Pitkään mukana kulkeneille lukijoille: pahoittelen toistoa, olette varmasti vuosien varrella lukeneet saman tarinan lukemattomia kertoja.

Mä en ole koskaan juurikaan haaveillut lapsista. Olen aina ajatellut, että lapsia kuuluu saada, mutta varsinaisesti vauvakuumetta en ole koskaan potenut. Kerran, 18-vuotiaana, tuntui hetken siltä, että haluaisin lapsen. Serkkuni sai vauvan silloin ja ajattelin, että minäkin halua. Kunnes tajusin haluavani olennon, josta voin pitää huolta, jota voin opettaa ja jota voin rakastaa ehdoitta. Ja hänkin rakastaisi minua ehdoitta. Onneksi tajusin, että lapsi ei ollut se, mitä kaipasin.

En ollut oikein koskaan ajatellut haluavani koiraakaan. Mun vanhemmat eivät pitäneet eläimistä, eikä meillä koskaan ollut lemmikkejä. Tai no ne undulaatit siellä Uzbekistanissa ollessani ihan pieni. Siellä meillä oli myös pihakoira, jota mä en edes muista. Kasvoin ympäristössä, jossa en oikein koskaan osannut edes kaivata lemmikkiä. Kunnes mun kuumeiluni iski ja ajatukset koirasta nostivat päätään päiviä ja viikkoja. Käytännönläheisenä ihmisenä aloin selvitellä rotuja, ja poukkoilin spanielien ja chihuahuoiden välillä. Sitten törmäsin collien pennun kuvaan ja olin rakastunut! Tutustuin rotumääritelmään ja ihastuin vieläkin enemmän. Se kuulosti niin hyvältä ensimmäiseltä koiralta; sellaiselta, jota minäkin osaisin käsitellä. Ja oli kauniskin vielä. Mutta aivan liian iso pieneen kaupunkiasuntoon. Tarkempi tutkiskelu johti shetlanninlammaskoirien liiton sivulle ja sitä kautta vieläkin paremman kuuloiseen rotumääritelmään ja niin kauniisiin koiriin, että päätös oli sillä selvä. Tuollainen. Musta kiitos. Kuulostaa ehkä hassulta, mutten ollut koskaan kiinnittänyt ulkona käveleviin koiriin mitään huomiota, joten mä todellakin “näin” ensimmäistä kertaa sheltin joskus vuonna 2006 tietokoneen näytöltä.

Tänään on tärkeä päivä blogin tällä puolella. 23.04.2008 oli elämäni tähän mennessä paras päivä, sillä Lohjalla pulpahti silloin maailmaan mun elämäni tärkein pikku olento. Tänään hän täyttää kuusi vuotta.  

Käytin viikkoja ja viikkoja koiran metsästämiseen. Soittelin, meilailin ja rukoilin kasvattajia. Mistään ei haluttu antaa nuorelle uroskoiraa, jonka kanssa ei oltu kiinnostuneita näyttelyistä. Pakotin itseni kiinnostumaan näyttelyurasta, ja soittelin lisää. Mun malttamattomuudella on hyötynsä. 27. huhtikuuta piti syntyä koiranpentuja lohjalaiseen kenneliin. Kennelin pitäjä lupasi harkita poikakoiran antamista meille, mutta pyysi soittamaan uudestaan sen jälkeen. En malttanut. Soitin 25. huhtikuuta. Kaksi päivää aiemmin oli maailmaan pullahtanut neljä täydellistä pientä poikaa, ja sain ennakkolupauksen, että toinen näistä olisi meidän, jos vaan kaikki menisi hyvin.

Laskin tunteja tuon ensimmäisen viikon. Viikon päästä se oli varmaa. Minun pieni poika oli siellä kasvamassa, ja olisi 7-viikkoisena valmis tulemaan kotiin. Sain myös ensimmäisen kuvan. Siinä hän nyt oli, iso ahteri kameran silmässä.

