Oldie but a goldie – eropostaus ’10

Mulla on tiettyjä postauksia, joita lukijat kyselee paljon, ja joiden uudelleen julkaisua on toivottu paljon. Nyt kun sain meiliä yhdeltä lukijaltani, joka toivoi kovasti mahdollisuutta lukea vielä vanhan Mungolifen ajalta ollut eropostaus, päätin sen nostaa tänne uuden blogin puolelle vihdoin. Sitä on vuosien saatossa paljon kyselty, ja kun nyt sen luin pitkästä aikaa, niin totesin, että kaipa sen yhä voi julkaista.

En ole tekstiä muokannut juurikaan, kuvia ja jotain yksityiskohtia poistin tuolta joukosta ja kirjoittanut joukkoon ehkä jotain tuoreempia ajatuksia asiaan, värikynällä on siis piirretty nämä 2014 vuoden ajatukset. Alkuperäinen postaus on siis yli neljän vuoden takaa, heinäkuulta 2010. Toivottavasti jollekin on tästä apua ja hyötyä, ja jos ei, niin onpahan ainakin nostalgiaa joillekin kun on vielä Bloggerin aikainen postaus luettavissa :)

Jos eropohdinnat ei kiinnosta, niin pohdintaa vaatteista ja pukeutumisesta on tänään Mungostylen puolella :)

HEINÄKUU 2010 / ELOKUU 2014

Vaikka oonki päättäny, että en aio ottaa millään tapaa kantaa erooni, niin tämä ei kuitenkaan koske eroni syitä tai toista osapuolta, vaan on varmasti aika monelle läheinen aihe, ja mulla nyt tapani mukaan on aika paljon sanottavaa, myös tästä aiheesta..

En väitä tietäväni eroista mitään. Tiedän jotain omastani, ja se riittää. Erot on kaikki erilaisia, niin kuin on jokainen parisuhdekin ainutlaatuinen. Mitään yleistä ”näin selviät erosta”-opasta on ihan mahdotonta edes ajatella, mutta onneksi meidän naisten aivot toimii usein aika samalla tapaa, joten ehkä voimme kuitenkin oppia hieman toisiltamme. Omat havainnot nyt pohjaa vaan ja ainoastaan omaan ja muutamien läheisten eroihin ja on hirveen vaikee antaa mitään yleispätevämpiä ohjeita, sillä jokaisen reaktiot varmasti vaihtelee sen mukaan oliko päätös yhteinen vai ei ja oliko ero sopuisa vai riitaisa.

Eron vaikein osa on varmaan se ikävä, mikä seuraa. Kun toisen kanssa on jaettu kaikki ja nähty joka päivä, on hirveen rankkaa kun se toinen ei olekaan siinä vieressä aina ja ei ole tavoitettavissa aina. Ikävääkin on kuitenkin kahdenlaista. On sitä ikävää, jossa ikävöi sitä toista ihmistä, hänen persoonaa ja häntä kokonaisuutena. Ja sitten on sitä ikävää, jolla ikävöi itseään. Ikävöi itseään sellaisena millainen oli parisuhteessa. On myös ikävä niitä tiettyjä hetkiä, jolloin oli niin onnellinen toisen kanssa. Ikävä kuluu pois ajan kanssa. Sitä ei pysty nopeuttamaan, eikä sille pysty mitään muitakaan taikoja tekemään. Mutta se menee pois, ihan varmasti menee.

Näin vuosia myöhemmin voin todellakin sanoa, että se menee kyllä ohi. Myös sellainen ikävä, josta on ajatellut, että se ei tule poistumaan koskaan. Mä oon lukemattomia kertoja pyöritellyt päässäni ajatusta, että en koskaan unohda tätä henkilöä. Maailma pyörii radallaan, uusia asioita tapahtuu ja aivokapasiteetti ei vaan riitä kaiken vanhan pyörittelyyn. Ihmismielen yksinkertaisuus on sen pelastus. 

