“What if I fall?” – “Oh, but my darling… What if you fly?”

Miten saadaan 12 tunnin yöunet yhtä soittoa nukkuvasta vauvasta tilanne, jossa äiti nukkuu kolme tuntia? Tuomalla yhtälöön paljon piparkakkutaikinaa, sokerimassaa ja hullun idean. Meillä ei ole koskaan tehty piparkakkutaloja jouluksi, ne eivät ole kuuluneet meidän perhetraditioihin. Päätin siis tänä vuonna aloittaa uuden tradition. Voi olla, että se kestää vain tämän vuoden. Loin nimittäin itselleni suuren tavoitteen rakentaa piparkakkutalon tämän vuoden joulun viettoon. Rupesin hommiin eilen. Piirsin kaavat itse, asiaa en pahemmin tutkinut, ja rupesin rakentamaan. Kaikki meni ihan hyvin siihen asti, kun aloin kiinnittämään talon seiniä toisiinsa. Valmis sokerikuorrute ei ollut avuksi, tekemäni pikeeri oli liian valuvaa ja kaikki meni todella persiilleen, jonka huipentumana oli yhden seinän tippuminen lattialle ja särkyminen kahdeksi osaksi. Tuon etusivun vieläpä, sen missä on ovi. Miehen naureskeltua hetken jos toisen mun manailulle keittiössä, mutisi hän hädin tuskin kuuluvan “sun leipominen on niin rentouttavaa hommaa” -lempilauseensa ja meni nukkumaan. Ja siellä mä seisoin, kello näyttäen 00.20, edessäni aivan kamala epätoimivan näköinen tekele piparkakkutaikinaa ja lattialla tärkein seinä kahdessa osassa. Mielessä kävi heittää koko roju roskiin ja todeta, että menee se 29skin joulu ilman piparkakkutaloa. Tässä vaiheessa kävi mielessäni, että äitimme ehkä kokeili tätä traditiota ja heitti sen roskiin samoin tein.

En kuitenkaan luovuttanut. Pikkuhiljaa, epäonnistuminen toisensa perään ja voilá, mulla oli elämäni ensimmäinen piparkakkutalo! Ei, se ei ole kovin kaunis, mutta olen nähnyt rumempiakin. Se ei ole kovin erikoinen tai tyylikäs, vaan vähän vino, epätäydellinen ja lapsekas. Vähän niinkuin tekijänsäkin. Mutta se on piparkakkutalo. Ja tuossa kömpelössä itsetehdyssä muodossaan aika symppis ja söpö sellainen. Katsoin ympärilleni siinä klo 2.30 talon ollessa valmis ja totesin, että koko keittiö on yltäpäältä sokeritahnoissa ja härpäkkeessä, pieniä palloja sokerimassaa on ympäriinsä ja jotakin sokerista on niin hiuksissani, jalkapohjissani kuin kynsienikin alla. Hymyillen ja vihellellen siivosin keittiön kiiltävän puhtaaksi ja sukelsin nukkumaan 3.30. (Okei, otin myös kuvat talosta ennen nukkumaanmenoa. Ihan vaan todisteeksi siltä varalta, että koko p&%€a sortuu ennen aamua.) Aamulla herätyskello soi 6.15 ja edessä oli todella kiireinen ja tapahtumien täyteinen päivä, jolloin lähdin kotiovesta aamuseiskalta ja palasin hieman 17 jälkeen. Alle kolmen tunnin yöunien jälkeen.

Luomissa on tänään painanut eilisyön sekoilut (säälittävästi omassa keittiössä sokerihumalassa, mutta kutsun sitä silti yösekoiluksi), mutta olen ollut äärimmäisen tyytyväinen, ylpeä ja iloinen. Ai miksi?

No oikeestaan tää piparkakkutalomeininki kuvastaa hyvin mun suhtautumista vähän kaikkeen. Joku hankala hanke, josta en tiedä mitään ja joka ei ole ihan helpoimmasta päästä? Täysillä kohti sitä! Projektin aikatauluksi tietenkin joku ajallisesti hankala ja yleensä aina yöunilleni hallaa tekevä aikataulu. Ennakkoluulottomasti kurottelemaan kuuta taivaalta ja puskemaan sitä kohti. Ja mikä tärkeintä, ongelmien tullessa vastaan, niiden ylittäminen.