Kolmen viikon päästä ajoin kädet täristen Lohjalle. Siellä kasvattajan kädessä oli pieni pörröinen ihme, joka vei sydämeni sillä sekunnila, kun silmämme kohtasivat.

Usein sanotaan, että pentu pitäisi valita paikan päällä. Mikä pentu tuntuu oikeimmalta. Ehkä sekin on hyvä lähestymistapa. Mutta minä tiesin ensimmäisen viikon jälkeen jo, mikä oli oikea pentu, ja osasin elää kuvien ja tarinoiden kautta pennun ”kanssa” jokaisen päivän. Suurkulutin koiranhoito-oppaita ja pohdin, miten koira koulutettaisiin. Olin paniikissa joka toinen tunti ja yltiöpäisen onnellinen joka toinen tunti.

5 ja puolen viikon vanhana pääsin katsomaan tuota kultakimpaletta toistamiseen. Itkin melkein koko matkan kotiin, koska en olisi saanut nähdä häntä vielä melkein kahteen viikkoon.

Bosom Buddy’s Love You Simba rekisteröitiin rekisteriin, ja pikkuinen oli valmis meidän kanssa yhteiseen matkaan :) Simba oli päätetty jo viikkoja ennen pennun varmistumista. En usko myöskään siihen, että koiran nimen tietää kun koiran näkee. Tai mä tiesin Simban nimen jo kauan ennen. Leijonakuningas on aina ollut lempipiirrettyni, ja Simba sen rakastettavin hahmo. Sopiva nimi koiralle, nopea ja helppo kiljaista. Myös esteettisesti kivannäköinen kirjainyhdistelmä.

13.6.2008 napero matkusti kantolaukussaan Vantaalle ja uuteen kotiinsa.

… uusien kavereidensa ja petinsä luokse. (Tää on mun isän lempikuva Simbasta) 

… ja uuden lempilelunsa luo. (En voi syyttää ketään muuta kuin itseäni, annoin tän sille heti kotiin päästyä..) 

Simba oli aivan ihana pentu. Näin jälkeenpäin ajatellen, me selvittiin tosi helpolla. Varmasti osittain kiitteleminen käy omaa valmistautumista ja tiettyjä valintoja, jotka tehtiin. Suurin kiitos menee kuitenkin kasvattajalle, jolta tulee rohkeat ja hyväluontoiset pennut. Simban kasvattaja on ihana nainen, joka jalostaa pentuja rakkaudesta, ei rahanhimoissaan, ja pennuista näkee niiden täydelliset lähtökohdat.

Simba oli aina reipas ja utelias. Heti ensimmäisenä päivänä hypättiin Simban kanssa autoon ja ajettiin vanhempieni luokse. Äitiini hän pääsi tutustumaan ensimmäisenä minun jälkeeni. Vaikka rakkaus ei koiranhankintaa vastaan olleessa äidissäni roihahtanutkaan heti, on hän ottanut tässä korkojen kera takaisin. Simba oli heti kaikkien mielestä söpö ja ihana, äiti vaan oli huolissaan hajusta kotona, haukkumisesta ja huonosta käytöksestä.

Olen nähnyt paljon koiria, jotka pelkäävät vähän kaikkea, haukkuvat vimmatusti, eivätkä käyttäydy vaikka olisi mikä. Onnekseni Simban luonne on alusta asti ollut niin miellyttämisenhaluinen, että sen opettaminen kävi helposti.

Herra on aina ollut myös sangen osallistuvaa tyyppiä. Oli se auton ajaminen…

… tai opiskelu. Mielenkiintoa meidän ihmisten tekemisiin on aina riittänyt.

En oikein osaa sanoin kuvailla, kuinka paljon tämä pieni tätä nykyä 6-kiloinen kaveri meille kaikille merkitsee. Minulle Simba on kuin lapsi. Ja vaikka paljon olen poissa, niin minä olen silti hänelle myös se äiti.

