Avain onneeni – oppiminen pois täydellisyyden tavoittelusta

Oletteko koskaan huomanneet, että jonkun elämänvaiheen, asian tai tapahtuman täydellisyys näyttäytyy täydellisenä itselle vasta, kun se on jo ohi? Olen miettinyt, että usein moni hetki tai tilanne ei välttämättä tunnu täydelliseltä, koska keskitymme liikaa tekemään siitä täydellistä. Tämän tekstin otsikkona on “Avain onneeni – oppiminen pois täydellisyyden tavoittelusta”, mutta se voisi olla jotain muuta. En tiedä, mihin elämä olisi johtanut, jos olisin kävellyt eri tietä ja jossain eri tilanteessa otsikkona voisi olla “Kuinka täydellisyyden tavoittelu teki minut onnettomaksi” tai “Kuinka täydellisyyden tavoittelu sairastutti minut” tai tai jopa “Kuinka täydellisyyden tavoittelu tappoi minut”.

En ole elänyt menneillä vuosikymmenillä, joten en voi tietenkään varmuudella puhua. Kuitenkin uskoisin vahvasti, että nykyelämä internetin ja sosiaalisen median keskellä on henkisesti monin tavoin raskaampaa kuin ennen. Informaatiotulva on rajaton, ja moni informaatio ei ole positiivista, kaunista tai hyvää. Informaation lisäksi verkkokalvoillemme tulvii viihdettä joka tuutista ja jokainen on nykyään oman elämänsä julkkis some-tileineen ja some-elämineen. Monien elämä on hyvin julkista, mutta valikoidusti. Applikaatiot ovat täynnä erilaisia filttereitä, mutta vahvin filtteri on jokaisen julkaisijan omassa päässä. Rajatulle, pienelle luotettavalle yhteisölle julkaisee avoimemmin elämäänsä kun taas isolle avoimelle yleisölle sisältö on paljon hiotumpaa ja viimeistellympää. Kyllä mun instagram eroaa jyrkästi mun WhatsApp Images-kansiosta, jossa on kymmeniä ja satoja rumia ja hassuja kuvia. Niitä en olisi valmis jakamaan koko suuren yleisön kanssa. Minua ei nolottaisi tai hävettäisi jakaa näitä puolia, vaan minusta tuntuisi aivan liian alastomalta ja haavoittuvalta jakaa itsestäni enempää kuin siloteltuja ja kauniita arjen asioita. En ole niin rohkea.

Surffailen aika paljon Instagramissa, Pinterestissä ja missä vielä. Se vääristää melko lailla maailmankuvaa. Sitä harhautuu helposti ajattelemaan, että kaikkien muiden kodit on kauniita ja aina puhtaita, parisuhteet ja ystävyyssuhteet täydellisiä, pukeutuminen viimeisen päälle, meikit uskomattomia ja kaikki muukin täydellisen kaunista, harmonista, upeaa. Samalla itse imuroi räkää puolivuotiaan vauvan nenästä neljättä päivää pesemättömässä tukassa ja tilaten illalliseksi lähipizzerian pizzaa, koska ei vaan jaksa tehdä ruokaa. Silloin, juuri silloin on helppoa astua sosiaalisen median ansaan. Ajatella, miten täydellistä kaikilla muilla on ja miten epätäydellistä mulla on.

  

Mä oo välillä raivostuttavan pikkutarkka asioiden suhteen ja joku johdon näkyminen saattaa pilata multa täydellisen hetken. Koska kaiken on oltava täydellistä, ja se johto häiritsee sitä täydellisyyttä. Jossakin vaiheessa nuorempana huomasin, että olin hukkumassa siihen ajatukseen, jossa kaikilla muilla kaikki oli parempaa.

Niinä hetkinä kun kaikkien muiden elämä näyttää täydelliseltä, unohtaa sen pienen tosiasian, että niin näyttää omanikin jollekin. Asetellut kauniit kuvat, päivän parhaat otokset, pohditut ja suunnitellut hetket taltioituna kuvaan. Ne on toki kauniita kuvia. Mutta ei ne ole oikein mitään muuta. Jos mietin, mitkä ovat olleet tämän viikon suosikkihetkiäni, niin niitä kaikkia yhdistää sama asia. Ne ei ole kovin kauniita. Ne sisältää kuolaa vaatteilla vauvan kiipeilyn jäljiltä, naurunremakkaa kun samainen vauva on pärskytellyt marjasoseet pitkin keittiötä ja vaatteita ja hienhajuinen peli ankeassa urheilusalissa. Ne on niitä hetkiä, jotka ei todellakaan päädy Instagram-feediin. Ja ne on sitä todellisuutta, sitä oikeaa elämää, mitä rakastan. Vaikka tiedostan kaiken tämän, saatan joskus huokailla muiden kuvia. Kuinka täydellistä. Mä meen siihen samaan lankaan, vaikka mulla on backstage access. Mä tiedän omasta kokemuksesta, miltä mun lähes 27 000 seuraajan Instagram-tili näyttää ulospäin. Ja mä todella tiedän, millainen kaaos sen takana välillä on. Siellä sosiaalisessa mediassa eteen tulee kuitenkin satoja kuvia, jotka on täydellisiä. Ja samalla se oma elämä ei enää näytäkään niin täydelliseltä.

