Jealous Gods

Tiedän jo tätä ensimmäistä lausetta kirjoittaessa, että tulen eksymään aiheesta tämän postauksen aikana sata kertaa, tuun poukkoilemaan ajatuksesta toiseen ja ennen kaikkea menetän punaisen langan viimeistään tämän lauseen jälkeen. Jos siis a) rakastat Poets of the Fallia, b) nautit lukea tekstejä, jotka on joku ihan fiilispäissään musiikista ja bändeistä kirjoittanut tai c) haluat rakastua uuteen mahtavaan bändiin, pyydän anteeksi mitä vilpittömimmin ja toivon, että pysyt mukana jotenkin. Muussa tapauksessa toivotan tulemaan takaisin huomenna, sillä tämä teksti tuskin kiinnostaa sinua.

PotF-fanit ovat varmasti jo tilanneet/ladanneet/kuunnelleet bändin uusimman tuotoksen, kuudennen pitkäsoiton nimellä Jealous Gods. So have I. Ja mulla on nyt niin paljon ajatuksia, että tämä pieni pääkoppa tuntuu räjähtävän ajatusten määrästä. Vain hieno musiikki ja käsittämättömän lahjakas bändi saa tällaisia suuria tunteita ja ajatuksia aikaiseksi pienessä pinnallisessa ihmisessä.

Poets-Of-The-Fall-To-Release-New-Album-Jealous-Gods

En tiedä, mitä odotin levyltä. Blokkasin oikeastaan mielestä levyn ilmestymisen. Hankin liput levyjulkkareihin heti niiden tultua myyntiin, mutta muuten en aihetta niin miettinyt. Missasin esim. ensisinkun, Dazen, ilmestymisen kuukausi sitten ja hyvä niin. En tiedä, miten olisin odottanut muuta albumia. Muistin PotFin uutukaisen vasta viime viikon keskiviikkona, mikä oli ihan hyvä, sillä se ilmesty perjantaina. Great. Mä rakastan bändiltä eniten Temple of Thought ja Signs of Life -levyjä, kun taas mun vähiten suosikkeja on ollut Revolution Roulette (jolla on toki pari ihan huikeaa biisiä). Twilight Theatrea kuuntelin monta kuukautta on ja off, kunnes “löysin” sen levyn. Pari ihan lempibiisiä Poetsin tuotannosta löytyykin tolta levyltä. Marko on kertonut jossakin haastattelussa, että bändi on tehnyt tavallaan kahta trilogiaa, kahta eri kokonaisuutta. Toinen on ollut Signs of Life, Carnival of Rust ja Temple of Thought ja toinen on ollut sitten Revolution Roulette, Twilight Theatre ja nyt ilmestynyt Jealous Gods. Tiesin odottaa uusimmalta levyltä jatkoa RR:lle ja TT:lle, enkä oikein osannut pitää odotuksia hirveän korkealla, vaikka edellinen levy olikin mielestäni aivan timanttinen.

Olen nähnyt PotFin livenä kai kahdeksan kertaa. Olen ostanut jokaisen bändin levyn ja kuunnellut biisejä satoja kertoja. Omat suosikkini tuotannosta osaan ulkoa varmaan takaperin. Olen päässyt haastattelemaan Markoa, joka oli varmasti Suomen ihanin ihminen. Kuuntelin perjantaina autossa Dazen ensimmäisen kerran samalla katsoen kyseisen musiikkivideon. Mutisin vielä biisin loputtua, että no, ei kovin kummoinen ensisinkku, toivottavasti levy on parempi. Musiikkivideo oli mun mielestä aivan mieletön jo ensikatselukerralla.

Tiedättekö kun sanotaan, että hyvä musiikki kuulotaa hyvältä ensikuuntelulta, mutta loistava musiikki tarvitsee useita kuuntelukertoja. Tämä pätee mun mielestä ylipäänsä PotFin musiikkiin, mutta erityisesti tähän levyyn. Ostin levyn heti perjantaina iTunesista (vaikka mun on saatava myös se fyysinen levy), ja kuuntelin heti läpi. Olo oli vähän tyhjä. Oikeestiko, tässäkö se nyt oli. Nimikkobiisin lisäksi mikään ei oikein jäänyt mieleen. Ei ollut sellaista Kamikaze Loven henkistä “hell the way you walked in / I would kiss the Earth beneath your feet” -lainia, joka olis avannut jonku aukon tajunnassa. Ei ollut Lie Eternalin henkistä koukuttajaa, joka olisi pakottanut soittamaan biisiä repeatilla viikon. Ei ollut Cradled in Loven kaltaista biisiä, joka herättää tunteita onnenkyyneliin asti. Missä oli ne kaikki? Mitä mun lempibändille on tapahtunut? Levy oli hieno mielestäni, mutta se ei ollut PotF-hieno.

Nyt olen kuunnellut levyn läpi varmaan 10 kertaa, ja alan olla vakuuttunut, että levy on ehkä PotFin hienoin lätty, tai ainakin nousee Temple of Thoughtin tasolle. Se on just niin nerokas ja upea, että se ei ole helppo. Se ei aukea ensimmäisellä kuuntelukerralla. Eikä vielä toisella, eikä kolmannellakaan välttämättä.

