Ystävyys ja ennakkoluulo

Oon usein miettinyt aikuisiän ystävyyssuhteita. On ystäviä, jotka ovat kulkeneet lapsesta asti mukana. On heitä, jotka ovat tarttuneet elämän polulta joskus koulutiellä ja jääneet siihen rinnalle kävelemään. On heitä, jotka on tavannut vasta aikuisena ja löytänyt sielunkumppanin näistä ihmisistä. On ystäviä, jotka joskus olivat tärkeitä, mutta ovat myöhemmin satuttaneet lujasti tai muuten vaan hiipuneet elämästä. Koen, että ystävyyden päättyminen on luonnollinen asia. Elämässä ei oo aikaa ja mahdollisuuksia syviin ihmissuhteisiin liian monen ihmisen kanssa kerralla. Joskus ihmissuhteet eivät jossakin vaiheessa enää ole sen arvoisia. Mun lähipiiri on jo olemassa, se on vahva, se on luotettava ja se on todella lämmin, rakastava ja luja. Siihen ei pääse helposti, koska en etsi siihen lisää palasia, mutta aina välillä eteen osuu timantti, jota saa onneksi kutsua myöhemmin ystäväksi.

Mä oon itse asiassa vähän sellanen ystävyys -ihminen, en kaveruus -ihminen. Joskus nuorempana mulla oli paljon kavereita ja vähän ystäviä. Nyt musta välillä tuntuu, että ystäviä on enemmän kun kavereita, sillä kaverit ovat karisseet pois, ystävät ovat pysyneet.

Mun ei oo helppo ystävystyä. Monesta syystä. Halu on yksi suuri tekijä. Mä en usein edes halua ystävystyä uusiin ihmisiin. Mä meen ystävyyksissäni niin syviin sfääreihin, panostan siihen ihmissuhteeseen ja otan sille aikaa ja vaivannäköä. Ei mulla oo resursseja tehdä sitä monelle täysillä. Ja jotta mä panostaisin ihmissuhteeseen, pitää sen olla mulle oikeasti merkittävä. Koska kun antaa paljon, ja toinen rikkoo sen kauniin ystävyyden, on se oikeasti aika rankkaa. Ihmisen pitää olla siis sen riskin arvoinen. Oon joka ikinen päivä onnellinen siitä, että mulla on mun mielestä, mun tarpeisiin, tosi paljon ihania ystäviä. Eri elämän vaiheilta, eri elämäntilanteissa olevia, erilaisia persoonia, eri puolilla maailmaa. Tunnen kuitenkin turvallisuutta ja rakkautta joka päivä elämässäni sen takia, että tiedän heidän olevan olemassa. Meillä on kotona aina viilattu sitä, että tärkeimmät ystävät ja läheisimmät ihmiset löytyy perheestä. Äitini on hyvin läheinen sisarustensa kanssa ja niinpä meille on alusta asti näytetty malli, jossa sisarukset ovat ystäviä, eivät verisukulaisia. Siinä missä ystävät on perhe, jonka valitsee, on myös valinta, onko perhe ystäviä vai ei. Me ollaan valittu, että sisarukset ovat ystäviä. Kolme räväkkää, mielipiteillä varustettua naista on aina oma ongelmansa. Me ollaan tapeltu ja tapellaan edelleen. Milloin topin tuhoamisesta, milloin jostain isommasta loukkauksesta. On riitoja, on mykkäkouluja, on etäisyyden ottamista. Jokainen vähän välillä etsii itseään, pyöristelee kulmiaan ja aina palataan toistemme luokse. Niin läheisiä kuin me ollaan, on ihan selvää, että ajoittain tarvitaan aikaa toisistamme. Mutta mun siskot on ehdottomasti mun parhaita ystäviä. Mun salaisuuksien pitäjiä, mun kanssa isompien ilojen jakajia. Vaikka meillä on iso ikäero, siskot on olleet mukana mun sosiaalisessa elämässä jo vuosia. Ihan nuorina mun juhlissa ja tapahtumissa ystäväporukalla. Itse asiassa kaikki mun läheisimmät ystävät tuntee mun siskotkin hyvin. Me ollaan vähän sellainen pakettidiili. Kuten yksi miespuolinen ystäväni, joka on kuin veli meille, joskus totesi: “Teidän Vanhasten kaa on tosi tehokasta. Ku kerrot yhdelle jotain, kettuilu tulee toiselta takaisin. Ei tarvii käydä samaa keskustelua montaa kertaa :D” 

