Pelottavan ihanaa

Screen Shot 2017-02-08 at 21.38.07

Tämä postaus ehkä enemmän sopisi tuonne Mungobabyn puolelle, mutta välillä näiden blogien rajanveto on vaikea itsellenikin. Eilen istuskelin tyttöjen illassa parantamassa maailmaa ja sitten syvennyin pohtimaan miehen kanssa tulevaisuutta ja elämäämme täällä Kuopiossa. Nyt kun kalenteri tämän viikon puolella näyttää 31 täyttä raskausviikkoa, alkaa pikkuhiljaa jännittää enemmän ja enemmän. Ei niinkään synnytys, vaan elämä sen jälkeen.

Olenkin miettinyt, onko ihminen koskaan henkisesti valmis vanhemmaksi? En pelkää vaippojen vaihtoa, tuttirallia, imetysomgelmia tai koliikkiakaan. Pelkään kaikkea muuta. Olen elänyt aika pelottomasti vuosia, sen kummemmin miettimättä tulevaisuutta ja suunnittelematta asioita hirveän pitkälle. Kuvittelin olevani peloton silloin, kun elin täysillä. Tuhlailin, matkustelin, en miettinyt, menin vaan ja tein mitä halusin. Satutin ja tulin satutetuksi, enkä pysähtynyt koskaan sen kummemmin miettimään, mitä oikeastaan halusin. Luulin, että hetkessä eläminen oli omalla tavallaan pelottomuutta, mutta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että silloin vasta pelkäsin. Kaikkea, mikä sitoutti haaveisiin ja tulevaisuuteen, koska niin moni asia voi mennä pieleen. Tulevaisuuttaan kun ei voi kahlita, eikä sitä voi ennustaa. En todellakaan ollut peloton, päinvastoin, mä todella pelkäsin, enkä tajunnutkaan sitä. Vasta viime vuosina olen uskaltanut tehdä suunnitelmia pidemmälle, miettiä ja tehdä valintoja, jotka kantavat vuosia. Tämä löytynyt uskallus oli varmasti monen asian summa. Näin tarpeeksi kaikkea turhaa ja pinnallista ymmärtääkseni sen merkityksettömyyden, kasvoin aikuiseksi, rakastuin ja tiputin ison satsin nuoruuden itsekkyyttä harteiltani. En sano olleeni väärässä silloin tai väärässä nyt. Jokainen ajanjakso elämässä on oman elämäntilanteensa edustaja, ja sikäli juuri siihen tilanteeseen oikea.

Nyt voin rehellisesti sanoa, että koen, että minulla on kaikki, mitä voisin edes haluta. Rakastava aviomies (en vieläkään ihan oo sisäistänyt tätä sanana), olen terve, minusta tulee pian äiti, mulla on ihana koti, kiva ja mukava työ, hyvä taloudellinen tilanne ja kaikin puolin hyvä olla. On ihania lojaaleja ja rakkaita ystäviä ja maailman paras hullu perhe. Varmasti jollakin on enemmän rahaa, isompi ja kauniimpi koti ja vaikka kuinka parempi työ. Mutta minulle kaikki mitä mulla on, on riittävää. Enemmänkin kuin riittävää. Olen äärimmäisen tyytyväinen elämääni, enkä lähtisi vaihtamaan siitä mitään pois. Voisin aina olla kauniimpi, aikaansaavampi, korkeammin koulutettu, parempikuntoinen, rikkaampi, tyylikkäämpi, parempi jne. Mutta en rehellisesti edes ajattele näitä. Olen juuri siellä, missä haluan olla, ja missä musta tuntuu tällä hetkellä tosi hyvälle.

cof

Tämä onkin aiheuttanut ihan hirveän pelon! Mä huomaan pelkääväni, että menetän jotakin. Huomaan, että välillä mietin, että yksi ihminen ei “ansaitse” olla näin onnekas. Että on vähän joka osa-alueella elämä kunnossa ja olen juuri siinä, missä haluan olla. Mietin usein, että toivottavasti en menetä mitään tästä kaikesta. Tai mietin, että jos pakko menettää jotakin, niin olkoon  ne menetykset tässä ja tuossa osa-alueella sitten edes. Sain hetkellisesti huonoja uutisia yhteen tällaiseen liittyen, ja ajattelin jo heti, että “noniin, nyt voin hengähtää, joku meni pieleen”. Ja heti perään tulikin tavallaan tuplasti kivoja uutisia samalla osa-alueella. Ja taas alkoi pelottamaan. Jotenkin kieroutuneesti olen alkanut ajattelemaan, että jos tulee menetyksiä tai vastoinkäymisiä toisaalla, tarkoittaa se, että kaikki menee hyvin toisaalla. Eli jos vaikka työhommat menisi reisille, niin se muka tarkoittaisi, ettei vauvan kanssa sattuisi mitään. Eihän se tietenkään mene niin, mutta välillä ajattelee jotenkin ihan hölmösti. En tiedä onko tämä jotakin epävarmuutta siitä, etten koe olevani tarpeeksi hyvä ihminen ansaitakseni hyviä asioita, vai onko tämä vain yksinkertaisesti raskaushormonien aiheuttamaa menettämisen pelkoa.

Olen alkanut pelkäämään ihan käsittämättömiä asioita. Lehtijutut, uutiset ja jopa TV-sarjat aiheuttavat kamalia pelkoja siitä, kuinka vaarallinen maailma on. Mietin tätäkin kirjoittaessa, että onko tämä nyt jotenkin sellainen postaus, jossa mainostan kuinka onnellinen on, ja aiheutan itselleni jotakin huonoa tuuria. Alan ymmärtää sitä suomalaista sanontaa “kel onni on, sen kätkeköön” vaimitensenytmeni.