Daze. Voi Daze. En tiedä mitä sanoa. Kertaheitolla nousi yhdeksi mun PotFin suosikkibiisiksi. En osaa edes selittää, mikä siinä on. En voi lakata katsomasta tuota musiikkivideota. Olen lukenut lyriikat monta kertaa. Mun päässä on varmaan tusina eri teoriaa siitä, mikä on biisin sanoma, mitä video tarkoittaa, onko narri oikea vai mielikuvituksen tuotetta, kumpi johtaa, tyttö vai harlekiini. Mitä tämä kaikki tarkoittaa?! Inhosin Markon falsettilaulua kertsissä. Ei ollenkaan sen takia, etteikö se olisi mestarillista. En sinänsä ymmärrä musiikista hirveästi, noin niinkuin teknisesti. Tiedän kyllä, miltä kuulostaa hyvä falsetti, ja osaan myös suunnilleen ymmärtää, kuinka perkeleen vaikeaa se on. Marko on käsittääkseni baritoni, eikä noin korkeille nuoteille osuminen liene ihan helppo homma. Ei ainakaan koko kertsin verran. Vaikka eniten rakastan Markon matalia osuuksia, niin tällä hetkellä en osaisi kuvitella tuohon kertsiin mitään muuta, kuin tuon korkean, puhtaan, falsetin. Voin kuvitella, kuinka vaikea biisi on esittää livenä, mutta eipä ole bändi koskaan ennenkään mennyt sieltä missä aita on matalin. Joka ikinen kerta tuon “And you can give me everything I need this way / We’ll be loving ’til the first light of the day” kohdalla mulla nousee iho kananlihalle. Se on tämän levyn se pysäyttävin kohta. Niin yksinkertainen. Niin järkyttävän hieno. Huh.

Carnival of Rust oli mun mielestä tajuton musiikkivideo. Olen muutenkin rakastanut näitä PotFin tarinoita, näitä musiikkivideoita, jotka on pieniä elokuvia. CoR valittiin muistaakseni Suomen kaikkien aikojen parhaaksi musiikkivideoksi. Nyt mun mielestä Daze ansaitsee samaa hehkutusta. Ensisilmäyksellä se on yksinkertainen, joskin esteettisesti vaikuttava. Mahtava puvustus, upea meikki, hieno hieno ohjaus ja leikkaus. Tarinakin vaikuttaa selkeältä alkuun. Yhteiskunnan arvot ovat niin pielessä, rahassa, juhlimisessa, himossa, kaikessa väärässä. Markon narri on vaikuttava. Twilight Theatren kannesta tuttu hahmo on kamala. Kamalan ihana. Jos joskus Batmanista tehdään musikaali, tiedän tasan kenen pitäisi esittää Jokeria siinä. Markon laulaminen on aina ollut mun mielestä ihan uskomatonta, mutta harva näyttelijäkään olisi noin kreisin uskottava tuona hahmona.

Daze on musta mieletön biisi. Jo ihan ilman musavideotakin. Se on täydellinen, en muuttaisi siitä mitään. Mutta tuo musavideo yhdistettynä noihin lyriikoihin. Luin eilen monta tuntia erilaisia keskusteluja uudesta levystä ja sinkusta, ja olin kamalan onnellinen. Olin onnellinen, koska havahduin siihen, että olin uponnut tunneiksi lukemaan teorioita ja ajatuksia ihmisiltä, joita en edes tunne. Olin niin onnellinen, että on vielä bändejä, jotka pystyvät tuottamaan kappaleita, jotka aiheuttaa näin paljon tunteita ja ajatuksia, ideoita ja tulkintoja. Mietin mielenkiinnolla teoriaa Pierrotista ja Harlekiinista; siitä onko Daze jatkoa CoR:lle. Onko Zoltar sateen edustajana surullinen Pierrot, ja onko tämä uusi harlekiini, leikkisän paha Harlekiini? Onko hahmo kehittynyt Pierrotista Harlekiiniksi, vai voittiko Harlekiini. Alkuperäisen italialaisen oopperan hahmojen kehityksestä on eri tarinoita. Musiikkivideoita yhdistää ainakin alun kuu-pätkä. Onko molemmissa sama tyttö? Come feed the rain… ’cause I’m thirsty for your love dancing underneath the skies of lust” ja “Don’t walk away, don’t walk away, oh, when the world is burning” Carnivalista ja Set the world on fire with bittersweet desire / To chase away the night, let the whole world burn
Set the world on fire for bliss in sweet denial, oblivion and peace / Will you let me burn?” Dazesta.. Ovatko nämä samaa tarinaa? Voittiko Narrin tuli Zoltarin sateen? 