Vaikka sitä se juuri on. Mulla ainakin. Mun Instagram on leikkokukkia ja viiniä, herkkuja ja kivoja asuja, matkoja, merkkilaukkuja, siistejä vauvakuvia ja hymyjä. Mun arki on usein myös verkkareita, vaippoja, räkäneniä, sotkuisia ruokailuhetkiä, vähäunisia öitä, sotkuista kotia, pikaruokaa. Sisältää elämäni kyllä myös noita ensin mainittuja, mutta ne ovat vain pieni osa arkeani.

Oon usein pysähtynyt miettimään, miten tämä kaikki vaikuttaa yhteiskuntaamme. Minua inhottaa ajatus siitä, että “täydellinen” Instagramini aiheuttaa jollekin negatiivisuuden tunteita omaa elämäänsä kohtaan. Minua inhottaa, että yksi somen varjopuolia on paineiden luominen ja se, ettei normaali elämä enää tunnu riittävältä. Samalla minulla on tuo valtava yleisö, jolle en kuitenkaan tarjoa niitä todellisia hetkiä ja rumaa arkea. Valtava ristiriita, jota en oikein itsekään osaa itselleni selittää. Miksi en? Haavoittuvuuden tähden. Todellisuus on rosoista, haavoittuvaa ja ihmeellistä. Jos joku arvostelee mun esille laittamaa, aseteltua ja etukäteen suunniteltua kuvaa, on se arvostelu helppo ottaa vastaan. Se kun ei koske todellisuutta. Mutta kun joku arvostelee mun todellisuutta? Mulle tärkeää ja rakastan todellisuuttani? Se on aika rajua. Siksi sen haluaa pitää vain itsellään.

Vaikka mulla on tää AAA-passi somen ja arjen ristiriitaiseen todellisuuteen, silti huomaan välillä kokevani huonommuutta katsoessani muiden täydellisyyttä. Kävin nuorempana aika pitkän prosessin läpi, jossa etsin omalle elämälleni arvon ja armollisuuden. Mitä minulla on? Mitä minä vielä haluaisin? Pystynkö saavuttamaan niitä asioita? Mitä jollain muulla on? Miksi haluaisin sitä? Mitä olisin valmis antamaan pois sen eteen? Aina päädyin siihen, että oma elämäni on täydellistä juuri minulle, enkä vaihtaisi kuitenkaan mitään. Olen oppinut käymään tuon ajatusprosessin mielessäni salamannopeasti ja osaan suhtautua someen rauhallisesti. Osaan ymmärtää, että se on kaunis esirippu, jonka takana on todellisuus. Ei välttämättä yhtä kaunis, mutta syvempi ja niin paljon mielenkiintoisempi.

Kuitenkin tässä visuaalisessa tulvassa eläessä huomaan kaiken sen vaikuttavan minuun. Joku väärässä paikassa oleva johto häiritsee tai mietin sisustusta ulkonäön, en funktionaalisuuden mukaan. Kun purimme tavaroita paikalleen uudessa kodissamme, äitini sanoi aika hyvin. “Anna, tämä on koti. Ei mikään näyttely tai museo”. Niinhän se on. Se välillä vaan unohtuu. Ja jos se pääsee unohtumaan liian pahasti, voi olla seurauksena todella vaikeita henkisiä ja fyysisiäkin pahoinvointeja. Jopa masennusta ja itsetuhoisuutta.

Siksi haluaisin jälleen kerran muistuttaa, että todellisuus on ihan muualla kuin somessa. Todellisuutta ei näe näillä kanavilla, vaan ainoastaan todellisuuden kauneimmat kasvot. Omaa elämää, arkea ja tekemistä ei pidä arvottaa sen mukaan, miltä jonkun toisen elämä näyttää ulospäin. Ennen kaikkea, itseään ei pidä arvottaa sen mukaan. Tärkeintä on, että se oma elämä on täydellistä juuri itselleen. Parhaimmillaan some antaa rajattomasti iloa. Inspiraatiota ja kauneutta. Omaan elämääni some on tuonut roppakaupalla molempia. Kaiken inspiraatiotulvan keskellä löydän älyttömästi nautintoa leivosten koristelusta, sisustuksesta, kauniista esineistä. Otan rusinat pullasta ja suosittelen sitä kaikille. Inspiroidu, älä vertaile. Siinä on avain onneen somessa.