Jo muutaman ensimmäisen yön jälkeen tiesin, että mun lempiääni tässä maailmassa on pienten kynsien rapina parketilla. Eikä mikään tunne ole koskaan ollut yhtä ihana kuin tuon pienen käpertyminen mun viereen sohvalle ja tyytyväinen huokaisu, joka kertoo, että hänen on hyvä olla siinä.

Ensimmäinen talvi paljasti meille sen, että Simba rakastaa lunta. Vaikka lumi ei aina rakasta Simban karvoja. Kun harkitsin pidempiaikaista muuttoa Australiaan, harkitsin Simban sinne viemistä. Tajusin kuitenkin, että monien muiden seikkojen lisäksi, en voisi viedä häntä lumen luota. Siinä missä mä vihaan talvea, Simba RAKASTAA lunta. Jos joku kehtaa poistua talosta putsaamaan auton päältä lumia ilman Simbaa, se on jotakuinkin pahin loukkaus, mitä meidän taloudessa voi tehdä. Simban lempipuuhaa on juosta lentelevien lumihiutaleiden perässä ja yrittää metsästää ne kaikki. Yksi todella innokas seuralainen ja ”apulainen” löytyy siis aina mukaan, jos lumikolaan tarttuu. Vaikka se usein tietäisikin kuivausoperaatiota jälkeenpäin, jotta lumipallot saa irti karvoista.

Uni on maistunut Simballe sen jälkeenkin kun hänestä on tullut jo ihan aikuinen yksilö. Pentuhan nukkuu ihan hulluja määriä, mutta Simballa on aikuisenakin varsin letkeä elämänmeno. Yleensä viiden maissa aamulla on ensimmäisen ulkoilun vuoro isin kanssa. Pientä aamuleikkiä siinä ja sitten takas nukkumaan. Jokainen perheenjäsen saatetaan vuoron perään töihin ja kouluun ja uusi ulkoilu on paikallaan. Sen jälkeen vuorossa onkin päiväunet. Sinne n. klo 14-16 asti, riippuen tietenkin siitä, monelta joku saapuu häntä leikittämään. Silloinkin kun joku on koko päivän kotona, Simba yleensä nukkuu ainakin 12 asti, yleensä sinne 14. Viikonloput on herralle rankkoja. Kotona on yleensä kaikki, ja vieläpä ehkä vieraita, joten unta ei saa ihan yhtä paljon, kun pitää joka paikkaan ehtiä.

Yönsä Simba nukkuu siskoni huoneessa. Sillä ei ole väliä olenko itse kotona vai en. Hän nukahtaa mun viereen tai jalkoihin, mutta hiipii sitten yön aikana siskoni huoneeseen nukkumaan. Empiiriset tutkimukset ovat paljastaneet, että olennainen seikka ei olekaan siskoni, vaan tämän sänky. IKEA-fani löytyy siis taloudesta. Unikaveri vaihtuu välillä, mutta siskoni huone ja sänky on Simban mielestä oikeastaan hänen. Petiä ei Simballa enää edes ole. Sen ainoa funktio oli nimittäin leluna oleminen. Pentuna SImba veti villejä sessioita petinsä kanssa, raahaten sitä ympäri kotia ja välillä saaden sen päällensä, niin että törmäili seiniin, kun ei alta nähnyt. Nukuttuja öitä siinä pedissä taitaa olla kaikkiaan kolme.

Vuoden vanhana Simba oli oikeastaan jo sellainen kuin nyt. Tosin puolitoista kiloa laihempi, ja aika riutuneelta näköjään näytti. Ruoka ei maistunut, tai Simba ei siihen ehtinyt keskittymään ikinä. Eläinlääkärit arvuuttelivat ADD:ta, tosin totesivat, että kyseistä diagnoosia ei koirille anneta. Hyvin näytti kuitenkin porskuttavan eteenpäin alipainostaan huolimatta.

