Jauuuuu!

Aivan törkeen megalomaanisen mahtava aamu!! Ensinnäkin…

Melbournen keikan nähneet on sitä mieltä, että kovaakovaakovaa, paras keikka ever -meininkiä, joten aika ADHD:na täällä venaillaan, että Grohl kavereineen pääsee vauhtiin. Typerä sade lopu, niin me voidaan mennä pomppii täysillä sinne ja huutaa Everlongia ja Arlandriaa niin kovaa, ku kurkusta lähtee.

Jau!

Mutta, ikään kun tää ei vielä riittäs… Neljä teistä teki mun aamusta mielettömän megalomaanisen mahtavampaakin mahtavamman, kertomalla mulle, että 7.6 rakkaassa kotikaupungissani, Helsingissä (jossa minä peräti olen silloin) räjähtää…

… Crashdiet!!!

… ja

…. tittidididididiiiiiiii!!! Au au au!! (Villit voitontanssit)

Rockin’ Hellsinki, Kaisaniemen puisto, 7.6.2012, I see you! Liput 59 € (jolle nauroin ihan vähän), joten mikään ei pitele mua poissa tuolta!

Säiden jumalat, jos tällä kertaa jätetään ne trombimyrskyt pois? Please, jooko?

Ahh, me ollaan tää viikko Merin kanssa ahkeraan päivitelty Provinssin, Saunan ja ties minkä sivuja. Sweden Rocks on tona samana viikonloppuna, ja päätähtenä Mötley, joka anto osviittaa sille, että miehet nähdään Suomessa myös. Veikkailin Provinssia ja Saunaa, ja odottelin niiden julkaisijalistojen saapumista. Downloadikin oli mahdollinen, tosin siellä oli jo sellaset pikkunimet ku Black Sabbath, Metallica ja Prodigy kiinnitettyinä… Plan B oli jo alusta alkaen Sweden Rock. Jäätävän hintaset liput, kun piti ostaa heti 3 päivän lippu ja keskellä ei yhtään mitään… Eipä se ois kuulkaa meitä pidelly. Jos me ollaan menty Ausseista Nykiin näiden takia, niin Suomi-Ruotsi on aika pieni juttu.

Mut auauauauauauuuuuu! Rakas kotikaupunki, sinä oletkin täydellinen host meidän ihanille Mötley-miehille! No offense, Tampere, tykkään sustaki, mut on siinä sitä jotain, kun äijät näkee omalla maalla!:)

Ja hei, Crashdiet on just eikä melkeen sopiva lämppäri tuohon, mä nimittäin oon vannonu vielä joskus näkeväni ne livenä! Jauuuu! Yksi todella muikee mangusti nyt täällä siis hymäilee.

Vielä yksi bändi kiinnittämättä tuohon, eli yksi lämppäri lisää.. Kukakukakuka?!? Yleensä (ainakin täällä) on tapana, että eka aloittaa paikallinen bändi. Mulla ois kuulkaa pari ehdotusta… Jos hoidatte sinne Private Linen tai meidän ihanat Reckless Loven pojat? Sopis oikein todella hyvin musiikillisesti ja mä saattaisin yksinkertasesti poksahtaa onnesta, kun olisi täydellinen line-up!!

Jos ette tykkää suomalaisista, niin kelpuutan enemmän ku ilosesti Danko Jonesin sieltä Sweden Rocksista käymään ja myös esim. Volbeat ois ihan mielettömän kiva kiitos.

Tähän ois hyvä myös tehdä pieni listaus…

Bändejä, jotka halunnu aina nähdä: 

Nähty:

Mötley Crüe (3), Avenged Sevenfold, Apocalyptica, Stone Sour, 30 Seconds to Mars, Slash, Poison, Bret Michaels Band, NY Dolls, Foo Fighters (no melkeen, parin tunnin päästä…)

Vielä näkemättä:

Van Halen, Def Leppard (josko Sauna nyt sitten?!), Crashdiet, Danko Jones, Volbeat (MITEN mä onnistuin missaamaan tän Sonispheressä!??!), System Of A Down, Three Days Grace, PAIN. (Ja joo Sixx A.M., mikä ei koskaan tuu tapahtumaan)

Joulupukki, pidätkö huolen, että 7.6 on Helsingissä upee sää, niin saan ruksittua Crashdietin listalta ja saan nähtyä Nikki Sixxin ja kaverit ja Simon Cruzin ja kaverit? Kiitos, lupaan olla vieläkin kiltimpi!

Eräs lukija silloin aikanaan linkkasi mulle Tinakenkätyttö-postaukseen Kaija Koon uusimman sinkun.