Pelot tulevaisuudesta on välillä rationaalisia, välillä täysin irrationaalisia. Ja useimmiten ihan arkisia. Kuten sanottu, vaikka olisi kuinka toivonut lasta ja vaikka olisi joutunut odottamaan raskaaksi tuloa, en usko, että kukaan voi olla oikeasti valmis vanhemmaksi. Henkisesti, omassa päässään. Tai ehkä voikin, mutta huomaan, että itse olen alkanut miettimään paljon kaikkea vanhemmuuteen liittyvää. Miten kasvattaa lapsesta hyvä ja mukava ihminen? Miten kasvattaa ihminen, joka kokee aina olevansa rakastettu ja turvattu, muttei muutu itsekkääksi kusipääksi siinä samalla? Miten luoda lapselle kunnianhimoa ja seikkailunhalua asettamatta hänelle paineita ja liian korkeita tavoitteita? Koiran kasvatus on yllättävän selkeää ja helppoa. Opeta tietyt asiat, säädä tietyt rajat, näytä tietty järjestys ja ole johdonmukainen. Ihmisen tunneskaala on niin eri luokkaa, että pienen ihmisen kasvattaminen tuntuu hyvin pelottavalta ajatukselta. Mitä jos epäonnistuu pahasti? On niin pelottava ajatuskin, että jokin menee pieleen, kun jo nyt rakastaa tuota pientä myllertäjää ja jokaista hänen liikettään ja hikkaansa.

Samalla mietin, mitä kaikkia muutoksia lapsi tuo konkreettisesti. Miten itse muutun? Olenko enää oma itseni? Osaammeko me enää olla samanlaisia? En ole kertaakaan katunut päätöstämme hankkia perheenlisäystä, mutta olen kyllä miettinyt, miten se vaikuttaa parisuhteeseemme. Myönnän rehellisesti, että välillä jopa pelonsekaisin tuntein. Elämä kaksin tuntuu niin täydelliseltä tällä hetkellä, että tuntuu pelottavalta ajatukselta tuoda siihen kolmas palanen. Vaikka varmasti jälkeenpäin tulen lukemaan tätäkin postausta pitäen itseäni ihan hölmönä, niin nyt välillä hiipii mieleeni ajatus, joka on pelon värittämä. Varmasti molemmat rakastamme vauvaa ihan silmittömästi, ja se nimenomaan herättääkin sen pelon, että onko meidän kahdenkeskinen parisuhde enää sama? Tai eihän se ole, ei tietenkään. Eihän se voi olla, ei sitten kun olemme yhdessä vanhempia. Ja sitäkin kohtaan minulla on joku vimmattu suojelemisen tarve. Vaikka se fiksu osa minua tiedostaa, että vauva vain täydentää tätä kaikkea ja meidän elämään tulee ihan uusi upea ulottuvuus, pelkään muutosta, koska nyt on kaikki niin hyvin. Ajatus siitä, että jokin muuttuu, pelottaa. Vaikka samalla tiedostaa, että sehän muuttuu vaan vielä vahvemmaksi ja paremmaksi. Hullua, eikö?

Screen Shot 2017-02-08 at 21.38.42

Samalla kun mietin, että olen ihan hullu, tiedostan, että suurin osa samassa elämäntilanteessa käy samoja ajatuksia läpi. Ja ne samat ajatukset painuu unholaan varmasti kun se pieni vauva on sylissä.

Isoja muutoksia kai sanotaan elämän kriiseiksi tai kriisivaiheiksi, ja niitähän on tässä riittänyt viimeiselle parille vuodelle. Koulusta valmistuminen, uusi paikkakunta, avioituminen ja nyt vielä noin piskuisen 9 viikon päästä muuttuminen naisesta äidiksi. (Huom. kun mietin näitä asioita, 9 viikkoa tuntuu 9 sekunnilta. Kun mietin vauvaa ja millainen hän on ja olen malttamaton, 9 viikkoa tuntuu 9 vuodelta. Loogisesti.) Lontoon klubitteluillat ovat vaihtuneet pankkitilien selaamiseen, miettien lapselle hyvien sijoitusratkaisujen järjestelyjä. Huolettomat vuokranmaksut ovat muuttuneet pitkäjänteiseen asuntosuunnitteluun ja taloussuunnitteluun. Omat pinnalliset ambitiot ovat jääneet taka-alalle ja ykskaks huomaan pohtivani uutisia siitä, kuinka Kuopio on yksi Suomen katuturvallisimpia kaupunkeja. En ole vieläkään tottunut näkemään jossakin uutta sukunimeäni tai täysin sisäistänyt, että kesällä minulla on minusta täysin riippuvainen pieni olento jatkuvasti mukanani. Kyllähän siinä pienen ihmisen pää on aikamoisessa koetuksessa, kun koko elämän perspektiivi heittää parissa vuodessa aika täydellisesti.

Olenkin miettinyt, että ei se mun elämä ehkä ole muuttunut kuitenkaan niin hirveästi. Toki siinä on suuria muutoksia tapahtunut. Olen kuitenkin aina ollut etuoikeutettu. Olen ollut terve, minulla on ollut tiivis perhe ja tukiverkosto ystävien muodossa. Olen jo vuosia saanut toteuttaa unelmiani, vaikka unelmat ovatkin välissä vaihtuneet. Ero on ehkä siinä, että ennen janosin “vielä jotakin”, tietämättä oikein itsekään, että mitä. En sitten tiedä onko tämä sitä kuuluisaa aikuistumista, mutta nyt huomaan, että olen löytänyt jonkinlaisen sisäisen rauhani.

Suurin asia, jonka olen saanut, on todellinen tyytyväisyys siihen mitä on. Ei harjoiteltu, ei uskoteltu, ei ajatuksen tasolla ja paperilla löytynyt tyytyväisyys. Vaan sellainen salamyhkäisesti ja varoittamatta hiipinyt tyytyväisyys, joka on yllättänyt itsenikin. Vielä pitäisi oppia nauttimaan siitä täysin rinnoin, eikä jokaisen menestyksekkään tai iloisen uutisen kohdalla kokea pientä pelkoa kaiken riemun rinnalla.

Kuvituksena taannoisen upean auringonlaskun kuvia, kun kävimme mun poikien kanssa kävelemässä järven jäällä :)

0

You Might Also Like

58 Comments

  • Reply Lotta Wednesday, February 8, 2017 at 21:58

    Toi “kenellekään ei suoda kaikkea” osa on jotenkin niiiin hyvin muotoiltu. Itselläni on aina jotenkin ollut kaikki niin hyvin, että oon vuosikausia sitten hyväksynyt sen, että parisuhde on se joka multa jää puuttumaan kun muuten elämässä on käynyt niin hyvä tsägä. Eikä kenellekään anneta kaikkea. Tätä lukiessa syttyi sellainen pieni toivonkipinä, että ehkä muakin rakkaudessakin onni vielä potkaisee – kiitos siis tästä :) ja nauti vaan onnestasi, uskon nimittäin myös vakaasti siihen, että onni hymyilee niin kauan kuin siitä jaksaa olla kiitollinen ja sun tekstistä näkee kyllä sen, ettet ota mitään itsestäänselvyytenä!