Entäs itse video. Mikä on Dazen sanoma? Koska sanoma sillä on. PotFin lauluilla aina on. Mä rakastan älykkäitä asioita ja ihmisiä. Mä rakastan kun huumori on vähän hankalasti ymmärrettävää; älykästä läppää, joka pitää laittaa kontekstiin. Mä rakastan näyttelemistä, joka ei ole suurieleistä, vaan jossa on pienissä yksityiskohdissa niin valtava määrä sanomaa. Mä rakastan tarinoita, jotka ovat mysteerejä. Mä rakastan pieniä asioita, pikkujuttuja, joita ei heti huomaa. Ihan samalla tavalla kun The Dark Knightissa ne ihan pikkuruiset detaljit, kuten “I believe in Harvey Dent” -tarra Jokerin hoitsuasussa. Se on niin sarkastinen, and yet, varmaan yli puolet katsojista ei koskaan edes huomannut koko tarraa. Sama pätee tähän videoon. Daze on niin vaikuttava jo ensimmäisellä kerralla, että yksityiskohdat soljuivat täysin ohi. Onko se rakkauslaulu? Onko Narri olemassa vai tytön mielikuvituksen tuotetta; ahneen ja vääriin asioihin keskittyvän maailman jumala? Onko tarkoitus arvostella maailmaa ja yhteiskuntaa, jossa raha ja hedonismi jyllää? Jossa ahneutta palvotaan ja ihmiset ovat narreina rahalle, ja asioiden tärkeys mitataan niiden rahallisella arvolla? Pakeneeko tyttö sitä kaikkea ja nauraen mieluummin kohtaa itsekin kuoleman vai polttaako taustalla tilannetta johtava Narri tytön, joka on hylännyt tämän yhteiskunnan?

Vai laulaako Narri ehkä naamiolleen? Tunnustaa rakkauttaan sille maskille, jonka näyttää yhteiskunnalle? Onko tämä sosiaalisen median aikakausi sitä, että luomme itsellemme roolin, jonka vankeja sitten olemme? Naamio, jolla tunnemme kuuluvamme siihen yhteiskuntaan, joka ympärillämme on? Ja vain maskin pudottamalla löydämme sen vapauden? Sytyttämällä kaiken tämän tuleen ja rakentamalla uudelleen paremman lähtökohdan kaikelle?

En oikeastaan edes tiedä haluanko tietää koko tarinaa musiikkivideon ja biisin takana. Käytän varmasti monta unetonta tuntia pohtiessani näitä samoja ajatuksia. And that’s the beauty of it! En ehkä haluakaan tietää. Ehkä sillä ei ole varsinaista kertomusta. Ehkä sen tarkoitus on herättää erilaisia ajatuksia eri ihmisissä.

Music&Atmosphere-разное-Poets-of-the-fall-daze-1472367

Menipäs pohdinnaks.

Muita suosikkejani levyllä on Jealous Gods, joka on aivan mielettömän kaunis. Lujaa, taattua PotF-laatua. Lyyrikallinen mestariteos taas vaihteeksi. “We’re the perfect flaws” ja koko kertsi on jotenkin ihana. Mulla nousee ihan iho kananlihalle kertsiä kuunnellessa. Ja varsinkin C-osan build-uppi siihen kertosäkeeseen on ihan mieletön, se pieni rumpukohta. Huhh!! Biisinä ehdoton suosikkini levyltä, ellei Dazessa ois jotain taianomaisen vangitsevaa. Tätä voisin kuunnella milloin vaan. Välillä tätä kuunnellessa oon ollu ihan supersurullinen, biisi on melkein itkettänyt. Toisaalta myös välillä on tullut jotenkin voimaannuttavan hyvä fiilis. Mieletön biisi! Kuunnelkaa edes se!

Rumors on taas biisi joka tekee luo mulle hirveen hyvän fiiliksen, ja joka on lyriikoiltaan kanssa niin kaunis. Miten joku osaakin käyttää kieltä niin viettelevästi, käyttää erikoisia lauseita ja sanayhdistelmiä?

En yleensä tykkää instrumental -biiseistä. Oon vaan niin lyriikka-narkkari; mulle lyriikat on kauniita runoja, älykkäitä sanaleikkejä, joita tykkään tulkita. Siksi onkin aika yllättävää, että levyn instrumental -kappale Rogue on ehdottomasti yksi suosikkejani. Meni melkein koko biisi niin, etten edes tajunnut, että siinä ei ole sanoja, se melodia vangisti täysin mukaansa. Niin kaunista musiikkia.

Jos joskus kaipaa biisiä, jonka lyriikat luo toivoa ja hyvää mieltä, niin Love Will Come To You on sanoitukseltaan ihana! Ensimmäisellä kuuntelukerralla se oli ihan liian happygolucky-kantribiisi mulle, mutta sitten sekin vei mun sydämen :) Kaikkien särkyneillä sydämillä varustettujen olisi hyvä lukea noi lyriikat: “Life doesn’t run a clear course / it flows through from within / It’s supposed to take you places and leave markings on your skin”

Voisin eritellä tähän ehkä kaikki biisit. Choice Millionaire on hieno kappale, koska se on niin epätyypillinen PotFille! Melkein räppäävä Marko, ja jälleen mahtavat sanat. En ole vieläkään varma onko kyseessä internetin ja sosiaalisen median arvostelu vai kaikilla olevan vapauden hehkutus, mutta joka tapauksessa mainion erikoinen kappale. Brighter than the Sunissa on ihana “Does a sunset know it’s worth / making yesterday tomorrow” ja biisi on muutenkin mielettömän hyvä, jää vaan soimaan päähän liiankin hyvin. Terveisin heräsin tänään hyräillen ko. biisin sanoja päässäni. Ehh. Rebirth on aivan upea balladi, ja Nothing Stays the Same on aivan mahtava levyn lopettava kappale.

