Pohdintoja ja punaisia mekkoja // Kuopio

Viimeiseen viiteen vuoteen elämässäni on mahtunut ihan hirveän paljon kaikkea uutta ja merkittävää ja huomaan, että viimeisten vuosien aikana moni asia on muuttunut. On välillä ihan hassua miettiä, millainen olen ollut viisi vuotta sitten, ja millainen olen nyt. Mitkä asiat ovat kivoja ja mitkä vähemmän mielenkiintoisia nykyään ja silloin ennen. En osaa ajatella, että muutokset olisivat hyvästä tai pahasta. Se, että olen nyt erilainen kuin esimerkiksi 24-vuotiaana ei ole yhtään huono asia tai hyvä asia. Se on vain muutos. Viettämäni elämä oli juuri oikeaa jokaisena hetkenä elämässäni, sillä jokainen hetki on ollut askel kohti tätä hetkeä.

Olen miettinyt viime aikoina, miten helposti itsekin olen pelännyt muutoksia elämässäni ja miten sitoutumiskammoinen olen aina ollut. Omistusasuntoa ja jopa parisuhdettakin kohtaan. Lapsi oli mielessäni niin korkea sitoutumisen taso, että aina välillä se jäi kokonaan pimennyksiin. Moni lapseton ystäväni kysyy nytkin siitä, millainen muutos lapsi on ollut. Välillä mietin, että onko Dante muuttanut minua, onko vuodet muuttaneet minua vai mikä minua on muuttanut. Ehkä kaiken kokonaisuus. Loppujen lopuksi 24-vuotias yliopistossa opiskeleva sinkkunainen elää kovin erilaista elämää kuin 29-vuotias yrittäjä, äiti ja vaimo. Mikä on siis muuttunut?

Mä en pelkää sitoutumista enää juuri ollenkaan. Olen sitoutunut mieheeni ja meidän perheeseen ja sitä kautta olen valmis menemään oikeastaan sinne minne elämä johdattaa. Niin kauan kuin olemme yhdessä, millään muulla ei ole oikeastaan väliä. Olen sitoutunut tähän perheeseeni, ja siinä rinnalla kaupungit, asuntolainat ja muut asiat eivät ahdista. Viisi vuotta sitten riippumattomuus ja vapaus oli minulle kaikki kaikessa, en halunnut koskaan suunnitella hirveästi, sillä pelkäsin sitoutua suunnitelmaan, jos haluaisinkin sen muuttaa. Nyt on mielestäni ihanaa suunnitella, miettiä tulevaa ja haaveilla avoimesti eri asioista tulevaisuudessa. Suunnitella tulevaa, vaikken sille voikaan aina mitään. Musta on ihanaa jopa sitoutua asioihin! Asuntoon, unelmiin, kaikkeen.

Mä en myöskään pelkää hammaslääkäreitä enää! :D Ei sinänsä ehkä suuri muutos arjessani, mutta tavallaan se oli hauska havainto. Jouduin Helsingin reissullamme yllättäen hammaslääkäripäivystykseen haljenneen hampaan takia, ja mietin siellä yli tunnin maatessani, että joku puuttuu. Jotain outoa siinä lääkärissä on. Tajusin vasta loppuvaiheessa että mua ei pelottanut! 24-vuotiaana pelkäsin hammaslääkäreitä kuollakseni, nyt reilun tunnin käynti korjaamassa hammasta ei tuntunut missään. Kaipa tuo synnytys laittoi asiat perspektiiviin. Siitä syntyikin ajatus siitä, miten kaikki tapahtumat laittaa asioita perspektiiviin.


