Miten mä jaksan?

Multa on välillä kyselty viime aikoina, miten mä jaksan päivitellä blogia hektisessä vauva-arjessa. Tää tavallaan olisi Mungobabyn juttu, mutta koska koen tähän olennaisimpana asiana asenteen, joka sopii kaikkiin muihinkin elämäntilanteisiin, ajattelin kirjoittaa tästä ihan Mungolifen puolelle.

En ole pahemmin kirjoitellut tästä aikaisemmin blogiini, sillä olen kokenut tämän myös melko lailla henkilökohtaiseksi asiaksi. En mitenkään häpeä asiaa tai piilottele, mutta tämän selittäminen on vaan vaikeaa. Vuoden 2013 lopussa ja 2014 alussa mä uuvuin. Voin kuvitella, kuinka ruutujen toisella puolen eri rankkoja elämänvaiheita läpikäyneet ihmiset muljauttelevat silmiään ja ajattelevat “mihin bloggaaja voi uupua?”. Odotuksiin, rauhattomuuteen, levottomuuteen ja syylliseen oloon. Itseni asettamiin odotuksiin, itseni aiheuttamaan rauhattomuuteen ja levottomuuteen ja syylliseen oloon, jossa koin aiheuttavani pettymyksen kaikille, erityisesti itselleni. Oli vaihe, jossa mä en jaksanut olla oikein hirveästi ihmisten kanssa tai blogissakaan kovin läsnä, sillä kävin läpi jotain, en tiedä itsekään mitä. Jälkeenpäin oon todennut, että kävin läpi henkisen puolen kasvukipuja.

En ole koskaan sinänsä yrittänyt miellyttää ketään, mutta tuossa 25 vuoden tienoilla hain aika kovasti itseäni ja suuntaa elämälleni. Se johti siihen, että peilasin itseäni muiden odotuksista. Kun en rakastunutkaan perheeni mielestä täydelliseen vävyehdokkaaseen, kun en tiennyt mitä haluaisin tehdä tulevaisuudessa, kun en osannut päättää missä haluaisin olla. Kun en tuntenut kuuluvani tiettyyn kaveriporukkaan, tai kun tuntui, että olin paikoissa vain koska mun odotettiin olevan siellä. Samaan aikaan pyöri yliopisto-opinnot, oma yritys ja bloggaaminen, reissasin valtavasti, kaipasin aina muualle kuin missä olin ja koko ajan olo oli kuin olisin hyrrän kyydissä. Jossain vaiheessa huomasin, että en oikein jaksanut mitään. En jaksanut sitoutua siihen tai tähän, en ihmisiin, en joukkueisiin, en mihinkään. Nautin tiettyjen ihmisten seurassa ja olin onnellinenkin, mutta samalla koko ajan jossain pääkopan takaosissa jyskytti joku.

Sitten tuli stoppi sen mukana kun hampaani halkesi ja sain rajun panacod-kuurin. Kodeiini väsyttää pirusti ja useita viikkoja nukuin suurimman osan ajasta. Kaikki tekeminen seisoi ja jouduin tsemppaamaan itseäni tiskaamiseenkin valehtelematta välillä pari tuntia. En jaksanut keskittyä mihinkään hereillä ollessanikaan. En edes hammasongelman poistuttua kun lopetin panacodin. Jälkeenpäin ajatellen tuo levottomuus oli varmasti osa sitä panacodin vaikutusta. Etäännyin hieman jopa kaikista läheisimmistä ihmisistä, kuten äidistäni. Jossakin vaiheessa huomasin olevani vähän kuin pinta entisestä. Erään kaverin kolmekymppisillä tilasin ginger alea siiderilasiin (etten joutuisi selittelemään miksen juo) ja googlasin naisten vessassa yöbussien aikatauluja pohtien moneltako kehtaan lähteä. En vaan jaksanut olla siellä, vaikka tykkäsinkin ihmisistä siellä ja juhlat oli riemukkaat. Samoihin aikoihin siivoilin huonettani vanhemmillani kun perheeni huhuili minua syömään. Kaikki läheiseni tietävät, että mä rakastan pitkää illallista perheeni kanssa, jauhaen kaikesta mahdollisesta. Tuolloin viikkailin paitoja kaappiin ja yritin keksiä tekosyytä olla vaan itsekseni. Mieleni teki katsoa Frendejä Netflixistä ja olla yksin. En olisi jaksanut yhtäkään minua kohti osoitettua “odotusta”, miksi tulkitsin sillä hetkellä kaiken. Seuraavana päivänä naputtelin puhelimen hakuun sanat Mehiläinen ja terapeutti ja varasin ajan. En edes tiennyt miksi.

Koko tuon ajan olin päällepäin “normaali”. En siksi, että olisin jotenkin hävennyt asiaa tai kokenut itseni onnettomaksi, tai koska en olisi halunnut myöntää, että jotain oli pielessä. Vaan koska minä en kokenut oikeutta kokea niitä tunteita, joita koin. Minä olin mielestäni aivan liian onnellinen ja onnekas kokeakseni hukassa oloa ja niinpä teeskentelin kaikille. Tajuamattani edes, että teeskentelen.

Nukuin noihin aikoihin tosi huonosti ja ajattelin, että huonot unet olisivat syynä väsymykseeni ja haluttomuuteeni vähän kaikkea kohtaan. Monet asiat aiheutti mussa paljon iloa ja koin olevani onnellinenkin, mutta samalla koin valtavina aaltoina sellaisia tunteita, kun tuntui, etten vaan jaksa. Ensimmäisellä terapiakäynnillä istahdin skeptisenä tuoliin ja valitsemani terapeutti kysyi multa, miksi mä tulin sinne vastaanotolle. En saanut ensimmäistä lausettakaan läpi ilman, että aloin kyynelehtimään ja loppujen lopuksi itkeä nikottelin koko tunnin aikani. Maksaessani lystistä jotain satasen pintaan, se oli mielestäni best money ever spent.