Huhh. On niin ihana nähdä, miten Poetsit selkeästi jättävät faneilleen pieniä tehtäviä biisiensä muodossa. Joko miettiä tiettyjä ilmiöitä, tai sitten yrittää ymmärtää se syvin sanoma. Yhdistää eri biisejä toisiinsa ja ymmärtää niiden yhteinen tarkoitus. Choice Millionairessa on neljännen levyn Dying to Liven sanoja, ja muutenkin viittauksia mm. Revolution Roulette ja Smoke and Mirrors -biiseihin löysin tuolta joukosta.

Jatkan siis tarkempaa tutkimusta. Ehkä tämä tarina vielä aukeaa mulle. Tai sitten ei. Ehkä sen ei tarvitsekaan.

Muita, jotka ovat innoissaan kolunneet uutta levyä ja löytäneet sen kauneuden? Nyt kaikki PotF-fanit, tunnistautukaa ja jakakaa mielipiteenne!!

Related Posts

Videoviikko, day 5, BSB!!

Tänään se koittaa!

Kauan odotettu Bäkkäreiden keikka. Voi tätä ilon, onnen ja kyynelten määrää :D Mä kasvoin Bäkkäreiden tahdissa, mä rakastin sitä bändiä jokaisella solullani. Monta vuotta Bäkkärit oli THE juttu tällä tytölle. Kun -99 pääsin keikalle katsomaan poikia livenä, meinasin kuolla onnesta.

Nyt on olo vähän sama. Tässä mä olen, 25 vuotta plakkarissa ja oon tänään laulanut korkeelta ja kovaa autossa Bäkkäreitä ja melkein itkenyt siitä, miten paljon fiilistelin asiaa. Se oli vaan niin onnellista aikaa mun elämässä, ettei mitään järkeä :) Ja nyt, kun pojat on kasvanut nelikymppisiksi miehiksi, niin voi lähteä laulamaan nostalgian kourissa mukana elämän suurista rakkauksista ja sydänsuruista.

Tein nopean videon vielä teille aiheesta ennen kuin häivyn keikalle ihanan Joannan seurassa, ja varmasti huomenna saatte sellaisen puolen tunnin avautumisen aiheesta. Pikkuinen vieraileva tähtikin videolla on..

Jätän teidät fiilistelemään mun suosikkeja Backstreet Boysin tuotannosta…

The Call:

Larger Than Life:

As Long As You Love Me:

ja ei vähiten tuon “sade”kohtauksen takia…

Quit Playing Games With My Heart

Mikä on teidän suosikkinne Bäkkäreiltä? Ja olitteko BSB vai Spice Girls 4life? 

Kirjottelin muuten Mungostylen puolelle teemaan sopien ysräitrendeistä, niin käykääpäs kurkkimassa :)

Related Posts

All bad things must come to an end

Pahoittelut dramaattisesta otsikosta, muttei huolta, huono päätökseen tuleva asia ei ole suinkaan tämä blogi.. Mötley Crüen fanit osasivat varmasti otsikoinnista jo päätellä, mitä postaus tulee koskemaan. Ainakin siitä päätellen monta kommenttia olen uutisesta kommenttiboksiini saanut….

Lopun alku on nimittäin täällä. Ei planeetan, eikä elämän, mutta mun lempibändin yhteisen taipaleen. Mötley Crüe piti eilen odotetun lehdistötilaisuuden, jossa ilmoitettiin bändin uudesta levystä, ja Mötley Crüen historian viimeisestä kiertueesta “All bad things must come to an end”. Mötleyn miehethän olivat jo ennenkin vannoneet, että jos yksikin heistä lähtee/kuolee/sairastuu/tms. bändin ura on sitten siinä. He lupasivat, että alkuperäiskokoonpanolla vedetään, muita vaihtoehtoja ei enää edes ole.

Sanomattakin selvää, eilinen ilta meni aika haikeissa fiiliksissä. Nikki Sixxin instagramista tuleva viesti kävi kyllä selväksi vähän tyhmemmällekin jo muutama päivää aiemmin, ja vinkkejä tästähän on nyt vuoden verran jo tiputeltu. Vielä yksi albumi. Vielä yksi kiertue. Sitten tämä bändi on taputeltu. En ees pystynyt eilen katsomaan tuota tiedotustilaisuutta. Nyt sitten luennon jälkeen iskin laput korville ja kuuntelin miesten sanomiset. Olen aina ajatellut, että arvostukseni bändiä kohtaan on jo niin korkeella ettei ylemmäs mennä, mutta kyllä taas tuolla eilisellä tiedotustilaisuudella nousi tämän kaikkien aikojen parhaan bändin pisteet silmissäni vieläkin korkeemmalle.

Mötley on myynyt halleja, isoja areenoita, vieläkin kovalla vauhdilla, eikä tarvetta lopettamiselle ole. Silti miehet lopettavat tähän. Bändi, joka oikeasti lopettaa huipulla, yhteisellä päätöksellä, ilman riitoja, hajoamisia tai kuolemia. Kaiketi ennennäkemätön tuo miesten allekirjoittama sopimus. Jokainen lupaa pitäytyä heittämästä keikkaa Mötley Crüe -tavaramerkin alla, ja tämän kiertueen jälkeen homma on ihan oikeasti taputeltu. Tulee se viimeinen “curtain close”, ja tulee se viimeinen piste Mötley Crüen tarinaan. Musta se on niin hienoa! Bändi aloitti vastoin kaikkia odotuksia. Neljä lukio-dropoutia perustamassa omaa levy-yhtiötä saadakseen musansa kuuluviin. Ja neljä menestyvää muusikkoa allekirjoittamassa sopimusta, että ei enää. Ympyrä sulkeutuu. Aina on menty musiikin ehdoilla, alusta asti, miksei sitten lopussakin? Ei odoteta, että soittaminen alkaa olla sinnepäin, areenat puolityhjiä ja kiinnostut ihmisillä nollassa.