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:09

      Kiitoksia kommentistasi :) Ja hei, niin mäkin pitkään luulin, ja tässä sitä ollaan :) Elämä on yllättävää! :)

  • Reply AB Wednesday, February 8, 2017 at 22:22

    “Onnea ei tarvitse ansaita.”
    <3

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:09

      Tuon kun osaisi sisäistää :)

  • Reply Elli-Noora Wednesday, February 8, 2017 at 22:23

    Tunteita herättävä teksti. Olen itse sinua pari vuotta nuorempi ja vielä aikalailla täysin hukassa oman elämän kanssa. On parisuhde, koira, yliopisto-opinnot, perhe, ystävät, terveys. Kaikki. Silti koen tuon saman minkä sinä olet kokenut joskus. Että jotain puuttuisi. Jospa aikuistuminen jatkuu vielä ja minäkin löydän tuon sisäisen tyytyväisyyden. Ehkä se tulee kun sitä vähiten odottaa.

    Onnellista loppuraskautta ❤️

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:09

      Kiitoksia kovasti :) Ja varmasti se tulee, jopa ehkä täysin yllättäen :)

  • Reply Jenna Wednesday, February 8, 2017 at 22:35

    Myös minulle raskaus ja siitä seurannut vanhemmuus toi mukanaan pelon. Ennen raskautta asiaa ei ollut pystynyt käsittämään ja pelon sietäminen on vaatinut opettelua :) Lapsi on nyt noin vuoden ikäinen ja ehkä pahimmat alun pelkohouruilut on lievittynyt mutta en usko sen häviävän kokonaan. Muistan kun vauvan ensimmäisinä kuukausina pelkäsin pienessä univajeessa yöllä jopa itseäni, että entä jos voisin tehdä vauvalle jotain pahaa tai tiputtaa vahingossa tms. Ja tästä ei todellakaan mitään todellista pelkoa ollut mutta kertoo siitä miten tuoreella äidillä on hormonit ja aistit herkillä, kun suojelee vauvaa jopa itseltään :D
    Tsemppiä loppuodotukseen ja usko pois, kyllä kaikki tosiaan voi mennä hyvin!

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:10

      Voisin hyvin ajatella, että itsekin ajattelen vielä jotain tuollaista joku päivä tai yö. Se on jännä, miten vinksahtaa päästään tällaisen ison asian kynnyksellä :D Tai siis “vinksahtaa”. Normaalia se kuitenkin taitaa olla, ja lähinnä mielen valmistumista uuteen elämänvaiheeseen :)

  • Reply Ems Wednesday, February 8, 2017 at 22:58

    Ihana postaus Anna! Itselläni ei lapset vielä ole ajankohtaisia mutta muilta osin samaistun tuntemuksiisi. Tarkoitan siis tuota ajatusta, että kaikilla elämän osa-alueilla ei voi mennä hyvin. Sellaisilla hetkillä tavallaan vain odotan, missä asiassa ongelmia tulee seuraavaksi. Jossain vaiheessa aina joku negatiivinen käänne tulee ja sitten on taas helpompi hengittää. Hassua, miten mieli toimii.
    Toisaalta myös itse olen huomannut vanhemmiten tuota tyytyväisyyttä. Nuorempana sitä kaipasi koko ajan jotain, nyt 25-vuotiaana (eli tosi vanhana) sitä on useimmiten vain tyytyväinen siihen, mitä on ja normaali arki on ihanaa. Ehkä tämä siis on joku kypsymisjuttu? Joka tapauksessa ihana lukea näitä pohdiskelujasi, niistä herää usein paljon ajatuksia!

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:12

      Juu, toi on jännä, että negatiiviisiin käänteisiin suhtautuu jotenkin sillai “helpotuksella”, että noniin, nyt on balanssia :D Vähän hölmöäkin sellainen :)

  • Reply Anniina Wednesday, February 8, 2017 at 23:05

    On muuten tosi jännä, miten nuo isot elämänmuutokset tai muutokset ja kriisit jotenkin kasaantuu lyhyelle aikavälille! :D Omassa elämässä on ollut sellainen suvanto-vaihe viimeiset 2-3 vuotta, kun opintojen aloittamisesta ja uudelle paikkakunnalle muuttamisesta tuli toivuttua. Nyt on jopa niin tasaista, että saisi oikeastaan tapahtua jo jotain! Eli nyt jos koskaan voisi se elämäni rakkaus kävellä mua vastaan, niin saisi vähän säpinää tähän eloon! ;)

    Ihanaa odotusta sulle! Ja pakko kyllä sanoa, että olette miehesi kanssa komean näköinen ja onnellisen oloinen pari! Lapsi tulee varmasti vain täydentämään onneanne :)

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:13

      Kiitoksia kovasti :) Ja kovasti häntä jo odotellaan tähän yhtälöön lisäksi, vaikka onhan hänestä nytkin jo riemua, kun saamme viihdyttää itseämme mahan läpi hänen temppuilullaan :)

  • Reply Mintsu Wednesday, February 8, 2017 at 23:19

    Sitä se vanhemmuuskin juuri on kuten otsikkoon kirjoitit: pelottavan ihanaa. Nyt kun esikoinen on jo 7v ja koulun alkamisen myötä on itsenäistynyt merkittävästi, liikkuu paikoissa itsenäisesti ja on enemmän vastuussa elämästään – se on välillä vanhemmalle pelottavaakin. Mutta samalla ihanaa kun lapsi pikkuhiljaa itsenäistyy ja on kasvanut reippaaksi, pärjääväksi, taitavaksi ja empaattiseksi pieneksi ihmiseksi. Vanhemmuus ja lapset ovat uskomattoman rikastuttavia asioita elämässä ja parisuhteessa. Ja se matka muuttuu vaan paremmaksi koko ajan <3

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:14

      En osaa edes kuvitella, kuinka rankkaa toi omalla tavallaan on. Se itsenäistyminen ja kaikki maailman riskit! Apua, en osaa edes ajatella, miten tuon oppii sitten käsittelemään :)

