Hellureiheihei!

Me ollaan vielä Seinäjoella, mutta hyvä palata pari päivää taaksepäin, ja yhteen sauun viime viikolta :)

Keskiviikko näytti kelin puolesta kauheen kivalle aamulla, ja ajattelin, että kerranki voi laittaa pitkän mekon. Tokihan siis tunti sen jälkeen ku lähin himasta, alko ulkona sataa ku saavista, ja sitten saiki pakoilla sadetta koko ajan erinäisten katosten alle. Just näi, kiitos taas Suomen kesä ihan hirveesti tästä.

Kun Hennesiltä tuli taas yksi erityismallisto, osu mun silmään toi sininen mekko heti, mutta täysin normaalisti olin n. viikon pari myöhässä ja kaikki myytiin loppuun samantien. eBay haukka iski taas, ja löysin tuon mekon itselleni sitten eBaysta. Olin nähnyt mallikuvissa sen, että mekon laahus on pitkä, ja näin ajattelin, että kerrankin mekko, joka on mulle sopivan mittanen, eikä oo taas yksi puolensäären maximekko.

Jos ensi kerralla muistaisi sitten nää kuvat ottaa ennen kuin lähtee liikkeelle, ku voisi kuvitella, että ne on astetta viehättävämmät ennen kuin on istunut kostean helman päälle hirveät rypyt ja olemus on vähän muutenki uitettu. Mä oon aina inhonnu sitä, ku asukuvissa, joku vaate on rypyssä (mulla siis enemmän sääntö ku poikkeus) tai siitä roikkuu joku lappu jostain kohtaa, tai mustan paidan läpi kuultaa valkonen tuoteseloste-lappu tai jotai muuta yhtä viehättävää.

Mä rakastan syvästi tota Johannan viimeksi loihtimaa väriä mun hiuksiin. En oo ehk ätästäkään viittiny turhaan mainita mitään, mutta jossain välissä tähän tukkaan on tosiaan tässä laitettu vähän raitoja liukuvärjäyksen joukkoon, niin väristä on tullu vähän aidompi, ja se liuku sulautuu joukkoon paremmin tällä hetkellä. Tänään just viimeks puhuttii siitä, miten epäluotettavat kampaajat on helvetin alin rinki, ja mikään ei oo niin hirveetä ku lähteä kampaajalta itku silmässä. Mä en voi sanoin kuvailla kuinka fiiliksissä voi pieni ihminen olla siitä, että on löytyny QHair ja sieltä Sedin ja Johanna, jotka on Suomen parhaat ja ihanimmat kampaajat!♥

Mun sisko oli jotenki niin ihana, kun se otti näitä kuvia. ”Mun mielestä sä näytät nyt tosi kauniilta näissä kuvissa”. Sen yleensä kuultavan ”voit myös hymyillä..”, ”nää kuvat on ihan hyviä, sun naama ei”, ”voisko malli vähän skarpata” ja ”ihan oikeesti hei Anna!” siaan oli aika hauskaa, ku tuli tollasta palautetta. Omat kuvat kun aina näkee jotenkin eri tavalla ku muut. Muut näkee mekon, ite näkee tissit, jotka näyttää kuvassa riippuvan. Muut näkee sääret, ite näkee polven arvet. Muut näkee vapautuneen hymyn, ite näkee typerän virnistyksen.

Oon viime aikoina paljon kelaillu sitä, millanen on mun oma minäkuva, vastaako se todellisuutta, miltä mä haluaisin näyttää tai jotain ihan muuta. Varmasti aika meistä tekee tän saman jutun. Muut näkee kuvassa ihanan lomameiningin, kivan hymyn, hauskan tilantee tms. ja itse näkee vaan asennon luomat vatsamakkarat tai jotain muuta yhtä epäolennaista. Haluamme nähdä itsemme tietyllä tapaa, ja kun siitä on jotain mikä poikkeaa siitä luodusta kuvasta, vaikka kyse olisi valotuksesta, väreistä, kuvakulmasta tai jostain, niin me näemmä vain ne huonoimmat puolet siinä kuvassa.

Blogatessa jotenkin vielä hämärtyy tää kuva. On niitä aivan ihania lukijoita, joiden mielestä näyttää hyvältä vaikka olisi järesäkkiin pukeutunut, dippautunut mutaan ja unohtanut pestä hiukset viikkoon. Nää lukijat on niitä, joita rakastaa täydestä sydämestä, ja jotka saa jaksaa tätä hommaa huonoinakin hetkinä. Sitten on toki se pienempi prosentti, joille mun nenä on aina vino, silmät killissä, huulet rumat ja ihokin kamala. Ja kaikki muukin pielessä. Itsekriittisyys nousee ihan uusiin kierroslukemiin kun se oma epävarma puoli, se tietynlainen herkkä naiseus itsessä, ottaa vallan ja ajattelee, että noille ihanille kelpaan miten vaan, en oikeesti näytä juuri miltään, ne on vaan ihania, ja kyllähän mulla on silmä killissä (on muuten oikeesti..:D)

Jotenkin sitä alkaa vaatimaan itseltä hullua täydellisyyttä kuvissa, elämässä, tekstissä, kaikessa. Ja kun on kaukana täydellisyydestä niillä kaikilla alueilla, niin sitten jotenkin mennään vielä kauemmas siitä vähästäkin hyvästä, mikä monessa niistä saattoi joskus olla. No en mä uskalla kirjottaa näin, ja en mä halua julkasta tätä kuvaa. Aitous ja sellanen välittömyys karisee pois.