Kävin kyseisen terapeutin luona muutamia kertoja ja toisella kerralla sain jo n. 50 % ajasta oltua itkemättä. En oikeasti edes itsekään tiennyt miksi itken. “Mä en vaan jaksa. Mitään.” Masennuksesta puhuttaessa tyrmäsin koko asian ja totesin, että mä olen aivan liian iloinen ja onnellinen ihminen ollakseni masentunut. Uupumuksesta puhuttaessa tyrmäsin senkin ajatuksen vedoten neljän lapsen äiteihin, joilla on kolmivuorotyö ja miljoona muuta asiaa. Enhän minä nyt mukavassa työssä ja yliopistossa voi olla uupunut.

Mä en ollut väsynyt opintoihin, vaikka Lontoossa tahti onkin aika kova. En ollut väsynyt bloggaamiseen tai töihin, vaikka bloggaamisesta en ollut pitänyt lomaa siinä vaiheessa kuuteen vuoteen. En ollut väsynyt matkusteluun, se tuntui päinvastoin lataavan mua. Mä olin vaan väsynyt jotenkin kaikkeen, siihen sompailuun, jossa mulla ei ollut oikein kunnon suuntaa, tai päämäärää ja ajelehdin vähän tilanteesta toiseen saamatta mistään oikein kiinni. En oikein osaa selittää tätä, mutta luulen tämän olevan tuttua monille ja kuuluu kuulemma hyvinkin vahvasti välillä koulusta valmistumiseen tai siihen, että valmistuminen lähestyy.

Mä uuvuin siihen, että mun mielessä pyöri vain yksi kysymys. “Mitä mä oikein haluan?” Tai oikeastaan mä uuvuin siihen, että mä en itsekään tiennyt vastausta siihen. Tuntui, että haluamani asiat eivät olleet omissa käsissäni ja se jotenkin uuvutti minut. Ja sen kaiken keskellä asioiden runttaaminen eteenpäin päämäärättä ajoi mut loppuun, enkä edes tajunnut sitä. Ja koska en kokenut oikeudekseni etuoikeutetussa elämässäni uupua, en osannut myöntää sitä itselleni saatika kellekään muulle. Ja vieläpä pyytää apua. Ennen kaikkea mä väsyin siihen teeskentelyyn.

2014 alkupuolella mä kohtasin oman rajallisuuteni. Hyvä, että silloin. Silloin keväällä mä pohdin paljon ja kaikkea. Minua kohtaan osoitettua odotuksia ja omia halujani. Tavoitteita, unelmia ja tulevaisuutta. Sitä, mitä oikeasti halusin, enkä mitä ajattelin, että minun pitäisi haluta.

Olen onnellinen, että kävin läpi tuon vaiheen. Ja juuri sinä keväänä. Sillä saman kesän lopulla tapasin elämäni rakkaimman ihmisen, jonka kanssa oli mukava astella polulle kohti sitä tulevaisuutta, jota oikeasti halusi. Oli oikeasti aika työn ja tuskan takana päästää hieman irti kaikista ja kaikesta ja rakentaa oma ajatusmaailma uudelleen. Pyyhkiä pettymyksen aiheuttamisen ja syyllisyyden tunteet. Pyyhkiä muiden odotukset ja toiveet. Keskittyä itseeni. Antaa aikaa itselleni ja kuunnella, mitä minä haluan. Mihin minä haluan ja miten haluan sinne päästä. Vähän sellainen järjestelmän uudelleen boottaus ja tyhjästä aloitus.

Pysähdyin, hengitin ja annoin itselleni aikaa. En pakottanut itseäni keksimään siltä seisomalta, mitä haluan. Annoin itselleni aikaa. Kyllä se vielä tulee. Hymähtelin kysymyksille perhehaaveista ja uratoiveista. Annoin mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Keskellä korvia humisi tyhjyys, jonne en sallinut syyllistystä tai vihjailuja tai mitään muutakaan.

No, nyt ollaan 2017 lopussa, voin paremmin kuin ikinä, minulla on ihana perhe ja olen juuri siellä missä haluan olla. En ole kokenut mitään noita tunteita pitkään aikaan ja nautin jokaisesta päivästä.

Tärkeimpänä muistona tuosta kaikesta jäi kuitenkin oman rajallisuutensa ymmärtäminen. Kovilla kierroksilla on välillä hauska pyöriä, mutta se voi laittaa pään hieman sekaisin. Ja mä olin mennyt jo aika lujaa ja aika pitkään siinä vaiheessa. Opin silloin, että jarrun painaminen ei ole luovutusta, himmailua tai edes tylsää. Jarrun painaminen on ihan viisasta. Samoin kuin avun pyytäminen. 2013 en olisi myöntänyt väsymystä tai tarvetta avulle vaikka mikä olisi ollut. Nyt mulle on normaalia sanoa “rakas, mä oon vähän ohuilla (energioilla) nyt, mä tarviin nyt vähän sun apua”. Tai soittaa äidille ja sanoa, että on ollu vähän rankka viikko, tuutko käymään, että saan nukuttua.

Mä en ole sellainen ihminen, joka heittelee yhtä lautasta ilmaan ja odottaa, kuinka se kauniisti laskeutuu käsiin. Se ei viehätä mua. Mulla on aina aika paljon niitä kippoja pyörimässä. Ennen tuota väsymistäni, singahtelin edes takaisin ja yritin pitää kaiken ilmassa ilman, että mikään särkyisi. Nykyisin mietin, mitkä lautaset on tarpeeksi kauniita ja mielenkiintoisia, että jaksaisin niitä pyöritellä ja kuinka moneen lautaseen taitoni riittävät. On asioita, jotka on ehdottomia. Niitä lautasia, jotka pidän ilmassa, vaikka kaikki muut särkyisi. Dante. Oma uni. Parisuhde. Siinäpä oikeastaan ne olennaisimmat. Sitten tulee muu. Kun tuntuu, että alkaa pyörittely lähtemään käsistä, laitan pari lautasta sivuun. Heittelen rauhallisemmin niitä, jotka on tärkeimpiä.

Oman rajallisuuden tunnustamisessa on yksi hyvä puoli. Oppii pyytämään apua.