Vihasin nuorempana sellaista “sitten kun olet vanhempi…” -ajatusmaailmaa. Oon aina kokenut, että ikä ei korreloi viisauden kanssa. Ei se korreloikaan, mutta on vaan todennäköistä että pitkän iän aikana on kokenut enemmän, ja siitä on oppinut tai ollut oppimatta. Eli ehkä kuitenkin se sellainen iän mukanaan tuoma viisaus on jonkun verran todennäköistä. Ei niin, että olisin itse jotenkin viisaampi, vaan olen kokeneempi. Niistä koetuista kokemuksista olen saanut ehkä hieman avarampaa näkökulmaa asioihin. 24-vuotias Anna ei ollut vielä kokenut synnytystä, jossa on laittanut oman ja lapsen hengen tuntemattomien käsiin ja toivonut vain parasta. Se Anna pelkäsi viisurin poistoa enemmän kuin mitään muuta, koska ei ollut joutunut pahempaa kokemaan. Sehän tässä elämässä niin jännää onkin, että ihminen on loppujen lopuksi kovin subjektiivinen olento. Osaa ajatella vain omien kokemusten kautta ja tulkita maailmaa niiden omien ajatusten kautta. Siksi musta on aina niin hassua arvioida toisen ongelmia. Jokaisella meillä on omamme. Jokainen meistä tulkitsee ne omalla tavallaan, eikä niitä voi verrata keskenään. Vaikka yrittäisi katsoa maailmaa objektiivisesti, niin omat subjektiiviset kokemukset muuttavat paljon kaikkia näkemyksiään.

Omat viime vuosien kokemukseni ovat muokanneet minua. Ajatuksiani äitiydestä, kumppanuudesta ja elämästä. Itsestäni. Jälkiviisaus on aina typerää, enkä halua jälkiviisastella. Jos voisin, en menisi ajassa taaksepäin kertomaan nuoremmalle itselleni, että jotkut ajatukset on väärin tai “tuletpa näkemään”. Asiat näkee eri tavalla vasta kun omien kokemusten kautta voi verrata tilanteita. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän enää ajattelen “mä en koskaan tekisi näin” tai “miten noikin tekee noin”. Se on loiventunut sellaiseksi “enpä olekaan ajatellut, että tän voisi tehdä näin” tai “toi tapa ei ehkä olis mulle sopiva, mutta näyttää toimivan hänelle/heille”. 

Ajatukseni todella monesta asiasta on muuttunut.

Ajattelen ystävyydestä toisin kuin ennen. Ystävyyttä ei ole mielestäni koskaan mitattu vuosissa vaan tunteissa. Joku kaksi vuotta elämässäni ollut ihminen voi olla aivan yhtä tärkeä ja rakas kuin kymmenen vuotta tuntemani. Ystävyyttä ei välttämättä ole päivittäiset WhatsApp-keskustelut tai osallistuminen toistemme synttäri-iltamiin. Ystävyyttä voi olla myös kuukausien näkemättömyys ja yhteydenpitämättömyys. Se on se tieto siitä, että ystävä on ja pysyy ja jutun jatkuminen ihan samanlaisena pitkänkin tauon jälkeen. Ystävyys ei myöskään ole niin ehdotonta. Ystävien ei tarvitse ajatella samalla tapaa, nähdä ja kokea yhteiskuntaa samanlaisena tai edes pitää samoista asioista. Riittää, että ystävät pitävät toisistaan. En ole juuri riidellyt ystävieni kanssa mistään viime aikoina. En koe sille tarvetta. Olemme aikuisia ihmisiä, joilla on paljon ajatuksia ja kokemuksia kaikilla. Kun olemme eri mieltä asioista, on sille perusteltu syy. Yleensä ainakin. Olen sanonut usein viime vuosina “en ehkä itse tekisi noin, mutta ei se ole mulle sen arvoista, että huomauttaisin asiasta”. Ystäväni ovat tärkeitä ja ihania juuri sellaisina kuin ovat, eikä ole minun tehtäväni muuttaa ketään. Samaan aikaan kuitenkin luovun ystävyyssuhteista välillä melko helpostikin. Joskus ihmisestä ei voi heti arvata millainen hän on. Alkuun viehättävä ihminen voikin osoittautua sellaiseksi, jonka kanssa moraali ei osu yksiin. Kahdenvälisessä suhteessa ei tarvitse tapahtua mitään inhottavaa, vaan sekin voi riittää, että toinen kohtelee muita läheisiään rumasti. Ajattelen usein ihmissuhteissani niin, että on asioita, joita annan anteeksi ja katson läpi sormien ja sellaisia, joita en voi jättää huomiotta. Olen vähemmän ehdoton kuin ennen, mutta samalla teeskentely on minulle täysin mahdotonta ystävyyssuhteissa.