Ja sitten kun omastakin mielestä kuvat on onnistuneita, niin sitähän ei saa sanoa ääneen. Jos näyttää petolinnun perseeltä, sen saa sanoa itse, ja kaikki varmasti muutkin kertovat sen sulle. Mutta jos jotkut kuvat on omasta mielestä onnistuneita, sen sanominen on itsekkyyttä ja itserakkautta ja bimboutta. Ja muutenki nehän on sata kertaa muokattuja, ja oikeesti ei näytä yhtään tolta vaan siltä Iltalehden kuvalta kolmen vuoden takaa, jossa on ihan eri kuvakulma ja valo.

Mutta nyt mä sanon sen ääneen. Mun mielestä mä näytän näissä kuvissa tosi kivalta. Mun iho näyttää säteilevältä, kasvot elinvoimaiselta ja hiuksetki on sateesta huolimatta kauniisti. Mekon sinisyys korostaa mun silmien vihreyttä ja tykkään tosta yhdistelmästä mekon ympärillä. Kyllä, valo on imarteleva, ja kuvat on ylivalottuneita. Mitä sitten?

Noin. Siinä se tuli. Nyt saa vetää mudan läpi, kun on noussu kusi päähän kun itseään nyt noin kehuu. Eihän itsevarman ihmisen tarvitse iloita menestyksestään tai kehua itseään. Sehän kertoo vain epävarmuudesta. Eiku..

• Mekko / dress, H&M Concsious Collection
• Takki / jacket, Zara
• Laukku / bag, Jimmy Choo for H&M
• Kengät / shoes, Kurt Geiger

Kaikista olennaisinta kuitenkin ehkä siinä, miten näkee itsensä kuvissa, tai miltä kuvissa näyttää, on se kuvien fiilis. Usein bloggaillessa tuntuu siltä, että ne asukuvat ”pitää ottaa”. Päivä on menny vähän miten menny, elämässä myllertää sata asiaa, ja miettii jokaisen kuvan kohalla, että mua kiinnostas nyt moni muu asia paljon enemmän ku kameran edessä olo. Mutta, tää on samalla mun työtä, ja aina se ei voi olla ihanaa ja kivaa.

Kuitenki, se perimmäinen pointti. Tiedätte varmaan jokainen, milloin on rumapäivä? Kun mikään ei mene niinku pitäs ja tuntuu, että on tän maapallon rumin maahinen? Niiden vastakohta on sitten kaunispäivä. Sellanen, ku kaikki sukista kynsiin on hyvin.

Mulla on tässä oman tunne-elämän puolella ollu vaikka mitä myllerrystä viime aikoina, ja kun on ajatukset ja pää sataprosenttisesti kiinni tietyissä asioissa, tietyissä mielentiloissa ja muutenki ajatukset kulkee erikoisia ratoja, niin on ollu useita päiviä ja aamuja, kun on vaan heränny ja lähteny liikkeelle. Kun unet on ollu liian ihania, että niistä ei halua herätä yhtään aikaisemmin meikkaamaan, tai kun yöt on ollu niin painajaismaisen ahdistavia, että viimeisetkin minuutit ottaa täydellä unella, että saa edes vähän sitä unta palloon. Huomasin tossa viime viikolla, että mun kiinnostus pukeutumiseen, meikkaamiseen ja esimerkiksi hiusten pesemiseen loisti hetken poissaolollaan, ja päätin tietoisesti, että käännetään kelkka. Laittauduin, iskin kivan vaatekappaleen päälle ja katsoin peiliin tyytyväisenä. Kummasti se päiväkin otti vastaan taas ihan eri tavalla. Voi olla pinnallista, mutta mulle dress to success on jotenki niin isossa osassa elämässä, että kun ulkomuoto vastaa sitä, mitä itse haluan, niin päivä on aina heti parempi.

Mekosta sen verran, että on tosiaan sitä H&M:n erityismallistoa, ja ei oikeastaan ole edes mekko, vaan hamepuku. Yläosa ja alaosaon erikseen tuossa, mikä on ihan kivakin, koska toi yläosa on sangen antavaa mallia, niin siinä oleminen oli vähän haastavaa välillä :D Ihan mielellään pidän tota alaosaa sitten joidenkin muiden paitojen kanssa. Vaikka on tuo musta aivan ihana noin kokonaisuutena :)

Siinäpä se keskiviikon asu, mitäs te tykkäsitte?

Mulla on nähtävästi viime aikoina iskeny taas tarve höpöttää hirveesti kaikkea päivän asujen lomassa, palattu siltä osin vähän juurille tässäkin osastolla. Ehkä tässä melkeen viiden vuoden kohdalla mä pääsen kohta yli tästä pienestä viime aikoina mun bloggaamisen ympärillä roikkuneesta ahistuksesta, ja blogi kokee pienen uudelleensyntymän. Mene ja tiedä.