Aina sitä toista osapuolta ei tarvitse ikävöidä. Minä olen ollut niin onnekas, että sain pitää oman toisen osapuoleni, parhaan ystäväni, lähelläni. Näemme jatkuvasti, puhumme aina puhelimessa jne. Minulle jäi siis vähän vähemmän selätettävää, kun ihminen ei kadonnut elämästäni. Suosittelen kuitenkin kaikille sellaista pientä irtiottoa toisesta, tilan antamista, alkuun. On helppo jäädä toiseen kiinni, ettei vaan menetä häntä. Pitää kuitenkin muistaa ottaa itselleen aikaa:)

Toinen pinnalla oleva tunne on monilla epävarmuus ja pelko. Mitä jos? Käsi ylös kuinka monella on eron hetkellä ollu ”mitä jos?” –kyselytunti omassa päässä? Mitä jos tää oliki se mun Suuri Rakkaus, ja mä heitin sen pois? Mitä jos kukaan ei koskaan rakasta mua samalla tavalla enää koskaan? Mitä jos mä en ikinä enää löydä ketään toista kivaa? Mitä jos tää oli hirvee virhe? Mitä jos mä päädyn olee aina yksin? Mitä jos mitä jos mitä jos?

Jossittelu on ihan turhaa. Mitä jos mä en herää huomenna tai mitä jos tää maailma pamahtaa ylihuomenna ydinpommin seurauksena neljäks miljoonaks kelluvaks atomiks? Kaikki on mahdollista. Ainoa varma asia on se, että tää hetki meillä on varmasti. Hirveen moni on epävarma siitä, miten pärjää tulevaisuudessa, onko se tulevaisuus onnellinen ja onko ero oikea ratkaisu? Voiko sitä parisuhteessakaan olla varma, että siinä oleminen on oikea ratkaisu ja että tulevaisuus on onnellinen? Toinen varma asia on se, että särkynyt sydän ei jää sellaiseksi loppuelämäksi.

Ahh, oli pakko kuunnella tähän väliin White Lionin Broken Heart:

“I thought that love could last forever/ But here I stand lost and all alone/ There is life/ Even after a broken heart/ Broken heart/ You can fight/ The pain from a broken heart/ Broken heart.
I’ll pick up the pieces/ And start all over again/ I know that life will be much better/ I know the sun will shine again/ There is life/ Even after a broken heart/ Broken heart/ You can fight/ The pain from a broken heart/ Broken heart”

(Kun mä joskus nuorempana tipuin korkeelta ja kovaa ja siinä samalla vähän hajotin sydämeni, niin tää oli mun tunnari. Suosittelen kaikille!:)

Pitäisi vaan antaa pelkojensa ja epävarmuutensa olla ja kohdata tulevaisuus hymyssä suin ja varmasti. Sillä on ihan varmasti jotain hyvää annettavaa.

Ero on aina hirvee tunteiden vuoristorata, jossa käydään läpi ties mitä kaikkea syyttelystä vihaan ja rakkaudesta raastavaan ikävään. Sillä ei ole loppujen lopuksi väliä onko itse jättäjä, jätetty vai oliko päätös yhteinen. Aina se on henkisesti raskasta silti.

Jättäjälle tulee helposti syyllinen olo, kun näkee kuinka paha olla toisella on ja alkaa tulla katumisajatuksia. ”Onko tää nyt oikeen, kun tohon toiseen sattuu noin paljon?”. On se oikein. Jos itse ei ollut onnellinen parisuhteessa tai koki tarvitsevansa jotain uutta, ero on oikea ratkaisu. Toisen rakkausaikaa ei saa varastaa. Jos itse on epävarma siitä haluaako olla parisuhteessa ja toinen rakastaa täysillä, ei sitä rakkautta saa varastaa. Sen toisen pitää päästä toipumaan mahdollisimman aikaisin, että hän voisi taas pian olla onnellinen ja rakastaa täysillä.