Siskojeni lisäksi mulla on todella rakkaita ystäviä, niin miehiä kuin naisia. Laskin huvikseni, että mulla on 13 ystävää. Maaginen epäonnen numero. Kolmetoista ihmistä, jotka tulee mieleen alle 10 sekunnissa kun mietin ystäviäni. Se on mun mielestä iso määrä. Jollekin se ehkä tuntuu pieneltä. Toisille se on valtava määrä ihmisiä. Kolmentoista huippuihanan tyypin lisäksi läheisikseni koen monen heistä puolisot nykyään. Jos näkisin yhtä ystävää kerran viikossa sosiaalisen menon merkeissä, menisi siinä tapauksessa yli kolme kuukautta, että tarttisi aloittaa uusi kierros. Jos näkisin ystäviäni kerran viikossa aina yksi kerrallaan, ehtisin näkemään heistä jokaista n. neljä kertaa vuodessa. Kun asiaa ajattelee niin, ei voi olla kuin kiitollinen ja onnellinen siitä, kuinka ihania ihmisiä elämä on polulleni heittänyt. Toki osa heistä asuu ulkomailla tai eri puolella Suomea ja se vaikuttaa ystävien kanssa käytettyyn aikaan. Välillä saattaa jopa tuntua yksinäiseltä. Silloin on hyvä oikeasti konkretisoida itselleen sen, ketä kaikkia omaan elämään läheisesti kuuluu, ottaa puhelin kauniiseen käteen ja soittaa.

Arkiystävä on yksi asia, joka on mun mielestä hirveän tärkeä. Se ns. symbioosiystävä, jonka kanssa viettää paljon aikaa arjessa ja jonka kanssa jakaa vähän kaiken. Se sellainen tyyppi, jonka kanssa hengailee paljon, ei tarvii ees puhua ja silti on viihdyttävää ja sellainen kuulumisen tunne. Vaikka aviomieheni on tietenkin ystäväni, ei se ole sama asia kuin symbioosiystävä. Mä itse asiassa huomasin vasta vähän aikaa sitten, että mulla ei oo tällä hetkellä symbioosiystävää. Sellaista arjen jakajaa, jonka kanssa on niin helppo ja hyvä olla, että hänestä tulee hetkessä kuin perheenjäsen. Mulla on ollut valtava onni tutustua sellaisiin ihmisiin vuosien varrella. Merin kanssa elettiin älyttömässä symbioosissa muutama vuosi. Sittemmin jaettiin elämää Annikan, Jennin ja Vivianin kanssa. Kuopiossa mulla oli rakas ystävä, jonka kanssa nähtiin ja tehtiin koko ajan. On ollut ilo vielä aikuisena tavata ihmisiin, joiden kanssa on löytynyt yhteinen sävel ja polku heti. Just yhden ystävän kanssa nauroin pari päivää sitten sitä, kuinka meidän ystävyys on vuodessa kasvanut olemattomasta tärkeäksi arjen ystävyydeksi.

Aina ajoittain kaipaisin symbioosiystävää elämääni myös täällä Pirkanmaalla. Sellaista ihmistä, joka tulee vaivatta ja yrittämättä elämään, jonka kanssa sielut kohtaa ja tulee sellainen olo, että hei, kiva kun oot siinä, just sua mä oon odottanut. Näitä kliseisiä quoteseja on rakkaudesta maailma tulvillaan, mutta mun mielestä ne pätee myös ystävyyteen. Ystävä on mulle vähän sellainen ihminen, johon mä ihastun. Ihastun hänen persoonaansa, ihastun hänen ajatuksiin ja tapaan olla. Kun kohtaan ystävän, tulee sellainen mukava olo, että hei, tää on mun ihminen, missä se on ollut kaikki nämä vuodet? 

Mutta tiedättekö mikä on yksi asia, joka seisoo ystävystymisen tiellä usein? Ennakkoluulot.

