Syksyisiä ajatuksia

Syksy on aina mulle sellaista itsetutkiskelun aikaa ja uusien tuulien aikaa. Yleensä ihmiset on täynnä virtaa uudesta vuodesta ja kevät on täynnä itsensä kehitystä, inspiraatiota ja hyvää mieltä. Mä taidan olla aina niin väsynyt talven pimeydestä keväällä, että syksy toimii mulla sijaisena tuollaisessa. Jokin syksyssä vaan tekee sellaisen fiiliksen, jolloin istuu alas, pohtii elämää ja omia juttuja. On jotenkin lämpimän hyvä mieli. Neuleessa, kynttilänvalossa, punaviini kädessä talven pimeyttä ihastellessa. Pehmeää ja lämmintä. Jopa jotenkin sellaista itselle armollista.

Pohdin eilen, mikä kaikki minussa on muuttunut vuosien saatossa. Lapsen saaminen on saanut usein ajattelemaan sitä, millainen ihminen on ja millainen haluan lapseni olevan, joten millainen minun tulisi olla. Paljon mietin myös, millainen ihminen Dantesta kasvaa. Onko hän isänsä kaltainen lehmän hermot omaava rauhallinen pohdiskelija, joka mittaa seitsemästi ja tekee kerran vai kaltaiseni malttamaton spontaani hosuja. Siinä samalla tulee mietittyä, millaisena hän tulee näkemään meidät vanhempansa, ja mitä mallia ottaa meistä. Olenkin koko ajan yrittänyt muistella, millainen olin itse lapsena ja nuorena ja mitä ajattelin. Se on ainakin muistuttanut siitä, että ei pidä jäädä vatvomaan Danten tekoja ja ajatusmaailmoita yhdessä hetkessä, sillä ne saattavat muutua radikaalistikin vuosien saatossa. Kuten minä olen muuttunut. Niin hyvässä kuin huonossa. Ensi syntymäpäivänäni täytän 30 ja vuodet ovat pyöristäneet. Muotojen lisäksi niitä kuuluisia kulmia :D

Nykyään elän säännöllisyydestä, rytmityksestä ja rutiineista. Kuulostaa hirveän tylsältä, mutta vuosien saatossa vastuut ovat kasvaneet ja nykyisellään on huolehdittava itseni lisäksi myös perheestäni. On pidettävä hyvä huoli terveydestä, kunnosta, taloudesta, kodista ja vaikka mistä. Tarjota rakastava syli koiralle ja lapselle, ja ymmärtävä kumppani miehelle. Sitä varten oman jaksamisen ja hyvinvoinnin on oltava kunnossa. Kun mietin elämääni kaksikymppisyyden alussa, se stressaa minua. Se ei stressannut minua silloin, mutta nyt se tuntuu kovin stressaavalta. Vaikka olen aina ollut kontrollia rakastava ihminen, silloinen elämäni ei tunnu kovin kontrolloidulta. Nykyisin luotan enemmän ja enemmän kalenteriin, kelloon ja Exceliin. Mietin menneisyyden Annaa ja ihastelen ja ihmettelen hänen muistia ja tehokkuutta. Nyt jos joku asia ei ole kalenterissa ja siitä ei ole muistutusta, sitä ei oikeastaan edes ole olemassa. Se takuuvarmasti unohtuu. Koko elämäni on tietyllä tapaa värien yhdistelyä. Excelissä ja kalenterissa. Työ- perhe- ja vapaa-aika -asiat kulkevat eri väreillä kalentereissa ja talousasiat pysyvät ojennuksessa Excelissä. Illalla ennen nukkumaanmenoa kirjoitan to do -lapun päivän tärkeimmistä hommista, jotta muistan mistä aloittaa seuraavana päivänä. Bloggaamisen suhteen postausten teemat on värikoodattuja, yhteistyöt aikataulutettuja ja kaikki tarkan organisoimisen alla.