Musta tuntuu aika usein, että monille on hirveän pelottavaa tehdä jotakin uutta tai suunnata kohti unelmiaan virheiden pelossa. Oon välillä miettinyt, että mä en juuri pelkää virheitä. Toki piparkakkutalon poisheittäminen on ihan eri asia kuin vaikkapa yritystoiminta, joka johtaa konkurssiin tai säästötilin tyhjentävä reissu, joka meneekin ihan päin persiitä. Mutta no, mä oon itse asiassa ottanut riskejä vähän joka sektorilla, isoja ja pieniä. Virheitä pelkäämättä.

Meillä on kotona aina tuettu kaikkiin erilaisiin hankkeisiin ja projekteihin lähtöä. Yhdessä ollaan puitu riskejä ja mietitty, miten hankalaa jokin voi olla, mutta aina on tuettu kohti niitä omia unelmia ja haaveita. Ennen kaikkea aina kotona on tehty selväksi, että virheitä saa ja itse asiassa kuuluukin käydä. On hyvä tiedostaa toimintansa riskit, mutta samalla ei pidä vaipua siihen epätoivoon. Välillä sattuu myös virheitä ja lapsuksia, joita ei ole voinut ennustaa ja jotka voivat olla aika haastavia. Ja silloin pätee mun mielestä hyvin yksi ehdottomasti suosikkiaforismejani. “What matters most is how well you walk through the fire.” Charles Bukowskin lainaus on ehdottomasti yksi sellainen elämän ohjenuora itselleni, jolla pyrin toimimaan. Okei, virhe tai vahinko on tapahtunut, mitäs seuraavaksi? Mietin monesti riskit läpi etukäteen tai sitten painan miettimättä tilanteeseen.  Sitten kun tilanne on päällä, mietin, mitä voin tehdä. En koskaan jää synkistelemään tai pohtimaan, että pitikö tämäkin nyt tehdä. Mun asenne on enemmänkin sellainen “no, tulipahan kokeiltua”. Sekin ajatus tulee kotoa. Että enemmän jää harmittamaan, jos jättää kokonaan kokeilematta kuin jos kokeilee. Meidän kotikasvatus on ollut nimenomaan sellaista, että jos me lapset ollaan ajateltu “What if I fall?” niin vanhemmat ovat valaneet uskoa sellaisessa “Oh, but my darling… What if you fly?” Yleensä tarjolla oleva mahdollisuus painaa vaakakupissa paljon enemmän kuin pelko epäonnistumisesta. Niinpä mä kävelen niiden elämäni tulipalojen läpi ylväästi selkä pystyssä. Ainakin uskalsin kokeilla.

Mä en oikeestaan osaa pelätä epäonnistumisia ja porhallan virheestä toiseen siipeeni ottamatta. Se on vain elämää, se ei ole täydellistä, se on kokeiluja ja onnistumisia ja epäonnistumisia. Se on kaikkea sitä. Muuten voisi oikeastaan olla elämättä. Mä todella harvoin vajoan epätoivoon tai jätän jotakin tekemättä koska se on vaikeeta tai pelottavaa tai ei ehkä kannata. Koska se saattaa olla kivaa ja upeeta ja todellakin kannattaa. Niinpä mun lähes kolmekymmentävuotiselle tielle mahtuu älyttömästi kokemuksia, niin hyviä kuin huonojakin.

 

Virheitä ei pidä pelätä eikä niitä pidä jälkeenpäin nolostua. Kyllä munkin jokainen tekeminen syynätään aika tarkasti ja huudellaan sitten epäonnistumisista. En vaan anna sen ikinä vaikuttaa yhtään. Kokeilin, parhaani tein ja kannoin seuraukset omilla harteillani. Mikä on todennäköisesti paljon mielekkäämpi ja kokemusrikkaampi polku kuin huutelijoiden valitsema.

Jokainen asia, ihminen ja tapahtuma on joko siunaus tai läksy. Joko koet jotakin hienoa tai opit tärkeän läksyn tulevaan. Molempi todella tärkeitä. Vaikeuksien kautta voittoon selviytyminen on parasta mitä on. Isoissa elämäntilanteissa ja hyvin pienissä asioissa, kuten piparkakkutaloissa. Jos kaiken saa helpolla, voi helposti tippua siihen koloon, jossa ei arvosta saamaansa. Jos piparkakkutalon seinät olisi virheettä kasaantuneet paikalleen ja kaikki koristeet menneet ihan nappiin, ei se tuottaisi minulle samanlaista riemua kuin se tekee nyt. Se kävi jo roskiksen liepeillä, mutta pelastui, vei panostusta ja energiaa ja nyt se hymyilyttää minua tuossa keittiön pöydällämme. Sillä on tarina. Se oli hankala. Mutta tuossa se on ja aika söpö onkin. Ainakin mun mielestä. Jokainen pienen pieni sokerimassaosa itse tehtynä ja lukuisten pieleen menneiden kokeilujen jälkeen hyvin erilaisena kuin suunnittelin.