  • Reply Marjut Thursday, February 9, 2017 at 06:34

    Lyhyesti: ihana, rehellinnen teksti. Upea sinä<3

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:14

      <3

  • Reply Sirpa Thursday, February 9, 2017 at 06:41

    Mua pelotti raskausaikana niin paljon, että meni koko odotus pilalle. Kun poika syntyi, meni parisen viikkoa, että kotona kaikki löysi taas ns. paikkansa jne. Mulla ei tullut sitä rakastumista heti ja vauva oli hetken se ihan uusi tyyppi kotona, kenen pillin mukaan piti elellä. :) Sitten NAPS ja oon ollut tosi varma kaikesta mitä teen. En ole ikinä ollut näin varma ja hyvä missään kuin äitiydessä. :D Toki välillä itkettää ihan kun ei voi vaan käsittää, että kuinka paljon tuota lasta rakastaa ja joka päivä vaan enemmän!! Kaikki pelotkin muuttaa muotoaan. Enää ei pelkää, että “kamalaa jos mulla on syöpä” vaan nykyisin ajatus on “miten poika pärjää jos mulle käy jotain”. Välillä toki saattaa hiipiä ajatus siitä, että pojalle jotain kävisi ja oikeasti ihan rintaa kiristää se ajatus ja tuntuu, ettei saa happea! Ehdottomasti elämäni paras muutos vaikkakin isoin! Tämä muutos oli myös sellainen, että kaikki muu sen ympärillä vain kolahti paikoilleen ilman extra työtä. :) Iik! Pian teillä on oma lapsi! 😍

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:16

      Just tuo, voin hyvin kuvitella, että noita ajatuksia joutuu hetken käsittelemään ja koko ajatusmaailma heittää kuperkeikkaa :)

  • Reply idahhh Thursday, February 9, 2017 at 07:25

    Olipas ajatuksia herättävä postaus! Minulla oli aivan samanlaisia ajatuksia nykyisen seurustelusuhteen alku aikoina, se tuntui liian hyvältä ollakseen totta! Voiko minulle tapahtua tällaista? Voinko löytää niin aidon, kiltin ja ihanan ihmisen vierelleni joka pitää minusta tällaisena? En meinannut antaa itselleni lupaa olla onnellinen. Se suurin menettämisenpelko kuitenkin hälvennyt näiden kahdeksan mieheni kanssa yhdessä vietetyn vuoden myötä pikku hiljaa, ei kokonaan, mutta niin että voin elää rauhallisin mielin. Olen jotenkin aina miettinyt että aito rakkaus on aina riski ja jos et ota riskiä, anna kaikkeasi ja pidät ovet aina vähän raollaan niin et voi sellaista myöskään saada. Mutta se riski vaatiikin juuri sen että annat itsestäsi kaiken ja luotat itseesi, muihin ja että elämä kantaa – sitten voi vasta olla onnellinen! :) aika vaikeata tällaiselle realistipessimistille, mutta olen yrittänyt opetella luottamaan intuitiooni ja olematta murehtimatta sellaiselle mitä ei tiedä.

    Hirmusti onnea odotukseen ja uusiin elämänmuutoksiin! Anna lupa itsellesi olla onnellinen :)

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:28

      Kiitoksia kovasti <3 Ja annan, lupaan ;)

  • Reply Paula Thursday, February 9, 2017 at 07:34

    Voi että, tästä kun pääsisi puhumaan kasvotusten sun kanssa! Välillä on tosi samat fiilikset.
    Ja odotapa vaan, kun se lapsi syntyy… Tai siis, kun sanot rakastavasi lasta nyt, niin se ei ole mitään siihen verrattuna, kun se lapsi syntyy! Se on todella pelottavaa, miten paljon sitä pientä ihmistä rakastaa. Pelkkä sana “rakkaus” tuntuu siihen tunteeseen nähden jotenkin todella laimealta. Välilllä oikeasti ihan pelkän legoleikin aikana saatan yhtäkkiä halata tytärtäni peittäen hänet koko kropallani, koska tulee yhtäkkiä pakokauhun omainen tunne, että mitä jos hänet otettaisiin minulta pois.

    Ihanaa lukea näitä sun uusia ajatuksia, ja sitä kuinka tiedostat aiemman elämäsi pinnallisuuden :)
    Olet ansainnut jokaisen onnen elämässäsi! Toivottavasti mitään siitä ei oteta ikinä pois sulta :) <3

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:31

      Voin hyvin kuvitella! Juuri se pelottaa, kun tietää itsekin että se vaan tuplaantuu/triplaantuu/kertautuu tuhannella, niin kuinka voimakkaita tunteita ne sitten ovatkaan :)

      Kiitoksia kovasti! <3

  • Reply Mira Thursday, February 9, 2017 at 07:48

    Täällä mennään aika täsmälleen samoilla fiiliksillä, raskausviikkoja vaan muutama vähemmän. Mieheni tapasin pari kuukautta ennen kuin sinä omasi, reilussa parissa vuodessa on mun elämässä myös paljon muutoksia tullut. Menneisyydessä kovia vastoinkäymisiä kokeneena tämän hetken onnen menettäminen aiheuttaa suurempaa pelkoa kuin olisin ajatellut. Kuulunee asiaan raskauden edetessä. Mitään kurjia uutisia en voi edes lukea tällä hetkellä, eikä pelkoa auta ajatella yhtään. Itsekin oon jo aikaisemmin pelännyt onnen tunnetta, että jotain menee varmasti pieleen jos olen liian onnellinen. Mutta se ajattelutapa vain kuormittaa. Pitää vaan nauttia hetkestä.

    Ja mitä tuohon vanhemmuusasiaan tulee, olen haaveillut äitiydestä teini-iästä asti ja raskautta odotimme lähes vuoden. Vanhemmuus ja sen tuomat muutokset pelottaa silti vaikka olen asiaa vuosia ehtinyt miettiä ja odottaa. Nämäkin asiat lienee luonnollisia vauvan syntymän lähestyessä.