Pidän tästä organisoimisen tuomasta vallantunteesta. Koen, että minulla on tilanne hallussa ja elämä jäsenneltyä. Vuosien takainen singahteluni aiheuttaa melkeinpä hilpeyttä, sillä en osaa enää kuvitella pärjääväni siinä elämässä. Kulkisin varmaan kuin säälittävä hahmo tuntien kulkevani slow motionilla kaiken sen keskellä. Sellainen tunne mulla on itse asiassa lentopallojoukkueessani, jossa suurin osa pelaajista ovat minua kymmenen vuotta nuorempia. Vasta mietin, että pitäisi reagoida, kun he ovat jo ottaneet pallon haltuun. Toki minulla on koko ajan paljon lautasella ja hoidan miljoonaa eri asiaa samanaikaisesti nytkin, mutta elämäni on hyvin rauhallista verrattuna entiseen. Itselleni rakentamani haasteet ovat läpipohdittuja, eikä mikään tunnu oikein vapaapudotukselta. Tavallaan rakastin sitä pudotuksen tunnetta, mutta en kyllä kaipaa sitä ollenkaan. Olen laskuvarjohyppyni ja benjihyppyni jo hypännyt. Niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin.

Nuorempana elin hetkessä ja lämpimästi suosittelen sitä kaikille. Ne huolettomuuden hetket on mielestäni ehdottoman tärkeät kokea, jotta voi arvostaa seesteisyyttä, haasteita ja vastuuta. Ne nuoruuden villit tapahtumat ovat omiaan koulimaan kohti tätä rauhallisempaa elämäntilannetta ja opettamaan.

En esim. enää ahdistu ajatuksesta veropäätöksen saapumisesta, sillä tiedän saavani palautuksia tai edes melko hillityt mätkyt. Jälkimmäisetkin on todennäköisesti sikäli suunniteltuja tai tiedossa, että säästötilillä on niitä varten oma summansa. Rahankäyttöni on muutenkin organisoidumpaa ja järkevämpää. On rahastosäästämistä, vakuutukset ja säästötilit. On termejä kuten taloustili, tuhlailutili ja puskuritili. On Excel-taulukko joka kuukaudelle ja “varatili”. Taloudellinen riskinotto on hyvin maltillista, ja uusia isoja projekteja pohtii varovasti ja riskit huomioiden. Viisi vuotta sitten edessäni oli suurisummaiset mätkyt verottajalta, joiden maksaminen piti organisoida ja ottaa huomioon töiden suunnittelussa. Se oli kokemus, joka korosti nuoruuden naiiviutta ja ennakoimisen osaamattomuutta ja opetti läksyn. Maksoin kaiken itse ja opin siitä arvioimaan tulevaisuudessa menoni aina mieluummin hieman yläkanttiin. Opin säästämään. En osannut nuorena nauttia säästämisen tuomasta turvasta. Sain jotakin tyydytystä siitä, kun näin vaivalla säästämäni rahat objektin muodossa. Laukkuna, koruna, kellona, minä ikinä. Nyttemmin koen edelleen tyytyväisyyttä tekemistäni hankinnoista, mutta ennen kaikkea koen tyytyväisyyttä stabiliteetista ja mielenrauhasta. Äitinä koen velvollisuudekseni mahdollisimman rauhallisen ja varman arjen varmistamisen perheelleni. Siksi merkkilaukkujen ja selektiivisen kosmetiikan edellä kulkee aina perustarpeemme ja niiden varmistaminen sellaisenkin tilanteen varalle, että tulomme tipahtavat. Vaikka edelleen rakastan luksusta, rakastan rauhaa ja mielenrauhaa vielä enemmän.