Alkukuukausina opittiin sisäsiistiksi, istumaan, seisomaan takajaloilla, antamaan tassu ja toinen ja seuraamaan. Odottaminen oli vähän haastava, kun kaikkialle pitäisi päästä mukaan, mutta senkin oppi sitten pidemmän yrityksen jälkeen. Me ei koskaan saatu Simbaa oppimaan makaamaan. Syystä tai toisesta yhä edelleen kieltäytyy siitä, vaikka makaa mielellään jalat sivuillaan aina kun vaan ehtii.

Nakit maistui silloinkin kun ruoka ei maistunut.

Kevyen painonsa vuoksi, Simba on aina ollut helppo kantaa. Ehkä osittain siksi siitä on tullut vähän sylikoira. Viihtyy hillittömän hyvin sylissä, ja osaa äitiäni manipuloida kantamaan milloin missäkin. Simba on sen verran pieni, että yleensä jos keskustaan sen kanssa lähden, ei paljoa ihan ydinkeskustassa herra kävele, vaan viihtyy sylissä. Vähän liiankin hyvin. Hemmoteltu kakara, minkäs teet.

Pallo on ollut lempijuttu ensimmäisestä päivästä asti. Me ei oikein koskaan olla päästy selvyyteen siitä, missä vaiheessa Simba kyllästyisi jahtaamiseen. Kukaan meistä ei ole jaksanut leikkiä niin pitkään. Sheltiksi hieman epäominaisesti Simba tykkää hakea kaikkea, mikä vaan lentää kaaressa huoneen poikki, ja suosikki on aina tennispallo. Taitava jalkapalloilijakin hän on; päällä puskien tai tassuilla tökkien lähtee isompikin pallo liikkeelle ja ralli voi jatkua tunteja, jos lääniä riittää.

Linssilude. En ikinä pysty ymmärtämään, kun toiset sanoo, ettei saa koirastaan millään kuvia. Meidän yksilö on nimittäin varsinainen kamerahuora. Ei tarvii ku ottaa esille kamera, niin Simba spurttaa jo ulko-ovelle. Ihana piirre, nimittäin elämää sulostuttamassa on monia satoja ihania kuvia kaverista.

Noi korvat on Simban ehkä ratkaisevin tuntomerkki tällä hetkellä. Jo syntyessä oli tiedossa, että kyseessä on poikkeuksellisen kaunis shelttipoika. Otsan valkoinen tähti jatkuu nenän valkoiseen laikkuun ja väri on Simballa täydellisen musta, ilman epätoivottuja valkoisia viiruja. Sitten alkoikin mennä ”vikaan”. Tuo vasen korva ei suostunut ikinä laskeutumaan vaadittuun asentoon. Sitä liimailtiin ja siinä pidettiin painoa. Ja yhtä uppiniskaisesti se nousi aina pystyyn. Kun sitten selvisi, että Simballa on piilokives, ja näyttelyura sitä myötä mahdoton, annettiin korvan olla. Se on musta yksi Simban hurmaavimpia piirteitä. Simba näyttää aina vähän hölmistyneeltä noilla eriparikorvillaan, söpöys ei siis ainakaan laske noiden myötä mun mielestä :)

Simba on aina ollut jotakuinkin terve. Syntymästä asti ollut piilokives leikattiin vuoden 2012 alussa ja samalla nappastiin toinenkin veke. Lisääntymistä ei missään nimessä suositella, koska piilokives periytyy, joten mitäpä sillä tekemään. Poika toipui leikkauksesta nopeasti, kiitos äitini uskomattoman hoidon. Äiti nukkui pari ensimmäistä yötä Simban kanssa lattialla ja huuhteli laastaroitua paikkaa monta monta kertaa päivässä, se auttaa nimittäin kutinaan. Ennen vesi-inhoinen Simba oppi tykkäämään pesulla käymisestä samalla.