Arvaatteko mikä biisi on soinu aika paljon viime aikoina?

Tää nous melkeen Tinakenkätyttöön kiinni. Mä rakastan noita sanoja, laulan kertsiä mukana ku hullu ja oon aina varma, että elämässä kaikki menee hyvin, kunhan asenne on oikea!

Mä en oo koskaan sellanen “emmäviitti”-tyyppi. Oon painanu aina sata lasissa ja tehny mitä lystänny. Mua ei oo koskaan pysäyttäny missään tilanteessa se, etten viittisi, uskaltaisi tai pelkäisin häpeäväni itteäni myöhemmin. Oon ollu nolostunut satoja kertoja, muttei se oo koskaan mua estäny tekemästä mitään.

Tän koko biisin sanoma on jotenki niin lähellä mun sydäntä. Niin kauan kun on oma ittensä, ei voi mennä pieleen. Nään itteni noissa sanoissa…

“Sä oot kerran jo nähnyt miten tää maailma romahtaa
Ja silti jostakin tuhkan seasta noussut ylös taas
Sä oot kerran jo luullut ettet tuu koskaan toipumaan
Ja silti siinä sä kaikkien mukana huudat kovempaa
Niin mä voin luvata et aina lopulta sä selviit mistä vaan
Ja ihan todella ei ole rajoja nyt kun tanssitaan”

En mäkään oo maailman polkuja kulkenu takki auki ja kaikki mennen hyvin. En todellakaan. Oon itkeny niin hemmetin kovaa, ettei mitään järkeä. Niin kovaa, että oon ollu ihan varma, etten saa enää yhtään vedettyä henkeä. Oon ollu sitä mieltä, että koko maailma on oikeesti romahtanu. Oon ottanu turpaan niin monessa asiassa niin pahasti, että joku ois jo varmaan laittanu ittensä suojakuplaan ja kieltäytyny liikkumasta. Uskon vahvasti siihen, että näitä elämiä on vain yksi, tai se on ainakin ainoa varma asia, kaikki muu voi sitten olla mahdollisesti plussaa. En usko siihen kuitenkaan. Mun malttamattomuus on tässä asiassa hemmetin hyvä piirre mussa. En koskaan malta olla liian kauaa paskana. Turpaan tulee, mut mustelmat paranee ja arvet haalenee. Ei siis mitään syytä maata turvallaan, ku voi mennä ja kokeilla jotain parempaa. Ja juu, kyllä mä tässä kaikkien mukana huudan kovempaa…

Mä määrittelen ihmisen sen tekojen perusteella. Musta mielenkiintoinen ihminen on sellanen, joka ei jää tuleen makaamaan, vaan lähtee jatkamaan eteenpäin. Kaikki muu on ajanhukkaa. Surulle ja vaikeille ajoille pitää ottaa aikansa, mutta niihin aikoihin ei tule muutosta parempaan, ellei sitä itse hae.

Kai sitä aina niinä turvallaan olon hetkillä kerää nousuun voimat sillä, että kerran on vielä elossa, niin tää peli ei oo vielä ohi. Ja kaikki tulee olemaan hyvin lopussa. Everything is going to be okay in the end. If it’s not okay, it’s not the end. Tiedättekö sen tunteen kun tanssii hyvien kavereiden kanssa, laulaa täyttä kurkkua ja pomppii ku jänis redbull-humalassa? Se tunne? Sillon kun on se tunne, ei edes muista, että on joskus ollu turvallaan.

“Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen”

Sitä välillä unohtaa elää. Yrittää noudattaa jotain kirjoittamattomia sääntöjä siitä, millainen pitäisi olla. Ei pidä olla mitään muuta kuin oma itsensä ja nauttia. Ei pidä olla mitään muuta kuin onnellinen. Elämä on annettu juuri mulle, ja mä omistan sen itelleni. En muille. En tee asioita, joiden tiedän satuttavan muita, koska tiedän, että heidän kipu sattuu itseeni. Ympärillään olevia ihmisiä pitää kunnioittaa ja arvostaa, mutta elää pitää itteään varten. Häpeeminen on ehdottomasti turhin asia ikinä, ja lähtökohta mulla on joka asiassa, että enpä mitään menetä, jos kokeilen. Menetän, jos en kokeile.