35+

You Might Also Like

15 Comments

  • Reply Emma Saturday, November 18, 2017 at 21:55

    Tosi hyvä teksti, uskon et moni painii noiden samojen asioiden kanssa, ainakin minä! Ja tuo kyllä jotenkin lohtua että jopa sinä 😄 Pitäis vaan aina koittaa muistaa nykypäivänä ettei se oikeesti oo kenenkään todellisuus, tai ainoa todellisuus mitä esim instaan jaetaan!

    Oot ihana ❤️

  • Reply Minä Saturday, November 18, 2017 at 22:06

    Musta on tuntunut aina lähinnä tosi hassulta, että joku kuvittelee, että esimerkiksi bloggaajien tekstit ja somet olisivat totta. Onhan se nyt itsestään selvää, että kenenkään elämä ei ole sellaista, mitä kuvat antavat ymmärtää. Kyseessä on puhtaasti mielikuvien myymisestä ja rahan tekemisestä.

    Tämän vuoksi myös blogeissa olevat mainokset ovat mielestäni epäuskottavia. Kaikki mainostettavat tuotteet ovat aina parhaimpia mahdollisia eikä bloggaaja ole koskaan kokeillut niin mahtavaa tuotetta kuin tuote X on.

    Tuntuu myös oudolta, että joku jaksaa pitää someverhoa yllä. Itselleni on ainakin helpompi hengittää, kun tiedän, että ystäväni näkevät somessa ja livenä täysin saman henkilön niin hyvine kuin huonoine hetkineen. Ei ole olemassa kahta erilaista minää. On varmasti raskasta, jos joutuu ylläpitämään tiettyä mielikuvaa itsestään tuhansille ihmisille.

    • Reply Janika Sunday, November 19, 2017 at 12:41

      Kyllä mä ainakin koen, että ne on suurimmaksi osaksi totta. Ne vaan on niitä elämän kiiltokuvapuolia, jotka ei kerro koko totuutta. Lähinnä ne luo katsojan/lukijan päähän illuusion siitä, millaista elämä kuvien ja tekstien takana on, mikä taas harvoin pitää paikkaansa.
      En kiistä, etteikö blogeissa olisi myös täysin keksittyjä juttuja, mutta uskon kuitenkin, että suurin osa on totta, mutta ei vain kerro koko totuutta.

  • Reply Nimetön Saturday, November 18, 2017 at 22:19

    Tosi mielenkiintoista pohdintaa! Useat kokeet todistavat, että somen selailu saa olon huonommaksi (oma onnellisuuden kokemus arvioidaan alemmalla arvosanalla somen selailun jälkeen). Usein oman elämän tylsillä hetkillä selataan toisten elämän huippuhetkiä.

    Vaikka koittaisi tolkuttaa itselleen mediakriittisyyttä, niin tiedostamattakin täydellisyyttä hipovat tilit voi vaikuttaa. Itse olen tehnyt sen pesäeron, etten seuraisi kovin monia ‘ammattilaistilejä’, vaan lähinnä tuttujen arkiräpsyjä. Inspiraatiota haen netistä sitten rajatummin pöytäkoneelta, ettei esim kovassa käytössä oleva instagram täyttyisi liikaa epärealistisista kuvista.

    Toisille asetellut kuvat ei näytä vaikuttavan mut muhun ihan selvästi vaikuttaa. Oon huomannut, että kun oon rajannut somea vain tuttuihin, niin oma elämä ei oo kertaakaan instaa selatessa tuntunut nuhjuiselta, vaan just täydelliseltä! :)

  • Reply Laura Saturday, November 18, 2017 at 22:50

    Näin se on ! <3
    Vaikka olen todella kiinnostunut hyvinvoinnista, urheilusta ja kaikesta muustakin siihen liittyen, ei ole mun kohdalla ainakaan inspiroivaa katsella koko ajan täydellisiä kuvia näistä osa-alueista, tulee välillä vaan huonompi fiilis, vaikka sen todellakin pitäis olla toisinpäin eli inspiroida! Vaihtelen aika paljon seuraamisen kohteita mielialojen mukaan, nyt on kausi kun seuraan vaan omia kavereita ja tuttuja ja vain muutamia julkkiksia ja blokeja :)
    Ihanasti avasit asiaa. Välillä tosiaan pitää muistutella itseään, ettei jää ihan somekuvien vangiksi :) ! Oma elämä, paras ja kaunein elämä!