Ennen melkeinpä tärkeimpänä meriittinä oli asioiden näyttäminen hyvälle. Nyt on tärkeintä, että sisällä vointi on hyvä. Niin kropalla kuin mielellä. Olen lakannut pelkäämästä hammaslääkäriä kun olen ymmärtänyt suuhygienian tärkeyden. Jos ennen minua ahdisti näppylät kasvossa tai ei-niin-edustava ulkomuoto, nyt minua ahdistaa ajoittainen selän vihlaiseva kipu ja ajatukset siitä, mitä se enteilee. Olen laittanut kaiken etusijalle oman jaksamisen, nukkumisen ja hyvän olon. En voi olla hyvä äiti tai vaimo, jos vedän itseni loppuun. Kuljen varmaan 70 % ajasta meikittä ja mieheni kanssa ollaan totuttu näkemään toisemme lähinnä verkkareissa ja kotivaatteissa. Meikittä ja tukka lysyssä. Välitän huomattavasti enemmän henkisestä jaksamisesta ja fyysisestä kunnostani kuin siltä, miltä näytän ulospäin. Jos jokainen lukijani olisi töissä lähikauppamme kassalla, hän pääsisi todistamaan päivittäin liikkuvaa bloggaajaa, joka kulkee välillä ylipolvensaappaissa ja kauniissa vaatteissa, mutta useimmiten pihatohveleissa ja löysissä kashmir-housuissa, meikittä, tukka solmussa. Tietyllä tapaa irtautuminen Helsinki- ja Lontoo-elämästäni antoi minulle tilaa nähdä sitä, miten arki voi olla hyvin erilaista ja kuinka ihanaa se voi olla näin yksinkertaisena. Tämä kaikki ei ehkä näy blogissa, jonka kuvamateriaali on edelleen samanlaista melko hiottua ja aseteltua.

 

Rakastan kotiamme ja sen laittamista. Haluan kotimme olevan todellinen tyyssija meille, sillä vietämme niin paljon aikaa kotona. Ehkä ahdistavinta nuoruuden elämäntavassani jälkeenpäin ajatellen, oli kodin vaihtuminen puolen vuoden tai vuoden välein. Nytkin olemme koko ajan muuttaneet, ja se on aiheuttanut minussa todella paljon ahdistusta. Nyt olen saanut paljon rauhaa siitä ajatuksesta, että oli miten oli, tässä asumme mahdollisimman pitkään. Voin suunnitella pihan laittoa, hankkia huonekaluja, jotka ovat pitkäaikaisia ja pohtia pintaremonttia pidemmälle kuin parin vuoden päähän. Voin fiilistellä ajatusta ensi syksystä, kun Dante ja Benji juoksee takapihalla ja pohtia lähialueiden kouluja ja arjen turvallisuutta. Voin miettiä pidemmälle kuin seuraavaan reissuun, merkkilaukkuun tai tapahtumaan.

Olen minimoinut kissanristiäiset ja menot vain niihin, jotka oikeasti kiinnostavat minua. Esimerkiksi tällä viikolla olisi luvassa Blog Awardsit, jotka menee osaltani ihan kotona. Rakkaalle ystävälleni tämä oli ainoa viikonloppu syksyllä, jolloin hän pääsisi Suomeen ja minulle oli itsestäänselvää, että aika kotona hänen kanssaan menee pippaloiden edelle. Se on ehkä suurin muutos minussa viime vuosina. En enää mene minnekään, koska minun “pitää” tai minun odotetaan olevan paikalla. Menen sinne, minne haluan. Ja yleensä haluan olla vain kaikista läheisimpieni kanssa ja minulle rento ilta pizzaa laatikoista syöden perheeni kanssa on usein paljon mielekkäämpi kuin mikään sosiaalinen tapahtuma fine diningeineen.

Tiedän, että tämä voi tuntua kovin tylsältä ja olen kokenut ajoittain hieman huonoa fiilistä siitä, kuinka aiheutan pettymyksen lukijoilleni. Entisestä nonstop-matkailevasta Lontoossa asuvasta seurapiiritilaisuuksissa tai kissanristiäisissä viihtyvästä naisesta on tullut Lempäälän pellon laidalla asustava kotiäiti, jonka mieliasia perjantai-illassa on rauhallinen koti-ilta ystävien seurassa. Olen kuitenkin onnellinen nykyisin juuri tässä elämässä. Hengästyn kun mietinkin entistä elämääni ja kaikkia sen mukanaan tuomia stressitekijöitä, joita silloin en edes tiedostanut.