Kuulin tuon boldatun lauseen noin puolisen vuotta ennen tuota postausta. Sen merkitys on ollut mulle valtava. Olen lohduttanut ja yrittänyt neuvoa ystäviäni rakkausasioissa aina välillä, ja aina tuo lause tulee esille. On jollakin tavalla aika mieletöntä, että tuo lause palautuu yhä uudestaan ja uudestaan minulle, kun ystäväni muistavat sen. Niin paljon kun mekin märehditään elämässä kaikkea, jotku tärkeimmät asiat ei kuole koskaan. Ja tämä lause on edelleen ahkerassa käytössä ihastumisissa ja rakkausasioissa. Tuon merkitys korostui mulle ehkä eniten seuraavassa suhteessani, jossa olin. Entinen poikaystäväni oli 11 vuotta vanhempi ja kun erosimme, koin kamalia tunnontuskia siitä, että olin varastanut häneltä aikaa. Vienyt aikaa olla onnellinen. Onneksi hän löysi elämänsä naisen sen jälkeen ja on tätä nykyä hyvin onnellinen. Mutta tuo lause on myös tehnyt mut varovaiseksi elämässä. Ehkä jopa kylmäksi. Punnitsen tunteitani hyvin tarkkaan, enkä koskaan halua antaa kellekään toivoa, joka ei ole todellista. En voisi olla suhteessa, jossa toinen rakastaisi enemmän kuin minä, ja toivon, ettei kukaan muukaan ole. Koska jokainen, aivan jokainen, ansaitsee molemminpuolisen rakkauden, joka on yhtä vahvaa. 

Jätetty on rikki ja ei voi uskoa miksi parisuhde päättyi? Varsinkin jos itsestä tuntuu, että parisuhde oli hyvä ellei täydellinen. Ei se ollut. Jos toinen haluaa siitä pois, siitä puuttui jotain. Jos toinen ei ollut suhteessa onnellinen, se ei ollut meant to be. Jossain nurkan takana lymyää se vielä parempi parisuhde. Itsesäälin syvään kuoppaan on helppo pudota. Se on vähän ehkä verrattavissa syömishäiriöön. Kun anorektikon päässä kuva omasta kropasta on vääristynyt, niin tervehtyminen ei pääse alkamaan. Sama juttu jätetyllä. Kun eron jälkeen käpertyy sikiöasentoon ja toteaa itselleen, että ”hei, mulla on oikeus olla onneton”, se on ihan hyvä. Suru on hyvä käsitellä. Siihen ei vaan saa jäädä. Sieltä on noustava ja kohdattava se maailma ympärillä. Muuten ohi lipuu monta upeeta asiaa, joita ei ymmärrä koska keskittyy siihen onnettomana olemiseen.

Yhteisen päätöksen seurauksena päässä varmana risteilee noita kaikkia ajatuksia laidasta laitaan. Se mitä ainakin kannattaa muistaa on se, että mikään ei ole mahdotonta. Joku kaunis päivä päätetty suhde saattaa syttyy uudestaan mielettömällä roihulla ja tunteiden palolla:) Niin paljon kun mä kaikkia latteuksia ja sanontoja vihaan, niin tämä on mulle mielettömän rakas…
“If you love them, let them go. If they come back, they’re yours. If they won’t, they never were.”

Mikään ei ole koskaan pitänyt noin paljon paikkaansa.

Mä en tiedä onko mulla antaa varsinaisia neuvoja. Mä oon sellanen härkää sarvista –tyyppi, että mun keinot ei todennäkösesti käy kovin erilaisille ihmisille. Mulle ero oli oikea asia tapahtuvaksi. Mä tarvitsin aikaa itselleni ja janosin tietynlaista vapautta. Mun asenne on aina ollu hetkessä eläminen, ja se on vaan korostunut yksin ollessani.