Yöllä jynssätessäni pikeeriä tasoilta hymyilin kuitenkin voittajan hymyä. Minä asetin itselleni haasteen, puskin sitä kohti ja luovutuksen rajamaillakin jaksoin uskoa itseeni ja jatkoin homman loppuun saavuttaen tavoitteeni. Eilen se oli aika pieni ja mitäänsanomaton tavoite, piskuinen piparkakkutalo. Mutta tällä vanhemmiltani saadulla voimavaralla ja peräänantamattomalla asenteella olen saavuttanut elämässä aika pitkälti kaiken, mitä olen koskaan halunnut ja itse asiassa paljon enemmänkin.

Peräänantamattomuus ja virheet kulkevat käsi kädessä. Vaatii hyvin vähän todeta, että “en osaa, en pysty, en uskalla” ja vaatii tosi paljon enemmän käsitellä kaikki vastatuulet, ravistella ne pois kuin rasvan teflonista ja todeta, että mikään ei pidättele mua.

Ei kannata pelätä virheitä. Ei pikeerin valmistuksessa eikä elämässä. Se jarruttaa upeita (tai ainakin todella sokerisia) asioita tapahtumasta :) Se on se opetus, jonka haluan valaa lapseeni loppuelämäksi.

37+

You Might Also Like

14 Comments

  • Reply SAANA Thursday, December 21, 2017 at 23:44

    Millä loppujen lopuksi liimasit seinät yhteen? Itse käytän aina (aina,muahha olen tehnyt peräti kaksi piparkakkutaloa) pannulla sulatettua sokeria. On polttavaa (tän vuoden saldo 2 pientä palohaavaa) ja helposti palavaa, mutta talo pysyy kasassa eikä tartte pidellä seiniä pystyssä itse tyyliin minuuttia kauempaa. Eikä muuten sorru, ei sit millään :D en oikeestaan edes tajua miten kukaan jaksaa yrittää sokerimassalla tai pikeerillä, niin vaivalloista! Mut kukin tyylillään! :)
    Ja muuten, aivan upea luomus sun ekaksi piparkakkutaloksi!

    • Reply SAANA Thursday, December 21, 2017 at 23:45

      Pakko vielä siis korjata, että helposti palavalla tarkoitin helposti pohjaan palavaa :D

    • Reply Emma Friday, December 22, 2017 at 15:05

      Sulle ja kaikille muille piparitalon rakentajille tiedoksi: paras liima on hedelmäsokeri pannulla sulatettuna. En tajua miten joku ei saa taloa onnistumaan. 5 min googletus ennen projektiin ryhtymistä kannattaa aina… Pätee mun kohdalla hommaan kuin hommaan. Eli suunnittelu ja valmistautuminen säästää paljolta vaivalta! En ymmärrä miks täytyy oppia kantapään kautta, kun voi välttää ne yleisimmät virheet oppimalla toisilta.

  • Reply Mia Friday, December 22, 2017 at 00:11

    Moi Anna,

    Nyt oli pakko kommentoida kun tämä resonoi niin kovasti. Itse en tule perheestä jossa olisi kannustettu ottamaan riskejä ja kaikki epäonnistumiset on ruodittu kyllä aina kovimman kautta. Nyt työelämässä huomaan että pelkään sisäsyntyisesti epäonnistumista ja muiden tuomiota työstäni.
    Olenkin käyttänyt valtavasti henkistä kapasiteettiani siihen että sanon kyllä kaikelle mielenkiintoiselle vaikka pelottaisi kuinka. Olen löytänyt itseni esimerkiksi oksentamasta kun sisäinen epäonnistumisen pelko on äitynyt niin vahvaksi. Tämä kaikki on kuitenkin kannattanut sillä sain juuri ylennyksen ja kehut pelottamasta asenteestani töissä. Nyt yritän myös saada alaiseni huomaamaan että epäonnistumisia ei kannata pelätä.
    Tämän jorinan kautta halusinkin sanoa että tuon taidon opettaminen lapsellesi on niiiin suuri lahja ja varmasti auttaa häntä elämässä pitkälle :))
    Tähän sopii hyvin (muistaakseni) Ricky Gervaisin lainaus:
    “It is better to create something that others criticize,
    than create nothing and criticize others.”