Leikkauksen lisäksi Simban vaivat on oikeastaan olleet hammasosastolla. Kulmahampaat eivät lähteneet muiden maitohampaiden tavoin, vaan rautahampaat kasvo siihen viereen. Ne jouduttiin repimään pois eläinlääkärillä. Sen lisäksi käymme n. kerran vuodessa – puolessatoista putsaamassa hammaskiven. Simba ei pureskele juuri mitään luita, joten hammaskiveä pääsee vähän kertymään. Rauhoittamiset on onneksi Simban osalta menny tosi hyvin, eikä niissä ole koskaan ollut mitään ongelmia.

Viimeisin huoli oli tämä sydänasia tässä taannoin. Tavallisessa tarkastuksessa havaittiin Simballa sydämessä sivuääni, ja sydänultrassa saatiin tulokseksi ”minimaalinen kapea mitraalivuoto, eli vasemmanpuoleisen eteiskammiovuoto. Muut läpät ja virtaukset OK. Kysymykessä on alkava degeneratiivinen läppävuoto, joka etenee hitaasti. Vuodolla ei ole vaikutusta sydäntoimintaan vielä, joten Simba saa elää täysin normaalisti.” Suomeksi sanottuna siis Simban sydämessä on pieni läppävuoto, mutta se voi olla vielä oireeton vuosia, jollei aina :)

Pitkäkarvaisen koiran kanssa moni varoitteli turkin vaikeahoitoisuudesta. En voi kyllä mitenkään olla samaa mieltä. Toki pölynimurille siitä tulee enemmän vaivaa, mutta Simban turkinhoito on aina ollut todella helppoa. Me harjataan Simba näin aikuisiällä ehkä kerran kahdessa viikossa, jos sitäkään. Ja sitten se pestään, kun se on likainen. Eläinkaupan jollain perusshampoolla. That’s it. Turkki on aina ollut loistava ja pörröinen, eikä ole koskaan ollut mitään ongelmia sen kanssa. Takareisistä leikataan pisimmät karvat Simballe aina shortseiksi ihan kotona ja takut pikkusaksilla pois korvien takaa, jonne niitä aina välillä tulee. Muuten ei ole ollut mitään tarvetta käydä trimmaamassa tai käyttää jotain ylenpalttisia hoitomuotoja. Laadukas ruoka on riittänyt siihen, että pojun turkki on aina ollut täydellisen hyvässä kunnossa :)

Koiran arjen osana oleminen on kyllä paras asia, mitä mulle olisi voinut tapahtua. Kolme vuotta saatiin viettää samassa talossa, sitten Simba muutti vanhemmilleni ja minä Australiaan. Mä oon saanut ihan hirveesti kritiikkiä ja haukkuja siitä, että ”jätin” koirani. Myös hänen hyvinvointiaan on kyseenalaistettu ja aina jaksetaan nälviä, miten Simba ei ole enää mun koira, vaan mun vanhempieni koira. Näiden ”parhaiden koiranomistajien” mielestä omistaja kahlitsee itsensä koiraansa jokaikiseksi päiväksi, eikä ikinä lähde minnekään. Mä uskon vuorostani siihen, että kun omistaja on onnellinen, on koirallakin parhaat oltavat.

Mä tiesin aina, että haluan matkustaa. Siksi alusta asti Simba on tottunut mun perheeseen. Joka palvoo sitä. Isäni ilmoitti vielä 2008 vuoden alussa, että ”sitä karvasta rottaahan ei sitten meille tuoda”. Niinpä varmaan. Isäni taitaa Simbaa eniten kaivata, kun Simba ei ole kotona. Heillä on ihan oma rytminsä; kaksi poikaa tässä akkavaltaisessa taloudessa. Äidilleni Simba on puuttuvan lapsenlapsen korvike. Hän saa rauhassa paapoa ja rakastaa rajattomasti. Äitini keittää Simballe omia keittoja ja valmistaa muita omia suolattomia ja maustamattomia ruokia. Äidilläni on aina kaveri, joka on kiinnostunut kukkien istutuksesta ja pihatöistä, keittiössä häärimisestä ja muuten vaan nysväilystä sohvalla, jos siltä tuntuu.