Tutustuin taannoin yhteen uuteen ihmiseen. Kerroin miehelleni, että pyysin tätä ihmistä kahville, että hän vaikuttaa sellaiselta tyypiltä, jonka kanssa mä tulisin hyvin toimeen. En osannut edes sanoa miksi ajattelin näin. Meillä on ehkä jotain samoja mielenkiinnon kohteita, mutta se ei aina tarkoita yhtään mitään. Mun läheisimmissä ihmisissä on heitä, joiden kanssa meillä ei pintapuolisesti oo mitään yhteistä, mutta jotka on mulle superrakkaita. Toisaalta jollain ihmisellä voi olla tismalleen samat mielenkiinnon kohteet, mutta emme kohtaa ollenkaan. Mä oon oppinut vuosien varrella olla ennakoimatta ihmisistä mitään. Jokaisen uuden tuttavuuden kohdalla oon varautunut siihen, että hänestä tulee mulle rakas ja tärkeä tai ettei hän merkitse mulle mitään. Jokaisen kohdalla on samat potentiaalit molempiin lopputuloksiin. Harvassa on ne asiat, jotka estäisivät mulle ystävystymisen. Mutta usein koen, että tilanne ei välttämättä ole samanlainen minua kohtaan.

Kun olet kymmenen vuotta blogannut mun lukijamäärillä naisille Suomen kokoisessa maassa, chances are, vähintään kaksi kymmenestä tietää sinusta jotakin. Ne, jotka tietävät blogista, tekevät väkisinkin oletuksia. Ne, jotka eivät tiedä blogistani, kohtaavat ihmisen, joka usein pyörii merkkilaukku olalla, meikattuna ja laittautuneena. Jo se aiheuttaa tietyissä piireissä paljon ihmettelyä ja ennakkoluuloja. Viimeistään ensitapaamisilla selviää, että bloggaan työkseni. Kun joku kysyy minulta, mitä teen työkseni, vastaan useimmiten vaan olevani yrittäjä. Jossakin vaiheessa bloggaamiseni kuitenkin tulee esille ja tietoon. Ja se aiheuttaa aivan sairaasti ennakkoluuloja.

Mun mielestä hauskinta tässä on se, että se aiheuttaa täysin vääriä ennakkoluuloja. Oon kuullut monesti ennakkoluuloja, jotka on jotenkin epävarmoja. Sellaisia, joissa toinen kokee olevansa mun silmissä jotenkin alempiarvoisempi ja huonompi, koska ei pukeudu niin ja näin, ei oo kiinnostunut siitä ja tästä ja mitä vielä. Toiset olettavat mun olevan julkisuudenkipeä huomioh****. Kumpikaan ei voisi olla kauempana totuudesta. Mulle on aivan sama, vaikka ystäväni ei ikinä meikkaisi, ei tietäisi mikä on Chanel tai joka ei olisi ostanut yhden yhtä uutta vaatetta kymmeneen vuoteen. Usein tuntuu, että koko ajatus on jotenkin nurinkurinen. Minun ajatellaan ylenkatsovan muita, vaikka todellisuudessa minua ylenkatsotaan. Tai minusta vähintäänkin tehdään tuomio, jossa luokittelen ihmisiä, vaikken niin tee. Mä en edes kiinnitä huomiota siihen, mitä kelläkin on päällä (ellen inspiroidu jostakin) tai onko ihmisellä merkkilaukkua tai mitään muutakaan. Mä en usko rakkaudessa siihen, ettei ulkonäöllä ole väliä. Kyllä se ulkokuori viehättää, ja herättää kiinnostuksen, ihastuksen. Sitten rakastutaan ihmiseen. Mutta ystävässä ulkokuori ja pinnalliset seikat on mulle todella toissijaisia. Minä ihastun ystävissä persoonaan.