Asenne. Mä olen päättänyt ottaa tästä kaiken irti. Mä rakastan vapautta ja itsenäisyyttä. Mä rakastan sitä, että olen maailman armoilla ”yksin”. Koska loppujen lopuksi en sitä ole. Mulla on turvaverkko, joka taistelee mun kanssa sitä maailmaa vastaan. Useimmiten se maailma kylläkin vain syleilee, niin ei sitä vastaan paljoa tarvii taistella. Mä olen asennoitunut niin, että tää kaikki on vain hyväksi, ja niin se on ollutkin. Mulla on ollu ihan uskomattomat ajat takanani, ja olen äärimmäisen tyytyväinen elämääni juuri nyt.

On jotenkin ihana huomata omaa neljä vuotta vanhaa tekstiä lukiessa, että se oma core ei ole mitenkään muuttunut tässä vuosien myötä. Jotku kulmat on pyöristyny, toiset terävöittynyt. Olen muuttunut henkisesti vielä ulkoistakin enemmän, mutta jotkut asiat pysyy tiukassa. Mä en koskaan jää tulen makaamaan. Jos joku suhde epäonnistuu, pidän sydämeni avoimena ja ennen kaikkea mieleni innostuvaisena mihin tahansa seikkailuihin. En halua valehdella, on mullakin ollu rankkoja hetkiä. Tänä vuonna ehkä jollain tapaa enemmän kuin koskaan ennen. Minäkin oon istunu teekupin kanssa kaukaisuuteen tuijottaen ja miettinyt, mikä helvetti mussa on vialla tai vaipunut epätoivoon rakkausasioissa. Ja kokemuksesta voin kertoa, että siitä ei ole yksinkertaisesti mitään hyötyä. Näin jälkikäteen ajateltuna, kaikki mun elämäni uskomattomimmat kokemukset olen kokenut sinkkuelämäni aikana. En tarkoita, että haluaisin olla sinkku loppuelämäni tai että parisuhde olisi jotenkin huikeiden asioiden tiellä. Tarkoitan vaan, että myös yksin ollessa tapahtuu uskomattoman kauniita ja hienoja asioita. 

Mä rakastuin jostain syystä hirveen kovaa N-Dubzin biisiin Strong Again. Joku näissä lyriikoissa vaan kolahti ja kovaa…

“Cause I, I never ever ever, thought that it wouldever get better. Cause I, I never ever ever thought that I could face this weather, but life it will only get better. Trust me it will only get better… …And I, I don’t wanna walk this road again. And I, I don’t have to be alone again. I can hold my head high, I’m strong again!”

Oikeus murtua. Itselle pitää antaa oikeus ja vapaus itkeä ja olla murtunut. Mulle tulee edelleen spontaaneja itkukohtauksia kun katson jotain vanhoja kuvia tai joku biisi alkaa soimaan. Ennen niiden mukana tulvahti epävarmuus, pelko ja ahdistus, nyt ne on onnen kyyneleitä. Mä olen saanut kokea jotain niin kaunista ja upeeta! Itselle pitää antaa aikaa ja oikeus olla surullinen.

Älä erakoidu. Mä olen viettänyt rutosti aikaa ystävieni kanssa, tavannut roppakaupalla uusia ystäviä ja ollut jatkuvasti tekemässä jotain. Moni tuntuu ahkerasti välttelevän vastakkaista sukupuolta eron jälkeen. Miksi?

Ota aikaa itsellesi ja ole onnellinen yksin. Musta tuntuu, että hirveen moni ei osaa olla vaan yksin ja nauttia siitä. Mä rakastan vaan lojua partsilla ja olla yksin ajatusteni kanssa. Olen oppinut vasta vastikään rakastamaan itseäni ja ymmärtänyt, että mä en tarvii ympärilleni jatkuvasti ihmisiä, että mä oon ihan hyvä tyyppi ihan yksinänikin. Mun ei tarvii olla seurassa, että olisin iloinen. Mä nautin siitä, että voin tehdä itsenäisesti asioita ja huomaan pärjääväni ihan missä tilanteessa tahansa ja mä nautin siitä, että minä yksin olen vastuussa elämästäni

Ihastuin aikanaan euroviisuissa (kyllä, viisut rocks!) Shiri Maimoniin (mun mielestä yks maailman kauneimpia naisia, näin btw..) ja hänen biisiinsä, Time To Say Goodbye.