Ajattelen myös äitiydestä toisin kuin ennen. Ennen usein ihmettelin, miksi monet eivät halua olla erossa lapsestaan ja mietin, miten tulemme joskus järjestämään hoitoasiat yms. Ajattelin usein, miten saan jatkossa omaa vapauttani ja itsenäisyyttäni. Nyt en edes kaipaa sitä. Minulla on jatkuvasti äitini tai anopin tarjoamana mahdollisuus omalle ajalle ilman Dantea. En vaan halua sitä. En juuri nyt. Haluan olla kotona Danten kanssa mahdollisimman pitkään, haluan viettää hänen kanssaan aikaa niin paljon kuin mahdollista. Eikä tämä ole mitenkään vaikuttanut ystävyyssuhteisiini tai parisuhteeseeni. Päinvastoin. Minä ehdin olemaan kaksin mieheni kanssa silloin kun Dante nukkuu. Muuten siihen ei ole ollut vielä tarvetta. Haluan toki jatkossakin olla välillä itsekseni ja yksikseni, mutta en enää näe mitään pahaa symbioosissa vauvani kanssa.

En vieläkään ymmärrä rakkaudettomia liittoja, joissa ollaan yhdessä, koska se on helppoa. Olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, että joku syvä rakastava kumppanuus voi näyttäytyä muille niin. Olen oppinut arvostamaan kumppanuutta eri tavalla. Kumppanuus on turvaa, välittämistä, rehellisyyttä ja molemminpuolista kunnioitusta ja luottamusta. Sitä, että luottaa toiseen kuin seinään ja sitä, että voi jakaa tämän kanssa ihan kaiken. Myös ne omat heikkoudet ja huonot puolet. Minulle pelkkä kumppanuus ei riittäisi parisuhteeseen, vaan minulle avioliitto on kumppanuutta höystettynä sekopäisellä rakkaudella. Sitä, että voi itkeä toisen kainalossa jotain hormonaalista syyllisyydentunnetta jostakin typerästä ja olla vähän ruma ja keskustella jostakin epämiellyttävästäkin. Ja samalla sitä, että perhoset lentelevät mahassa kun toinen ottaa kädestä kiinni kadulla, nostaa lätäkön syvän lätäkön yli tai vaan halaa lujasti.

Ennen kaikkea arkeni on muuttunut valtavasti. Ne pienet asiat. Musta on tullut äärimmäisen huono pitämään yhteyttä kehenkään, siinä missä viisi vuotta sitten elin WhatsAppissa. En tiedä onko tämä sitten luottamusta ystävien pysyvyyteen, vai aikuistumista ja arjen kiireyttä. En vaan ehdi tai muista laittaa viestiä ja usein unohdan myös vastata. Mietin omia ajatuksiani ja sitä, miten moni niistä on peruja saamastani kasvatuksesta. Olisinko minä erilainen, jos äitini olisi ajatellut tästä ja tuosta toisin. Millaiseksi haluan kasvattaa lapseni ja miten minun tulisi muuttaa ajatusmaailmaani. Jos lapseni olisi aikuisena kaltaiseni, olisiko se hyvä vai huono asia? Pohdin ihan pienten valintojeni kohdalla, miten ne heijastuvat lapseeni.

Kaikista eniten ajattelen terveydestä hirveän eri tavalla. On pysäyttävää ajatella, miten pinnallisesti on joskus ajatellut asioista. Ihan konkreettisena esimerkkinä, vaikka syövästä. Joskus nuorempana sitä mietti, miten kamalaa olisi jos sairastuisi ja menettäisi hiukset ja ripset ja kaiken. Kyllä, myönnän avoimesti, että nuorempana tämä saattoi olla ensimmäinen ajatukseni asian tiimoilta. Nyt ensimmäinen itsekäs ajatukseni kuullessani sairauksista tai niihin menehtyneistä on se, että voi kun saisin olla terve tai edes hengissä mahdollisimman pitkään. Että saisin olla äiti Dantelle mahdollisimman pitkään. Ripset ja hiukset eivät oikein edes käy mielessäni siinä vaiheessa. Olen ollut nuorempana ajoittain rajunkin tuomitseva. En esimerkiksi ole nuorempana ymmärtänyt itsemurhaa ja tuominnut sen aikanaan blogissanikin. Koin sen kovin itsekkääksi teoksi. Nyt olen oppinut ymmärtämään, että on olemassa sellainen määrä surua ja pahaa oloa, että voi yksinkertaisesti tuntua mahdottomalta jatkaa yhtään pidempään.

