Aika

Mä täytän maanantaina 29. Aika jännittävää, että kaksikymppisyyden viimeinen vuosi alkaa ihan näillä näkymillä ja sitten on 365 päivää siihen ikäkriisejä aiheuttavaan kolmekymppisyyteen. Tosin mä koin ikäkriisejä jo teininä ja kakskymppisyyden alkutaipaleen, enkä oo niitä vuosiin tuntenut. Nyt tuntuu jotenkin jännittävältä. Ehkä koska koko ikäni mä ajattelin, että “sitten kun mä olen kolmekymmentä…”. Se oli sellainen kaukainen ajanjakso, jota ei osannut edes hahmottaa millään lailla.

Oon huomannut, että ikä on lakannut merkitsemästä ihan hirveesti. Välillä tunnen itseni edelleen 17-vuotiaaksi ja välillä rinnastan itseäni lähes neljäkymppisiin. Yhä enemmän myös kiinnitän huomiota ikärasismiin ja siihen, miten ihmisistä oletetaan jotakin, koska he ovat X-ikäisiä. “Ei kolmekymppinen saa tehdä noin”, “pukeutuu kuin parikymppinen/keski-ikäinen”, “käyttäytyy kuin paljon vanhempi/nuorempi”. Jotenkin itse koen, että elämä on sellainen jatkumo, jossa on kausia. On vauva, on lapsi, on teini-ikäinen, on aikuinen ja on eläkeläinen. Aikuisuuden koen sellaiseksi ajanjaksoksi, joka kestää 18 vuodesta jonnekin kuusikymppiseksi. Se on aikaa kun työssäkäyvä omillaan toimeentuleva aikuinen, jolla on päätäntävalta tehdä mitä haluaa ja vastuu itsestään ja mahdollisesti perheestään. En koe, että vaikkapa 22 ja 42 välillä on hirveästi eroa. Aiemmin mainitun elämässä on voinut tapahtua paljon asioita, jotka ovat tuoneet kokemuksia vaikka millä mitalla ja 42-vuotias voi olla yhä kokematon ja naiivi elämää kohtaan. Sillä kokemus yhdistetään ikään ja naiivius nuoruuteen. Onhan se usein myös näin, mutta turhan stereotyyppinen ja yksioikoinen ajatusmaailma.

Mulla oli bucket list asioista, joita halusin tehdä, ennen kuin olisin 30. Siellä oli ihan loogisia haaveita ja sitten niitä, joiden ikäsidonnaisuus oli ihan turha. Ei sillä olisi ollut väliä olisinko mennyt naimisiin ennen vai jälkeen 30 ikävuoden. Tai milloin ehkä lentäisin pienlentokoneella (voi kyllä, sellainenkin siellä oli/on). Nuorena se hamassa tulevaisuudessa hehkuva 3 0 tuntuu vaan niin etäiseltä, että se tuntuu hyvältä takarajalta joillekin haaveille. Sitten ku nonkin 26 ja ne kaikki haaveet ovatkin vielä kaukaisia, alkaa tuntemaan stressiä. Vapautin itseni jo siis melko kauan sitten ikäsidonnaisuudesta, mutta nyt olen miettinyt, mitä kaksikymppisyys on minulle merkinnyt ja mitä ajatuksia aika minussa herättää.

Tällä hetkellä aika on keino hallita kaaosta. Rytmittää, rutinoittaa, pitää järjestyksessä ja pysyä mukana kaikessa menossa. Ruuhkavuodet on vasta edessä ja nyt jo tuntuu siltä, että aika ruuhkaista on. On omaa perhettä, parisuhdetta, ystäviä, kodinhoitoa, urahaaveita, opiskeluhaaveita ja vaikka mitä lentopallosta vauvauintiin. Aika on se valuutta, joka koko ajan tuntuu hupenevan ja siinä missä miehen euro on naisen 80 senttiä, tuntuu 28-vuotiaan Annan tunti 20-vuotiaan Annan minuutille. Menee yhtä nopeasti. Huomaan, etten enää sido asioita mitenkään aikoihin. Ei ole väliä milloin valmistun maisteriksi vai milloinkaan. Ei ole väliä minkä ikäinen olen jos minulla on onni tulla toistamiseen äidiksi. Ei ole väliä, mitä olen saavuttanut tai jättänyt saavuttamatta ennen kuin olen 40. En edes näe sitä enää välietappina. Jos elämäni maratonin yksi välietappi, kolmekymppisyys, lähestyykin kovaa vauhtia, en näe sen jälkeen mitään välietappeja. On vaan elämä.


