Kuulumisia pitkästä aikaa

Täällä on ollut aikamoista hiljaiseloa viime ajat kun loman jälkeen en ole Mungobabyn puolelle ehtinyt tehdä paluuta. Hirveästi on ajatuksia tuosta pitkästä reissusta vauvan kanssa, mutta ehkä hyvä päivitellä hieman kuulumisia yleisesti :)

Mitäs meidän lähes 10-kuiselle kuuluu?

No, olennaisimpana, täällä kävellään! D alkoi ottamaan ensiaskeleita noin kuukausi sitten ja alkuun oli hyvin varovaista pari askelta sohvalta rahille. Hirveän varovainen ja tasapainotteleva hän muutenkin on. Nyt on kuukauden verran harjoiteltu kävelyä ja kävelee jo helposti huoneen poikki, mutta ei ole kertaakaan kaatunut tai satuttanut itseään. Aina hirveän varovasti ottaa askeleet ja heti jos alkaa tasapaino pettää, laittaa pyllyn alas ja ottaa nätisti vastaan tai saa asennon korjattua ja temmeltää eteenpäin. Ihana pieni, hän on melkein taapero! Kävely aiheuttaa suurta iloa onnistuessaan, mutta silti luottaa enemmän vielä konttaamiseen ja konttaakin hirveellä vauhdilla eteenpäin. Continue Reading

20+

Related Posts

Vauvavuoden yllätykset – omat tunteet (positiiviset)

Vauvavuoden yllättäneitä asioita on kyselty paljon ja se onkin aika mielenkiintoinen aihe. Päätin jakaa tän useampaan eri postaukseen, sillä suoraan sanottuna ensimmäisen lapsen vauvavuosi on niin monipuolinen muutos elämässä, että sitä on vaikea iskeä yhteen lyhyeen tekstiin. Edes useaan. Nimittäin oikeastaan kaikki on yllättänyt vauvavuodessa, sillä ei tätä oikeesti vaan pysty kuvittelemaan. Ei mitenkään.

Eniten on yllättänyt omat tunteet. Kirjoitin täällä äitiyden alkutaipaleen haasteista. Muistan nuo tunteet, mutta en tavallaan enää ymmärrä tai muista mistä ne kumpusivat. Kolmekuisen vauvan äitinä vielä ihmetteli niin paljon kaikkea sitä alun muutosta, mutta nyt kun vauva on kohta 9 kk, ei enää muista millaista oli se itsenäisyys ja yksinolo, mitä tuossa vielä jotenkin kipuili. En minä suoraan sanottuna nyt oikeen enää muista elämääni ennen Dantea. Olihan se, ja mielekäs olikin, mutta tämä äitiyden tunne on niin kaiken muun ylittävä ja on nyt vakiintunut sille tasolle, jolla olen äiti enkä enää muista millaista oli olla olematta äiti.

Vaikka ajattelin jo ennen lapsen saamista, että tämä on varmasti uskomaton tunne ja kaiken ylittävä rakkaus, niin en mä kuitenkaan osannut kuvitella tätä. Tää onnen määrä on ihan sekopäistä ja vaikka alussa oli jos jonkinlaista tunteiden vuoristorataa, niin viime ajat on ollut pelkkää iloa ja onnea. On ihan sekopäistä, miten onnellinen on ihan omituisista asioista, miten mikään negatiivinen ei oikeen enää kosketa samalla tavalla ja miten paljon voi rakastaa ja ikävöidä.

Ensinnäkin tää ikävä. Muistan hämärästi, miten raskausaikana mietin sitä, että on ihanaa kun on isovanhempia, joille jättää vauva, jos tarvii omaa aikaa ja minkähän ikäisenä sitä raaskii jättää hoitoon ja miten pitkäksi aikaa ja blaablaa. Myönnettävä on, sitoutumiskammoisena ihmisenä minä pelkäsin myös tätä sitoutumista. Tuntuu todelliselta ajanhaaskaukselta kaikki ne ajatukset, sillä nykyään kun Dante jää vaikka mummin tai isin kanssa ja minä menen työasioille tai muuten vaan asioille ilman Dantea, hän viihtyy erinomaisen hyvin toisen vanhempansa tai mummin kanssa, samalla kun mä oon valmista kauraa hullujenhuoneelle muutamassa tunnissa. Mulla on vielä todella vahva henkinen napanuora Danteen enkä oikein osaa ajatellakaan erossa oloa pidempään kuin joitakin tunteja. Meillä on ensimmäinen hääpäivä ens kuussa ja mietin, että olis kiva ehkä mennä vuorokaudeksi kylpylään. Sekunnissa se ajatus oli musta aivan kamala, kun mietin, että pitäisi varmaan jättää Dante yökylään ekaa kertaa. Hell no. En ole valmis. Jos olen illalla treeneissä, ja äitini, anoppini tai mieheni laittaa Danten nukkumaan sillä aikaa, hiippailen heti ulko-ovelta hänen huoneeseen hieman vaan nuuhkimaan ja ihastelemaan tai olen ihan superiloinen, jos poika ei vielä nukukaan ja pääsen vielä hetkeksi halittelemaan.