Tällä hetkellä mä haluan olla mahdollisimman hyvä äiti Dantelle. Haluan antaa miehelleni mahdollisuuden olla mahdollisimman läsnäoleva isä, eli että hän voi olla vanhempainvapaalla välillä. Haluan siis jatkaa töitäni, blogata ja kehittää omaa yritystäni eteenpäin, kohti uusia seikkailuja. Haluan pelata lentopalloa ja olla tekemisissä minulle rakkaiden ystävien kanssa. Siinäkin on jo aika paljon yhdelle ihmiselle.

Ja minä pärjään ja jaksan tehdä kaikkea pyytämällä apua. Pitämällä yhden alkuillan viikossa ihan omaa aikaani. Mies lähtee Danten kanssa isä-vauvasirkukseen tai pitkälle kävelylle tai mä lähden vaan itsekseni olemaan. Ihan vaan kahdeksi tunniksi. Ei töitä, ei sovittuja juttuja, ihan vaan itsekseni oloa. Kaksi kertaa viikossa mä lähden lentopallotreeneihin ja mieheni hoitaa silloin Danten iltapuuhat ja laittaa poitsun nukkumaan, jos tyyppi väsyy ennen kuin tulen takaisin. Mieheni ollessa töissä, äitini on käynyt meillä kerran viikossa auttamassa kahden päivän ajan. Hän leikkii ja ulkoilee hieman Danten kanssa, auttaa kotihommissa ja muuton purussa ja on yötä meillä. Näin meillä on yksi ilta viikossa, jolloin voimme lähteä kaksin leffaan, syömään tai mitä ikinä mieleemme juolahtaa. Ja yksi aamu viikossa, kun voin nukkua niin pitkään kuin sielu sietää. Äiti tuo Danten mulle aamulla, syötän hänet ja jatkan unia. Sillä aikaa mummi viihdyttää pientä aamuvirkkua. Tämän lisäksi sekä äiti että mieheni antavat minulle aikaa bloggailla ja tehdä muita töihin liittyviä asioita pitkin päivää.

Mieheni on ihan sankarini. Hän on niin hyväntahtoinen, niin kiltti ja hyvä minulle. Hän auttaa aina. Aina asukuvista henkiseen tukeen. Äitini on ihan yli-ihminen kirjoissani. En ymmärrä miten hän jaksaa olla niin energinen. Hän on kotijutuissa ihan velho ja lisäksi nauttii suunnattomasti olostaan Danten kanssa. Hän on ollut niin valtava apu, ettei sanatkaan riitä. Tää syyskuu olisi ollut ihan hirveä ilman äitiäni. Muutto ja muuton purku, työjutut ja laatuaika Danten kanssa sekä oma hyvä olo eivät olisi vaan mitenkään kohdanneet.

Avunpyytäminen on itsekästä, mutta vain jos siitä tekee itsekästä. Haluan ajatella, että apu ja toisesta välittäminen on kaksisuuntainen tie. Siinä missä mieheni auttaa minua, pyrin auttamaan häntä. Tasapuolisesti, mahdollisimman reilusti. Äitini panostus arkeemme on tietenkin pois hänen vapaa-ajastaan tai taloudellisesta hyvinvoinnista, ja ilmoitinkin heti alkuun äidilleni, että haluan korvata hänen aikansa, vaikka äiti on niin kultainen, että olisi auttamassa kellon ympäri korvauksettakin. Myös anoppi on aina auttamassa, ei tarvitse edes pyytää.

Lyhyt vastaukseni kysymykseen, miten mä jaksan onkin: pyytämällä apua.

Sitä suosittelen kaikille. Ihan missä tahansa elämäntilanteessa, joka tuntuu hieman liian kovilla kierroksilla käyvälle. Nyt miehelläni alkoi taas vanhempainvapaa ja muuttomme alkaa suurimmaksi osin olemaan takanapäin. Arki helpottuu ihan hirveästi hetkellisesti. Rankan kuukauden jälkeen on hyvä ladata akkuja ja nauttia elämästä. En häpeile silti nytkään pyytää apua. Äitini tulee edelleen käymään meillä, ja hänen käydessään me voimme ottaa hieman aikaa itsellemme. Käydä pelaamassa yhdessä sulkapalloa tai elokuvissa. Tekemässä niitä asioita, jotka on hankalia vauvan kanssa. Ottaa aikaa itsellemme. Minä voin leipoa tai käydä pitkällä lenkillä Benjin kanssa. Mies voi käydä treeneissä tai tekemässä jotain, mitä itse kokee mielekkääksi.

Tiedän, että ruutujen toisella puolen on varmasti satoja arvostelijoita tällaisen postauksen jälkeen. “Miten kehtaa käyttää hyväkseen äitiään”, “onpas laiska kun ei itse jaksa” yms. yms. Tuollainen asenne on monilla, eikä olekaan ihme, että Suomessa on vahva masennuksen kulttuuri. Uhriutuminen ja äärirajoilla toimiminen ei ole saavutus, josta pitäisi saada palkinto.

Minulle on aivan se ja sama kuinka paljon rankemmissa tilanteissa ihmiset ovat pärjänneet. Oma äitinikin pyöritti about tämänikäisenä kolmen lapsen perhettä, kahta työtä ja samalla kävi joka toinen päivä viettämässä aikaa liikuntarajoitteisen mummini kanssa. Eikä juuri elännyt itselleen. Ehkä juuri tällä kokemuksella hän tukee minua sataprosenttisesti siinä, että apu on hyväksi jo ennen kuin pääsee väsymään.

Itse koen tämänhetkisen tilanteen erinomaisena. Dante voi hyvin ja saa viettää mahdollisimman paljon aikaa molempien vanhempiensa kanssa. Hän saa läheisen suhteen myös isovanhempiinsa. Äidinäitini asui kanssamme jonkin aikaa kun olin pieni ja vietin hänen kanssaan muutenkin paljon aikaa. Hän on edelleen minulle hyvin rakas ihminen, vaikka onkin nukkunut pois jo lähes kymmenen vuotta sitten ja hänellä on ollut valtavan suuri merkitys elämässäni. On ihanaa, että myös Dante saa tällaisen suhteen. Saan omaa aikaani ja kahdenkeskistä laatuaikaa mieheni kanssa. Ja Dante saa äidin, joka voi itse hyvin ja energisesti ja puhkuu päivittäin iloa ja intoa. Se on mielestäni paljon parempaa kuin väsynyt rautainen suorittaja.