Viimeisen kaksikymppisen vuoteni aloitan äitinä, vaimona, omakotitalon omistajana ja yrittäjänä. Kaksikymppisyyteni alkutaipaleella näistä kolme ensimmäistä kuuluivat kolmenkympin “tavoitteisiini”, mutta monesta on jääty. En ole valmistunut maisteriksi, enkä osaa espanjaa. Lapsiluku on pienempi kuin nuoren Annan kuvitelmissa ja naimisissakin ollaan oltu vasta hetki. Elämäni olisi jatkunut aivan yhtä hyvällä, vaikken olisi vielä pitkään aikaan omistanut kiinteistöä ja nyt painin lähinnä sen kanssa, miten pitkään pärjäämme ilman toista autoa, jota en millään haluaisi.

Aika, vuodet ja kuukaudet, ovat menettäneet merkityksiään, sillä tähän mennessä olen tajunnut, kuinka ajatuksen tasoinen konsepti aika on. Jälkeenpäin vuodet tuntuvat menneen vauhdilla, raskausaikana viikot tuntuvat vuosilta ja pienet hetket onnea voivat tuntua sinä hetkenä loputtoman ihanalle ja jälkeenpäin silmänräpäyksessä menneille. Synnytykseni tuntui kestävän vuoden, jälkeenpäin se tuntuu minuuteille. Aika on elastinen, se venyy ja paukkuu odotustemme ja tunteidemme mukana.

Nyt kun viimeinen vuoteni kaksikymppisenä lähtee pian käyntiin, en aio sitoa itseäni mihinkään uuteen lokeroon. Ihan pian minä siirryn siihen 30-39 -vuotiaiden joukkoon, mutta eipä sillä ole mitään väliä. En koe itseäni mitenkään erilaiseksi. Huomaan, että päinvastoin, olen päässyt siihen “aikuisuuden” vaiheeseen, jossa hoen “miten nopeasti aika onkaan mennyt” ja “en tunne itseäni vielä X:ksi”. Huomaan välillä, etten aina ymmärrä, että minä olen äiti. Pieni nuori seikkailija sisälläni on hämmentynyt siitä, miten tähän päädyttiin. Eikö lähdetäkään spontaanisti viettämään vuotta ulkomaille tai villiin seikkailuun, rakastumaan ja kokemaan hetkiä, jotka kestävät kokonaisen elämän?

Minä muistan elävästi pienen Annan ajatukset. Kuinka ala-asteen koulukavereiden äidit vaikuttivat niin kovin aikuisilta, vakavastiotettavilta. He ajoivat autoja, omistivat taloja ja kävivät töissä. He tiesivät margariinin ja voin eron ja he tiesivät vastaukset koululäksyihin. On järisyttävää ymmärtää, että osa heistä oli samanikäisiä kuin minä nyt. Että he elivät samaa elämää kuin minä nyt. Ja on jotenkin todella ajatukset räjäyttävää yrittää yhdistää itseni siihen mielikuvaan niistä äideistä.

Olen menettänyt tajuntani iästä. Tai oikeastaan ikä on menettänyt merkityksen. Nuorena suurin osa ystävistä oli samanikäisiä ja pitkät poikkeamat suuntaan tai toiseen olivat harvinaisia. Nyt ystäväpiirini on kaikkea 18 ja 50 ikävuoden välillä. Mä välillä havahdun siihen, että mä en TIEDÄ jonkun ystäväni ikää. Tai en siis muista onko hän 32 vai 33. Tai onko joku 24 vai 29. Kun ei niillä asioilla ole väliä.