Jos D on illalla tosi väsynyt, hän ei jaksa tempoa maitoa hirveän paljoa ennen kuin simahtaa, joten yleensä 23-01 välillä hän saattaa haluta maitoa. Silloin pingon innoissani hänen huoneeseen, nostan sängystä syliin ja pidän siinä, syötän ja ihastelen. En edes harkitse sitä, että syöttäisin suoraan pinniksessä, sillä haluan pitää häntä sylissä, halailla ja pusutella. Oon ihan naurettava, mutta oikeesti melko usein mulle tulvahtaa vaan onnen kyyneleet silmiin kun katson häntä nukkuvana sylissäni. Jos D nukkuu läpi yön, mä oikeesti meen ihan hirveellä innolla hakemaan häntä aamulla kun hän herää. Vaikka olisin itse nukkunut aivan liian vähän. Mulla tulee ikävä. Jos olen muutaman tunnin kaupungilla, olen ihan hirveellä kiireellä tulossa kotiin, koska kaipaan Dantea niin paljon. Tällaista ikävää on vaikea selittää, tuntuu että pala itsestäni on jotenkin poissa. Ei tällaista ikävää ole ollut ketään muuta kohtaan. Toki viikoissa on voinut tulla ikävä perhettä tai miestäni, mutta tämä on erilaista. Tämä on sellaista tyyntä kuuluvuuden tunnetta, joka on vahva silloin kun Dante on mun kanssa ja kuluttava kun joudun olemaan erossa. Onneksi minun ei tarvitse laittaa Dantea pienenä hoitoon, sillä mä en yhtään tiedä, miten mä kestäisin sen.

Tiedättekö mitä mä rakastan nykyään enemmän kuin mitään muuta? Illalla ennen kuin itse menen nukkumaan, käyn avaamassa Danten huoneen oven. Hän on siinä vaiheessa yleensä nukkunut jo pari-kolme tuntia, ja koko huone tuoksuu ihan hänelle. Nenään tulvahtaa ihana pienen nukkuvan vauvani tuoksu ja välillä jään sinne huoneeseen istumaan hetkeksi ja nauttimaan tuhisevan vauvan äänestä ja tuoksusta ennen kuin sammutan yövalon ja painelen itsekin nukkumaan.

Tuota rakkauden määrää ei vaan pysty kuvittelemaan. Se vie jalat alta. Se on kuin iso aalto merivedessä, se vie siihen virtaan mukanaan, eikä auta mikään. Ja se on samalla maailman siistein ja voimakkain ja voimaannuttavin fiilis. Mä oikeesti ajattelin joskus, että en tiedä osaanko rakastaa mitään tai ketään niin paljon kuin miestäni. Ja nyt ykskaks sekin rakkaus on muuttunut. Vaikka tässä vauvavuoden aikana miehestäni on tullut vielä rakkaampi ja ennen kaikkea kumppanuutemme on syventynyt (vauvavuoden vaikutuksista parisuhteeseen tulossa oma postauksensa tulossa), samaan aikaan meidän rakkaus toisiamme kohtaan on jotenkin hyvin erilaista kuin vauvaa kohtaan. Rakkauden lisäksi omaa lasta kohtaan on valtava sekoitus ylpeyttä, huolta, pelkoa, huolenpitoa ja toivoa, jotka tekevät tuosta tunteesta maailman vahvimman. Olen niin kliseinen äiti jo muutenkin tätä nykyä, että en edes kehtaa puhua äitiydestä ja elämän tarkoituksesta, mutta jotenkin äidinrakkauden mukana ilmestyi myös sellainen tyyneys. Asiat ovat loksahdelleet ihan eri tärkeysjärjestyksiin ja lokeroihin ja koko oma ajatusmaailma on jotenkin pehmeämpi ja yleistyytyväinen. Vähän sellainen “ihan sama, not important” -suhtautuminen niihinkin asioihin, jotka tuntuivat ennen tärkeiltä. Enkä siis sano, että en enää suhtautuisi intohimoisesti asioihin, vaan lähinnä kaikki negatiivinen tuntuu peilaavan nopeammin pois itsestä. Sille ei ole sijaa täällä vaaleanpunaisessa todellisuudessa, jossa asustan.