“Suddenly all by myself I feel alive. Can’t live a lie, no reason to cry. But now it’s just time to say goodbye…”

Mulle sinkkuaika on opettanut, että mä olen voimakas, vahva ja itsenäinen. Mä olen myös oppinut pitämään parempaa huolta itsestäni. Oman itsensä unohtaa helposti parisuhteessa kun kaikki on ”me”-muodossa. Nyt on minä. Minä joka voi lähteä reissuun kun haluaa, joka voi jäädä kotiin kun haluaa, joka voi lähteä ulkomaille kun haluaa ja joka voi vaan olla minä. Mä olen oppinu arvostamaan sinkkuutta ja yksinoloa ihan suunnattomasti.

Vaikka taannoisesta postauksesta moni otti sen olettaman, että en arvosta parisuhteita, tarkoitin täysin päinvastaista. Musta rakastava terve parisuhde on maailman kaunein asia. Mulle tulee aina onnenkyyneleet silmiin, kun näen äitini ja isäni välillä olevan rakkauden ja ennen kaikkea rakastumisena olemisen, melkein 30 yhteisen vuoden jälkeen. Mikään ei ole sen kauniimpaa. Minä en arvosta parisuhteita, joissa ollaan vaan, koska ne on parisuhteita ja ne sopii tilanteeseen. Parisuhteessa pitää olla intohimoa, rakkautta ja omistautumista. Enkä ole hetkeäkään epäillyt eroni jälkeen, ettenkö sellaista joskus löydä. Uudestaan.

Mikään ei ole muuttunut. Neljä vuotta myöhemmin olen kirjoittanut Crazy. Stupid. Love -postauksen, jonka ajatus on juuri tämä sama. Mitä minä tarvitsen ja haluan rakkaudelta, ei ole muuttunut metriäkään vuosien saatossa. Tää tekee mut iloiseksi, koska mitä ikinä muuta elämä eteeni heittää, tiedän olleeni aina rehellinen itselleni. 

Nyt mun elämä on yks iso seikkailu, jossa mä seikkailen yksin ja mun ympärillä on tukena verkosto ystäviä ja perheenjäseniä!:) Ja mä nautin joka hetkestä. En kuitenkaan missään nimessä sano, että tämä jatkuu ainiaan, jossakin vaiheessa mä varmaan seikkailen kaksin jonkun kanssa.

Tää yksinoleminen on opettanut mulle jo nyt todella paljon. Olen oppinut kuuntelemaan omaa kroppaani ja mieltäni ja tunnen itseni paljon paremmin. Olen myös oppinut, että pärjään. Varmasti pärjään. Mä oon myös muuttunu jonku verran. Välillä jopa hämäännyn itse millasia piirteitä tää kaikki on mussa tuonu. Musta on tullu hirveen tunteellinen. Kun on pysähtynyt antamaan aikaa itselleen ja ajatuksilleen ja on päässyt syvemmälle oman sielunsa syövereihin, tunteet tulee ylemmäs pintaan. Mä olen itkenyt lukemattomia kertoja onnesta ja oon myös liikuttunu kyyneliin harva se päivä. Vedän spontaaneja itkukohtauksia milloin mistäkin, ja tää alkaa olla jo hulvatonta. Mutta, se on suuri osa minua:)

Mulla on yksi ainoa keino “selvitä” erosta:
Silloin kun se ero tuntuu rankalta, pitää vaan antaa itselleen oikeus hieman itkeä ja olla surullinen. Muina hetkinä pitää nauttia elämästä täysillä ja muistaa ne sinkkuuden hyvät puolet.

En tiedä sopiiko Jenni Vartiaisen Duran Duran tähän, mutta mulle tulee aina hirveen hyvä mieli ja hymy huulille ton kertsin aikana.