En oikeastaan häpeä omia jyrkkiä ajatuksiani siltä ajalta kun olin nuorempi. Ne olivat sen hetken Annan aitoja ajatuksia, nuoruuden naiiviutta ja kokemattomuuden ääntä. Huolettoman ja riippumattoman vahvamielipiteisen naisen ajatuksia. Ei niitä voi oikeastaan hävetä, muutenhan joutuisi häpeämään vaikka mitä elämänsä varrelta. Saatan ihmetellä tämänhetkisiä ajatuksiani kymmenen vuoden päästä, mutta toivon, että en häpeä niitäkään sitten. EtVoi olla vaan iloinen, että on saanut ja kokenut niin paljon, että oma ajatusmaailma on avartunut vuosien varrella. Sitä on oman elämänsä tuotos, joka on koko ajan vasta puolivalmis. En osaa harmitella edes sitä, että olen laukonut ajatuksiani milloin mistäkin blogissani. Osan takana seison edelleen, toisissa olen tehnyt jyrkän u-käännöksen. Minulla lienee siihen oikeuskin, ottaen huomioon, että vuosiakin on mennyt jo lähemmäs kymmenen. On kuitenkin hyvä huomata omien entisten ajatustensa heikkous. Tai siis lähinnä se, että niitä pitää nykyään ihan omituisina ja “väärinä”. Sehän kertoo kehityksestä. Se kertoo siitä, että on elänyt, kokenut ja muuttunut.

24-vuotiaana en varmaankaan olisi halunnut olla tämä ihminen, joka olen nyt. 29-vuotiaana olen iloinen, että en ole enää sama ihminen kuin silloin. Ne on kuitenkin mielestäni molemmat ihan hyviä ihmisiä. Niille molemmille vaan oli ja on oma aikansa ja oma kontekstinsa. Ja vaikka se jollain toisella menisi toisinpäin, ei siinäkään ole mitään vikaa.

Mä olen onnellinen jokaisesta elämäni vaiheesta. Olen onnellinen, että olen kokenut erilaisia ajanjaksoja, sillä ne ovat kaikki johtaneet tähän hetkeen. Olen kokenut tarpeeksi riekkumista, kissanristiäisiä, sinkkuvuosia ja spontaania elämää arvostaakseni nykyistä seesteistä perhe-elämääni. Olen kokenut tarpeeksi paljon tietääkseni, mikä on minulle juuri nyt ihaninta.

Yksi asia ei ole muuttunut. Mielestäni elämässä on yksi ainoa tavoite. Olla onnellinen. Mitä ikinä se siinä iässä tai elämäntilanteessa tarkoittaakaan. 24-vuotiaalle Annalle ne asiat olivat hyvin erilaisia kuin 29-vuotiaalle Annalle. Matkustaminen, riekkuminen, juhliminen, huolettomuus, viimeistä päivää -eläminen ja tulevaisuuteen epämääräisesti ajelehtiminen on muuttunut äitiyteen Lempäälässä. Kummatkaan eivät ole toisiaan huonompia elämiä. Kummassakin olen onnellinen. Teen siis jatkossakin samaa kuin aina ennenkin. Jahtaan omia tavoitteitani ja unelmiani ja elän omannäköistä elämääni. Uteliaana siitä, mitä minulle on onni vaikkapa viiden vuoden päästä. Tai kymmenen. Tai viidenkymmenen.

Juuri nyt olen onnellinen kylppäristä kuuluvista loiskivista äänistä kun mieheni kylvettää poikaamme ja siitä, että kun tuo pieni kohta painuu unten maille, käperrymme muuttokaaoksemme keskellä sohvalle ja laitamme leffan pyörimään. Voin melkein maistaa popparin maun jo suussani ja tiedän jo nyt tasan tarkkaan millaisessa vinkurassa tulen röhnöttämään, jotta olisin mahdollisimman kiinni miehessäni. Samaan aikaan itseäni nuoremmat ja vanhemmat ovat matkalla etkoille tai baariin, uuteen matkakohteeseen tai hienolle illalliselle jossakin mielettömässä kaupungissa. Erilaisissa juhlissa ja tapahtumissa lauantai-illan kunniaksi. Joku toinen lauantai minäkin saatan olla menossa jonnekin. Nyt minun ei tarvitse olla missään muualla. En edes halua. Juuri nyt minä olen täällä sohvan uumenissa ja nautin siitä. Olen tässä onnellinen.