Screen Shot 2014-01-29 at 14.06.45Mä oon nähnyt viimeisen viiden vuoden aikana Mötleyn livenä neljästi. Tampereella, Sydneyssä, New Yorkissa ja Helsingissä. Lupasin eilen itselleni, että Helsinki ei jäänyt viimeiseksi kerraksi. Viimeisen kiertueen tämän vuoden keikat on jo ilmoitettu, ja ne pitää Mötleyn tukevasti kotiareenalla, lätäkön takana. Veikkaan, että siitä sitten keväällä alkaa maailmankiertue, ja jos ei yllätyksiä tule, niin viimeinen hurraa kuullaan sitten jossakin vaiheessa vuotta 2015 tai 2016 alussa Los Angelesissa. Siellä, mistä kaikki on alkanut. Hetken kävi jo mielessä, että vetäisivätkö viimeisen keikan Whiskey A-Go:ssa, mutta toisaalta paikalle halukkaita on varmasti niin paljon, että joku stadion on hieman järkevämpi kohde.

Mun unelmien kärkilista-paikalle nousi siis eilen Mötley Crüen viimeinen keikka. Sinne lipun taikominen ei tulekaan olemaan ihan helppoa, eikä varmasti ihan halpaakaan, mutta sinne on päästävä. En kuitenkaan uskalla jättää mitään sattuman varaan. Vielä on katkerana muistona mielessä Sonispheren virtahevon kokoisten kyynelten veroinen pettymys, kun luonnonilmiö söi Mötleyn keikan pois olemasta, enkä halua ottaa riskejä sitten yhtään. Jos miehet saapuvat Helsinkiin, olen yrittämässä lippuja ensimmäisenä. Jos tulevat Lontooseen, I’m in. Mutta ennen kaikkea mun kalenteriin on nyt merkattu Los Angeles, 21.7.2014 ja heinäkuussa toivottavasti käypi tie taas Jenkkeihin. Liput tulevat myyntiin huomenna, ja mun on päästävä näkemään Mötley livenä kotikaupungissaan. Siltä varalta, että viimeinen keikka osoittautuu mission impossibleksi, niin haluan varmistua, että edes kerran näen Mötleyn Enkelten kaupungissa. Tälle heinäkuun keikalle on myynnissä VIP-paketteja, ja mä alan tänään hakkaamaan lippupalvelua tutkiakseni, mitä vauhtia ne on myyneet. 1050 dollaria vippipaketista on aika kova hinta maksaa, mutta samalla siellä on yksi pieni asia, joka tekee siitä mulle sen arvoista. Meet and greet with Nikki, Mick & Vince. Mä tiedän, että sillä pääsee olemaan yksi sadoista, joita bändi tapaa. Mä tiedän, että ehdin sanoa ehkä kolme sanaa. Mä tiedän, että olen nähnyt Vince Neilin ja jutellut hänen kanssa hetken jos toisen. Mutta mä myös tiedän, että mulle Nikki Sixxin tapaaminen on melko lailla minkä tahansa rahasumman arvoinen asia.

Muutenhan keikat on hinnoiteltu äärimmäisen edullisesti, halvimmat liput on 15 taalaa. Jenkeissä keikkoja on yli 70 pelkästään tänä vuonna, ja tavoite on saada kaikki halukkaat paikalle. Toiset näkee sikamaisena rahanahneutena, toiset näkee sen olennaisimpana osana Mötley Crüeta, faniensa arvostamisena. Vincekin tästä tiedotustilaisuudessa mainitsi, että Crüe ei ole koskaan voittanut mitään uskomattoman arvostettuja palkintoja, tai saanut kriitikoilta kunniaa nimeksikään. Mötley on aina ollut fanien bändi, ja sillä ponnistuslaudalla keikkunut lähes 35 vuotta maailman suurimpien rock-bändien joukossa. Kunnioitus on aina kulkenut molemminpäin.

Screen Shot 2014-01-29 at 14.20.28

Lähitulevaisuudessa on kiertueen lisäksi paljon muutakin, mitä saa odottaa. Viimeisen kiertueen lisäksi se leffa on ihan oikeesti vihdoin tulossa. Tai ainakin jaksan uskoa niin. Vihdoin elokuvalle on kiinnitetty ohjaaja, ja miehet ovat luvanneet, että the Dirt tulee ulos, ennen kuin he eläköityvät. Nyt kun eläkkeelle jäämiseen on annettu takaraja, niin usko on kova, että Dirt iskeytyy leffateattereihin parin vuoden sisään.