Ja pahimpina päivinä… Kahvi auttaa.

71+

You Might Also Like

43 Comments

  • Reply Anonyymi Saturday, September 30, 2017 at 18:32

    Ihana teksti <3 Musta on kiva huomata, että sä voit nykyään tosi hyvin. Siis sillä tavalla, että tiedät mitä haluat elämästäsi, tiedostat prioriteetit ja oot tosi sinut päätöksiesi ja itsesi kanssa.
    Jotkut on kommentoinut että sun blogi oli ennen "parempi", koska monet tykkäsi lukea sun menemisistäsi ym., mutta musta viimeisen vuoden aikana sun blogisi on ollut parempi kuin koskaan koko 10v aikana. Kun ei enää sitä jatkuvaa pakoilua arjesta pois maailmalle.

    Kaikkea hyvää!

  • Reply Katja Saturday, September 30, 2017 at 18:44

    Anna, aivan huippu postaus <3 Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että kukaan ei todellakaan jälkikäteen tule kehumaan siitä, että on itse alusta loppuun tehnyt kaiken – olipa miten väsynyt hyvänsä. Oma terveys ja hyvinvointi on tärkeintä mahdollista pääomaa, ilman sitä ei mikään onnistu. Sen avulla pystyy ja jaksaa olla paras mahdollinen vanhempi, puoliso, sisar, työntekijä, mitä ikinä. Juuri sen vuoksi lentokoneessakin hätätilanteen sattuessa opastetaan ensin laittamaan se happinaamari itselle ja sitten lapselle, (tai muutoin auttamaan muita). Sillä jos on itse uupunut eikä jaksa, siitä "kärsivät" myös lähellä olevat <3

  • Reply EK Saturday, September 30, 2017 at 18:46

    Mielestäni on upeaa, että saat apua ja osaat ottaa sitä vastaan. Se ei missään nimessä ole huono asia! Itsellä esikoinen vasta tulossa ja pelottaa aika paljon se, että onko sitä apua edes tarjolla varsinkaan siihen, että olisi mahdollisuus kahdenkeskiseen aikaan miehen kanssa. Varmasti seuraksi itselle ja vauvalle, mutta tuo muu.

    Lisäksi pakko sanoa lastensuojelussa työskentelevänä, että usein se, että ei uskalla tai halua ottaa apua vastaan, on se ongelmien iso aiheuttaja. Hyvää vanhemmuutta on myös oman rajallisuuden tunnistaminen.

  • Reply Annie Saturday, September 30, 2017 at 18:55

    Kiitos tästä – mun on aina niin vaikea pyytää apua ja tajuta oma rajallisuus ja voimavarat. Tää teki hyvää. Kiitos <3 ihanaa syksyä!

  • Reply Hannele Saturday, September 30, 2017 at 19:27

    Kirjoitat tosi yleisestä ilmiöstä. Varmasti moni kipuilee saman asian kanssa täällä ruudun toisella puolen ja saa vertaistukea tekstistäsi. Rohkea ulostulo ja tsemppiä. Sä olet varmasti todella lämmin ja ihana äiti lapsellesi.

  • Reply LH Saturday, September 30, 2017 at 19:53

    Olipa koskettava postaus! Koskettava siksi, miten kauniisti puhut perheestäsi ja toisaalta siksi, koska tää “mitä mä haluan -kriisi” ei voisi olla itselle ajankohtaisempi. Vaikka oonkin suunnilleen sun ikäinen niin mulle tää vaihe näyttää iskevän vasta nyt. Olen viimeksi tänään tuskaillut näiden teemojen parissa kun tuntuu että aika eikä elämä riitä kaikkeen siihen mitä itse haluaa ja toisaalta siihen mitä ympäristö odottaa. Mutta varmaan sun ratkaisu on oikea. Kunhan selviää se, mitkä on aidosti niitä asioita joita itse haluan, on varmaan ainoa järkevä ratkaisu pyrkiä niitä kohti.

    Tällaisia postauksia lukisin mielelläni jatkossakin! Kaikkea hyvää sulle Anna!

  • Reply Kiasa Saturday, September 30, 2017 at 19:53

    Ihan huippupostaus! Rakastan sua!

  • Reply Kate Saturday, September 30, 2017 at 20:02

    Aloin itkee kun luin tätä tohon kohtaan asti, jossa sanoit, että miehesi on sankarisi.
    Tämä oli ihana postaus, Anna.

    Mä voin ihan rehellisesti myöntää, että oon tässä sun blogin kirjoittamisen aikana ajatellut susta paljon asioita negatiivisesti, mutta mä tajuan sen, että olen itsekin ollut sinuun suhtautumisessa negatiivinen ja olen ottanut sun jotkin kirjottamat asiat liian kirjaimellisesti ajattelematta ja silloin tekstisi ovat välillä saaneet suuttumaan. Blogiasi on kuitenkin tullut luettua säännöllisesti jo vuosien ajan. Ehkä tässä on tullut itsekin kasvettua ja muutettua näkökulmaansa. Onhan niitä eroavaisuuksia aina ihmisten ja mielipiteiden välillä, mutta niin kuuluukin olla.

    Kaikkea hyvää teidän koko perheelle ja varsinkin kovin ihanalta kuulostavalle auttavalle mamalle. Ihanaa syksyä ja tervetuloa Tampereen seudulle!

  • Reply Suvi Saturday, September 30, 2017 at 20:15

    Rohkea kirjoitus, tunnistan tuota samaa uupumusta itsessäni tällä hetkellä :/ epäolennainen kysymys: mistä tuo kahvikuppi on ostettu, esteetikon silmää hivelee :)

  • Reply Savon Saturday, September 30, 2017 at 22:01

    Mua ihmetyttää tää protestanttinen työn ihannointi, että kaikki pitäisi tehdä itse. Ei tarvitse! Voi pyytää apua läheisiltä tai palkata apua. Me palkataan miehen kanssa siivooja ihan viimeistään siinä vaiheessa, kun saamme perheenlisäystä. Ruokaakin voi yleensä tilata kotiin. Hienoa, että sinäkin puhut tästä, ehkä tämä kulttuuri vähitellen muuttuu armollisemmaksi.