Kaiken tämän keskellä välillä miettii tätä blogia ja sen ulospäin antamaa kuvaa. Tätä kirjoittaessa istun kotivaatteissa työpöytäni ääressä ja äitini pitää Dantea harteillani. D repii hiuksiani nutturasta auki ja käkättää. Ympärilläni on kaaos. Puoliksi juotu kahvimuki, salaatinjämät kulhossa lounaalta ja itse asiassa eilisen teemukikin vielä tässä samalla pöydällä. Työhuoneen lattialla on ympäriinsä uusia WC-kalusteitamme, joita mies paraikaa asentaa tuossa vieressä. En ole meikannut pariin päivään ja ihonikin kaipaisi naamiota. Sormenpääni ovat maalin peitossa aamun remppahommista. Olen nukkunut 9 tunnin yöunet ja nauttinut syksyisten työhaasteiden suunnittelusta koko päivän, ollen kotiloloissa. Samalla tätä kirjoittaessa kuvituksena on asetellut kuvat kahvista ja kauniista esineistä. Miksi? Miksei tätä kaikkea voisi kuvata? Niitä arkisia hetkiä? Koska blogi ei ole sitä varten minulle. Eikä someni. Todellista arkeani pääsee todistamaan vain minulle todella läheiset ihmiset. He näkevät kaaoksen ja riidat, sotkuisuuden ja meikittömyyden. Olisi tavallaan kiva päästää lukijat lähelle ja olla “todellinen”. Mutta samalla se on se kaikista intiimein osa elämästäni minulle. Se minun todellinen elämäni. Liian haavoittuva someen. Se joka on meillä kaikilla. Ja siksi aina jatkossakin blogini tulee sisältämään mielestäni kauniita aseteltuja kuvia ja päivän asuja päiviltä, jolloin ehostukseni on ollut enemmän kuin kosteusvoide. Ei siksi, että häpeäisin todellisuuttani vaan siksi, että se on minulle liian yksityinen. Ja siksi, että mielestäni some on parhaimmillaan positiivisten ja inspiroivien kuvien ja ajatusten alustana. Minä en häpeä todellista elämääni. Päinvastoin, se on mielestäni täydellistä kaikkine epätäydellisyyksineen. En ole valmis jakamaan sitä kaikkien kanssa.

Se ei mielestäni kuitenkaan tee elämästä tai blogista feikkiä. Mä olen pyörinyt tänään koko päivän kotivaatteissa ja käynyt niissä myös ripsihuollossa. Crocseissa pellon laidalta toisen pellon laidalle kotistudioon räpsyjä laittamaan. Nyt kuitenkin nousen tästä, laitan Danten yöunille, menen pukemaan ja meikkaamaan ja lähden mieheni kanssa leffaan. Laitan kauniit vaatteet, korut ja hiukset kuosiin. Ja lähden täältä pellon laidalta Chanel olalla kohti leffaa. Koska nämä molemmat puolet elämästäni tekevät minut onnelliseksi. Se pinta ja se syvyys. Välillä niiden välille vedetty raja on kuin veteen piirretty viiva mitä tulee blogiin.

Todellisuutta ei voi mitenkään tuoda blogiin. Ne hauskimmat hetket tapahtuvat kameran ulkopuolella. Ne naurut, hyvät fiilikset ja herkimmät, ihanimmat tunteet. Vauvanhuoneen tuoksu kun sinne hiipii keskellä yötä. Silmien avaaminen kahvintuoksuun nenän alla ja Dante kiipeämässä syliin, kun mies on tullut aamulla herättelemään. Maaginen hiljaisuus kotona, kun teen töitä kynttilänvalossa muiden jo nukkuessa. Benjin hassut hyppelyt ja pomppimiset. Danten hersyvä nauru ja kaikki pienet kommellukset, jotka hänen kanssaan kohtaa. Se onnellinen tunne syvällä sisimmässä kun ajaa treenien jälkeen kotiin pimeällä tiellä ja odottaa kotiin pääsyä, että pääsee halaamaan omaa perhettä. Se pieni hetki, kun kävelee pari metriä jäljessä miehestä ja hän ojentaa kätensä taaksepäin ottaakseen kiinni kädestä. Se hetki, kun väsyneenä mutta onnellisena avaa suihkun täydelle teholle ja pesee tulikuumalla vedellä pois päivän väsymyksen. Todellisuutta ei voi tuoda blogiin tai someen. Se on yhdistelmä tunteita, tuoksuja, kuvia ja ääniä. Minun ja muiden. Blogi on vain minun näkemykseni siitä, mikä on arjessa kaunista ja kivaa, jonka voi tallentaa kameraan. Asetella ja ottaa kuvina. Ei sen tarvitse täsmätä todellisuutta. Ei sen tarvitse olla suora raportti arjesta. Se voi olla vaan kaunis pala arkea tai sitä, mikä arjessa on kaunista. Kuten tällä hetkellä syksyn lehdet, kiva ruokakirja, söpöt minikurpitsat kaupan hyllyssä, hyvä päivävoide ja kauniin ruusunkultaiset arjenhallinnan välineet. Sillä elämä voi hyvinkin olla ruusunkultaista. Jos siihen vaan suhtautuu niin :)