“Tältäkö se tuntuu kun löytää oikean? Hei tältäkö se tuntuu, ennen kuin me suudellaan? Ensimmäisen kerran… Mä olen elossa. Hei ota minut kiinni, ennen kuin yö katoaa..”

Miten mahtavalta tuntuu kun pärjää itse jossain mikä ennen tuntui mahdottomalta? Mun tapauksessa se vaihtelee siitä, että vaihtaa ikkunanpesunesteen autoon tai siihen, että muistaa syödä aamupalan joka aamu ilman, että joku muistuttaa.

Miten upeelta tuntuu ne perhoset vatsanpohjassa kun ihastuu johonkin? Kuinka paljon vatsa kipristelee kun nauraa itselleen suunnattomasti kun se ihastuksen kohde onki jotain pikkasen ei-niin-upeeta?! Kuinka mahtavalta tuntuu seota ilosta jostain tekstarista? Kuinka elossa tunnet olevas, kun oot sydän syrjällään kun ihastuksen kohteesta ei kuulukaan mitään? Kuinka mieletöntä on, että tunnet eläväs koko ajan?

Miten kiva on viettää tyttöjen ilta täysin vapaana kaikesta miehiin liittyvästä?

Kuinka mieletöntä on huomata, että nauttii omasta seurastaan?

Miten upeeta on kun on vapaus tehdä niin kuin oma mieli tekee?

Kyllä sitä tytöt kuulkaa on niin paljon ihanaa ja upeeta siinä, että on yksin, että siitä kannattaa ottaa ilo täysillä irti! Parisuhteet ovat aivan ihania, mutta kun asennoituu oikein, sinkkuus ei häviä siinä rinnalla yhtään! :)

“It’s only life, she’s so afraid to kiss and so afraid to laugh. Is she runnin’ from her past? It’s only life, she’s so afraid to love, she’s so afraid to hate. What’s she’s runnin’ from?

It’s only life, she’s so afraid of this and so afraid to ask, she hides behind her mask. Nothing’s ever right, she’s so afraid of pain, so afraid of blame, it’s driving her insane…”

Älkää pelätkö, vaan heittäytykää niiden omien fiilisten armoille ja tehkää just niinku haluatte, älkääkä kuunnelko kenenkään (minä tässä nyt mukaanlukien:D) ohjeita tai neuvoja!

En lähde kommentoimaan laastarisuhteita tai sitä, miten suhtautua muihin miehiin eron jälkeen. Jokainen taaplaa tyylillään. Älkää kuitenkaan lukitko sydämiänne ja menettäkö uskoanne rakkauteen, vaikka olisi kuinka rankka ero! Mä olen viime aikoina vaan lujittanu uskoani kohtaloon ja karmaan, ja uskon koko sydämestäni, että tulevaisuuteni tulee olemaan kaunis ja aion ottaa sen hymyillen vastaan! Vaikka varmasti pitkän suhteen päättyminen saattaa aiheuttaa skeptisyyttä ja ties mitä, kun joku ihana sitten kävelee vastaan, älkää juosko karkuun!

Opetelkaa rakastamaan itseänne täysillä, koska sitten joku kaunis päivä voitte rakastaa jotakuta toista. Ennen kuin sen itsensä rakastamisen löytää jostain, ei voi antaa sitä toiselle ihmiselle.

Rakkaus pitää olla ensin itsellä, ennen kuin sen voi antaa toiselle.

Mun viimeinen neuvo on, hymyilkää! Itsellenne, ystävillenne, ventovieraille. Maailma on niin paljon parempi paikka silloin. Ihan oman käden viimeaikaiset kokemukset ovat osoittaneet, että aina kun on yhtä hymyä ja iloinen, jotain upeeta tapahtuu. Tää ei tietenkään oo pelkästään eronneille neuvona, vaan kaikille. Eron jälkeen sitä on vaikeeta muistaa elämän pieniä perusasioita kun sitä pohjaa on ravisteltu niin kovasti, mutta hymy varmasti pelastaa ne harmaimmatki hetket!:)

Oma onni ja rakkaus on palkinto, ja välillä sen saamisen eteen täytyy vähän tapella.

