. Vince on valinnut tämän jopa tyttärensä kuoleman yli videoon..) Tommy on vankilassa pariskuntaväkivallasta (niillä oli vähän rajumpi avioliitto Pamela Andersonin kanssa…) Mick Mars makaa leikkauspöydällä, joka on muuttumassa hauta-arkuksi. Yksi rock-historian parhaimpia kitaristeja ei muuten ole juurikaan pystynyt liikkumaan viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen. Mickillä on luusairaus, joka jumauttaa hänen selkärankansa kokonaan. Katsokaa joskus miehen livesooloja. Mies on muuten paikallaan ja kädet lentää ranteista alaspäin kitaralla viimeistä päivää. Nikki on kävelemässä kanjoniin, josta leijuu heroiininlaitto-välineistöä, ja siivet auki mies heittäytyy heroiinin armoille.

Ei oo noillakana ihan helppo elämä ollu. Oli itseaiheutettua tai ei.

Kaikilla Mötleyn miehillä on jotakuinkin samanlainen tarina. Jonka he ovat avoimesti kertoneet. Ja joka on valtava inspiraatio tähän elämään. Mä arvostan niin paljon sitä, mitä tajusin Mötleyltä. Kirjoja lukemalla, uraa seuraamalla ja ennen kaikkea lyriikoita tankkaamalla.

Jokainen voi saavuttaa ihan mitä vaan. Kunhan vaan laittaa mielensä siihen.

(Anna ja Meri, 2009, Saunan jälkeen. Tää kuva edustaa mulle aina vaan suurta onnellisuutta ja meidän kaveruuden muuttumista ystävyydeksi. Kiitos Mötley.) 

Siinä missä mun “My heart will always overrule my mind” -tatska edustaa mulle just kirjaimellist sydämen voittoa mielestä, Vince Neilin nimmari on mulle muistutus siitä, että pitää tehdä juuri niin kuin itse haluaa. Juuri niitä asioita, jotka tekevät itsensä onnelliseksi. Juuri silloin, kun elämä on, ei huomenna.

If I die tomorrow / as the minutes fade away / I can’t remember / have I said all I can say / you’re my everything / and you make me feel so alive/ If I die tomorrow

Meidän äiti ei oikeen osannu arvostaa tota tatuointia. Perusteluna? “Se on ihan hirvee sitten vanhana”.

Äiti-rakas, ku mulle ei vieläkään oo kukaan luvannu, että elän vanhaks. Niin jos mä vaikka elän sitten ihan tässä hetkessä ja katellaan sitä vanhuutta sitten, jos niikseen onnellisesti käy.

Mä en koskaan ollu täysin onnellinen siihen, kuka oon. Ja sit mä löysin Mötleyn musiikin ja tajusin, että mä olen helvetin hyvä juuri näin. Ja mulle on vaan taivas rajana elämässä.

Mötley on ollu mulle siitä asti saatanan tärkee jo pelkästään sillä, mitä se edustaa mulle. Mua itteäni. Sitä, että mä olen minä, ja tärkeä juuri näin.

Mutta Mötley on tuonu mun elämään niin paljon muutaki. Mä tapasin Merin niin, että luin sen blogia. Sillä hetkellä se esitteli lempparikenkiään ja otsikkona oli Mötleyn biisejä. Mä tiesin, että se nainen on ku mulle tehty. Sauna Open Air 2009 oli yks mun hienoimpia kokemuksia ja siitä alko itse asiassa mun ja Merin lähentyminen. Ja nykyään toi ihminen,  joka hakkaa tossa vieressä oman läppärinsä näppäimiä, on mulle perhettä. Asia ois ehkä toisin, jos en ois joskus kuullu sitä Dr. Feelgoodia. Viimesyksyinen Mötleyn keikka Sydneyssa Merin kanssa, toisessa rivissä, molemmat sellasessa onnellisuuden huumassa, ettei tosikaan, on jääny mieleen yhtenä mun elämän onnellisimmista hetkistä.

Ja eilen, kun me käveltiin taksiin, molemmat pidätellen riemunkiljahduksia, ettei nolattas itteämme siinä baarin edessä ihan täysin, mun sydämessä kupli sellanen riemu ja into, ettei tosikaan.

Just sillä hetkellä mä taas muistin, että jumalauta, jokainen unelma on tehty toteutettavaks. Ja kun mä joskus kuolen, oli se huomenna tai 70 vuoden päästä, mun kuolinilmotukseen saa kirjottaa, “tyttö joka eli”.

Ainii, tatskaliikkeen ovessa oli tollanen hauska kyltti (mä aion niiiin hakea sen mun kommenttiboksin pääkuvaks…), joka saa edustaa nyt loppukaneettia.

Jos joku ei tätä ymmärrä, ei pidäkään. Ei ole teidän iho, ei ole teidän mieli, ei ole teidän elämä.

Mut mulle, tää on ihan helvetin tärkeä asia ja eilinen, no, eilinen oli ihan omaa luokkaansa siinä, miten upea päivä voi olla.

Mitä tapahtui Las Vegasissa, elää aina kuvana mun iholla. Ja mä en vois olla tästä asiasta onnellisempi.