  • Reply Laura Saturday, September 30, 2017 at 22:29

    Kiitos Anna ! Vaikutat tosi ihanalta.
    Juuri tänään juteltiin yhden ystävän kanssa kaikenmaailman ikäkriiseistä ja muusta sellaisesta. Itse koen että 20-27 ikä on ollut mulle pahempi kun teini-ikä konsanaan ! Voi tätä nuoren aikuisen elämää :D (olen siis 27). Olen kipuillut myös monen muun tapaan sitä, mitä elämältä oikein haluaisin. Välillä laahustanut menemään minimillä ja välillä tykitän täysiä. Kyllä se näin on, että kaikkia vaiheita tarvitaan tässä elämässä, niin ymmärtää taas kokonaisuutta niin paljon paremmin.
    Mukavaa syksyä teidän perheelle, ihanaa kun sinulla on loistava tukiverkko!

    • Reply Lise Monday, October 2, 2017 at 13:26

      Mustakin tuntuu että vaikein ikä on ollut juurikin tuo 20—> 😀 nyt 29 v.nä vähän alkaa helpottaa.

  • Reply Krista Saturday, September 30, 2017 at 23:05

    Kiitos anna ! Tästä todella paljon ❤ säkin oot vaan ihminen kuten me muut ja kukaan ei kirjoita tämmöiseen blogiin näitä juttuja kevyesti. Oon sua jopa 2kk nuorempi enkö aijo tehdä lapsia mutta olen sua seurannut alusta asti ja välissä eksynyt vauva.fi haukkuma palstalle ja se ei oo yhtään sua ! Sä oot just semmonen kuin olet ja ihana ittesi ! Ihanan avoin teksti ❤ itellä koulukiusaus anoreksia tausta ja ikää 29v mutta sä oot ihana ja jatka olemalla aito oma ittesi !vaikka verkkarit jalassa ja hiukset kiinni se on parasta sua ! Aitous on nykyajan top 1 juttu ! Tämä postaus on hitti ja sä olet aito oma ittesi ja pliis jatka tällä linjalla ! Oot ihana just näin omana itsenään ! Ei kiiltokuvana !

  • Reply Mallu Saturday, September 30, 2017 at 23:17

    Rohkea teksti! Ite oon itkeskellyt ihan ihme asioita ja heräilen öisin työasioita miettien… Oon pohtinut, että tästäkö se uupumus alkaa. Mutta oon vaan hokenut itelleni, että oon vaan laiska ja enhän mä voi olla uupunut, kun kaikki on oikein hyvin. Täytyisi vaan uskaltaa myöntää muillekin, ettei jaksa. Täytyy muistaa tämä postaus, jos parin viikon päästä alkavan loman jälkeenkin sama jatkuu…

  • Reply Suvi Sunday, October 1, 2017 at 00:08

    Osuipa kovaan paikkaan tää teksti. Itsellä juuri rankka muutto toiselle paikkakunnalle takana, eikä tukiverkkoja ole juurikaan täällä uudessa kaupungissa. Meillä siis kolme lasta ja aloitin opiskelut yliopistolla juuri, sekä esikoinen aloitti ekaluokan. Mies tekee paljon reissutöitä ja oon kokenu tosi haasteelliseksi tän uuden tilanteen. Osasimmekin pelätä sitä kaikkea mitä tämä uusi elämäntilanne tuo tullessaan, mutta eihän kaikkeen siltikään osannut varautua. Tärkeintä on kuitenkin huomata oma rajallisuutensa ja myöntää se, että on rankkaa. Itsekin uupumuksen kokeneena tiedostan jatkuvasti sen, että kuinka pienestä se jaksaminen voikaan olla kiinni. Toisen pieni apu on toiselle se ratkaiseva tekijä jaksamisessa. En voi sanoin kuvailla, kuinka tärkeään aikaan kirjoitit tän postauksen. Miten voikaan sattua, että juuri tänään, kun kävin hetken taas nii pohjalla ja sain ystävälle purettua kaikkea niin tulen tänne lukemaan sun postausta. Kiitos <3. Niin ja mistähän johtuu sekin, että näin toissayönä sinusta untakin??!! :D Elämä on hurjaa välillä :D Mut kyllä täällä selviää, kun muistaa myöntää itselleen tarvitsevansa apua sekä pyytääkin sitä tarvittaessa! huh. Sainpahan vähä avautua!:D

  • Reply Katariina Sunday, October 1, 2017 at 00:13

    Mistä tollasia lasimukeja löytää? Tosi nätti :)

  • Reply L Sunday, October 1, 2017 at 01:01

    Kiitos huippuhyvästä postauksesta!! En yleensä kommentoi tekstejäsi mut nyt oli pakko – kolahti nimittäin sen verran. Ite oon 25v nyt ja tunnistan kyllä aivan täysin tuon kuulumattomuuden tunteen ja muunkin kipuilun. Sun kuvailemat asiat kuulosti aika suurelta osin just siltä, millasta mun elämä tällä hetkellä on. Ihan kuin olis lukenu omasta elämästä kertovaa tarinaa! Kai tässä pitää vaan yrittää navigoida johonkin suuntaan ja toivoa et polku just siihen oikeeseen suuntaan löytyy! :) oon onnellinen sun puolesta et sä oot sen polun löytänyt ja ettei sun tartte sitä yksin kulkea! <3

  • Reply Roosa Sunday, October 1, 2017 at 01:38

    Niin totta. Mulla on itsellä taipumus kuvittelemaan että kaikki pitäisi osata ja pystyä tehdä itse mutta tässä viime vuosina oon vihdoin tajunnu kuinka älytön tuo ajattelutapa on. Asiat sujuu niin paljo helpommin kun pyytää ajoissa apua, ihmiset myös yleensä auttaa ihan mielellään.