Kaksikymppisyyteen olen kuitenkin aina yhdistänyt sellaisen huolettomuuden. Kesäsäillä ikkunat auki autolla kurvailun musat pauhaten ja tuuli tukkaa tuivertaen. Ex tempore Hangon matkat avoautolla ja pitkät kesäillat puistossa. Kun en ollut kellekään muulle kuin itselleni vastuussa. Kun auringonsäteet piirsivät ihoa ruskeammaksi ilman ajatusta sen vaikutuksesta tulevaisuudessa tai kun valvottiin yöt läpeensä ilman ajatusta siitä, että seuraavana päivänä se kostautuu. Kun ihmiset, rakkaudet ja tilanteet oli väliaikaisia. Kun oli huoletonta, sitoutumatonta ja vapaata. Mun kakskymppisyyttä värittää huolettomuus. Ja koin pienen “ikäkriisin” kun tajusin, että minun elämäni ei tule enää koskaan olemaan “huoletonta”. Minulla on nykyään aina huoli pienestä ihmisestä ja minulla on huoli itsestäni, itseni pitämisestä elossa ja parhaassa mahdollisessa kunnossa, sillä se pieni ihminen tarvitsee äitiä. Siksi olen iloinen, että minä elin sitä huoletonta aikaa. Sitä täysillä menemistä ja hulluja hetkiä.

En koe itseäni 29-vuotiaaksi. Välillä tuntuu, että aika on pysähtynyt joskus kauan sitten ja jotenkin hassusti mun syntymävuoteen onkin vaan kalenterissa pidempi aika. Siinä missä neljä-viisi vuotta sitten kesällä ei olisi voinut enempää paikkaansa pitää käsite “tiistain ja perjantain välinen yö” viisikymppinen äitini aina nauraa, ettei huomannut sitä viikkoa kolmenkympin ja viidenkympin välissä.

Mulla on vielä 367 päivää aikaa olla kaksikymppinen. Voisi kuvitella, että mulla olis pitkä lista, mitä haluaisin tehdä ennen kuin olen 30. Ei ole. Lista on tyhjä. Ranteessa on kello, joka kertoo ajan. Että kohta on aika laittaa vauva unille ja hissuksiin pakkailla omaisuutta laatikoihin. Vieressä kalenteri, joka kertoo, että huomenna juhlitaan hyvin pienimuotoisesti lähtemisiä ja vanhenemisia ja viikon päästä muutetaan toisaalle. Mielessä aika pitkälti täydellinen tyhjyys, ajalla ei siinä ole merkitystä. Sillä juuri tämä hetki on aivan täydellinen. Mies leikkii vieressäni poikamme kanssa, enkä osaisi haluta juuri nyt tähän hetkeenmitään muuta. Tämä on nyt. Muilta osin aika on lakannut olemasta. Se on lakannut olemasta rajat, joiden sisällä asioita tapahtuu. Se on lakannut olemasta jatkumo, se on lakannut olemasta tavoitteen tai päämäärän kellottaja. Se vaan on. Arjen helpottava mitta kuten hedelmäpuntari kaupassa.

Minä olen kohta 29. Naiivi ja karaistunut, pikkuvanha ja kapinallinen teini, äiti ja lapsi. Tunnen itseni ajattomaksi ja vapaaksi. Ja pidän sitä niin kovin hassuna, että vuosia elin itse asettamissani iän kahleissa.

Kuvan kello on muuten ihana raikas uutuus kellokokoelmaani. Daniel Wellingtonin Classic Petite Bondi, joka on samankokoinen kuin mulla usein ranteessa ollut hopeinen versio. Kelloon saa vaihdettua helposti minkä tahansa toisen rannekkeen halutessaan ja Daniel Wellingtonilla saa tällä hetkellä ilmaisen rannekkeen jokaisen ostetun kellon kaupan päällisiksi. Koodilla mungolife saatte myös 15 % alennuksen koko valikoimasta. Lämmin suositus, tää on aika ihana ♥

*Kello saatu Daniel Wellingtonilta

29+

You Might Also Like

12 Comments

  • Reply Nepa Friday, August 25, 2017 at 21:00

    Ihana teksti❤ itsellekkin ajan käsite on muuttunut ja huomaan niin paljon samoja asioita tekstissäsi kuin itse ajattelen, vaikken ole kuin hiukan päälle 20vee. Tärkeä asia, johon myös liittyy hetkessä eläminen eikä liiallisten paineiden laittaminen tulevaisuudelle. :)

