Toipilas

Benu (1 of 1)

Pikku toipilas se siinä moikkailee :) Benjin leikkauksesta on nyt tasan viikko, ja täällä pikkutoipilas on ollut jo aika lailla normaali pari päivää. Benjillä tosiaan oli piilokives, jonka leikkaamista aina suositellaan, niinpä pikkuherra pääsi veitsen alle viime perjantaina ja samalla vietiin se toinenkin killutin. Tavallaan pelotti hirveesti tuo leikkaus, nimittäin Benji ei ole parhaimmillaan silloin kun tekee kipeetä (kuka on?) ja toipumisaikaa enemmän jännitti oikeastaan se, muuttuuko koiran persoona. Benji on niin ihana ja riemastuttava tyyppi, etten olisi ehkä kestänyt, jos se olisi muuttunut hirveesti erilaiseksi. Suuremmin syitä leikata Benjiä ei ollut, sillä ensimmäisen kiiman aikaisen merkkailun se oli käytännössä lopettanut (paitsi oman ruokakupin lähiympäristö mun vanhempien kotona..) eikä muita häiriökäyttäytymisen merkkejä sillä mitenkään ollut. Terveydellisistä syistä se piilokives on kuitenkin hyvä poistaa, joten todettiin, että mieluummin tehdään se sitten nyt mahdollisimman vähin riskein. Pelotti tietenkin tuon vaikutus koiran persoonaan, mutta se oli pienempi paha kuin muut meille maalatut riskit.

Leikkauksen jälkeen meitä odotti yksi raukka kantokassissaan puhallettava kauluri kaulassaan. Kotona siirsimme Benin pesäänsä ja peittelimme viluisen pienen viltillä. Vietimme illan sohvalla Benjin vieressä ja katselimme sen tokenemista. Kun se alkoi pikkuhiljaa toeta unilääkkeestä, oli jäljellä pelkkää kauhua kauluria kohtaan. Se ei oikeen voinut liikkua, ei voinut syödä tai juoda kunnolla siinä ja vihasi koko kapistusta. Jos koskikin kauluriin, koko raukka säikähti ja sai pienen raivarin kaulurille. Normaalistihan Benjille voi pukea mitä vaan ja tehdä melkeinpä mitä vaan, mutta jos sillä on kipua jossakin, niin se ei ole oikeen hoitokelpoisin yksilö. Ekan yön itse ravasin vessassa sen verran ahkeraan, että huomasin, ettei Benji oikeen nukkunut ikinä. Ei siis ihme, että lauantaina täällä oli yksi aika äreä kaveri. Continue Reading

0

1 year

benji (3 of 3)

Siinä hän istuu kovin vakavana, rusetti kaulassa ja katse herkuissaan. Meidän yksivuotias pikkumonsteri! Ihan hullua miten vauhdilla vuosi on mennyt, ja tänään Benji tosiaan on tasan vuoden vanha.Hyvä hetki siis mennä ajassa hetkeksi taaksepäin ja pohtia, mitä pomeranianin omistajuut on oikein ollut tämän ensimmäisen elinvuoden aikana. Aloitetaan niistä, mistä aina eniten on puhetta; haukkuherkkyys ja pelokkuus sekä tarve vahtia. Näistä meitä varoiteltiin ja varoiteltiin, joten niihin on hyvä ottaa heti kiinni. Pomeranianit on pitkälle jalostettu rotu, jonka hankinnassa täytyy huomioida tietyt (negatiivisetkin) rotupiirteet, mutta samalla muistaa, että jokainen koirakin on yksilö. Oman geeniperimänsä ja koulutuksen tuotos.

Benji on haukkumisen suhteen ollut meidän vähä-äänisin koira. Kotona sitä ei juuri kuule. Ainoastaan jos ovella on joku, Benji haukahtelee. Sitä emme ole mitenkään yrittäneetkään kitkeä, koska meidän mielestä jokaisella koiralla saa olla lajityypillinen tahto puolustaa omaa reviiriään. Haukku alkaa kun joku on kynnyksellä, ja jatkuu hetken sisääntulon jälkeen. Välissä se vaan muuttuu vahtivasta iloiseksi. Sen jälkeen Benji onkin hiljaa. Meillä on ollut parhaimmillaan lähes 20 henkeä kylässä, eikä illan aikana kuulunut yhtäkään haukahdusta sen jälkeen, kun kaikki olivat paikalla. Leikkiessä Jedin tai Jutin kanssa Benji saattaa innostua haukahtelemaan kerran pari, ja kun Simba haukkuu, saattaa Benji liittyä kerhoon. Harvemmin. Enemmän leikkiessä se murisee leluille leikkisästi tai sitten murahtelee Jedin kanssa painiessa. Siskoni myös “laulattaa” Benjiä aina. Benji ei siis tee tätä kenenkään muun kuin mun siskon kanssa, mutta heti jos Janna aloittaa sellaisen “auuuuu”-ulvomisen, niin Benji alkaa ulvomaan ja “laulamaan” Jannan kanssa :D Continue Reading

0