Ymmärrän, että moni ei ymmärrä tuon musiikin päälle. Ei tarvitsekaan. Ymmärrän, että moni ei arvosta bändiä historian huumesekoilujen jäljellä. Ei tarvitsekaan. Joskin kannattaisi. Suosittelen kaikkia lukemaan Törkytehtaan, bändin elämänkerran, joka ei kyllä jätä ketään kylmäksi. Jos joku haluaa ymmärtää kirjan ja heidän tarinat menneisyydestä huumesekoilun hehkuttamisena, niin sekin on ihan OK. Mieltä avartamalla näkee kuitenkin hieman pidemmälle. Bändi on ainutlaatuinen sikäli, että se on aina pitänyt kiinni lupauksistaan faneille, ja samalla pysyneet aitoina itselleen. Ura ei meinannut lähteä liikkeelle, kun haluttiin erilaisia artisteja. Mötley ei muuttunut. Huipulle mentiin vaikeampaa reittiä. 80-luku ei ollut yhdellekään bändille kovin kaunista aikaa, ei edes puhtoisuuden lähettiläille tyyliä Bon Jovi. Huumeet ja huorat kuulu aika lailla siihen aikaan minne vaan, musiikkiteollisuuteen yhtä lailla kuin Wall Streetille. En ole kuitenkaan koskaan kuullut miesten kertomuksissa ylpeyttä toilailuistaan, vaan jäsenten kirjat ovat aina olleet ennemmin varoituksen sanoja. “Älä tee niin kuin teimme, tee niin kuin sanomme”. Syvä syvä kunnioitus Nikkiä kohtaan tulee säilymään ikuisesti, ja jos joku haluaa tietää tarkemmin, niin alkuun suosittelen googlettamaan Running Wild in The Night -järjestön ja lukemaan miehen Heroiinipäiväkirjat -kirjan. Ja kuuntelemaan hänen sanoituksiaan, Mötleyn Saints of Los Angeles -levyltä ja kahdelta Sixx:A.M.:n levyltä. Siitä alkaa ehkä pysymään jyvälle :)

Oon tästä aiheesta puhunut aiemminkin blogissani, enkä oikeastaan koe tarpeelliseksi uudestaan samaan mennä. On paljon asioita, joita en arvosta miehissä. En kuitenkaan osaa tuomita miehiä nuoruusvuosien virheistään. Razzlen kuolema on esimerkiksi yhä monelle Hanoi Rocksin fanille todella ymmärrettävästi paha paikka ja Vince on saatanasta seuraava heidän listallaan. Ajatellaan, että oman bändin mahdollinen maailmansuosi jäi saavuttamatta heidän menetettyään jäsenen, ja tämän olevan Vincen syytä. Granted, Vince ajoi sitä autoa. Liian kovaa ja aivan liian kovassa humalassa. Mutta miehet olivat kaikki isolla porukalla juomingeilla monta päivää putkeen, ja kun viina loppui, lisää oli haettava. Razzle ei ollut autossa vastoin haluaan, ja tilanne olisi voinut mennä toisinpäin. Razzle olisi voinut olla kuskina. Tai kuka tahansa muu.

Screen Shot 2014-01-29 at 14.21.54

Vincen rangaistukseksi tuli muutama hassu päivä vankilassa ennen maailmankiertueelle suuntaamista. Levy-yhtiöllä on valtaa aika pitkälle, ja parikymppisenä tuollaisesta tilanteesta kävely tuntui varmaan kuin olisi Jumalan voimilla liikenteessä. Vince on itse haastatteluissaan usein sanonut, että suurimpia virheitä ja oikeusmurhia, mitä elämässä on tapahtunut, on ollut hänen “rangaistuksensa”, tai lähinnä sen puute. Elämä on kuitenkin loppuviimein aika oikeudenmukaista ja karman lakia aika lailla mahdoton kiertää. Vincen tyttären kuoltua muutaman vuoden ikäisenä syöpään, Vince koki saaneensa rangaistuksensa tässä muodossa. Johtaen Skylar Neil Foundationin perustamiseen, jolla kerätään rahaa tutkimukseen syöpää, AIDSia ja muita sairauksia vastaan. Mun suosikkibiisi Mötleyltä on varmaan tietyllä tapaa aina If I Die Tomorrow, vaikka paljon parempiakin kappaleita heiltä löytyy. Vince on jossakin haastattelussa kertonut, että biisi on rakkauslaulu heiltä toisilleen. Biisin musavideo on aika riipaiseva, siinä jokainen jäsen “elää uudelleen” elämänsä kauheimman asian. Mick on leikkauspöydällä, joka muuttuu hauta-arkuksi. Tommy on tulossa hulluksi vankilassa. Nikki kävelee ammottavaan rotkoon täynnä heroiinia. Ja Vince? Vince ajaa sitä autoa, jonka kyydissä Razzle otti viimeiset henkäyksensä elossa. Hän ei laske elämänsä pahimmaksi asiaksi Skylarin kuolemaa, vaan tuon onnettomuuden.

Ehkä olen puolueellinen, mutta katson Mötleyn tapauksessa aina metsää puilta, ja se on kaunis paikka. Hyväntahtoinen, lämmin, aito ja rehellinen. Ja se ottaa vastaan avosylin. Mä olin aika hukassa itseni kanssa nuorena, en oikein tiennyt, millainen olla ja painin samojen epävarmuuksien kanssa kuin muutkin teinit. En paininut kauaa. Löysin Mötleyn tosi nuorena, ja vaikken ehkä silloin ollut tarpeeksi vanha lukemaan heidän irstailustaan bändäreiden kanssa, niin aloin imemään bändistä tietoa pesusienen lailla. Kunnes löysin bändin ytimen. “Mitä ikinä teet, ole aito itsellesi” . Myönnä virheesi, älä luovuta, tee niin kuin itse haluat, ja aina aina aina muista, että saa olla erilainen. Mä en usko mihinkään uskontoon tai vastaavaan. Eikä Mötleykään mulle ole mikään perverssi versio uskonnosta pääjehunaan Nikki Sixx valtikan kanssa. Mutta mä löysin silloin sen musiikin joukosta tärkeitä asioita itsestäni ja opin tuntemaan itseni. Enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Ja siitä tulen aina olemaan kiitollinen Mötleylle. Koska ilman sitä Dr. Feelgood -levyä joskus hieroglyfien aikaan kun tämä täti oli vielä esiteini, musta olisi voinut tulla kovin erilainen ja tämä elämä olisi muodostunut joksikin aivan muuksi.