Myöskin bloggaamisessa yksi asia on pysynyt muuttumattomana. Mun postauksissa ei paljoa ole suunnitelmallisuutta tai punaista lankaa. Ne on edelleen niitä sen hetken fiiliksiä ja pohdintoja, joissa ei ole punaista lankaa.

On sentään punainen mekko. Joka on arkisempi versio eräästä punaisesta koltusta, johon yhdistin leoparditassuni ja -laukkuni ja suuntasin ystäväni kanssa yökerhoon toteamaan, että nykyminä vaan tykkää enemmän koti-illoista, lautapeleistä ja punaviinistä. Mutta nauroin sinäkin iltana paljon, lauloin karaoken mukana, halailin ystäviä ja inspiroiduinpa samalla arkiasuunkin. Vaihtamalla mekon rennompaan.

COS mekko
KURT GEIGER korkkarit
CLARE VIVIER laukku
RAY BAN aurinkolasit
DANIEL WELLINGTON kello
THOMAS SABO rannekoru

Asukuvina vielä yksi Kuopiossa käytössä ollut kesäinen asu, jonka kuvat jäivät kameran uumeniin. Mennään nyt sillä, vaikka ulkona on aika vakuuttavasti jo syksy.

23+

You Might Also Like

17 Comments

  • Reply Eve Saturday, September 9, 2017 at 20:32

    Jotenkin tosi koskettava kirjotus! Siks varmaan, ku tää elämä on parhaimmillaan sitä matkaa eikä määränpäätä. Ihanaa lauantai-iltaa Lempäälän sohvannurkkaan, sama meininki jatkuu Lappeenrannassa :)

  • Reply reissaaja Saturday, September 9, 2017 at 21:14

    Tosi hieno teksti, hyviä pohdintoja!

    Itse olen 23-v ja aika samassa elämäntilanteessa kuin sinä: pian 5-kk vauva kainalossa, ja pari vuotta avioelämää takana. Jotkut sanovat, että 19 vuotiaana naimisiin mennessäni ja näinkin nuorena lapsen saadessani villi nuoruus jäi kokematta. Villi nuoruus, mitä se on?

    Jos joku määrittelee villin nuoruuden baarissa riekkumiseksi ja juhlimiseksi, niin kyllä se jäi näin muutenkin absolutistina väliin, eikä harmita yhtään :D mulle villi nuoruus oli pitkiä vaellusreissuja Lapissa ja loppumattomia roadtrippejä Norjassa, ja koen että mun nuoruus oli ihan paras! Vauvan kanssa elämä jatkuu ja reissutkin, vaikka toki hieman erilaisia asioita pitää ottaa huomioon,

    Elämä opettaa ja kasvattaa. Itse suhtauduin ennen pelottavan huolettomasti ympäristön kemikaaleihin, esimerkiksi meikkasin todella paljon, nykyisin en käytä enää ollenkaan meikkejä. Myös ekoasiat tuntui tosi kaukaisilta nuorempana, nyt vauvan myltä sitä on tajunnut, että haluaa tehdä kaikkensa jättääkseen edes hiukan puhtamman maapallon jälkeensä! Entisestä himoshoppaajasta on tullut uusien vaatteiden ostamisesta kieltäytyvä kirpparihai ja zero waster! :)