56+

You Might Also Like

18 Comments

  • Reply Eveliina Wednesday, October 25, 2017 at 20:09

    Anna sun blogi on ihana! Anna sen olla just tällainen kun se on ja miten susta tuntuu sitä hyvältä toteuttaa. Sä oot tavattoman lahjakas kirjottaja ja mitä kuvia sitten päätätkään valita blogiisi, kokonaisuus on aina ihanan inhimillinen, helposti lähestyttävä ja aito. En tiedä toista blogia jossa arkisista asioista lukeminen saisi mut näin hyvälle tuulelle kun tää sun blogisi. Ja riippumatta siitä oletko oletko crocsit vai korkkarit jalassa sä oot aina ihan huikee! Ihailen sua äitinä, bloggaajana, muodinvaikuttajana, sisustajan, kirjoittajana jne. Sä oot ihan mieletön. Kiitos hurjasti blogistasi, tää on just hyvä näin. :) kaikkea hyvää sulle ja sun perheelle! <3

  • Reply B Wednesday, October 25, 2017 at 20:38

    Todella arvokkaita ajatuksia! Huomasin, että viimeisen kappaleen kohdalla minulla nousi kyyneleet silmiin, saan täysin kiinni noista syvistä tunteista ja tärkeistä hetkistä. Herkkään reaktiooni saattaa vaikuttaa myös se, että odotan tällä hetkellä ensimmäistä lastani ❤ Ihanaa syksyä teidän perheelle!

  • Reply Sannak Wednesday, October 25, 2017 at 21:28

    Ihana teksti!!:)

  • Reply Martta Wednesday, October 25, 2017 at 21:28

    Apua, miten kaunis kirjoitus!! ❤ Pystyn samaistumaan ajatusmaailmasi muuttumiseen ihan täysin. Olen itsekin elänyt villin ja huolettoman nuoruuden, mutta nyt kolmikymppisen elämässä juuri nuo luettelemasi yksinkertaiset asiat ovat niitä tärkeimpiä ja merkityksellisimpiä! Kiitos ihanasta blogista ja hyvää syksyn jatkoa sinulle ja perheellesi 😊

  • Reply Henriikka Wednesday, October 25, 2017 at 21:38

    Ihana teksti! Niin lämminhenkinen ja aito. Elämän kaksi puolta, arki ja luksus. Tuo arki on sitä mitä lukijat haluavat kurkistaa ja tässä siitä saatiin ihan tarpeeksi iso pala, emme tarvitse kuin tällaisen pienen siivun silloin tällöin. Blogiin kuitenkin päädymme juurikin kauniiden kuvien ja tekstien vuoksi. Kiitos kun jaksat ylläpitää kaunista blogia ja kuitenkin tällä tavalla raottaa sitä arkista puolta elämästäsi toisinaan – se tekee blogista entistä kiinnostavamman ja houkuttelevamman :)