H&M viitta
H&M mekko
CHANEL laukku
ASOS kengät

Toinen parhaista ystävistäni on myöntänyt, että ennen tapaamistani hänellä oli vahvoja ennakkoluuloja minua kohtaan. Hän on itse sanonut, että ne kumpusivat hänen omasta epävarmuudestaan, siitä pitäisinkö minä häntä jotenkin huonompana tai epäkiinnostavana. Mielestäni hän on yksi kiinnostavimpia ja ihanimpia ihmisiä, joita olen tavannut enkä itse ajatellut oikeasti yhtään mitään ennen kuin tapasin hänet. (Ja jota olen ahdistellut jo pitkään, että tekisimme tästä aiheesta podcastin) Tai itse asiassa ehkä ajattelinkin. Olin kuullut, että hän liikkuu paljon ja on erittäin hyvässä kunnossa. Jossakin syvällä sieluni syövereissä ajattelin, että se varmaan pitää mua pullukkana, joka on laiska ja epäurheilullinen. Että ei me varmaan tulla toimeen ku se on himosporttaaja ja mä en todellakaan ole. Se ajatus oli onneksi hyvin ohimenevä ja vain sellainen sekunnin juolahdus mielessäni. Mutta juuri sen ajatuksen takia, en voi sanoa, ettenkö ymmärtäisi ennakkoluuloja, tai etten itse kokisi niitä. Mä suhtaudun epävarmuudella ja varovaisuudella ihmisiin itsekin ja luon heistä mielestäni ihan pienistä asioista tietynlaisen mielikuvan. Avainasia onkin juuri se, että siirtää ne omat epävarmuudet pois verhoamasta todellisuutta ja samalla yrittää työntää sen ennakko-olettaman jonnekin hevonjeeraan häiritsemästä ihmiseen tutustumista. Multa ois jäänyt yksi elämäni parhaimpia ihmisiä pois, jos olisin rakentanut ennakkoluulolleni huoneen.

Sillä ihmisen taloudellinen tilanne, kiinnostuksen kohteet, parisuhde tai sen sinkkuus, lapset tai lapsettomuus, ura tai opintosuunta, mikään ei kerro oikein mistään. Ihminen on valtava kokonaisuus. Minäkin olen niin paljon enemmän kuin merkkilaukuista tykkäävä pienen lapsen bloggaajaäiti. Se on mielikuva, joka saakin olla monilla. Säästän sen oikean minut niille, jotka haluavat selvittää sen. Toivoisin vaan, että useampi haluaisi. Ei ehkä juuri minun oikeaa minääni, vaan ylipäätään ihmisten. Ettei tekisi ennakko-olettamia ja loisi mielessään lokeroida ja esteitä ystävyyksille ja ihmissuhteille. Että antaisi tilaa itselleen ja muille tutustua ihan vaan persoonina. Ja vaikka väkisinkin syntyisi mielikuvia ja oletuksia, ei antaisi niiden vaikuttaa vaan kohtaisi jokaisen ihmisen sellaisenaan.

Mikä on ollut teidän hölmöin ennakkoluulo? 

42+

You Might Also Like

7 Comments

  • Reply Minä vain Saturday, June 16, 2018 at 19:44

    Hieno kirjoitus ystävyydestä. Minulla tuo ystävyys on jokseenkin noin itselläkin mennyt. Nuorempana oli paaljon kavereita, vähemmän ystäviä. Toisaalta ihmisiä, joihin luotin ehkä liikaakin. Nyt kun parisen vuotta sitten pidimme häät, jouduin yhtäkkiseen prosessiin: ketä kutsun, kenet jätän kutsumatta? Äkkiseltään epämiellyttävä päätös, mutta nyt olen tajunnut, että juuri tuo prosessi selkeytti itsellekin ystävyyttä ja sitä, kuka on pysynyt mukana ylä- ja alamäessä.

    Ehkä se on selventynyt, että keihin olen ollut yhteydessä häiden jälkeekin tai sitten on noussut myös muutama uusi ystävyys, keitä ei häihin kutsunut, kun ei vielä tuntenut tarpeeksi.

    On ollut myös kokemus ihmissuhteen päättymisestä. Vieläkin kuitenkin joskus muistelen hyvällä ystävyytemme alkua. Se oli omalla tavallaan kaunis. Siinä oli monia helmihetkiä. Koen kuitenkin, että ystävyyden jatkaminen oli satuttanut minua tai jotenkin vaatinut minua olemaan jossain liian pienessä lokerossa.