  • Reply Annika Sunday, October 1, 2017 at 07:24

    Ihanaa, että sulla on tukiverkosto noin loistavaa. Hyvä postaus. Antoi ajattelemisen aihetta.. Mä oon itse tulossa vähän hulluksi.. Mulla on pian 5kk kaksoset ja tuntuu et ei ole ketään keneltä pyytää viikoittaista apua. Mies tekee vuorotöitä ja oon paljon iltoja yksin. Nää vaan itkee kun syli ei riitä kahdelle ja oon välillä niin poikki. Ei arjessa oikein kukaan tarjoa apua.. Enkä tiedä keneltä sitä edes pyytäisin. Mulle tekisi niin hyvää parit kunnon yöunet.. Ehkä pitää vaan rohkeammin pyytää sitä apua.. Jostain.

    • Reply Meow Sunday, October 1, 2017 at 10:19

      Hei Annika! Sinulla on oikeus saada kotikunnaltasi lapsiperheiden kotipalvelua! Se on tarkoitettu avuksi arjessa juuri esim. kaksosten kanssa. Kannattaa selvittää netistä tai neuvolan th:n kautta, miten sitä haetaan jne. Halauksia ja tsemppiä! https://www.thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/peruspalvelut/sosiaalipalvelut/kotipalvelu

      • Reply Annika Sunday, October 1, 2017 at 22:20

        Kiitos tsempeistä! Meidän kunnassa vaan se ilmainen kotiapu on sitä “vanhemmuuden tukemista” eli tulevat kotiin keskustelemaan mun kanssa.. Ja mä kaipaan vaikka sitä et joku veisi nämä vaikka kävelylle. Rahalla silti varmaan saisi sitä apua! Lisäksi, illat on ne pahimmat… Mut kyllä mä pian jotain apua haen, maksoi tai ei! Eiköhän se ole sen rahan arvoista :)

  • Reply Maria Sunday, October 1, 2017 at 08:21

    Mulla itsellä oli toi sama joskus 2014 vuoden alussa, olin tosi hukassa – löysin elämäni miehen sattumalta 2013 talvella ja lähdin keväällä 2014 pitkäaikasesta työstäni. Toinen isovanhemmistani menehtyi ja menetin elämältäni suunnan, sillä hän oli mulle aina ollut se henkilö, joka piti mut pystyssä ja kenen luokse halusi mahdollisimman usein. Mieheni kyllä ehdotti terapiaa tai jotain vastaavaa silloin, mutta mä en halunnut. En tiedä miksi, en enää muista. Mutta sain puhuttua hänelle aika hyvin. Vielä on kyllä tunteita purettavana – mutta vielä ei ole sen aika :) tunnen hieman jo parempaa oloa, mutta varmasti kaikesta ei aina toivukaan.

  • Reply Maija_ Sunday, October 1, 2017 at 08:26

    Hei Anna! Nostan sulle hattua, näitä asioita on niin tärkeä ottaa esille! Helposti somen maailmasta ja ylipäänsä ihan kaikkialta tulee kuva, että mitä tehokkaampi olet, sitä parempi ihminen olet. Eihän sen niin pitäisi olla, ja siksi kiitos sulle, että nostat näitä jaksamiseen ja omaan henkiseen hyvinvointiin liittyviä asioita esille. Jokaiselle olisi tärkeää huomata omat rajansa, ei meistä kukaan ole kone. Kiitos siis vielä tästä postauksesta, kaunista syksyn jatkoa koko teidän perheelle!

  • Reply Maarit Sunday, October 1, 2017 at 09:06

    Minä tiedän nuo tunteet; kun kaikki on hyvin, mutta kun ei ole. Se syyllisyys siitä, kun tunnet olevasi väsynyt, tyhjä ja uupunut, mutta sinulla ei olisi oikeutta tuntea niin. Tietoisuus siitä, maailmassa on asioita, jotka ovat vielä paljon pahemmin ja silti omat ongelmat tuntuvat suurilta ja painavilta ja koet syyllisyyttä taas siitä, että olet kiittämätön, että tunnet niin kuin tunnet.

  • Reply Kaiska Sunday, October 1, 2017 at 09:57

    Anna, olet ihana! Tämä teksti tuli täydelliseen aikaan, sillä juuri äsken, ennen tämän lukemista, itkin miehelleni omaa suorittajataipumustani ja pohdin, kuinka mitenkään voisin oppia rentoutumaan. Tunnistan itsessäni paljon samoja piirteitä kuin mistä kirjoitat.

    Olen nauttinut paljon viimeaikaisten pohdintojesi lukemisesta. Blogisi on muuttunut huimasti minua miellyttävään suuntaan, ja pidän sinua todella ammattitaitoisena bloggaajana. Samalla arvostan suuresti, että olet valmis jakamaan hyvin henkilökohtaisia asioita lukijoidesi kanssa. Ainakin minulle siitä on ollut apua ja tukea omien pohdintojeni kanssa! Kirjoitat monista asioista samaistuttavasti, tuomitsematta ketään ja mielestäni myös avarakatseisesti sekä monipuolisesti. Kiitos siitä, että kiireisen vauva-arjen keskellä jaksat ylläpitää kahta, laadukasta blogia! Muista myös, että me lukijat odotamme kyllä, vaikkei postauksia aina tulisikaan kovin tiiviiseen tahtiin. Huolehdi jatkossakin omasta jaksamisestasi!

  • Reply Kirsi Sunday, October 1, 2017 at 10:22

    Ihana postaus tärkeästä aiheesta. Kiitos että halusit jakaa tämän meidän lukijoiden kanssa : )

  • Reply Sara Sunday, October 1, 2017 at 10:30

    Aivan mahtavaa, että kerrot avoimesti niistä muutaman vuoden takaisista tunnoistasi. Moni varmasti osaa samaistua niihin ja niin minäkin.