  • Reply Eveliina Wednesday, October 25, 2017 at 22:59

    Hyvin kerrottu! Ymmärrän mikset halua tuoda omaa yksityistä elämää someen kymmenien tuhansien ihmisten tuijoteltavaksi. Mulle itelle arki, sen hetket, ei kuulu kaikkien näkyville. Miksi kuuluiskaan, ei ihmiset halua tuijottaa somesta tiskikasoja tai erimielisyyksiä. Niitä löytyy jokasen omasta arkielämästä. Ja hei, mulla on esim. instassa ainoastaan n. 350 seuraajaa josta 90% mulle tuttuja ihmisiä :D Ja silti oon tosi tarkka mitä siellä jaan. Harkitsen ja mietin, en halua jakaa itsestäni tai poikaystävästä mitään mulle ”omaa” ja tärkeetä. Eli mun mielestä sulla on todella hyvä linja tän blogin kanssa :) Kauniita asuja, jotka vie ajatukset kotihommista ja huonosta kelistä. Mielipidepostauksia, jotka saa miettimään oman ajatusmaailman ulkopuolelle. Näin on hyvä 😊

  • Reply Anni Thursday, October 26, 2017 at 09:07

    Mä liikutuin tästä tekstistä<3
    samalla kun kasvatamme lapsiamme,he kasvattavat meitä.susta on tullut aikuinen.

    • Reply Fyssari Thursday, October 26, 2017 at 10:19

      En kestä miten kauniisti sanottu <3 Annalle myös kiitos tekstistä, yhdyn muiden sanoihin siitä että tällainen kurkistus arkeen riittääkin ja perustelet kantasi hyvin. On myös todella inspiroivaa lukea nykyisestä elämäntilanteestasi, josta ainakin itse olen aina haaveillut. Tietyllä tavalla voimaannutat meitä muita uskomaan, että kyllä ne palaset vielä loksahtelee elämässä paikalleen ja löytää itsensä lopuksi sieltä, missä on hyvä olla. Sitä ennen parasta vaan elää täysillä siten miten parhaaksi näkee, koska joskus niitä seikkailuita arvostaa.

  • Reply sanna Thursday, October 26, 2017 at 11:00

    Mä tykkään tästä kypsemmästä Annasta vielä enemmän. Tai ehkä mäkin oon tässä vuosien varrella kasvanut ja tykkään erilaisista asioista, niinkuin sinäkin esim viisi vuotta sitten. Turha siis potea huonoa omaatuntoa “tylsistymisestä”. :-)

  • Reply HanSu Thursday, October 26, 2017 at 12:23

    Haluaisin sanoa noihin mietteisiisi blogin “tylsistymisestä”, minusta sun blogi on viimeaikoina noussut ihan uudelle tasolle! Sama ihana kirjoitustyyli on säilynyt, mutta postauksissa on vielä enemmän sisältöä ja kiinnostavia aiheita. Tykkään entistä enemmän, enkä usko olevani ainoa!

  • Reply Emilai Thursday, October 26, 2017 at 14:32

    Siis ollaan hyvin todennäköisesti tylsistytty samaa matkaa koska sun blogi tuntuu vaan päivä päivältä paranevan! :) itse kahden pienen lapsen äitinä niitä tiskikasoja ja arkea löytyy täältä kotoa ihan tarpeeksi joten tämmöstä hyvänmielen luettavaa on ihana palata iltaisin kerta toisensa jälkeen lukemaan! Täältä saa inspiraatiota takuulla niin omaan kuin lastenkin pukeutumiseen. Danten söpöt kuvat gugguun kypärämyssyssä sai meidätkin hankkimaan samanlaisen kuopukselle, aivan ihanan lämmin ja suojaava😍 jatka samaan malliin!

  • Reply Savon Thursday, October 26, 2017 at 14:46

    Aamen!

  • Reply Mallu Thursday, October 26, 2017 at 15:01

    Kirjoitat niin hyvin! Todellakin kiinnostaa :) Mä oon jo mennyt sen 30 rajan yli ja välillä kyllä juurikin kissanristiäiset vie ees taas ja oikein ahdistaa, kun kalenteri täyttyy. Silti niihin menoihin haluaa mennä… Joka kesäloman jälkeen vannon, että seuraavaä kesänä erakoidun mökille :D Mutta tunnistan niin tuon hengästymisen, josta puhut. Kyllä itsekin on pian alettava rajoittamaan menoja. Ja ehkä pitäisi pysähtyä miettimään, mitä kaikkea haluaa. Omakotitalo on jo, empä olisi vuosi sitten uskonut! Mutta minua vaivaa jotenkin ajatus, että haluanko edes lapsia… Kai sen joskus sitten tietää! Toivottavasti!