    On kiva lukea näitä sun ajatuksia kun itse kokee niin paljon samoja asioita nyt :)

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:37

      Niinhän se on :) Ja voi että, paljon paljon onnea tulevasta kevät/kesävauvasta, on tämä aika ihanaa aikaa elämässä! :) <3

  • Reply Elina Thursday, February 9, 2017 at 07:51

    Odota kun vauva tulee, sitten se vasta on pelkäämistä. Kun se ihana nyytti tuhisee vieressä, niin pelottaa maailman eniten että sen menettää.pelottaa että se tukehtuu turvakaukalossa jos se kääntää päänsä sen reunaa vasten, pelottaa että se ei saa tarpeeksi syliä vaikka on koko ajan sylissä, pelottaa että pilaa sen varmasti, tuon täydellisen ihmisen. Menettämisen pelko on kamala, niin kamala että ei voi edes pysähtyä miettimään sitä. Mutta vastapainoksi vauva on ihana. Kaiken sen arvoinen. 😍

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:37

      Sitä juuri pelkään :D Että pelkään kaikkea, mm. sitä, että onnistun pilaamaan lapsiraukan jotenkin :) Ehkä kuitenkin kaikki menee hyvin ja vauva on onnellinen pieni ihminen, josta kasvaa sitten onnellinen aikuinen ihminen :)

  • Reply nimetön Thursday, February 9, 2017 at 08:01

    Itselläni myös 9 viikkoa synnytykseen ja samankaltaiset olotilat,.. Että miten voi olla näin onnellinen juuri tässä! Vaikka itse olen valitettavasti työtön ja tulen saamaan minimiäitiysrahaa, ei edes taloudellinen tiukkuus vaikuta onnen määrään! Raha on kuitenkin aina vain rahaa ja tässä pienessä kämpässä asuu maailman onnellisimmat tulevat vanhemmat ;) kun oppii olemaan onnellinen siitä mitä on, se on tärkeintä. “Jos haluat tietää kuinka rikas olet, laske kaikki asiat, joita ei voi rahalla ostaa”: me ollaan terveitä, raskaus on mennyt hyvin, meillä on onnellinen avioliitto, korkea moraali, positiivinen elämänasenne… Joka aamu sitä on vain niin kiitollinen ihanasta aviomiehestä ja masuasukista!

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:38

      Iiik, mehän ollaan tosi samoissa viikoissa siis :) Ja näin juuri, onnea ei mitata numeroilla! :)

  • Reply Sssan Thursday, February 9, 2017 at 08:36

    Tuo menettämisen pelko kuulostaa niin tutulta! Ja luulen, että se ei katoa koskaan.. Meidän tyttö on nyt reilu kaksi vuotias ja aina välillä päähän nousee ajatuksia, mitä kaikkea voisi tapahtua, että hänelle kävisi jotain.. Ihan hirveitä ajatuksia ja tulee aina kauhea ahdistus. Vieläkin käyn välillä öisin kurkkaamassa että hengittäähän se varmasti, jos on nukkunut koko yön heräämättä. Mut kai näiden ajatusten kanssa on vaan opittava elämään.

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:39

      Apua, tätä se on siis loppuelämän :D

  • Reply Minna Thursday, February 9, 2017 at 08:40

    Harvoin kommentoin, mutta aivan ihana teksti <3 Onnea loppu odotukseen ja elämän tuomiin uusiin ihaniin haasteisiin :) Vaikka oma elämä ei tällä hetkellä olekaan ruusuilla tanssimista ja moni asia on vähän vaikeita, niin itse koen ihanaksi lukea tällaisia tekstejä, kuinka joku toinen on todella onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä. Siitä saa itsekin voimaa uskoa siihen parempaan ja tsemppiä jaksaa taas mennä eteenpäin hymyssä suin :)

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:39

      Voi miten ihanaa kuulla, se kertoo paljon sinusta ihmisenä <3 Paljon tsemppiä hankalaan aikaan ja kaikkea hyvää jatkossa sinullekin! :)

  • Reply Maija Thursday, February 9, 2017 at 12:00

    Tää teksti kyllä kolautti ja kovaa – itse vaan olen tuossa “pelottomassa” vaiheessa ja pienessä kriisissä elämän suhteen, milloin sitä uskaltaa sitoutua yhtään mihinkään? Kun tietää että joku toinenkin on päässyt noin pitkälle, antaa se itsellekin voimia, kiitos ❤

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:39

      Voi että, kiva kuulla :) Kiitoksia! <3

  • Reply Krista Thursday, February 9, 2017 at 13:09

    Mä uskon energiaan, ajattelun voimaan ja myös karmaan. Mä luulen, että sä yksinkertaisesti olet vetänyt kaiken hyvän puoleesi, tavalla tai toisella loistamalla/tekemällä/ajattelemalla itse hyvää ja kaunista. En sano sitä, että huonossa tilanteessa oleva ihminen olisi itse syyllinen elämäntilanteeseensa, uskon että jokaisella on omat huonotkin vaiheensa jotka kuuluu asiaan, mutta monelta osin ihminen itse kyllä rakentaa tietoisesti tai tiedostamatta sen oman maailmansa. Sä olet elänyt monia huonoja ja kipeitä hetkiä, ja mieti, et ole koskaan (ainakaan pitkäksi aikaa) katkeroitunut tai heittänyt pyyhettä kehään, vaikka varmasti niillekin ajatuksille on ollut hetkensä. Ja juuri sen positiivisesti suuntautuneen mielen mä uskon olevan se, miten ne elämän vyyhdit ja sotkut aukenee ja selviää, ja kaikki hyvä tulee tilalle. Ei tarvitse tuntea huonommuutta tai miettiä ettei ansaitse jotain, vaan saat kaiken sen mikä sinulle kuuluu :) <3

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:40

      Mun Lontoo-mama itse asiassa ajattelee hyvin samankaltaisesti, jännä kuulla melkein precis samanlaista tekstiä jonkin toisen suusta :) Itsekin kyllä uskon siihen, että positiivisuus vetää puoleensa positiivisuutta :)

  • Reply Minna Thursday, February 9, 2017 at 14:55

    Tämä kuulostaa varmaan laimealta fraasilta, mutta kun se on totta, niin se on sanottava eli pelot, huoli ja epävarmuus kuuluvat kasvuun vanhemmaksi. Jokaikinen terve nainen käy läpi kuvailemiasi tunteita. Tuon tunteen kanssa olet sitten kytköksissä koko loppuelämäsi, mutta se ei oikeastaan ole ollenkaan paha juttu.