  • Reply Ralenius Saturday, September 9, 2017 at 22:37

    Tähän saa (ja toivottavasti) kommentoi muutkin kuin Anna. Olen 27 vuotias aikuiseksi viime aikoina kasvanut ja alkanut ajatella ystävyydestä juuri Annan kuvaamalla tavalla. Koin elämässäni todella suuren surun jokin aika sitten, ja silmäni aukesivat oikeista ystävistäni. Tulin huomanneeksi että kaikki ystävinäni pitämäni henkilöt jättivätkin minun yksin suuren surun keskellä. Se tuntui todella ikävältä ja aiheutti olon etten tarvitse heidän “ystävyyttä” elämässäni. Olen pikku hiljaa vähentänyt yhteydenpitoa surutyöni ohessa mutta kaikenmaailman whatsapp-ryhmien myötä jonkinlainen yhteydenpito on välttämätöntä. Tuntuu että olen täysin loukussa asian kanssa. Ennen tätäkin tapahtumasarjaa olen arvioinut ja miettinyt onko ystävyytemme sellaista minkä vuoksi kannattaisi työstää. Surun kohdattuani olen todennut että ei ole. Näin aikuisena ei enää jaksa roikottaa turhia ihmissuhteita mukana, erityisesti jos niistä saa vain negatiivista energiaa. Ongelma onkin se että miten ihmeessä niistä pääsee eroon? Onko täällä jollain kokemusta? Mikä on oikea tapa irtautua vai onko oikeaa tapaa edes olemassa? Olen suorasukainen ja avoin ihminen mutta jostain syystä tämä aihe on sellainen jota en pysty toteamaan suoraan tyyliin “sori, eiköhän tää ystävyys saa nyt riittää”. Olisi hauska kuulla miten muut aikuiset suoriutuvat tälläisistä tilanteista :D

    • Reply Tsasse Saturday, September 9, 2017 at 23:11

      Mulla kävi niin, että vaikeassa elämäntilanteessa paljastui melkein koko pitkäaikaisen kaveriporukkani todellinen luonne. Minut jätettiin yksin ja niillä kerroilla kun viimeisillä voimilla raahauduin illanviettoihin mukaan, niin kuulin pään aukomista, naljailua, uteliaita kysymyksiä ja sain silmien pyörittelyä yms.. Koko porukalla oltiin törkeitä minua kohtaan, mutta tehtiin se niin hienosti, etten heti edes tajunnut tilannetta. Itku kurkussa lähdin aina kotiin. Päädyin lopulta sitten siihen, että näin aikuisena saan kaverini valita itse enkä näitä ihmisiä lähelleni halua. Aikansa minua pyydettiin mukaan ja muka pidettiin yhteyttä. Tein tietoisen valinnan ja jättäydyin kaikesta pois. Pikkuhiljaa yhteydenpito loppui ja ruinaamiset illanistujaisiin ja muihin loppuivat kokonaan. Näin pääsin heistä eroon. Parempi yksin kuin huonossa seurassa :)

      Tämän jälkeen uusia ystäviä on löytynyt ja muutama ihana jäi tästä porukasta lähelle. Joskus törmään näihin ex-ystäviini ja kylmän viileästi juttelen niitä näitä, mutta teen selväksi sen, ettei elämäni kuulu enää heille. Kun asiat järjestyivät ja luisti taas hyvin, olisin ollut tervetullut heidän seuraansa. Kerroin, että elämässäni puhaltavat uudet tuulet ja olen sen parissa kiireinen.

      • Reply mietteitä Thursday, September 14, 2017 at 05:02

        Et mainitse surusi laatua, mutta onko mahdollista, etteivät ystäväsi tienneet, miten suhtautua? Joku iso pelottava asia, josta ei kokemusta. Vaikea tilanne. Varsinkin jos olette nuoria. Mitä pitäisi sanoa, onko helpompi olla hiljaa? Tottakai me nyt ajattelemme, että kunhan on tukena. Mutta entä jos ei osaa, ei uskalla? Ystävän heikkous ei ole syy päättää ystävyyttä
        Tsemppiä sinne!

    • Reply Alina Sunday, September 10, 2017 at 16:00

      Itse olen 25-vuotias ja koen myöskin että parempi olla vaikka sitten yksin kun sietää huonoa kohtelua. Koskee niin parisuhdetta kuin ystäviäkin. En itse jaksa pitää yhteyttä ystäviin joille olen selkeästi ‘viimeinen vaihtoehto’, ja he eivät ole mielestäni ansainneet ystävyyttäni. Nykyään mulla on vain pari ystävää mutta se et juurikaan haittaa, viihdyn erinomaisesti yksinkin;)