    Ehkäpä ystävyys on sellainen, että jos se on tavallaan alusta lähtienkin jotenkin hatara, tai rakentuu jotenkin väärille arvoille, tai se ei jollain tavalla ole aito, niin harvoin se ehkä sitten kestääkään. Onneksi on niin monia ihania ystäviä joista kiitän Luojaani päivittäin!

    Hyvää kesää Annalle!

  • Reply Tuuli Sunday, June 17, 2018 at 10:33

    Musta on alkanu tuntumaan että kellään ei ole enää aikaa muodostaa uusia ystävyyssuhteita. Itsekin kaipailisin sitä ns.symbioosiystävää jolle voisi koska vaan soittaa ja pyytää kahville tai istuun hiekkalaatikon reunalle. On momziee ja watsappi ryhmää mut kun oikeeta näkemistä ehdottaa, ei kellään ookkaan aikaa :D Toisaalta, nykyiset hyvät ystävät on tullu elämään aivan sattumalta, joten ehkä siihen uuteen ystäväänkin törmää vahingossa vaikka kaupassa kunhan vaan ei anna niiden ennakkoluulojen tulla eteen ;)

  • Reply Savon Sunday, June 17, 2018 at 12:27

    Olipa syvällinen ja ihana postaus, kiitos!
    En muista itse että mulla olisi ollut joitakin ennakkoluuloja nykyisiä ystäviäni kohtaan. Itselleni on lähipiiriin kertynyt vuosien varrella ystäviä kerhosta asti eri kouluista ja työpaikoista. Nykyään harvemmin tulee nähtyä vaivaa, että tarkoituksella tutustuisi ja ystävystyisi jonkun kanssa. Kai sen pitää tapahtua luonnostaan omalla kohdallani :) Kun on avomies niin ei myöskään koe niin suurta tarvetta muulle sosialisoinnille, ehkä pitäisi vähän tsempata tässä asiassa..

  • Reply N Sunday, June 17, 2018 at 17:03

    Kirjoitat ystävyydestä todella kauniisti! Näitä tekstejä on ihana lukea! Ne on antaneet mulle ‘toivoa’. Aikaisemmin kun olen lukenut tekstejäsi aiheeseen liittyen, olen kuitenkin myös ajatellut vähän, että noinkohan voi oikeasti olla tuollaisia ystävyyssuhteita. Kun itselläni ei ollut sellaisista kokemuksia. Nyt olen lyhyen ajan sisällä tavannut monta upeaa ihmistä ja erityisesti yksi tuntui heti ensikohtaamisesta mystisen tutulta..
    Ystävät <3

  • Reply meizi Sunday, June 17, 2018 at 19:46

    Mun mielestä ystävyydessä tärkeintä on se että hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme ja kunnioitamme toisiamme..sä saat olla just sellanen kun sä olet hyvine ja huonoine puolinesi..ei tarvi esittää mitään kun tietää että sinut hyväksytään juuri sellaisena kuin olet..sellaiset ystävyydet ovat vapauttavia ja ne ystävyyssuhteet säilyvät läpi vuosikymmententen…

  • Reply Milja Sunday, June 17, 2018 at 21:13

    Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta! Mulle jäi kirjoituksesta hieman epämääräinen maku suuhun, vähän sellainen että tästä nyt puuttuisi että nimeäisit nämä ja nämä ihmiset ystävinäsi, tai että tässä on ystävieni paremmuusjärjestys. Ikäänkuin että nämä ihmiset ovat ystäviäni, muut älkää vaivautuko.
    Muuten kiva teksti jossa hyviä pointteja, kiitos siis siitä ja ajatuksia herättävästä aiheesta.

  • Reply Paula Monday, June 18, 2018 at 15:01

    Mä tartten ystävyyteen just tota symbioosia. Oon niin surkee viestittelemään tai varsinkaan soittelemaan ihmisille et arjessa mukana eläminen vaatii säännöllistä näkemistä. Löysin itelleni äippäloman myötä yhen tällasen ihanuuden mutta sekin on jo töissä ja muuttaa kohta kävelymatkan ulkopuolelle, joten symbioosi hiipuu. Aina toivon ja etsin lisää näitä arkiystäviä mutta harvoista vaan moisia tulee.

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post