Stop and smell the flowers

Olen huomannut tässä vuosien varrella, että suuri tarve kontrolloida vähän kaikkea ja armollisuus itselle eivät useinkaan kulje käsi kädessä. Olen välillä ihan sekopäisen tarkka asioista, kun taas toisinaan osaan tehdä kaiken hieman suurpiirteisesti. Jääkaapissa pitää olla just tietty järjestys, mutta sitten taas koko makuuhuoneemme saattaa olla kuin räjähdyksen jäljiltä, kun jätän jonku vaatekaapin läpikäymisprojektin kesken. Saatan hinkata meikkisiveltimiä puhtaaksi kaksi tuntia ennen asuntonäyttöä, vaikka ei ole edes imuroitu. Usein oma suuri kontrollintarpeeni johtaa siihen, etten oikein osaa delegoida. En osaa luottaa, että mieheni tai joku muu voi tehdä yksinkertaisimmatkin asiat itse. En tiedä mistä niin hirveän kova tarve tehdä itse monet asiat kumpuaa, mutta se ei aina ole ehkä hyväksi, ei ihmissuhteille eikä parisuhteille. Ennen kaikkea se satuttaa välillä kaikista eniten sitä tärkeintä suhdetta; suhdetta omaan itseensä.

Helposti ihan turhilla asioilla ajaa itsensä ihan hulluksi. Mä olen sellainen passiivinen stressaaja. Ajattelen, että en mä stressaa sitä ja tätä, mutta sitten kuitenkin stressaan. Salaa itseltänikin. Menetän yöunet tai olen hajamielinen. Pitäisi ehkä käyttää imperfekti-muotoja, sillä olen todella pyrkinyt vähentämään tiettyjä asioita elämästäni. Turhaa stressiä, turhia kiireitä ja turhia to do -listoja. Olen pyrkinyt lisäämään elämääni vähän kaikkea positiivista, mutta ennen kaikkea sitä, että olisin itselleni armollinen. On varmasti heitä, joilla on kaikki asiat vimpan päälle. Puhdas työpöytä, työt tehty juuri silloin kun pitää tai mielellään viikkoja ennen, deadlinet eivät kasaannu niskaan, lapset ovat viimeisen päälle kasvatettuja, parisuhdetta on ehditty hoitamaan, näyttää mallilta, harrastaa liikuntaa tarpeeksi, ei herkuttele ja kotona on aina siistiä. Ja mitä nyt vielä. Kesti melkein 29 vuotta tajuta, että minä en vain ole se nainen. Mulla on kaikki aina vähän sinne päin. On työkiireitä, jotka kasaantuvat stressikasaksi harteilleni. On kalenteri, joka venyy ja paukkuu. On koti, jossa on aina joku väärällä paikalla ja joku juttu vaiheessa. On täysi pyykkikori, tyhjä jääkaappi ja mitä vielä. Oon se nainen, jonka on aina välillä todettava, että nyt nälkä käy kaiken muun edellä ja haettava pizza tai hampurilaisateria pikaruokapaikasta. Oon se mimmi, jonka mies on tottunut näkemään kotona vain aamutakeissa, tukka nutturalla ja meikittä. Oon se mimmi, joka muistaa välillä sheivaa jalkansa silloin kun tietää laittavansa päälle hameen.

Joskus tää kaikki ahdisti mua tosi paljon. Välillä edelleen hiipii hirveä tarve olla parempi, olla jotenkin sopivampi. Olla ajan tasalla kaikesta ja varmistaa, että joka hylly kiiltää. Vasta lapsen saamisen myötä oman armollisuuden määrä on noussut sfääreihin. Elämäni aivan ehdoton ensisijainen asia on perheeni. Mieheni, poikamme ja Benji. Mikään työjuttu ei ole yhtä tärkeä ja kiireinen kuin vauvan tarvitsema huomio. Vauvan ollessa valveilla en tee mitään sellaista, mikä estää minua kiinnittämästä huomiota häneen. Osasin priorisoida hänet ensimmäiseksi heti kun hän syntyi. Herääkin kysymys, miksi se vaati lasta? Miksen voinut olla hyvä ja pehmeä itselleni?