Vincen nimmarin vieressä on oikein sopivasti tilaa Nikkin nimmarille, joten bändin tapaaminen on nyt kyllä todella korkealla toivelistan kärjessä. Olen myös luvannut ottaa Mötleyn jonkin lyriikan / biisin nimen, kun bändi lopettaa. Vuoden 2016 tatuointi on siis jo selvillä, vielä kun vaan keksisi tarkat sanat…

En. Malta. Odottaa.

Screen Shot 2014-01-29 at 14.22.14

Kuka muu odottaa uutta levyä enemmän kuin koskaan?

*Kollaasi toteutettu yhteistyössä Nelly.comin kanssa ja sisältää tuotesijoittelua*

Ja taas aiheeseen täysin liittymättä.. Nellyn Epic Shopping Week jatkuu, ja tänään on kouluunpaluu teemana :) Paljon ihania perusvaatteita löytyy puoleen hintaan! Käykäähän tutkimassa! :)

Desktop1

Valkoinen neule / Kulutetut siniset farkut / Perustopit / Liukuvärjätty paita

Nämä ja paljon muita, -50 % huomiseen klo 14 asti! :) TÄSTÄ pääsette kampanjasivulle :)

Related Posts

“Baby, you and I, we were born to be wild / Baby, you and I, we can live forever”

Huh miten kiva viikonloppu takanapäin! :) Volbeatin keikkaa ja Thriller Live -musikaalia ja vaikka mitä :) Niiden kuvat on vielä jossain kameran kätköissä, mutta voisinpa palata tässä välin takaisin viikon verran, nimittäin Reckless Loven keikkaan täällä Lontoossa.

Mä olin vielä niin kovin ahkera ja hyvä bloggaaja, että otatin asukuvat ennen hiipistäni keikalle. Muuten hyvä, mutta vaihdoin vaatteet vielä 5 minuuttia ennen lähtöäni, kun onnistuin kastelemaan toppini.. Perus-minä :D Sitä toista asua ei sitten pimeellä jaksanut kuvailla, mutta tässä asussa oisin ihan yhtä hyvin voinut lähteä.

Heyyy!! 

I’ve had a great weekend and it’s nice to start a new week! There was the Volbeat gig, Thriller Live -musical and a lot of good food :) All the photos are still in my cameras, but why not go back a week and put up some photos from the very Reckless gig I went to :) 

I was supposed to wear this outfit, but then accidentally managed to spill some water on my top, so had to quickly change. Well, anyway, this is how I was supposed to look like :)

IMG_4803

IMG_4875

IMG_4828

Mustaa, nahkaa ja Mötley Crüeta. Mitäpä muuta sitä nainen tarvitsisi rokkikeikalla? Ja kyllä, noi saappaat on niin mukavat, että niillä kestää helposti pomppia parituntisen rokkikeikan, 10 m korosta huolimatta. Kokeiltu nyt sekä Volbeatin, että Recklessin keikalla, ja uskokaa mua, mä en ihan paikallani pysy kummallakaan :D Iso käsi siis Joien suunnittelutiimille täältä päin.

Black, leather and some Mötley Crüe. What else does a woman need for a rock gig? And yes, those boots are so comfy, that they actually work easily at a rock concert. Tested now at the Volbeat and Reckless gigs, and let me tell you, I do not hold still at either of those :D

IMG_4885IMG_4883

Leggins are not pants, so cover your ass bi**h! Mä en kannata ikinä legginsien pitämistä housuina paitojen kanssa, vaan niitä pitäisi käyttää kuin sukkahousuja. Briteissä mimmit pitää järjettömän usein läpikuultavia sukkiksia lyhyiden paitojen kanssa ja se ei ole millään lailla kaunis näky. Kuitenkin, yhden poikkeuksen suvaitsen, ja se on todella paksut wetlookit, jotka menee nahkahousuista. Siltikin paidan pitää olla sopivan mittainen niidenkin kanssa. Vaikka ymmärrän, että moni muu ei hyväksy edes nahkaleggareita housuina, niin mua ne ei oo koskaan häirinnyt. Mutta, jos voin kertoa kalsareiden värin tai peräti mallin pelkästään samaa katua kävelemällä, ei kyseessä mun mielestä ole housut. Ei mitenkään.

Leggings are not pants, so cover your ass bi**h! I hate it when people use leggings as pants, and you can see just about everything. I do make an exception to this rule though, and that’s very thick wetlook-leggins that look like leather pants. And even with those the top needs to be long enough to cover your butt. I understand that many find these too much as well, but I don’t mind wearing them as pants. But, if it’s possible to tell the colour or shape of someones panties just walking behind them, it’s not a pretty sight. Ever.