Mitä sitten, jos tän Peter Pan-vuoden ois voinu viettää joskus aikoja sitten? Mä halusin tehä sen nyt, ja tein. Mitä sitten, jos mä jään tänne vielä kattomaan tän kortin loppuun, ja tuun puolen vuoden päästä takaisin Suomeen? Häpeänkö? Harmittaako mua? No ei todellakaan. Tiedän kokeilleeni. Mitä jos mä jään Suomeen nyt tammikuussa? Ei harmita kyllä sekään. Tiedän, kokeilleni ja ymmärtäneeni, että Suomi sopii mulle paremmin. Mitä jos jään tänne kokonaan? En tuu takasin. Menetän yhteydet tiettyihin ihmisiin ja olen etäällä perheestäni? Ainakin tiedän eläväni jotain niin suurta, että se on sen arvoista.

Tuntuu koko ajan siltä, että mulla on hirveesti menetettävää. S, perhe, ystävät, Helsinki, Australia, itseni… Tosiasiassa mulla ei ole mitään menetettävää. Jostain luovun, mutta se, minkä saan tilalle, on arvokkaampaa.

Oisin voinu välttää tän koko sopan jatkamalla sillä linjalla, jolla mun kuului. Suomessa, oikiksessa, lukiopoikaystävän kanssa. “En mä viitti” ei vaan kuulu mun sanavarastoon ja hyvä niin. En oo hetkeekään katunu mitään tästä vuodesta.

“Sä oot kerran jo hiljaa elänyt niin kuin pyydetään
Ja tosi hienosti jaksoit sitäkin roolia esittää
Mut älä unohda että nyt lopultakin on sun vuoro taas
Ja mä voin luvata ettei se satuta kun kaiken pudottaa”

En mäkään voi sanoa aina olleeni varma siitä, kuka oon ja miten haluun elää. En mä vieläkään osaa määritellä kuka mä olen. Ja mitä haluan kohta. Oon eläny elämässäni montaaki eri roolia, mutta ne jokainen on auttanu löytää tän ihmisen, joka on se oikea minä.

Eilen juttelin työkavereiden kanssa matkailusta, ja puhuttiin kulttuurieroista. Sain ekaa kertaa muotoiltua sanoiksi sen, mitä mä rakastan matkailussa. Mä rakastan uusia paikkoja, uusia seikkailuja, kauniita nähtävyyksiä ja kaikkea sitä. Mutta, eniten mä rakastan matkailussa sitä, kuinka paljon se opettaa itsestä. Toiseen kulttuuriin tutustuminen on samalla tutustuminen omaan, ja sitä kautta itseensä. Joka kerta, kun jotakin tosi australialaista tapahtuu, mä mietin, miten se asia tapahtuu Suomessa. Ja jatkuvalla vertailulla mä täsmennän mun kuvaa Suomesta, suomalaisista ja ennen kaikkea itsestäni.

Kai se vaan on niin, että pitää päästää kaikesta irti, tajutakseen, mitä haluaa pitää. Sitä irrottamista vaan pelkää niin suunnattoman paljon. Mä päästin totaalisen irti suomalaisuudestani kun tultiin tänne. Ihailin australialaisten asennetta ja elämäntyyliä ja pidin mielen avoimena sille. Nyt pidän kynsin hampain kiinni siitä mun suomalaisuudestani. Juuri niistä sen osista, jotka on musta niin uskomattoman upeita siinä, että on suomalainen.

Oon löytäny itteni niin monta kertaa uudestaan elämässä. Oon käyny läpi tosi monta erilaista vaihetta ja usein oon yrittäny elää niin kuin tytön tai naisen “kuuluisi”. Ja loppupeleissä tajunnut, ettei se vaan ole mua varten.

Mä olen mitä olen, ja viihdyn näin erinomaisesti. Ja just sen takia mä rakastan elämää ja kaikkia sen mahdollisuuksia niin paljon! Mun ainoo ahdistus elämää kohtaan on se, etten osaa valita upeiden ja ihanien vaihtoehtojen väliltä. Periaatteessa sen pitäisi riittää, että on onnellinen. Se onnellisuus antaa sen voiman, jolla sukeltaa ihan minne vaan pää edellä ja miettii sitä kypärää sitten katkerasti sen jälkeen kun on jo sattunu.

“Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
Joten anna mennä joten anna mennä
Kaunis rietas onnellinen
Kaunis rietas onnellinen”

Olkaa siis kauniita, riettaita tai mitä tahansa siltä väliltä ja ympäriltä, kunhan ootte onnellisia.

Se kuuluisa punainen lanka katosi jo aikapäiviä sitten tältä postaukselta, eikä tässä oo mitään päätä eikä häntää. Pointti on kai se, että kuunnelkaa toi biisi ajatuksella ja toivottavasti se toimii muilleki muistuttajana.