Olen luovuttanut. Olen vihdoin luovuttanut sen suhteen, että saisin joskus “kaiken” tehtyä. Kaikki on ne neljäsataa välilehteä päässäni, joilla jokaisella on tehtävä. Osa on tärkeitä. Kirjanpitoa, työjuttuja, remonttijuttuja, asuntojuttuja. Osa on vähemmän tärkeitä. Tärkeintä tällä hetkellä itselleni on voida hyvin, jotta voisin olla hyvä perheelleni. Jos yöllä en saanut tarpeeksi tunteja unta, otan sen päivällä takaisin. Jos mieleni tekee pitää vapaata työnteosta, pidän. Mulla on sellainen taloudellinen tilanne, että mun ei ole pakko raataa niska limassa. Toki se on pois jostakin muusta, mutta se muu on hyvin turhaa tärkeimmän rinnalla. Oman ja perheeni hyvinvoinnin. Ne meikkisiveltimet odottaa pesuaan ja läppärin kuvakirjastot kyllä vielä joskus järjestyvät. Ja jos eivät, sitten ne eivät vaan ole tarpeeksi tärkeitä.

Osa tätä kaikkea on mulle kyky nauttia hetkestä, aurinkoisesta kesästä ja olla koko ajan ajattelematta liikaa. Mä voisin oikeasti hukuttaa itseni stressiin ja murheeseen. Näinkin hyvässä elämäntilanteessa on silti aina vähän, mitä voisi stressata. Voisin stressata talousasioita ja asunnon myymisen aikataulua ja kaikkea siihen liittyvää. Voisin stressata ehtimistä ja jaksamista, pakkaamista ja purkamista. Voisin stressata etäisyyttä ystäviin ja jälleen uutta paikkakuntaa, paikkaa, jossa mulla ei ole oikein ketään. Voisin stressata tulevaisuuttani, työllistymistä omalle alalleni ja mitä vielä. Voisin stressata ulkonäön kohtaamia muutoksia ja vaikka sitä, etten ole ehtinyt tai halunnut salille tarpeeksi usein ja sen näkee kropassa. Mutta en minä jaksa.

Realiteetit on hyvä pitää hallussa. Mihin on taloudellista kantokykyä, millaisia tulevaisuudensuunnitelmia ja -toiveita on, mihin haluaa elämäänsä viedä. Mutta sinne ei vaan voi lähteä rynnimään ohituskaistaa pitkin. On kuunneltava itseään, omaa jaksamistaan ja omia tärkeimpiä arvoja ja ajatuksia. On toiveita ja on välttämättömyyksiä. Huomaan, että suurin osa mulle stressiä yleensä aiheuttavista asioista on sellaisia, joihin voin itse vaikuttaa. Jos en vaikuta, ne eivät sitten oikeasti ole tärkeitä. Tärkeitä asioita on ne, joihin ei voi vaikuttaa, kuten oma terveys. Sitä on vaan arvostettava ja toivottava parasta.

Moni on ihmetellyt, miten mä jaksan. Ihan lähipiiristäni. Teen töitä, mulla on pieni vauva, meillä on taas muutto toiselle paikkakunnalle, tällä hetkellä talo ja asunto päällekkäin ja loppuvuosi sisältää vielä monta projektia. Enkö stressaa kahden asunnon loukkua tai uudelle paikkakunnalle kotiutumista? En oikeastaan. Asioilla on tapana järjestyä ja nämä asiat on sellaisia, joihin voin vaikuttaa. Samalla tiedostan, että tarvitsen välillä hieman apua. En pelkää pyytää sitä. En pelkää pyytää äitiä pakkausavuksi tai anoppia purkausavuksi toisessa päässä. En pelkää pyytää isääni remonttiavuksi tai miestäni välillä antamaan mulle pari tuntia omaa aikaa. En pelkää myöntää ääneen, että tarvitsen välillä omaa aikaa, ihan vaikka pitkää kävelyä Benjin kanssa. Eilen kysyin äidiltäni, jos hän voisi aina välillä tulla Lempäälään yön yli visiitille, jotta voisin nukkua aamulla pitkääääään ja pitää vapaa-aamun kaikesta. En stressaa nytkään kodista, joka kaipaisi siivousta vaan illallisen jälkeen aion iskeä jalkani jalkakylpyyn ja kasvoilleni naamion. Katson miehen kainalossa jonkun leffan ja totean, että koti ei tästä miksikään muutu, jos sen siivoaa vasta huomenna. Eikä mikään näistä tee minusta heikompaa tai huonompaa ihmistä. Se tekee minusta ihmisen.