Siskoni taas saivat sen lapsuuden ja nuoruuden, jota minulla ei ollut. Sellaisen, johon kuuluu lemmikki ja lemmikin rakkaus.

Kaikista rankinta tää on ollut ehkä mulle. Kun mä olen poissa, Simba ei kyllä perään ikävöi. Kotona on neljä muuta rakasta ihmistä, jotka antaa huomiota, rapsutuksia ja rakkautta. Ensimmäiset reissuni olivat rankimmat. Olin tottunut siihen, että Simba on lähelläni joka päivä, joten ikävä oli mahdoton. Myös Simba reagoi poissaoloon, mököttämällä mulle muutaman tunnin reissun jälkeen. Nykyään se on oppinut, että mä tulen aina takaisin. Matkalaukun lävähtäessä auki se tulee tutkimaan vähän sellaiselal ”jaahas, taas” -ilmeellä ja häipyy omille teilleen. Tai no yleensä kiipeää syliini vaikeuttamaan pakkaamista. Pitää kato osallistua kaikkeen.

Pahimpien ikäväpuuskien iskiessä olen usein harkinnut, että ottaisin Simban sinne, missä asun. Mutta koiran paikka ei ole Lontoossa, enkä halua laittaa Simbaa yhdenkään ylimääräisen koettelemuksen (lentomatka) läpi. Niinpä Simba asuu omakotitalossa, jossa on tilaa temmeltää ja oma piha. Ja minä lennän aina sen luokse kun ikävä iskee.

Lemmikin rajaton rakkaus on muuttanut mua tosi paljon, onnellisemmaksi. En mä osaisi edes kuvitella, miltä tuntuisi, jos ei koskaan saisi painaa kasvojaan tuohon turkkiin ja vaan nauttia yhdessäolosta. Pieni lemmikki on myös ollut todella hyvä lisäys perheeseen. Isäni on löytänyt iloa lemmikistä ehkä kaikista eniten, koska ei ennen osannut edes sellaista kuvitella. Äitini saa koirasta myös paljon irti. Loppujen lopuksi koiran arjessa oleminen on vaan kaikin puolin positiivinen juttu ollut perheelle. Esimerkiksi äitini on alkanut liikkumaan paljon enemmän. Ei oman terveytensä tähden, vaan pitääkseen Simban aktiivisena, jottei tälle joskus tule lonkkavikaa.

Huomasin tuossa joku aika sitten, miten koko perheen elämä pyörii Simban ympärillä. Isi herätessään vie heti ulos, siskot ei löydä paikkaansa jos Simba ei ole kotona, ja äiti ikävöi Simbaa ulkomailla enemmän kuin meitä lapsia :D Joku ilta huoneestani vanhempieni kotona huomasin, miten Simba pötkötteli lattialla, ja jokainen perheenjäseneni liittyi jotenkin tilanteeseen. Äiti silitti ja jutusteli kävellessään pesemään pyykkiä, siskoni leikitti pallolla, toinen kävi hakemassa haliseuraa ja isi kutsui ulos pyyhkimään lumia. Tajusin sillä hetkellä, että jos Simballe joskus käy jotain, mä en olisi ainoa, johon se jättäisi ikuisen arven. Mun perhe ei ehkä tokenisi siitä. Ja siitä lähti oikeastaan liikkeelle hauvavauva 2:n hakeminen. Jotta perheessä olisi aina nelijalkainen ilostuttaja pussailemassa surut pois.