En tiedä pitäisikö olla huolissani siitä, että näin neljä vuotta myöhemmin, mulla ei loppujen lopuksi ole mitään enempää annettavaa tälle postaukselle. Olen edelleen samaa mieltä kaikesta ja uskon edelleen samoihin asioihin; nään asiat samassa valossa. Toivottavasti tästä on apua niille, jotka näiden asioiden äärellä vielä taistelevat :) 

0

Mungolife pt.1 – Freakshow

Näin alennusmyyntien alettua, ajattelin tehdä pienen bloginoston ajalta miekka ja kirves vanhasta Mungolifesta. Tässä siis muokkaamaton vanhavanha postaus vuodelta 2010; ajatuksia shoppailun ihanuudesta sunnuntai-illan ratoksi!

Mungolife pt.1 – Freakshow

Tiedättekö mitä? Mua ärsyttää.. Ostin eilen uudet wetlookit. Kaikki edelliset ostamani roikkuvat peffan kohalla (tai sitten niiden on tarkoituskin saada ahteri näyttämään ryppyiseltä kasalta saukon-nahkaa), ja näiden suhteen olin todella toiveikas.. For nothing. Nämäkin istuvat hyvin reisistä, mutta peppu roikkuu sen 5 cm alempana kuin pitäisi.

Tästä päästään muutaman lukijan ajatusten avustuksella siihen, että miksi kaikki koot normaaleissa vaatekaupoissa on aiiivan hanurista?

Pahin loukko lienee GT. Vaikka kaupalla onkin tosi makeita vaatteita, on usein laadussa puutteita. Mutta se ei ole ainoa GT:n haittapuoli. Pahinta on tämä jokakertainen hetki shoppailussa: Ähkäydyn posket innosta helottaen sovituskoppiin järkyttävä kasa ihania vaatteita sylissäni. Revin omat vaatteeni pikapikaa ja alan innoissani sovittamaan. Sitten seuraa show nimeltä “Shoppailu on niin perkeleen ihanaa!”

– Joo, tää mekko on aivan ihana, supersuloinen leopardikuosi ja kauniit mustat satiiniyksityiskohdat. Ihanaa, että tää istuu niin hyvin tosta vyötäröltä, mutta mihis me laitetaan nää 70 % mun tisseistä, jotka ei mahu tänne at the moment. Tai siis joo, kyllä mä ymmärrän, että BB-Henna tykkää tästä, mutta kun mulla ei välttämättä oo tarvetta, että jokainen vastaantulija ehtii näkee mun tissit ennen kuin itse tulen esille kulman takaa. Ai mutta kiva, että siihen kokoon, johon tissini mahtuvat ootte varannu sitten sen neljä vararengasta mahduttavan tilan, todella mukavaa…
– Hei mut kiva, että ootte tän muodin suhteen niin edelläkävijöitä, että nää persuksen peittävien farkkujen lahkeet jää tohon vähän ennen nilkkaa nätisti roikkumaan. Kaipa mä odottelen, että maailman suurin tyylimoka tulee muotiin…
– Siis miten niin normaali takkipituus on napamittainen? Ja siis mullahan on ihmiskunnan lyhyin selkä näiden neljämetristen jalkojen kaverina..
– Jääkö noista shortseista ihan tarkoituksella persuksesta 1/3 näkyville?

H&M ei tässäkään hirveästi häviä GT:lle.