Terveys on sellainen asia, mihin emme aina voi vaikuttaa. Mielenterveys myös. Pienillä asennemuutoksilla on suuri merkitys, ja niillä voi saavuttaa arjessa mielenrauhan. Sellaisen henkisen hyvän olon, että nukkumaan mennessä ei mieti seuraavan päivän tehtävälistaa ja loputonta määrää pieniä ja suuria asioita, jotka jäi tekemättä sinä päivänä. Sellaisen armollisuuden itseä kohtaan, jossa oma hyvinvointi on saavutuksista tärkein.

Vuosi vuodelta mä uskon enemmän siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Päämääräksi on asetettava vain oma onnellisuus. Kenenkään muun ei pidä antaa määritellä sitä, mitä se on juuri minulle. Elämästä pitää voida ehtiä myös nauttia. Aina ei voi suorittaa. Elämä ei ole sitä varten. Välillä pitää vaan sammuttaa kaikki ylimääräinen ja pysähtyä. Nauttia vauvan naurusta ääneen tai pysähtyä ihastelemaan tuoreita leikkokukkia. Olla ajattelematta mitään sen hetken ulkopuolella. Elämä on nimittäin tasan niin ihanaa kuin juuri tämä hetki. 

48+

You Might Also Like

18 Comments

  • Reply Emma Monday, August 14, 2017 at 20:49

    Huikeeta Anna, asiaa! Tämän kaiken oon tiedostanut jo pitkään ja harjoitellut sellaisen zen-elämän elämistä, mutta se on välillä hyvin haastavaa. Mutta koen olevani hyvän matkaa oikealla suunnalla, kyllä tämä tästä! Olen melko järjestelmällinen ja rakastan sitä, että asiat on ajallaan hoidettu, jottei niitä tarvitse viime tingassa stressata. Huomasin kuitenkin kehittäväni ajoittain stressiä siitä, mikä on minkäkin asian “hyvissä ajoin” ja että ehdinkö sen niissä raameissa toteuttaa. Ja kun yhden asian ehdin, yritin seuraavaa, ja sehän onkin loputon suo. Ei täällä tosiaan valmista tule, keskeneräisyyttä on itseni ainakin vielä opeteltava sietämään paremmin.

  • Reply Annikki Monday, August 14, 2017 at 20:54

    Tää oli superkiva kirjoitus, kiitos. Varmasti kaikki tarvii muistutusta näistä asioista, sillä hetkessä elämisen taito unohtuu niin helposti. Kivaa loppukesää :)

  • Reply J Monday, August 14, 2017 at 21:00

    Hyvä muistutus tosiaan itsellekkin tämä postaus, pistää hyvällä tavalla pohtimaan :)

  • Reply Irene Monday, August 14, 2017 at 21:34

    Ihanaa kun olet oppinut olemaan itsellesi armollinen. Omallakin kohdalla lasten saaminen on avannut silmät sille mikä omassa elämässä on oikeasti tärkeää. Lapset kun menee kaiken edelle, mutta itsestäkin täytyy huolehtia että voi huolehtia muista. Siksi myös itse tarvitsen aikaa olla ihan yksin omien ajatusten kanssa, että taas saa energiaa arjen pyörittämiseen. Lasten saaminen muuttaa niin paljon asioiden tärkeysjärjestystä, koska yksinkertaisesti aika ei mitenkään riitä samalla tavalla kaikkeen kuin ennen ja esim. kotityöt eivät tekemällä lopu. Itse en ainakaan käsitä miten lapsiperheen koti voi olla koko ajan tiptop-kunnossa.

  • Reply S Monday, August 14, 2017 at 21:58

    Ihana!

  • Reply Marja Tuesday, August 15, 2017 at 09:36

    No nyt ollaan asian ytimessä! Samaistun niin paljon sun ajatuksiin ja koitan kanssa pyrkiä “rauhoittumaan”. Tämä kyllä herätti ajateltavaa omissa tavoissa: “koti ei tästä miksikään muutu, jos sen siivoaa vasta huomenna. Eikä mikään näistä tee minusta heikompaa tai huonompaa ihmistä. Se tekee minusta ihmisen.” Tällaista ajattelua pitäisi itsekin alkaa enemmän harrastamaan. Kiitos tästä tekstistä :)

  • Reply Omppu Tuesday, August 15, 2017 at 09:49

    Juttelimme juuri mieheni kanssa samoista asioista ja hän totesi, että hän ei halua kuolinvuoteella harmitella ettei viettänyt tarpeeksi aikaa perheensä kanssa, muulla ei ole väliä <3

  • Reply leena Tuesday, August 15, 2017 at 10:11

    Aww ihanaa, kun olet kokenut tuollaisen valaistumisen ja herännyt

  • Reply Emma Tuesday, August 15, 2017 at 18:20

    Ihana postaus! Samanlaisia ajatuksia on täälläkin käyty läpi.