    • Reply Anna Thursday, September 14, 2017 at 07:48

      Mä olen ollut ihan lapsesta sellainen, että mieluummin yksin kuin huonossa ihmissuhteessa. Tämä unohtui välillä nuorena, kun kaipasi seuraa ja halusi muiden huomiota olla riittävän hyvä kelpaamaan joukkoon.
      Huomasin taannoin, kun oli vaikeat pari vuotta, että luulemani ystävät eivät olleet kiinnostuneet asioista ja olivat vain silloin yhteydessä, kun halusivat ns. uusia tilannepäivityksiä. Ymmärsin myös, että mimusta puhuttiin selkäni takana ja olimme muutenkin ihan eri asioista kiinnostuneita ja olisin kelvannut vain bilekaveriksi. Olimme kavereita ilmeisesti vain tottumuksesta kouluajoilta ja sittemmin erkaantuneet täysin. Lopulta ymmärsin, ettei näistä ihmissuhteista ole mitään aitoa ja ajanmyötä vaan tulisi pahempi mieli ja ahdistuisin olla tekemisissä näiden ihmisten kanssa.
      Aluksi vähensin yhteydenpitoa näiden mukaystävien kanssa ja ajanviettoa. Jossakin vaiheessa oltiin taas enemmän tekemisissä ja kuvittelin kaikkien jo aikuistuneen, vain ymmärtääkseni, että selkäni takana puhuttiin ja naurettiin ja piikiteltiin ymmärtämättäni nähdessämme. Sain kuulla muuttuneeni ja olevani muka parempi ihminen, kun en enää ollut kiinnostunut samoista asioista heidän kanssaan enkä ollut kiinnostunut iltamistakaan enää.
      Ymmärsin, että olimme olleet tekemisissä loppujem lopuksi vain tottumuksesta ja kasvaneemme erillemme ja pitävämme ja arvistavamme eri asioita.
      Pikku hiljaa hiivutin yhteydenpitoa ja löysin enemmän samanhenkisiä ihmisiä ympärilleni. Kaikkia ihmissuhteita ei ole tarkoitettu kestävän läpi elämän vaan koen enemmänkim, että tietyt ihmiset rikastuttavat elämiämme läpi elämän ja osa on vain kääntymässä elämissämme. Hurjasti tsemppiä sinne ja mukavaa syksyn alkua!

  • Reply Sade Saturday, September 9, 2017 at 23:34

    Oot kyllä hyvä kirjottamaan tän tyylisiä pohdiskelevia ja koskettavia tekstejä, oli iloa lukea! Näitä siis lisää aina kun siltä tuntuu.

  • Reply Katja Saturday, September 9, 2017 at 23:59

    Kaunis, pirteä asukokonaisuus. Punainen näyttää hyvältä sun päällä :)

  • Reply Erika Sunday, September 10, 2017 at 04:01

    Olen 24-vuotias ja tunnen eläväni samantapaista elämää kun sinä aikoinaan. Siksi (muiden syiden ohella) blogisi on mielettömän kiinnostavaa luettavaa, etenkin isompien elämänvalintojen ja kriiseilyjen aikana. Saan suunnatonta mielenrauhaa ajatellessani elämäntilannettasi nyt. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja toivon saavani kuulla seikkaluistasi myös jatkossa :)

    • Reply susannamari4 Sunday, September 10, 2017 at 20:34

      Komppaan Erikaa. Ja kiva teksti taas kerran. Itse myös 24 ja samalla kun elämä on suht huoletonta ja nautin päivä kerrallaan elämisestä, kriiseilen aikuisuudesta ja tulevaisuudesta. Anna sun blogi on ainut mitä olen monta vuotta jaksanut lukea ja vaikka elämänvaiheet onkin meillä erilaiset ja vaikka en ole itse edes kiinnostunut esim. muodista, on silti aina mielenkiintosta lukea juttuja eri näkökulmista ja huomata, että kuinka samalla tavalla kuitenkin ajatellaan asioista. Mukavaa syksyä, täällä seuraillaan! :)

  • Reply Sanna Sunday, September 10, 2017 at 08:48

    Sun teksti on niin tuttua, kuin suoraan minun elämästä. Olin nuorena tosi mustavalkoinen ja ehdoton ajatuksissani, samalla tuntui että jään jostain hienosta paitsi jos en ole joka ikisissä kissanristiäisissä mukana. Kun 25 vuotiaana sain ekan lapseni, maailma muuttui ja elämänarvot heitti häränpyllyä. Kun täytin 30 olin jo onnellinen kolmen lapsen äiti. Kun muut kaverit ja tutut juhli kolmekymppisiään isosti baareissa, minä join kotona perheen kesken kakkukahvit ja jatkoin nuorimmaisen imetystä. Se oivallus että elämä on oikein just tässä ja nyt, eikä muuta osaa kaivatakkaan. Nyt 34 vuotiaana elämä on vahvasti ruuhkavuosia mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Juuri näin on hyvä. Hyvää syksyä sulle, olet upea!