    Omat lapseni ovat jo kouluikäisiä, mutta lasten ollessa pieniä meillä oli onneksi pieni turvaverkko eräästä läheisestä perheestä. Oli ihana saada hengähdystauko arjesta ja ihan omaa aikaa välillä ja samalla tarjota vastapalvelus tälle toiselle, samassa elämäntilanteessa olevalle perheelle, sillä molemmilla lasten isovanhemmat asuivat toisella puolen Suomea.

    Olen tosi iloinen puolestasi siitä, että saat apua ja tukea siitä pyytäessäsi. Ihan varmasti myös äitisi ja muutkin Danten läheiset saavat itsekin paljon, kun he haluavat ja voivat olla paljon hänen elämässään mukana. Ihanaa syksyn jatkoa!

  • Reply Marianne Sunday, October 1, 2017 at 10:47

    Mä olen nyt about saman ikäinen kun sä olit tuolloin, 26, ja käyn läpi samoja kasvukipuja. Ulkoisesti kaikki on hyvin, ihana parisuhde, kaunis koti, opiskelupaikka ja töitä riittää. Mutta pään sisällä on ihan hirveä myrsky. Tuntuu etten yhtään tiedä mihin olen menossa, mitä tekemässä ja kuka olen. Toisena hetkenä haluan toista ja toisena toista. Olen jatkuvasti väsynyt, enkå edes tiedä miksi. Lohdullista kuulla, että toisetkin ihmiset käyvät läpi samoja juttuja. Olen miettinyt hieman skeptisesti terapiaa, ja tästä ehkä sain pontta varata ajan. Kiitos rehellisestä tekstistä ja kaikkea hyvää jatkoon (:

  • Reply Ellaa Sunday, October 1, 2017 at 12:15

    Ihana Anna! Kaikkea hyvää teidän syksyynne <3

  • Reply Caroline Sunday, October 1, 2017 at 12:59

    Ihana ja rohkea postaus! Olen täysin samaa mieltä ja voin samaistua tähän täysin. Ihanaa syksyä teidän perheelle :)

  • Reply Leena Sunday, October 1, 2017 at 15:28

    Itse en hankkis lasta, koska tiedän etten jaksais yksin hoitaa. Huh.

  • Reply Kristiina Sunday, October 1, 2017 at 15:39

    Olen tosi iloinen, että kirjoitit tämän postauksen ja jaoit tällaisen henkilökohtaisen kokemuksen. Tekee hyvää minulle ja varmasti tooosi monelle muulle nähdä, että sellaisetkin ihmiset, joiden elämä näyttää täydelliseltä ja jotka vaikuttavat tekevän hirveästi ja onnistuvan kaikessa, kokevat tällaisia juttuja. Enkä tarkoita tätä mitenkään vähättelevästi, aivan kuin elämäsi olisi ollut täydellistä, jos et olisi tästä kertonut ja nyt ei olisi, nounou. Olet pohtinut kokemuksiasi hienosti ja minusta rohkaisit lukijoitasi upeasti pyytämään apua ja tunnistamaan omat heikkoutensa ja tarpeensa. Näytit jotenkin tosi hienosti, että on vain inhimillistä tarvita apua ja onnistuit mielestäni näyttämään, että sitä on luvallista hakea. Ja ettei se ole heikkoutta, vaan tekee nimenomaan itsestä vahvemman.
    Pidin tästä postauksesta kovasti. Kaikkea hyvää sulle ja teidän perheelle tähän syksyyn :) <3

  • Reply veramarika Sunday, October 1, 2017 at 15:55

    Tää on tärkeä aihe, ja olisi kommentoitavaa omastakin elämästä vaikka mitä, mutta sanon vain että kiitos ja <3

  • Reply Marjo Sunday, October 1, 2017 at 17:18

    Kiitos tästä! Tiedän tuon äärimmäisen väsymyksen, sen kuinka joskus luikki kaupassa hyllyjen välissä ja pelkäsi, että joku tuttu tulee eikä energiaa vain riitä kommunikointiin. Sen, kun koki olevansa maailman inhottavin ihminen, kun halusi vain olla yksin, kun kaikki väsytti. Kun ei saanut sänkyä pedattua, tai tukkaa kammattua. Kun turhautui avopuolison käskyihin pyytää apua. Koska sehän olisi luovuttamista. Itselleni uupumuksen ja ahdistuksen lähtökohtana oli vuosia jatkunut epäonni terveydessä, toimeentulossa ja vähän kaikessa. Ja sitten niitä peilasi muihin, joilla meni paremmin. Mutta apua ei perhana pyydetä, koska mähän teen niin kauan kuin pystyn. Jossain vaiheessa tulin, onneksi, alas ja lujaa. Koska silloin heräsin siihen, kuinka asiat oikeasti ovat. Siitä alkoi uusi kasvu parempaan suuntaan. Apuakin osaa ottaa vastaan jo ihan eri tavalla. Uskon, että monilla tulee tämä vaihe ennemmin tai myöhemmin elämässä. Tärkeää on oppia olemaan itselleen armollinen.

  • Reply Sonja Sunday, October 1, 2017 at 20:31

    Tuli vähän tippa linssiin lukiessa. Uhriutuminen ja omillaan pärjäämisen mainostus on todellakin kulttuuriimme karu osa, joka ajaa monia henkiseen ahdinkoon. Kiitos tekstistä, autetaan kaikki toisiamme :)

  • Reply Sade Monday, October 2, 2017 at 00:41

    Ihana teksti! Tunnistan itsessäni samaa: kaikki on hyvin ja ei ole mitään syytä olla onneton, mutta silti tuntuu välillä tosi pahalta. Mua ainakin auttaa tässä paljon juurikin se, että monilla on samanlaisia tuntemuksia, koska kun niistä puhuu yhdessä, ne onkin yhtäkkiä ihan okei ja paljon helpommin selätettävissä. Kiitos upeasta blogista, olen aiemminkin kommentoinut, että tykkään erityisesti näistä pohdiskelevista postauksista – kirjoita siis jatkossakin sun ajatuksista yhtä rohkeasti kuin tähän asti!