– H&M:n oma brawuuri on T-paidat, jotka on suunniteltu hartiattomille. Siis sen kerran kun löytää paidan, joka ei litistä tissejä leukaan asti kiinni, eikä kinnaa lantiolta, niin siis totta kai tyyliin kuuluu tuossa tapauksessa olkapäät koholla -efekti, jossa T-paidan olkapääkohdat asettuvat samoille seuduille, joissa rintsikoiden olkaimet majailevat..
– H&M:llä osataan myös erinomaisesti mitoittaa kaikkien takkien hihat niin, että kaikki varmasti pystyvät bongaamaan käsikarvojesi värin. Sitä on turvattu hihojen hyperominaisuudella, joka jättää kädestä ainakin 7 senttiä näkyviin.
– Tästä päästään myös niihin H&M:n alusvaatteisiin. Ai että sitä onnea kun rahtaa kotiin pitsihepeneitä onnesta ja ilosta puhkuen huomataksesi, että ne 36 -kokoiset stringit saa vedettyä about korviin asti, mutta sitten ne 36 -kokoiset hotpantsit hädin tuskin peittää ne kriittisimmät paikat. Ja mites ne rintsikat sitten? B-kupin vedettyä päällesi puolet nänneistäkin on ulkona, mutta auta armias kun laitat C:n päällesi, niin johan sinne voisi tunkea 4 sukkaa per kuppi, jotta mitat olisi kohdillaan.
– Eikä sovi unohtaa sitä, että vaikka normaalisti käytät H&M:n kokoluokkaa 34-36, voi olla, että oikea koko tietyssä mallissa sinulle on 32, ja toisessa 42. Mitäs sitä ihminen tekisikään ilman pientä jännitystä elämään ja varsinkin shoppailuun? Siis miten niin ette ole koskaan juossut ympäri Kämpin H&M:ää kaksi kokoa liian pienissä farkuissa ja teltankokoisessa T-paidassa paljain jaloin? Mulle sen voisi lukea melkein jokaviikkoiseksi harrastukseksi..

Kenkien ostamisesta mä en ala edes puhumaan. Juuri kun löydät ne elämäsi kengät, joissa voisit vaikka nukkua, niin johan on kumma jos edes oma kokosi löytyy. Sitten kun isket jalkaasi 39-kokoiset, niin varpaat huutaa hoosiannaa ja kaikki nilkan alapuolelta kramppaa. Kun löydät ne 40-kokoiset neljän myyjän avustuksella lastenosaston Tiikeri -lelun vierestä, niin sittenhän sitä matkaa voisi jatkaa vene-osastolle, sieltäkin voisi löytyä hieman pienemmän kokoluokan edustajia jalkojen peitoksi.

Farkuissa 29″ mahduttaa poikaystävänkin reidet sisälleen, 28 rynttää lantion niin, että jenkkakahvat tuplaantuu ja persus näyttää litteämmältä kuin pannukakku.

Ai miten niin kokojen väliinputoaja?

Niin, ja jokainen shoppausreissu huipentuu siihen juhlaan, että löydän sen täydellisen mekon. Sen, jossa tissini näyttävät normaaleilta, ja persukseni ei ole litistetty selkää vasten. Vyötärö ei näytä makkaraiselta ylimääräisten kangaskerrosten seurauksena ja vetoketjukin menee kiinni. Villit onnentanssit peilin edessä pyörähdellen ja kirkunan tukahduttaen otan mekon päältäni… Ja.. Siinä on joku purkka liimantuneena persuksen kohalle. Tai sauma purkautunut. Tai jonkun ripsaria kauluksessa. Tai vaikkapa avaruusolion limaa, mutta jotain siinä kuitenkin on. Ja sitten ne voitontanssit muuttuvat Pikku Myy-maiseksi kiukutteluksi tasajalkaa hyppien ja raivonärähdyksiä tukahduttaen..

Näitä tarinoita riittää loputtomiin…
Muillakin ongelmia shoppailun kanssa, vai olenko minä jotenkin äärimmäisen omituisen mallinen?

EDIT:: Tässä taitaa olla syy miksi meikäläinen rakastaa laukkuja niin paljon!:D

Jotenkin hauska lukea, miten paljon on muuttunut kirjoittajana ja ylipäätään. Hauska kuitenkin lukea vielä näitä ikivanhoja postauksia vanhasta blogista :)

0