Joka päivä kotona huomaa, miten ei mene päivääkään ohi ilman hymyjä tai naurua. Vaikka olisi riita menossa tai muuten paha päivä jollakulla, niin Simban tohkailu aiheuttaa aina hymyä. Vaikka olisi kireä ilmapiiri, se ratkeaa yleensä aina siihen, että Simba tekee jotain tyhmää/hölmöä/söpöä. Tuo pienin perheenjäsenemme on tietyllä tapaa ollut jo hetken myös tärkein, meitä aina ainoastaan iloisesti yhdistävä liima.

Ja voi pojat, mikä hurmuri hän onkaan aina ollut! Meidän lähisuvussa on koira-allergikkoja ja muita, jotka eivät ole koirista koskaan edes pitäneet. Simba on onnistunut sulattamaan heidänkin sydämet. En ole tavannut vielä ketään, joka ei olisi ollut myyty tälle kaverille. Simba lähestyy ihmisiä aina edelleen pentumaisella tavalla; iloisesti hymyillen ja täysin brutaalisti aseista riisuen. Se on vaan niin käsittämättömän söpö, ettei kukaan voi olla heltymättä. Kuulen jatkuvasti, miten upea sheltti mulla on. Mä tiedän sen. Mä olen niin iloinen, että juuri tämä sheltti on minun, ja että se on rikastuttanut mun elämää jo kuusi vuotta.

Ja nyt, melkein päivälleen kuusivuotis-lahjakseen Simba saa pikkuveljen. Jedi haetaan kotiin sunnuntaina, ja odotan innolla ja sydän sykkyrällä, miten pojat tulevat toimeen. Mikään ei tekisi minua onnellisemmaksi kuin nähdä nämä kaksi parhaina kaveruksina! Se selviää pian :)

Simban kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että hän tulee aina asumaan perheeni luona. Vaikka muuttaisin takaisin Suomeen. Simba on ollut aina minun koirani, mutta Jedi tulee olemaan pennusta asti koko perheen yhteinen. Olisi täysin järjetöntä erottaa koirat toisistaan, ja samalla täysin moraalitonta erottaa perheeni koirista tai toisesta koirasta. Olen luottanut perheelleni Simban, ja mun on vuosien aikana ollut pakko myös ymmärtää, että samalla mun on myös täytynyt jakaa hänet heidän kanssaan. Olemmekin siis sopineet, että vaikka muuttaisin takaisin ja tyttöjen muuttaessa joskus omilleen, koirat jäävät vanhempiemme taloon. Joista jokainen niitä voi aina mukaansa ottaa päiviksi tai vaikka muutamaksi viikoksi, mutta niiden koti tulee aina olemaan meidän yhteinen kotimme.

Tämä on ehkä synttärisankarin tärkein lahja meidän perheelle. Meistä on tullut vieläkin läheisempiä Simban ansiosta. Perheeni on aina ollut läheinen, mutta käytännössä tämä on vaikuttanut ihan fyysiseen läheisyyteen, siihen, että kaikki ovat saman katon alla. Kun Simba asui luonani, kävin paljon perheeni luona, koska he halusivat nähdä Simbaa. Nyt kun Simba on siellä, olen jatkuvasti vanhempieni nurkissa, nähdäkseni Simbaa. Samalla vaan sattuu sitä perhettäkin aika paljon näkemään. Tänä keväänä ja kesänä vielä enemmän, sillä vietän suurimman osan ajasta meillä kotona, pikkupentua opettaessa arkeen. Enkä upeampaa kesää voisi toivoakaan.

Äitini pilaili juuri ystävälleen viikko sitten, että ”Joooo, se lähti kyllä 18-vuotiaana himasta, mutta sitten se tuli takas 25-vuotiaana. KAHDEN karvasen rotan kanssa”. No eipähän kukaan koskaan valita, ettei mua nää tarpeeks.l

Hyvää synttäriä siis mun pikkupoikani! Love you forever and a day! ♥