  • Reply meow Sunday, September 10, 2017 at 21:13

    Aivan ihana kirjoitus, Anna :) Musta tuntuu, että olen kuin seikkailevan 24v-Annan ja nykyisen Annan “puolivälissä” jos niin voi sanoa. Kaikkea sitä on tullut toilailtua nuorempana ja seikkailtua. Nykyään en kaipaa juurikaan juhlimista ja olen onnellisesti sitoutunut elämäni mieheen :)

  • Reply Katja Monday, September 11, 2017 at 07:13

    Hei!

    Olipa osuvasti kirjoitettu. Aamupuuro jäähtyy kulhossaan, mutta pakko vielä jättää kommentti. Joka on ensimmäinen laatuaan, vaikka mukana olen säännöllisen epäsäännöllisesti ollut jo ainakin 5 vuotta. :)

    Tämä (ja muutama muukin pohdinta viime ajoilta) jotenkin kosketti. Ehkä siksi, että itse koen olevani tuon kaiken kynnyksellä. 28-vuotiaana, hetki sitten kihlautuneena, ostimme juuri avomiehen kanssa omakotitalon, häät ovat suunnitteilla ja perheenlisäys haaveena. Kaiken kynnyksellä oleminen on jännittävää ja innostavaa, mutta myös äärimmäisen rauhoittavaa. Koen, että nyt todellakin on tämän aika. Että tämä tulevaisuus, on se, mihin haluan panostaa ja mistä unelmoin.

    Tätä sinun muuttumistasi elämän mukana (ehkä se on sitä kasvamista) on ollut hieno seurata. Ja näistä teksteistäsi todellakin huokuu se, että olet juuri siellä missä pitää. Vaikkei olisi muutamia vuosia sitten uskonutkaan. Mutta niinhän elämä nimenomaan menee ja yllättää. :)

    Kiitos blogistasi. On kivaa olla mukana. <3

    Ps. Ystävyyssuhteista kirjoitit myöskin omaan elämääni osuvasti. Siitä tuli mieleeni, että sama pätee suhtautumiseeni tähän (ja muihinkin) blogiin; kaikesta emme ole samaa mieltä, joitain mielipiteitäsi en koe omakseni, eikä niin pidä ollakaan enkä ole kokenut tarvetta niihin kommentoida koskaan. Mutta ilo läikähtää sisälläni, kun luen hyviä asioita blogistasi. :)

  • Reply Heippa Monday, September 11, 2017 at 15:09

    Tää oli ihanan koskettava teksti, komppaan. Ihanan avointa ja haavoittuvaa. Empaattista. Tuli tippa linssiin ja hyvä mieli. Punainen sopii sinulle, loubutinin punainen erityisesti, sellainen ns. oikea punainen ja siihen mätsäävät huulet ja kynnet :) löytyykö kuvaa tuosta juhlamekostasi? :)

  • Reply Emma Tuesday, September 12, 2017 at 09:21

    Kiitos jälleen hyvän mielen postauksesta! Kuvailemasi muutoksen olen havainnut vuosien saatossa blogiasi pitkään lukeneena ja kuten sanoit, jokainen hetki on ollut sopiva kunakin hetkenä, myös lukijan näkökulmasta. Silloin nautin bilepostauksista ynnä muista, nyt nautin suunnattomasti rauhallisemmista ja seesteisemmistä kirjoituksista. Kivaa on ollut kulkea mukana ja huomata oma kehitys Mungolifen rinnalla. :)

  • Reply Naek Wednesday, September 13, 2017 at 01:45

    Yks parhaimpia postauksia mitä oon lukenut 👌🏻🔝🔟😊

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post