    Mukavaa joulunaikaa!

  • Reply Minna Friday, December 22, 2017 at 09:53

    Taas kerran niin hyvä teksti, asiaa puhut ja todella tärkeää sellaista! :)

  • Reply Paula Friday, December 22, 2017 at 10:07

    Mulla on ollut jo monena jouluna traditiona heittää vähintään yksi piparkakkutalo roskiin. Toivottavasti lapsille ei kuitenkaan kirkkaimpana joulumuistona jää mieleen äiti murskaamassa piparkakkutaloa raivon vallassa. Joka joulu! En tajua, miksi ryhdyn piparkakkutaloprojektiin joka vuosi, vaikka pelkkä ajatuskin saa raivon valtaan. Mutta tänäkin vuonna meillä on piparkakkutalo. Ihan kokonainen siis, sen roskiin heitetyn lisäksi. Ja tässä kokonaisessakin halkesi jokainen seinä ja kattopala vähintään kahteen osaan, mutta pakko oli koota, kun lapset oli jo kahteen kertaan ehtinyt koristella palat😂

  • Reply Hannatic Friday, December 22, 2017 at 12:07

    Nyt kolahti kyllä. Harvoin kommentoin, mutta nyt on pakko.

    Erosin tänä vuonna pitkästä parisuhteesta sellaisen miehen kanssa, jolle kaikki vähänkin oman mukavuusalueen ulkopuolelle ulottuva on ehdoton EI. Alun perin ihastuin hänessä siihen, miten sinut hän on itsensä kanssa, mutta ajan myötä aloin ymmärtää, että helppohan se on olla sinut – kun mikään ei koskaan muutu. Niin kauan kuin asiat ovat tutulla turvallisella tolallaan, on hänestä hyvä – ja sivutuotteena kehitys ihmisenä on tasan nolla. Minä itse en tahdo olla koskaan valmis, tahdon kasvaa ja kehittyä, mennä eteenpäin vaikka sitten siivenkärjet kärähtäen. Yrittää ja erehtyä, kokeilla putoaako vai lentääkö. En osaa nyt analysoida, onko meillä kasvatuksessa sellaisia eroja, että perheissä olisi kannustettu/oltu kannustamatta yrittämään ja näkemään vaivaa haaveiden eteen (tai yleensä haaveiluun), mutta tuollainen perustavanlaatuinen ero persoonallisuudessa ei vaan käy yhteen. Nyt kun sen tajuaa, tuntuu ihan käsittämättömältä, miten pitkään on käyttänyt suhteeseen, joka ei koskaan ollut menossa mihinkään. Koska se olisi vaatinut edes jonkinlaista työtä molemmilta osapuolilta. Ja toinen ei ymmärrä, miksi pitäisi tehdä töitä. Kiitos siis tästä reflektoinnista, ja kiitos niistä monista muistakin postauksista joihin en ole saanut kommentoitua.

    Hyvää joulua ♥

  • Reply Heidi K Friday, December 22, 2017 at 12:39

    Mä olen about 10 vuotta lukenut sun blogia. Ollut mukana sun “elämässä” taka-alalla, koskaan kommentoimatta. Olen yrittänyt, mutta aina vain pyyhkinyt ja jatkanut hommia.
    Mä olen kummastellut sun mielipiteitä. Sain oman poikani vuonna 2011, ja kiherrelly sulle “oota ku saat omia lapsia”. Mä olen arvostanut sun mielipiteitä. Ihaillut blogissa olevaa itsevarmuutta. Samaistunut, ollut suruissani ja ihmeissäni, iloinnut ja nyökytellyt. Pitänyt taukoa ja palannut aina uudelleen ja uudelleen.