    Ensin on huoli lapsen nukkumisista, heräätkö kun vauva itkee (takuuvarmasti heräät -siitä pitävät hormonit huolen), syökö vauva riittävästi, riittääkö sinulla maitoa, voiko vauvaa syöttää pullosta, kasvaako vauva normaalisti. Sitten tulevat ihan uudet pelot kun lapsi alkaa liikkua, aloittaa päiväkodin ja koulun, menee ekan kerran yökylään, menee ulos juhlimaan, menee armeijaan tai opiskelemaan tai muuten vain on ensimmäisen kerran kauan poissa, lähtee opiskelemaan, löytää kumppanin, perustaa perheen, saa omia lapsia….lista on loputon, mutta yksi asia pysyy -äidin huoli ja rakkaus. Onneksi se muuttuu vuosi vuodelta helpommaksi ja hieman erilaiseksi, mutta oikeasti se ei kokonaan poistu koskaan.

    Jos et usko, niin kysy äidiltäsi ;)

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:41

      Kiitos tästä. Hyvä muistaa, että on se omakin mama hengissä vielä, vaikka sillä on kolme ihmistä aiheuttamassa jatkuvaa huolta :) Ja ihan onnelliselta vaikuttaa, vaikka me ei varmasti olla oltu helpoimpia tai huolettomimpia lapsia :D Ehkä tähän siis tottuu ja oppii jopa nauttimaan tästä :)

  • Reply Ida Thursday, February 9, 2017 at 15:04

    Susta on tulossa vanhempi, äiti. Siitä ne pelot todennäköisesti johtuu. Itse käynyt samat tunnekuohut läpi, ja käyn toki edelleen. Nyt nimittäin vasta pelottaakin, kun kaksi lasta on tähän äärimmäisen pelottavaan maailmaan saattanut. Myönnän, oon välillä super hysteerinen ja ylisuojeleva lapsiani kohtaan. Oikeesti, ei mun tarvi lukea kun uutisia ja oon aivan varma, että mun lapsilla tai mulla on joku kuolettava sairaus ja vedän hirveet paniikit. Tai, että maailma tuhoutuu huomenna ja en saa nähdä kuinka mun lapset kasvaa isoiksi. Niin typerää, tiedän. :D Mutta sitä se äitiys ja vanhemmuus on, toki toisilla ei varmaan lähde ajatukset ja pelot ihan näin lapasesta. Satun nyt vaan olemaan vähän semmonen ääripäiden tyyppi, kultainen keskitie -mikä se on? :D

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:42

      Hahahah, ihan samoja ajatuksia. Mitä jos jotain käy, enkä ehdikään tapaamaan tätä pientä? Jnejne. Enkä mäkää oo vielä nähny sitä, kerro jos löydät :D

  • Reply Niina Thursday, February 9, 2017 at 18:29

    Ihana postaus ja hyviä ajatuksia! Itse ajattelin paljon samoja asioita ennen lapseni syntymää. Tavallaan luulin, että mikään ei suuremmin muutu ja minusta ei tule äitiä joka linnoittautuu kotiin eikä tee enää mitään ilman lasta. Olen yllättynyt siitä kuinka luontevalta tämä kaikki on tuntunut ja kuinka haikea tuo pieni on jättää hetkeksikään kun hän kasvaa niin äkkiä. Tällä hetkellä katson sylissäni nukkuvaa 5kk tyttöä ja mietin todella eläväni elämäni parasta aikaa <3 Tsemppiä sinulle loppuraskauteen ja ihania vauvantuoksuisia päiviä sitten kun sen aika on :)

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:42

      Juu, muaki pelottaa, että mä nimenomaan unohdan kaiken muun kun vauva tulee, ja täytyykin yrittää muistaa että elämässä on paljon muutakin, jolle pitää antaa aikaa. Vaikka se oma pieni vauva olisikin maailman paras ja ihanin tyyppi :)

  • Reply anni Thursday, February 9, 2017 at 20:38

    Samanlaisia ajatuksia kävin itsekin läpi ennen lapsen syntymää. Yhden vinkin haluan antaa; panostakaa parisuhteeseenne vauva-aikana. Me toimittiin lapsen isän kanssa tiiminä hyvin, mutta annettiin parisuhteen jäädä taka-alalle ja lopputuloksena tuli ero. Se on henkisesti ja fyysisesti raskasta aikaa molemmille kun keskittyy vaan pitämään pienen ihmisen elossa ja tyytyväisenä et toisen huomioiminen jää helposti vähemmälle ja seksikään ei mielessä ainakaan ensimmäisenä ole. Kummit ja isovanhemmat varmasti mielellään teilläkin auttaa antamaan parisuhdeaikaa toisillenne.
    Nauttikaa toisistanne nyt ihan kaksistaan.<3

    • Reply Jaana Friday, February 10, 2017 at 14:31

      Tämä on niin tärkeä asia, että ihmeen vähän on ns. Otsikoissa. Meillä on kaksi lasta 4- ja 7-vuotias, enkä enää ihmettele lainkaan, miten monet pienten lasten vanhemmat eroavat. Se parisuhde, se rakas kumppani pitää muistaa huomioida ja sitä suhdetta ja kipinää täytyy pitää yllä. Käsittämätöntä, millaista ruuhkaa elämä kahden lapsen kanssa on meillä ollut. Ja vaikka meillä omakohtaisesti on molemmat isovanhemmat todella hyvin käytettävissä lastenvahdiksi ja saadaan keskinäistä aikaa miehen kanssa, niin silti on ollut monta kohtaa, missä olisi ollut niin helppo luista erilleen ja eroon toisistamme. Meidän kohdalla se luja side, joka ei ole katkennut missään kohtaa on peruja pitkästä seurustelusta ja kaikesta siitä, kuinka paljon ehdittiin kokea ja “pitää hauskaa” kahdestaan ennen lapsia. Ne muistot ja kokemukset hitsaa yhteen ja niiden voimalla on menty matalavireisemmät ajat – minä tiedän, mikä mies tuo toinen on tuon tällä hetkellä stressaantuneen ja kiukkuisen kuoren alla. Ja toinen näkee ja muistaa ja tietää saman minusta. Ei kai elämä niin ihanaa olisikaan, jos se olisi kovin helppoa…..

      • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:45

        Huhhhh, tuo on juuri se isoin haaste perhe-elämässä mielestäni. Kuulostaa kuitenkin siltä, että teillä on siihen hyvin avaimet hanskassa! :)

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:44

      Voi eiii :/ Pahoitteluni <3 Ja juuri tuo on nimenomaan hirveän tärkeetä, oon siitä jo jonkun verran maininnut Mungobabyn puolella, mutta se pitäisi todella asettaa itsellekin etualalle, se parisuhde. Vauva on varmasti sijalla nr. 1 ihan yrittämättä, mutta myös se toinen osa perheestä, se oma kumppani, pitäisi muistaa pitää siinä samalla :) <3

  • Reply Å Friday, February 10, 2017 at 12:42

    Hämmennyin niin paljon tuosta Annan kameran lainaamis -blogipostauksesta, että laitoin ihan piruuttani Adlibrikselle sähköpostia, jossa tiedustelin kameroiden lainaamista omiin häihini. Koska jos kerran Annakin sai kamerat lainaan ilman mitään velvotteita eikä kyseessä ollut kaupallinen yhteistyö, niin samalla tavallahan minunkin pitäisi saada kamerat lainaan. En yllättynyt että sain seuraavanlaisen vastauksen: “Adlibriksella ei ole lainauspalvelua ja tämä oli vain yksittäinen blogiyhteistyö Mungolifen kanssa. Saamme paljon pyyntöjä erilaisilta bloggareilta ja valitsemme tarvittaessa meitä kiinnostavat yhteistyöhön.”

    Miksi oot kusettanu lukijoita Anna?

    • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 13:44

      En ole kusettanut lukijoitani millään tapaa, asiallisuuden säilytys viestissäsi olisi tehnyt siitä hieman fiksumman kuuloisen. En tiedä kenen kanssa olet ollut yhteydessä Adlibriksella, tai miksi heillä on käytetty termiä “blogiyhteistyö”, mutta minä olen ollut Adlibriksen kanssa yhteydessä erinäisistä asioista useammin kuin kerran ja sitä kautta on tullut puheeksi mahdollinen yhteistyö blogissani jossakin vaiheessa tulevaisuudessa. Sitä ennen on kuitenkin tullut puheeksi nämä kamerat, ja olen ne saanut lainaan ilman mitään a) korvausta, b) komissiota tai c) mainosnäkyvyysoletusta. En ole luvannut blogissani postausta, vaan olen saanut kamerat kokeiluun, miten ne toimivat tuollaisessa häätapahtumassa. En ole myöskään saanut tuotteita vastineeksi näkyvyydestä, tai mitään muutakaan tavarakorvausta Adlibrikseltä. Kun näistä aiheutuikin todella paljon iloa, jaoin mielelläni tuon tiedon, varsinkin kun juuri Adlibriksella on tuo alennuskampanja ko. tuotteisiin tällä hetkellä.
      Olettaisin, että kun olen heidän bloggaajayhteystietolistalla, on tuossa sähköpostissa käytetty tuota sanamuotoa, ellet ole suoraan ollut yhteydessä minun yhteyshenkilööni yrityksessä.

      Mutta hyvä tietää tällaisesta, niin voin selvittää Adlibriksen puolelta, olenko ymmärtänyt itse jotenkin väärin tuon asian. Minä kun en ole luvannut minkäänlaista näkyvyyttä blogissani, vaan ihan puhtaasti lainakokeilusta on ollut puhe.

      • Reply Anna Friday, February 10, 2017 at 14:00

        Jatkan vielä, että olin yhteyksissä Adlibriksen yhteyshenkilööni ja nähtävästi tosiaan Sinulle on vastannut heidän asiakaspalvelustaan henkilö, joka tarkoitti yleisesti ottaen, että blogiyhteistöihin valikoidaan kiinnostavat yhteistyöt. Tässä tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole siitä ja asiasta ollaan varmaankin yhteydessä Sinuun vielä uudelleen :) Väärinkäsityksiä sattuu, kun yhteydenottokanavina on asiakaspalvelu-yhteystiedot.

        Tässä kannattaa myös olla sekoittamatta velliä puuroihin. Sinä et myöskään saisi mieheni siskon tekemiä kakkuja häälahjaksi (vaikka hän ammattilainen onkin) tai välttämättä tiettyjä samoja järjestelyjä Olustveren kartanoon tai Juulia Peuhkuria korjaamaan hääpukuasi. Se, että minulla on tällainen mahdollisuus, ei tarkoita sitä, että kyseessä on blogiyhteistyö, vaikka heidän nimet näkyisivätkin blogissani tai omistaisin heille omat postauksensa (osalle näistä mainitsemistani tulenkin niin tekemään). Kyseessä ei ole blogiyhteistyöt, vaan sukulaisia, ystäviä ja tuttuja, joihin voin ottaa yhteyttä ihan blogin ulkopuolelta ja pyytää heiltä apua ihan sen mukaan, jos sitä tarvitsen. Onko se siis blogiyhteistyö myös, jos minä maksan Juulialle hänen työstään, en mainitse asiasta, mutta teen postauksen Juulian kädenjäljestä blogiini? Meillä bloggaajilla kun on yhteyshenkilöitä ja ystäviä, jotka eivät liity millään lailla bloginäkyvyyteen. Olen sikäli onnellisessa asemassa, että on sellaisia tahoja, joiden kanssa asiointi on alkanut blogiyhteistyönä, ja on johtanut kaveruuteen ja ystävyyteen.

  • Reply Saara Friday, February 10, 2017 at 15:51

    Pohdit sitä, milloin on henkisesti valmis vanhemmaksi. Itse vertaan sitä ammatilliseen kehittymiseen tähän tapaan: raskausaika on vähän niinkuin vanhemmuuden pääsykoeprosessi. Vauvavuosi vastaa opiskeluaikaa. Loppu onkin vähän niinkuin ikuinen kehittyminen työelämässä. 😃

  • Reply varpu Friday, February 10, 2017 at 19:48

    Mutta eikös tavallaan juuri se hinta kaikesta ihanasta minkä olet saanut ole toi pelko? Oon itse miettinyt näitä samoja juttuja aikoinaan, mutta jostain syystä en enää. Musta tuntuu, että tavallaan tollaisessa tilanteessa sitä katsoo jälkeen päin hyvin eri silmin. En osaa nyt oikein pukea sanoiksi mitä tarkoitan, mutta kun nyt mietin taaksepäin sitä aikaa kun ajattelin itse noin, niin tuntuu että eihän silloin edes ollut asiat niin hyvin että olisi ollut syytä ajatella noin. Kuulostaa nurinkuriselta :D Mutta ehkä pointti on se, että totta kai elämässä tapahtuu muutoksia ja pitääkin tapahtua. Joskus ne on hyviä ja joskus ei niin mieluisia. Oon jotenkin itse opetellut ajattelemaan, että KAIKKI on kokemisen arvoista. Jos elämän muutokset ei välttämättä tee heti onnelliseksi niin ainakin tulevaisuudessa vahvemmaksi ja opettaa jotain tärkeää, mikä tekee meistä sellaisia ihmisiä mitä meistä lopulta muovautuu. Menipä diipiksi, mut kiitos hyvästä postauksesta, herätti ajatuksia!