  • Reply Maija T Monday, October 2, 2017 at 10:09

    Kiitos tästä! Ei aina tarvitse mennä kaiken päin sitä itseään, että “saa” pyytää apua, helpottaa ja parantaa omaa, ja siinä samalla muuten läheistensäkin elämää. Tämmöisiä armollisuuden ja onnellisuuden julistuksia lukisi, kuulisi ja näkisi mielellään useammin. Onnen täyteistä syksyä sinulle ja perheellesi! Niin, ja riittävästi sitä kahvia.. ;)

  • Reply Emma Monday, October 2, 2017 at 10:15

    Kiitos! Tämä oli varmasti ehdottoman tärkeä postaus itse kullekin. Ihanaa, kun kerroit aiheesta, uskon sillä olevan hyödyllinen vaikutus vastaavankaltaisissa tilanteissa oleville. Itselläkin on ajoittain vaikeaa pyytää apua, mutta sitä voi onneksi vielä opetella. Se on fiksua nimittäin. Hienoa, että teillä on apujoukkoja vauva-arkeen, se on varmasti korvaamatonta.

  • Reply Marianne Monday, October 2, 2017 at 21:48

    Moi Anna! Aivan ihanasti kirjotettu teksti – avoin, rehellinen ja täynnä äärimmäisen tärkeää asiaa<3 Oon seurannut sun blogia jo kauan ja teksteistä huomaa, et siellä on jollain tavalla rennompi rauha kirjottajalla, kun just vaika sillon hammassäryn aikoihin. Mukava kuulla, et hait ja sait apua(: Nyt kahden pienen lapsen äitinä voin vaan nostaa hattua! Parisuhteen ja itsensä hyvinvointi on lapsen tärkein etu, iso peukku teidän järjestelylle. Ja tosi arvokasta, kun on auttavat ja osallistuvat isovanhemmat. Niitä välillä itsekin kaipaa. Nykyään kyllä toiset vanhemmat osaa olla niin arvostelevii ja ilkeitä – toisen jaksaminen tai jaksamattomuus ei todellakaan oo toiselta pois.. Ainakaan mun mielestä. Ja kaikki kokemukset on subjektiivisii. Etenkin oon huomannut, et vanhemmat ihmiset on herkkiä kommentoimaan miten nuorena pitäis jaksaa – entä jos ei jaksakaan? Ja taas nostaa syyllisyys päätään, kun koetaan et mun pitäis täyttää tää(kin) odotus. Huh, ei tosiaan pitäny jättää näin pitkää kommenttia. Voin niin allekirjottaa sun teksti, kiitos.

  • Reply susannamari4 Tuesday, October 3, 2017 at 06:34

    Kiitos tästä Anna. Itse juuri käynyt/käymässä läpi noita henkisiä kasvukipuja ja piru vie on se vaan jotain. Valmistuminen takana ja jonkinlaisessa välitilassa kun pohtii että mihin suunta seuraavaksi ja samaan aikaan maailmakin aivan sekasin. Hyvin kirjoitettu taas kerran, tällaset tekstit pitää mut sun lukijana vuodesta toiseen :) ja olet aivan oikeassa, marttyyriasenne ja avun pyytämättömyys esim. Ylpeyden takia on valitettavan yleistä. Kannattaa olla kiitollinen siitä kuinka hieno tukiverkko on ympärillä ja hyödyntää sitä. Ei siinä ole mitään häpeilemistä. Ei täällä kukaan yksin pärjää. :)

  • Reply Linda Tuesday, October 3, 2017 at 22:27

    Todella rohkea kirjoitus, todella henkilökohtaisesta aiheesta. Tämän(kin) kirjoituksen myötä olet varmasti saanut paljon negatiivisiakin kommentteja, mutta osaat toivottavasti jo suhtautua niihin niiden ansaitsemalla tavalla. Olen todella vilpittömän iloinen puolestasi, että olet löytänyt onnen ja osaat sekä uskallat nauttia siitä. Tie ei varmastikaan ole ollut helppo. Vielä iloisempi olen siitä, että uskallat pyytää apua kun koet sitä tarvitsevasi etkä vain yritä puskea eteenpäin jotta voisit todistella olevasi parempi äiti tai puoliso. Hienoa, että uskallat sanoa sen myös ääneen, uskon tämän kirjoituksesi auttavan muita uupumuksen parissa painivia naisia ja miksei miehiäkin. Aurinkoista syksyä ja tsemppiä vielä muuton ja remontin loppurutistukseen!

  • Reply Rosa Wednesday, October 4, 2017 at 10:30

    Postaus tärkeästä aiheesta! Minusta tuntuu, että nämä 20 ja 30 väliset vuodet ovat useille jotenkin todella haastavat ja moni taitaa painia kuuluisan “mikä minusta tulee isona?” ja muiden kysymysten kanssa. Monia pieniä ja isoja asioita, joista tulee yksi iso mörkö. Voi luoja! Kunpa oma pääkoppa rauhoittuisi viimeistään sitten kun kolmenkympin raja on ylitetty :D
    Minulla on ollut elämässä ainakin kaksi hetkeä kun olisin tarvinnut opua. Kerran nuoruudessa ja kerran työelämässä. Kummallakaan kerralla en apua hakenut ja selvisin ihan omin ja tukiverkon avuin. Jälkikäteen kun ajattelen niin mietin, että olisinpa hakenut. No, näistäkin taas oppii ja kyllä jos joskus vielä tulen haastavan asian äärelle tai koen uupumusta haen kyllä apua. Toivottavasti tämä postaus rohkaisee muitakin hakemaan apua tarpeen tullen! Avun pyytäminen on rohkeutta ja oman rajallisuuden havaitseminen viisautta :) kaikeasta ei todellakaan tarvitse selvitä yksin!

  • Reply Jenna Wednesday, October 11, 2017 at 15:13

    Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun kommentoin sun blogiin vaikka oonkin seurannut Mungolifea ihan alkuajoista asti. Halusin vaan huomata miten ihana huomata miten kaikkien seikkailujen jälkeen vaikutat niin onnelliselta tavallisessa perhe-arjessa. Mä toivon löytäväni itseni samanlaisesta elämäntilanteesta joku päivä! Terveisiä Barcelonasta! <3

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post