    Nyt joulun aikaan viikon kehittyessä mun keuhkokuumeeseen, miehen nukkuessa ansaittuja päikkäreitä, koirien pureskellessa luitaan ja pojan leikkiessä ulkona viiden päivän sisällä olon jälkeen, luin tän sun postauksen ja päätin vihdoin ja viimein kommentoida.
    Mekin nimittäin pojan kanssa tehtiin ihan eka piparkakkutalo tänä vuonna – ja samoilla ajatuksilla taas mentiin. Ei se maailman kaunein ole, mutta se on meidän eka. Mies tuli avustamaan, kun koottiin sitä kolmatta kertaa. Pöytä aivan pikeerissä ja hiki otsalla. “Äiti tää seinä kaatuu täällä.” Omfg… You must be kidding me -fiilis. Ja kun kuusivuotiaan silmien edessä ei ihan viitti lyödä hanskoja tiskiin ja “taloa” seinään.

    Kiitos kaikesta. Kiitos siitä, että olet ollut oma itsesi, ja kiitos jok’ikisestä postauksesta.
    On ollut ihan mieletöntä nähdä, mihin elämä on sua heitellyt, ja silti mennä omaa polkuaan. Se on ollut jännää ihan siitä syystä, kuinka eri tavalla aikalailla kahden samanlaisen ja samanikäisen elämät ovat kulkeneet – kuitenkin aikalailla samaan pisteeseen. On oikeesti aivan mahtavaa – ketään ikinä koskaan vähättelemättä – tuntea niin suurta kiitollisuutta tässä vaiheessa elämää, kuin mitä nyt on tuntenut. Välillä se kiitollisuuden tunteen ja onnellisuuden määrä on jotain niin käsinkosketeltavaa, että pelottaa.

    Toivotan onnellista ja ihanaa joulua Sinulle, pojallesi ja koko perheellesi.
    Olkoon ensi vuosi yhtä paljon täynnä rakkautta ja iloa.

    Ystävällisin terveisin, Heidi

  • Reply Johanna Friday, December 22, 2017 at 13:10

    “Miehen naureskeltua hetken jos toisen mun manailulle keittiössä, mutisi hän hädin tuskin kuuluvan “sun leipominen on niin rentouttavaa hommaa” -lempilauseensa ” täää xD kuolen nauruun. Ihan paras teksti, taas. Monella tapaa.

  • Reply Henni Friday, December 22, 2017 at 13:15

    Hyvä kirjoitus, itsekin pyrin samaan. Työni aiheuttaa kuitenkin stressiä koska siinä on kyse potilaista/asiakkaista. En voi vain ajatella että kokeillaanpa, vaan pitää olla varma mitä tekee ja olettaa täysin onnistuvansa. Siinä voi muuten vahingoittaa/vammauttaa toista osapuolta jopa pysyvästi.

  • Reply An Friday, December 22, 2017 at 14:00

    Olet ihan oikeassa. Olen itsekin kasvanut perheessä, missä kannustettiin koettamaan kaikkea uutta ja puhuttiin paljon siitä, ettei elämää kannata ottaa liian vakavasti. Haluan olla lapselleni myös sellainen malli, joka näyttää että epäonnistuminen voi tuntua ikävältä, mutta siitä pääsee ylitse ja aina elämä jatkuu! :)

  • Reply Arkeni estetiikkaa Friday, December 22, 2017 at 15:38

    Juuri tein vähän samantyylisestä aiheesta postauksen; omien unelmien tavoittelemisestä. Tuntuu, että ihmiset helposti menevät massan mukana ja vuodesta toiseen tekevät samoja asioita ilman, että oikeasti nauttivat siitä tai että se on sitä, mistä he haaveilevat. Miksi sitten unelmia ei niin helposti pyritä toteuttamaan tai riskejä ei uskalleta ottaa. Uskon, että turvallisuuden tunne, mikä syntyy tutuista kuvioista, tutusta ympäristöstä, niin se on vain niin vahva, ettei uskalleta irttoittautua siitä. Itse olen lähtenyt nyt hiljalleen menemään kohti omaa polkuani, kun vihdoin löysin sen ja minua ei tippaakaan haittaa vaikka ihmiset pyörittelisivät silmiään tai pitäisivät minua hölmönä. Teen kaikkeni, jotta saan elää omannäköistä ja mahdollisimman onnellista elämää. Ja todellakin rohkaisen muita samaan <3 Ihana piparkakkutalo by the way ;)

  • Reply N Saturday, December 23, 2017 at 07:18

    Upea teksti! Kiitos

  • Reply Sip Saturday, December 23, 2017 at 16:53

    Nice ! Awesome cake ! I don’t read finnish, so I supose it’s you who make it ? It looks so soft that would be a disaster to eat ;)
    Congrats !

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post