  • Reply Suvi Thursday, October 26, 2017 at 15:30

    Hei Anna. Ihana, inspiroiva kirjoitus.
    Olen lukenut blogiasi säännöllisen epäsäännöllisesti jo useamman vuoden, mutta nyt samanikäisten poikiemme myötä huomaan hakeutuvani blogiesi pariin yhä useammin. Siksi päätinkin nyt ensimmäistä kertaa kommentoida.
    Osaat pukea ajatuksesi upeasti sanoiksi ja äidiksi tulosi myötä olen saanut sinusta aivan uudenlaisen kuvan – lämpimämmän ja inspiroivan, mutta kuitenkin samaistuttavan persoonan. En voi kuin ihailla sitä, miten paljon saat aikaiseksi.
    Omasta puolestani voin sanoa, että on helpompi nähdä hyvää muissa (ja sanoa se ääneen), kun oma elämä on tasapainossa. Jatka samaan malliin, ja pysyn uskollisena lukijanasi jatkossakin. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

  • Reply Tiina Thursday, October 26, 2017 at 18:24

    moi, tämä oli ihana ja ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos siitä :) terveisin myöskin huhtivauvan äiti <3

  • Reply Noora Thursday, October 26, 2017 at 18:53

    Hyvä kirjoitus! Tätä oli ilo lukea. :)

  • Reply Sini Friday, October 27, 2017 at 07:56

    Heippa! Nyt on pakko sanoa, että mä en ainakaan allekirjota tota, että tuottaisit pettymyksen lukijoille, kun meno ei ole enää samaa. Mä oon muistaakseni eksyny alunperin sun blogiin joskus googlatessani ohjeita, miten kävellä korkkareilla (se oli hyvä video! :D). Sillon joskus luin sun blogia just siks, ku teit, näit ja koit kaikkea, mitä mun ei olis tullut mieleenkään, koska oon aina elänyt hyvin “tylsästi” ja rutinoituneesti. Sun blogin kautta sain vähän maistaa niitä elämyksiä, ja ihailin sun tyyliä, johon itsellä ei ikinä olis ollu varaa :) blogissa selkeesti huomas muutoksen pari vuotta sitten ja nyt tykkään entistä enemmän! Koska nyt kaikki kirjotukset on niin samaistuttavia ja paljon lähempänä omaa elämäntilannetta :)

  • Reply Petronella Sunday, October 29, 2017 at 20:09

    Ihana kirjoitus ja kauniita syksyisiä ajatuksia ♡
    Olen lukenut blogiasi ainakin 7 vuotta säännöllisesti ja se on ainoa blogi johon aina palaan, vaikka joskus välissä olisikin taukoja. Kiitos siitä että jaksat tuottaa laadukasta sisältöä vuodesta toiseen.

    Tätä tekstiä lukiessa mietin sitä, miten hauskasti oma elämä tuntuu seuraavan samankaltaisia polkuja kuin sinun. Opiskelut, ympäri maailmaa seikkailut, poikaystävät ja sun muut kuuluivat 20 alkupuoleen vahvasti. Nyt, vastaavasti kuin sinulla, iän hiipiessä lähemmäs 30 taas alkaa selvästi arvostaa yhä enemmän paljon tavallisempia asioita, turvallista kumppania ja rauhaa – ja uskaltaa sen myös myöntää. Samankaltaisten ajatusten kanssa kuitenkin pyörin kuin sinäkin, mieli harhailee usein siihen mitä muut minulta ovat odottaneet, että petänkö kaikki jos maailman ympäri suhaamisen sijaan asetun aloilleni ja perustan perheen.. Hassuja ja turhia ajatuksia sellaiset kuitenkin ovat, ja onneksi ajan mittaan myös pystyy entistä vahvempana seistä omien tylsältä kuulostavien valintojen takana :)

    Terveisiä vaan sinne Lempääläläisen pellon reunalle. Nauti rauhastasi ja perheestäsi! Ja kiitos vielä ihanasta blogista.

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post