  • Reply H Friday, February 10, 2017 at 20:26

    Mä uskon siihen, että ihminen “manifestoi” itselleen asioita, eli jos jotain tosissaan haluaa, niin se tapahtuu. Sama pelkojen kanssa. “Saat kaiken minkä haluat ja melkein kaiken mitä pelkäät”, eli pelko pois ja onnellisia ajatuksia tilalle!! :)

    • Reply kk Sunday, February 12, 2017 at 08:39

      Tää on niin jännä ajatus, jota minä en ainakaa siedä yhtää! Täähän pitäis toimia samoin toisinpäin, hokemalla “olen onnellinen, olen onnellinen” muutun onnelliseksi. Ei silleen vaan elämä toimi :D

      • Reply riina Wednesday, February 15, 2017 at 11:24

        Joo mäkään en voi sietää tätä!
        Mikään ei tapahdu odottelemalla ja ajattelemalla onnellisia asioita, vaan pitää tehdä ihan todella paljon töitä. Ja sitten taas joidenkin niskaan kaatuu kuormakaupalla paskaa – ihan ilman mitään ikävien asioiden “manifestointia”!

  • Reply Sofia Saturday, February 11, 2017 at 09:10

    Tää teksti koskettaa itseäni niin läheltä, että pakko kommentoida! Itse kävin samoja ajatuksia odotusaikana, ja pelot senkuin lisääntyivät lapsen synnyttyä ja kasvettua. Itselläni auttoi antautuminen nuille : pysähdyin ja mietin, että mistä ihmeestä kaikki kammottavat ajatukset johtuvatkaan. Hain apua, ja sain sitä <3
    Luottamus elämään on jotain, jota kartutan kokoajan lisää, ja joka väistyttää pelkojakin. Rakkaus itseä ja omaa keskeneräisyyttä kohtaan on oikeasti kantava voima: ei haittaa vaikka pelottaa, ei haittaa vaikken onnistunut, minäkin olen vain ihminen.
    Onnea loppuraskauteen ja tulevaan. Lupaan, että teille on tulossa maailman paras opettaja perheeseen <3 Lapsi, jos joku, osaa pysähtyä ja näyttää elämän kauneuden ilman suuria elämyksiä: "kuuntele, äiti, linnut laulaa" "katso, äiti, linnut ovat kylvyssä". Äiti-maailman kaunein sana <3

  • Reply Situ Saturday, February 11, 2017 at 14:16

    Ihana teksti Anna! Kiitos siitä. Vaikka lapsen hankkiminen ei ole minulle ajankohtainen, enkä pode maltitonta ikäkriisiäkään(soon to be 23y) pystyn samaistumaan tuohon pelkoon niin hyvin. Tulevaisuudessa haluan lapsia. Haluanko heitä tänne pelottavaan maailmaan, en tiedä. Voisin hyvin kuvitella itseni ylisuojelevaksi vanhemmaksi. Oma äitini ja isäni on menettänyt esikoispoikansa, minä ja siskoni isoveljen. Kun ajattelinkin asiaa, että menettäisin niin ison osan itsestäni, oman lapseni, alan voimaan pahoin.
    Sofia kirjoitti ed. mainitussa kommentissa äiti-sanasta, se on kyllä kaunein sana! Tuki ja turva, tuomitsematon henkilö, rakastaa pyyteettömästi.
    Kaikkien kuuluisi jossain vaiheessa elämässä päästä tuohon sinun kaltaiseen onnellisuus/tyytyväisyys moodiin ja hyvällä omalla tunnolla pitää siitä kiinni <3

  • Reply Monika Sunday, February 12, 2017 at 14:15

    Minulla on tuon onnen suhteen ollut pitkään samanlaisia ajatuksia. Kaikki on nyt hyvin. Minä pelkään, että kaikki huonot asiat tulevat sitten kertaheitolla. Että joku hevosistani tai vanhempi koirani kuolee samaan aikaan. Mitä, jos miehelleni, vanhemmilleni tai veljelleni tapahtuu jotain? Ihan hirveetä. Ajattelen vain joka ilta, että tänäänkin kaikki oli vielä hyvin.

    Pisti silmääni tuo “naisesta äidiksi”. Olen itse vela ja jotenkin olen tässä vuosien varrella saanut välillä ymmärtää, että en ensinnäkään osaa kasvattaa lasta, koska minulla ei niitä ole ja että en ole kokonainen nainen, koska en ole äiti. Sitten taas joskus naisia varoitellaan siitä, että ei saa menettää sitä naiseuttaan, vaikka tulee äidiksi. Mihin se naiseus joillakin naisilla katoaakin? Kyllä minä ymmärrän sen, että haluaa antaa sille lapselleen kaiken ja omistautuu moneksi vuodeksi sille, mutta kyllä minä peräänkuuluttaisin sitäkin, että sillä lapsella hyvin usein on se isäkin. Kyllä se äitikin tarvitsee sitä omaa aikaa. (Vaikka enhän minä mistään tiedä, kun en kerran ole äiti. ;))
    Mies on aina vaan (näin karrikoidusti) mies. Mutta naisen tarvitsisi olla äiti, vaimo, sisar, tytär ja vaikka mitä muuta ja se voi paikoitellen olla rankkaa.
    Mutta pidä sinä Anna itsesi naisena! Lapsen saamisen jälkeenkin.
    Kaikkea ihanaa kevääseen!

  • Reply Hilla Tuesday, February 14, 2017 at 13:29

    Ihana teksti ja ihana Anna! Vaikka kaiken kiireen keskellä blogien lukeminen jää usein vähemmälle, sun kirjotuksia palaan aina lukemaan. Voi että sitä voikin olla onnellinen toisen puolesta vaikkei oikeasti tunne ollenkaan :) Ihanaa kevättä!!

  • Leave a Reply

    Previous Post Next Post