    Kertoisitko mistä kuvissa oleva ihana vaaleanpunainen neuletakki on hankittu?

  • Reply Anna Tuesday, August 15, 2017 at 21:45

    Tämän postauksen jälkeen herään huomiseen onnellisempana.

  • Reply Sari Tuesday, August 15, 2017 at 23:34

    https://youtu.be/msK-Rfa1i8k

  • Reply Ana Wednesday, August 16, 2017 at 11:31

    Loistava kirjoitus ja ihan asian ytimessä 💕

  • Reply Merja Wednesday, August 16, 2017 at 13:59

    Olen jo ennenkin sanonut, että olet tosi hyvä kirjoittamaan. Ajatuksesi ovat armollista luettavaa meille kaikille, kiitos niistä.

  • Reply Emilia Wednesday, August 16, 2017 at 16:48

    Aivan mieletön kirjotus! oli, kuin olisi lukenut ajoittain omaa elämääni kuvastavaa tekstiä. Tästä jäi todella hyvä ja piristävä fiilis! ja oivaltaa itsekkin monia asioita joista on apua omassa arjessa suunnattomasti.
    😊💛

  • Reply Eve Wednesday, August 16, 2017 at 16:58

    Oot ihan oikeessa. Jotenki tää nykymaailma vaatii kauheeta suorittamista ja täydellisyyttä kaikessa, on vaarana vaatia itteltään liikaa ja armollisuus unohtuu. Mutta, onneks asiat aina järjestyy! 👍🏻 Hyvin kirjotit tärkeestä asiasta.

  • Reply Eija Wednesday, August 16, 2017 at 22:32

    Hyvin sanottu <3 Mulla on kanssa tapana aina stressata kaikesta ja koko ajan on jotakin stressattavaa. Välillä yrittää sitten herätellä itseäänkin siihen, että hei, et sä voi vaikuttaa kaikkeen; rauhotu ja rentoudu.

    Ps. Musta on ihanaa, että sulla on nyt viime aikoina ollut muutama tällanen "avautumispostaus". Ne on aina ollu mun lemppareita. :D Varmaan osittain sen vuoksi, että huomaan niissä niin paljon yhtäläisyyksiä suhteessa omaan ajatusmaailmaani (hehe). :) Osaat niin hyvin ilmaista ajatuksesi tekstiksi!

  • Reply Carla Thursday, August 17, 2017 at 10:29

    Hei ihanaa, että kirjoitit tästä aiheesta joka on todella tärkeä monelle nykypäivän naiselle ja varmasti miehellekin. Armollisuus on jaksamisen kannalta välttämätöntä. Nykyään joka puolelta vaan tuppaa kasaantua erilaisia odotuksia meitä kohtaan, jotka luovat meille paineita saaden meidät kuvittelemaan että täytyisi tehdä tiettyjä asioita tietyllä tavalla ollakseen jotenkin tarpeeksi hyvä. Omien empiiristen havaintojeni mukaan niitä “täydellisiä” tyyppejä, jolla on kaikki aina vimpan päälle, ei olekaan. Jokaisella meistä on omat heikkoutemme ja vahvuutemme ja alati muuttuvat elämäntilanteemme ja täydellisyydentavoittelun sijasta sitä voisikin ehkä opetella hyödyntämään niitä omia vahvuuksia selvitäkseen elämän tarjoamista haasteista, pienistä ja isoista. Oli hyvin sanottu, että elämästä pitää ehtiä nauttiakin! Parempi niin kuin stressaten puskea eteenpäin odotellen sitä hetkeä, jolloin kaikki on “täydellistä”. Mediassa voi näyttää halutut osat elämästään ja luoda muille virheettömän kuvan itsestään, mutta emmehän me ihmisolennot ole täydellisiä. Ollaan ihmisiä. Koitetaan tosiaan olla kiitollisia ja armollisia. Itsellemme ja toisillemme. Kiitos hienosta blogista ja kivaa loppukesää sinne! ❤

  • Reply HeidiKaroliinaA. Sunday, August 20, 2017 at 23:02

    Hyvä teksti, täyttä asiaa!

    Itse olen yrittänyt harjoitella tätä armollisuutta myös, mutta paljon on vielä opittavaa.

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post