  • Reply Sdre Sunday, November 19, 2017 at 03:38

    Itse ajattelen nykyisin niin, että täydellistä ei ole. Ei ole täydellistä puolisoa, ei kotia, ei vaatetta, autoa tai työtä. Jokaisessa näissä voisi jotain muuttaa jos voisi. Onnellisuus tulee siitä, että hyväksyy elämän epätäydellisenä ja iloitsee siitä hyvästä mitä on saanut. Aina jos tavoittelee vaan parempaa ja sitä täydellisyyttä asioissa ei koskaan pysähdy nauttimaan siitä mitä on jo saavuttanut. Minulle täydellisiä on elämän epätäydellisyydet jotka ovat aitoja ja oikeasti olemassa haaveilun sijaan.

  • Reply Merja Sunday, November 19, 2017 at 07:50

    Anna, olet saanut äidiltäsi parhaan lahjan, ennen sitä sanottiin maalaisjärjeksi, nyt en tiedä miksi.

  • Reply Janika Sunday, November 19, 2017 at 12:46

    Tykkään todella paljon näistä sun pohtivista teksteistä! Oot äärettömän viisas ihminen.

    Välillä sorrun siihen ajatteluun somea selatessa, että kaikilla muilla on elämä niin paljon hienompaa ja onnellisempaa. Mutta olen opetellut siitä pois ja nykyään huomaan ennemminkin miettivän, kuinkakohan paljon vaivaa jokainen täydellinen kuva on vaatinut ja millainen tarina täydellisen kuvan takana voi oikeasti olla. Se on erittäin vapauttavaa!

  • Reply Mira Sunday, November 19, 2017 at 14:08

    Hyvin kirjoitettu! Itse olen aina ihmetellyt, kuinka joku voi ajatella seuraten jonkun some-elämää, että oman elämän täytyisi olla samanlaista. Itseäni ei ikinä ole haitannut täydelliseksi lavastetut kuvat eikä ne arkiset, sehän on taidetta! Jonka haluaa jakaa muille. Jaettu ilo on kaksinkertainen.

  • Reply Dyyyd Sunday, November 19, 2017 at 17:10

    Asiaa ohi aiheen:

    Lueskelen usein monta postausta putkeen, sillä en vieraile blogissasi joka päivä. Siinä rullaillessa etsin usein “older posts” -nappia, mutta en löydä sitä, sillä se on niin haalealla fontilla valkoista taustaa vasten. Voisiko nappia jotenkin tummentaa tai muuten tehdä siitä näkyvämmän? Kiitos nopeasta postaustahdista!

    • Reply Katariina Tuesday, November 21, 2017 at 21:31

      Tämä!

      • Reply KM Monday, November 27, 2017 at 17:32

        Samaa mieltä!

  • Reply Villivadelma Sunday, November 19, 2017 at 20:56

    Voisiko sitä ei-niin-täydellistä elämää näyttää myös blogissa? Miksi siitä voi puhua mutta sitä ei voi näyttää? Senkö takia, että kyllähän jokainen osaa kuvitella sekaisen kodin, vauva-arjen jne jne? En ymmärrä.

    • Reply Nina Monday, November 20, 2017 at 11:08

      Juurihan Anna kirjoitti miksi ei. Haavoittuvuuden tähden.

      Suora lainaus; “Samalla minulla on tuo valtava yleisö, jolle en kuitenkaan tarjoa niitä todellisia hetkiä ja rumaa arkea. Valtava ristiriita, jota en oikein itsekään osaa itselleni selittää. Miksi en? Haavoittuvuuden tähden. Todellisuus on rosoista, haavoittuvaa ja ihmeellistä. Jos joku arvostelee mun esille laittamaa, aseteltua ja etukäteen suunniteltua kuvaa, on se arvostelu helppo ottaa vastaan. Se kun ei koske todellisuutta. Mutta kun joku arvostelee mun todellisuutta? Mulle tärkeää ja rakastan todellisuuttani? Se on aika rajua. Siksi sen haluaa pitää vain itsellään.”

  • Reply Katih Sunday, November 19, 2017 at 22:34

    Mulla on 8 kk vanha tytär, joka sairasti äsken ekan flunssansa, ja hitto mitä draamaa pelkkä hänen nenänsä pyyhkiminen oli. 😛 Onneksi ei ollut raju tauti. Sain kivasti itsekin flunssan samaan aikaan ja totesin taas, että kummasti äiti-ihminen aina repii jaksamista jostain. 😁 Toivottavasti D. paranee pian.

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post