IMG_4855

IMG_4886

J Dauphinin laukku on muutaman vuoden ollut jo luottolaukkuna iltaulkoiluissa, ja edelleen se viehättää mua lujasti. Edelleen aina mua hymyilyttää myös tuo laukun nimi. Kyseistä laukkuahan ei saa viedä käsimatkatavaroissa, joten aika sopiva nimitys :D Jouduin kerran jättää tän Helsinki-Vantaalle odottamaan paluutani, kun kässäreissä oli.

This bag is already a few years old, but I still find it the best to wear for a rock gig. I once had to leave it at the airport, when I tried taking it with me in my carry-on luggage, so I still giggle at the name, since it is so fitting for a clutch that’s not allowed on the plane :D

IMG_4787

  • Toppi/ top, Bali
  • Nahkalegginsit / leather leggins, New Look
  • Saappaat / boots, Joie
  • Laukku / bag, J Dauphin
  • Nahkatakki / leather jacket, Zara

IMG_4753

Mitäs tuumaatte asusta? :)

What do you think of the outfit?

Itse keikka oli oikein mainio :) Fiilistelin Recklessin meininkiä jo ennen keikkaa, mutta pakko sanoa, että ko. keikka hymyilytti kyllä koko ajan, eikä ihan vähääkään :) Olin kauheen ylpeä ihan jo suomalaisenakin siitä, millainen vastaanotto O2 Academylla oli. Kun The Boys Are Back in Town alko soimaan kajareista poikien siirtyessä lavalle, niin yleisö räjähti ja lauloi sitten alusta loppuun koko keikan mukana. Olin vähän hoomoilasena yleisössä ja hämmentyneenä katsoin menoa. Minnekään 20 ensimmäisen rivin keskelle oli turha edes haaveilla pääsevänsä, nimittäin tungosta riitti. Ja vaikka koen, että osaan poikien biisejä pelottavan paljon ulkoa, niin mä olin aivan helisemässä brittifanien keskellä. Suomalainen yleisö voisi ottaa mallia siitä, miten lauletaan joka biisi mukana täydellä tunteella :)

The gig itself was amazing! It made me feel so proud of a Finnish band, when the UK audience was singing their lungs out together with the boys, and atmosphere was just amazing! I thought I know the songs by heart, but I was completely overwhelmed with the dedication of the British fans :)

IMG_4972IMG_4964IMG_4959IMG_4940IMG_4929IMG_4897

Tässä kun Recklessin uraa oon seurannu jo muutaman vuoden, niin kyllä nämä keikat aina vaan paranee. Toki hittejä alkaa olemaan enemmän, mutta alkaa myös näkymään rautainen kokemus ja itseluottamus otteissa, menettämättä yhtään sitä säteilevää pilkettä silmäkulmasta ja sellaista ihanan poikamaista rentoa asennetta :)

After following the Reckless career for a few years now, I must say that the guys have become more and more rock professionals, without loosing their most adorable quality as these tongue-in-cheek rockers with a fun attitude and reckless behaviour :) 

IMG_4987

Keikalta löytyi muuten tehosoittoon pari uutta biisiä.

I did fall in love with a couple of new songs from the new album at the gig.

Runaway Lovesta kirjoittelin jo ennen keikkaa, se iski jo levyllä kovaa, mutta keikalla vielä enemmän jä mieleen. Jotenkin toi kertsi vaan nostaa ihon kananlihalle ja tulee taas sellainen naiivi usko, että rakkauden voimalla mennään vaikka harmaan seinän läpi.

I wrote about Runaway Love already before the gig, but there it hit me even more and I’ve been listening to it every day since :)

Keikalla kuitenkin vieläkin kovemmin tärähti tajuntaan biisi, jonka nimeäkään en tiennyt. Hirvee tutkinta heti kotiin päästyä päälle, ja sieltä se löytyi. Edge of our Dreams. Aivan uskomaton kappale! Tai ainakin mulle tulee biisistä mieleen sellanen voittamaton olo, että mikä tahansa on mahdollista ja muistuttaa mua siitä, että pitää muistaa unelmoida :)

But even more than this, the Edge of our Dreams just sounded so amazing at the gig, that I shuffled through the whole of the album in eager attempts to find it, and it’s blown me away It just makes me feel like everything in this world is possible, and it’s a good everyday reminder to dream big!

“Every single day / every single night / we had it in the back of our heads. Waiting for the chance / ready and prepared / we passed the point of turning back scared/
We were caught in between of the story lines / we started believing the fairytales of good times/
We’re gonna end up dead / way before we get / back into the place that we left / but does it matter now / we came in to collect / never knowing what to expect /

We got lost in the heat of the crazy nights / stars in our eyes we got blinded by the lime light

CHORUS:
Godspeed / We’re living on the edge of our dreams / where everything is within our reach / and far beyond the eye can see. / We’re living on the edge of our dreams / where everything is within our reach / and far beyond my belief

Never mind the cost / if everything is lost / we never had a thing anyway. / We’re never gonna stop / we give it all we got / if we ever gonna make it or not

 We are lost in the heat of the crazy nights / finding a way into fairytales of good times

Chorus

Out here on the street of dreams / where love is like a dying breed / it’s make believe / that you’re makin real / and that’s all there will be”

Related Posts