Ajatuksia auringonotosta

*Sisältää kaupallisen yhteistyön Swiss Clinicin kanssa

Yksi asia, joka on muuttunut lapsen saamisen myötä tosi radikaalisti, on mun suhtautuminen rusketukseen ja auringonpalvontaan. Eräs lukijani pyysi mua kirjoittamaan aiheesta, ja nyt kun lämpömittari näytti tänään 27 astetta, oli musta aika hyvä hetki käsitellä tätä ajatusta.

Mä rakastin ennen auringonottoa. Reissasin ympäri maailmaa auringon perässä ja vietin tunteja uima-altailla ja rannoilla. Mitä ruskettuneempi, sitä parempi. Toki rusketus luo illuusion hoikemmasta kropasta ja iho näyttää meidän länsimaisten silmään usein kauniimmaltsa ruskettuneena, mutta nykyisin en pidä sitä monellakaan tapaa tavoittelemisen arvoisena asiana. En ainakaan auringosta saatua rusketusta. Moni asia vaikuttaa siihen, miksi en enää ota aurinkoa. Tärkeimpänä se, miten olen lapsen myötä sisäistänyt sen vaikutuksen ja riskit. En uskalla. Haluan olla mahdollisimman hyvä äiti lapselleni mahdollisimman pitkään, joten turhat riskit kuolemanvaarallisista sairauksista käväisevät mielessä ihan eri tavalla kuin ennen. Ruskettuminen ei mun kirjoissa oo millään lailla melanooman arvoinen juttu, joten auringonpalvonta on jäänyt sen takia täysin pois.

Mutta on siihen selvä konkreettinekin syy. Lapsen kanssa on ensinnäkin hyvin hankalaa “ottaa aurinkoa”, eli maata aurinkotuolissa tekemättä mitään tai jotain lukien. Lapsi haluaa temmeltää ja mennä ja mä haluan puuhailla hänen kanssaan. Ja koska lapsen iho on hentoa ja palaa helposti, on varjo ystävämme ja paras paikka leikeillemme. En halua ottaa mitään riskejä muksun kanssa. Continue Reading

4+

Ystävyys ja ennakkoluulo

Oon usein miettinyt aikuisiän ystävyyssuhteita. On ystäviä, jotka ovat kulkeneet lapsesta asti mukana. On heitä, jotka ovat tarttuneet elämän polulta joskus koulutiellä ja jääneet siihen rinnalle kävelemään. On heitä, jotka on tavannut vasta aikuisena ja löytänyt sielunkumppanin näistä ihmisistä. On ystäviä, jotka joskus olivat tärkeitä, mutta ovat myöhemmin satuttaneet lujasti tai muuten vaan hiipuneet elämästä. Koen, että ystävyyden päättyminen on luonnollinen asia. Elämässä ei oo aikaa ja mahdollisuuksia syviin ihmissuhteisiin liian monen ihmisen kanssa kerralla. Joskus ihmissuhteet eivät jossakin vaiheessa enää ole sen arvoisia. Mun lähipiiri on jo olemassa, se on vahva, se on luotettava ja se on todella lämmin, rakastava ja luja. Siihen ei pääse helposti, koska en etsi siihen lisää palasia, mutta aina välillä eteen osuu timantti, jota saa onneksi kutsua myöhemmin ystäväksi.

Mä oon itse asiassa vähän sellanen ystävyys -ihminen, en kaveruus -ihminen. Joskus nuorempana mulla oli paljon kavereita ja vähän ystäviä. Nyt musta välillä tuntuu, että ystäviä on enemmän kun kavereita, sillä kaverit ovat karisseet pois, ystävät ovat pysyneet.