  • Reply Rosa Friday, August 25, 2017 at 22:07

    Viisaita ajatuksia, kiitos :) tälleen 25 vuoden iässä meinaa välillä pukata pientä kriisiä, kun pitäis muka alkaa jo olla vähän aikuinen.. on muuten jännä miksi monet reagoi aikuinen-sanaan että “musta ei ainakaan ikinä tuu tylsää aikuista”. Miksi aikuinen mielletään tylsäksi, itelle se ainakin tarkoittaa nimenomaan sitä tiettyä vastuullisuutta ja että pitää huolen itsestään ja omista asioistaan, aivan sama minkä ikäinen on. Nykyinen poikaystäväni on itseäni hieman nuorempi, mutta aikuisempi kuin esim eksäni ikinä tulee olemaan. Semmosta turhaa löpinää :D hyvää viikonloppua ja tsemppiä muuttorumbaan :)

  • Reply Kiira Saturday, August 26, 2017 at 09:19

    Jos aikuinen on 18-60 vuotias. Mikä 61 vuotias on, vanhus?????????

  • Reply Elli Saturday, August 26, 2017 at 14:36

    Olipas kaunis teksti!❤

  • Reply Katri Saturday, August 26, 2017 at 16:54

    Mitä nuo erikoisten pajunkissojen näköiset pompulat ovat? Nättejä!

  • Reply Rintintin Saturday, August 26, 2017 at 21:28

    Mä täytin jo 34 ja olen aloittanut blogisi seuraamisen 25-vuotiaana ☺️ aika kuluu…

    Erosin 10 vuoden nuoruuden suhteesta jokin aika sitten, ennen kuin kerettiin alttarille tai perhettä perustamaan. Mä olen siis jollain tavalla taas samassa elämäntilanteessa kuin parikymppisenä, enkä tunne itseäni yhtään 34-vuotiaaksi! 😄

  • Reply Anne-Mari Sunday, August 27, 2017 at 11:44

    Ihana ja lohdullinen postaus. Itselleni 25 on “aina” ollut takaraja monelle asialle ja noh, kun alkuvuodesta täytin sen maagiset 25, kriisiä pukkasi mutta onneksi se jäi aika lyhytkestoiseksi surkutteluksi. :D Nyt ajatusmaailma on hiljalleen hivuttautunut samaan suuntaan kuin sulla tässä tekstissä, onneksi!

  • Reply Marjo Sunday, August 27, 2017 at 15:02

    Todella kaunis teksti 🙂 Pisti itsenikin miettimään ajan konseptia. Jotenkin sitä aina pysähtyy miettimään asioita synttäreiden kynnyksellä. Mullakin synttärit keskiviikkona ja 31 tulee tauluun. 🙂

  • Reply Laura Monday, August 28, 2017 at 12:28

    Kiva postaus! Oon miettinyt paljon samoja asioita. Kuvailisin omaa kakskymppisyyttäni myös huolettomaksi ja ehkä vähän hulluksikin, mutta myös todella epävarmaksi. Nyt kolmenkympin lähestyessä oon alkanu rakastamaan iän tuomaa viisauttani ja varmuuttani :D toivottavasti tämä oivaltaminen jatkuu koko elämän!

  • Reply Taru Tuesday, August 29, 2017 at 21:17

    Hieno teksti, samaistuin. Onnea syntymäpäiväsi johdosta ja toivottavasti tulette koko perhe viihtymään hyvin täällä Pirkanmaalla:)

  • Reply veramarika Wednesday, August 30, 2017 at 14:08

    Ihana teksti! Mä kuvittelen olevani edelleen 25, koska silloin minusta tuli äiti ja omat synttärit on vaa menny ihan ohi sen jälkeen,vaikka täytänkin kuukauden päästä saman verran kuin sinä (piti oikee laskee:D). Ihan samanlainen oon kuin 23-vuotiaana, vaikka en ole.

  • Reply Noora Monday, September 4, 2017 at 21:28

    Siis niin ihana teksti! Jotenkin todella moniulotteisesti kerrot ajatuksia, koko ajan lukiessa tuli “olipa hyvin sanottu” -fiilis. Ja muutenkin hyvin samankaltaisia ajatuksia täällä, vaikka 29-vuotispäivään on vielä muutama kuukausi jäljellä.

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post