Mun ei oo helppo ystävystyä. Monesta syystä. Halu on yksi suuri tekijä. Mä en usein edes halua ystävystyä uusiin ihmisiin. Mä meen ystävyyksissäni niin syviin sfääreihin, panostan siihen ihmissuhteeseen ja otan sille aikaa ja vaivannäköä. Ei mulla oo resursseja tehdä sitä monelle täysillä. Ja jotta mä panostaisin ihmissuhteeseen, pitää sen olla mulle oikeasti merkittävä. Koska kun antaa paljon, ja toinen rikkoo sen kauniin ystävyyden, on se oikeasti aika rankkaa. Ihmisen pitää olla siis sen riskin arvoinen. Oon joka ikinen päivä onnellinen siitä, että mulla on mun mielestä, mun tarpeisiin, tosi paljon ihania ystäviä. Eri elämän vaiheilta, eri elämäntilanteissa olevia, erilaisia persoonia, eri puolilla maailmaa. Tunnen kuitenkin turvallisuutta ja rakkautta joka päivä elämässäni sen takia, että tiedän heidän olevan olemassa. Meillä on kotona aina viilattu sitä, että tärkeimmät ystävät ja läheisimmät ihmiset löytyy perheestä. Äitini on hyvin läheinen sisarustensa kanssa ja niinpä meille on alusta asti näytetty malli, jossa sisarukset ovat ystäviä, eivät verisukulaisia. Siinä missä ystävät on perhe, jonka valitsee, on myös valinta, onko perhe ystäviä vai ei. Me ollaan valittu, Continue Reading

32+

Happy day!

(Trogir)

Ai vitsi! Nyt on kyllä sellainen viikko menossa, että ei voi kuin hymyillä! Ensinnäkin, varattiin kesäloma! Joojoo, taisin just jossain sanoa, ettei varata kesälomaa ja lähdetään sitten jos siltä tuntuu ja säät on huonoja. Äkkilähdöllä jonneki. No ei pystynyt. Edellisestä lomasta on kolme kuukautta ja pieni masokistinen matkalaukkuvihaaja minussa halusi ehdottomasti taas reissuun. Kaikki alkoi tosi viattomasti. Halvoista lennoista Kroatiaan. Jotka okei okei, googlailin eilen yhden aikaan yöllä, joten en mee siitä viattomuudesta takuuseen. Se ryöpsähti fullblown-intoiluksi tänään, ja nyt on lennot Dubrovnikiin, paluulennot Splitistä, matkaan lähdössä mieheni ja lapsen lisäksi myös meidän molempien äidit, ja reissu tulee sisältämään siis Dubrovnikin, Splitin, Trogirin ja Plitvicen tai Krkan. Oh yesssss, en malta odottaa! Joku varmaan ihmettelee, miksi mennä samaan kohteeseen kuin missä jo olen ollut (kahdesti), mutta vastaus on hyvin yksinkertainen. Koska tuo kyseinen kohde on mun ehdoton lempipaikka Euroopassa. Edellisestä Kroatian reissusta on kolme vuotta, joten ihan paikallaan ottaa uusinta. Superkiva fiilis, kun voidaan palkita äitimme kaikesta lastenhoitoavusta viemällä heidät lomalle. Joku saattaisi ajatella, että kymmenen päivää anoppien kanssa on aikamoinen uhka, mutta meidän mamojen tapauksessa ehdottomasti mahdollisuus. Perheloma ja mahdollisuus kahdenkeskiseen seikkailemiseen samassa paketissa. Love it! Eikä haittaa vaikka Suomessa olisi täydellinen kesä koko reissumme ajan. Kyllä kirkkaalle vedelle, ihanille kroatialaisille ihmisille, pikkusaarille ja palmuille on aina sopiva aika!

Matkan varaaminen aiheuttaa aina ihanan pikku tutinan ja innon, tosin tutinaa selittää ehkä se että oon vetänyt tänään jäälattea neljän espresson edestä. Hups. No, ei voi mitään. Oonpahan ollut älyttömän innostuneella, inspiroituneella ja hyvällä tuulella koko päivän :D Continue Reading

23+