Samalla vauvaan liittyvät huolet ja pelot tuntuvat todella paljon isommin, ne ovat ylimitoitettuja. Koko maailmaa tuntee ihan eri tavalla. Voi olla pari päivää ihan mieli matalana kun lukee autokolarissa menehtyneestä vauvasta. Kaikki uutisoinnit koulukiusaamiseen ja huumeisiin liittyen tuntuvat hirveän pahoilta. Kyllä, vauvani on 8 kk ja olen jo miettinyt kaikkea mahdollista koulukiusaamisesta huumeiden vaaroihin. Jos vauva yskäisee, olen heti kärppänä kuuntelemassa, rohiseeko hengitys jne. Tätä on vaikea selittää, en ole hullu vauhko äiti, joka pitää lapsen istumassa paikallaan 27-asteisessa kodissa pumpuliin käärittynä :D Me käydään kerhoissa ja puuhailemassa kaikkea ja lapsi saa kotona kiipeillä ja konttailla ja välillä se johtaa kuhmuihin ja kaatumisiin. Mutta samalla kun itsellä voi paukkua takareisi tai käydä mitä vain hyvin pienellä huomiolla asiaa kohtaan, jokainen pieni asia, mitä D:lle tapahtuu päivän aikana, tuntuu hirveän suurelta. Maailman uhkakuvat näkee ykskaks ihan eri tavalla.

En oikein koskaan ymmärtänyt, miten äidit asettaa kaikessa lapset etusijalle (järjettömyyksiinkin asti) ja miten kaikki äidit on ärsyttävästi vauvauvauvauvauvauva sitäjatätä, mutta nyt ymmärrän. Pyrin edelleen olemaan menemättä ihan ääripäähän tässä asiassa, mutta onhan tää todella erilainen elämä. Kun on paljon kotona vauvan kanssa, on ajatukset aika 24/7 hänessä ja elämän suurimmat tapahtumat liittyvät häneen. Minulle oikeasti iso tapahtuma on se, kun hänellä puhkeaa ensimmäinen hammas, vaikka se ei olisi kovin merkittävältä tuntuva asia kellekään muulle.

En ole myöskään koskaan kokenut itseäni yhtä rakastetuksi kuin äitinä. Se on ehkä se yllättävin tunne näistä kaikista. Dante on minulle ihmeellinen ja ihana, mutta niin olen minäkin hänelle. Hän katsoo, kokeilee, tunnustelee, maistaa. Hän ei hymyile kellekään niin kuin minulle. Kun hän herää yöllä ja huomaa minun olevan vieressä, välähtää pienille kasvoille maailman kaunein hymy ja silmät ovat suuret ja täynnä tunteita. Enkä nyt kaipaa tänne mitään keittiöpsykologejatai edes oikeita psykologeja kertomaan, miten lapsi ei voi vielä ymmärtää. Ei kyse ole siitä. Kyse on siitä, että omalle lapselleen äiti on ihan yhtä uskomaton olento kuin se lapsi sille äidille. Itkut ja kivut rauhoittuvat äidin sylissä, hymyjä ja haleja ja nauruja riittää aina äidille. Hän seuraa tekemisiäni huoneen toiselta puolelta, häntä saattaa harmittaa kun poistun näköpiiristä ja hän voi rauhallisesti sängyssä yhdessä makoillessamme käyttää pitkän aikaa siihen, että tunnustelee kasvoni ja hämmästellen tutkia minua pitkään. On jopa surullista, miten ymmärtää sen, että en minä katso vanhempiani näin. Rakastan heitä ja he ovat mielestäni upeita ihmisiä, mutta en minä enää suhtaudu heihin lapsenomaisella rakkaudella. En ole enää vuosiin tehnyt niin. Niinpä on jotenkin surullista, että tiedän tämän olevan ohimenevää. Vaikka meillä on loppuelämäksi läheinen suhde Danten kanssa, tämä vaihe menee joskus ohi. Mä tuun olemaan mutsi ja äiti ja todennäköisesti aina välillä nolo, ärsyttävä ja perseestä. On jotenkin äärimmäisen puhdas ja hyvä tunne, kun olet jollekin koko maailma. Viaton ja valikoimaton rakkaus vanhempaansa kohtaan on jotain niin voimakasta, että se saa välillä sellaisen tunteen kuin koko elämän olisi etsinyt jotain ja nyt kaikki olisi paikallaan. Millään mulla ei ole enää oikein samanlaista painoarvoa.

Oikeastaan siis omien tunteiden puolelta on ehkä yllättänyt voimakkuudellaan nämä kaikki tunteet, ikävä ja rakkaus ja se sellainen jollekin kuuluminen. Siinä missä lapsettomana mietti, miten sitten jos haluan olla itsekseni ja osaanko rakastaa ja millaista se on jne., niin nyt ne kaikki ajatukset tuntuu ihan oudoilta. En halua olla erossa vauvastani ja sen sijaan, että hän tuntuisi ahdistavalta jatkuvalla läsnäololla, minulla on ikävä pienimmänkin eron jälkeen. Tiivistettynä suurin yllätys on ollut se täydellinen kuulumisen tunne, joka lapsen kanssa on muodostunut. Me kuulumme yhteen, ja se on maailman luonnollisin tunne.

Musta tuntuu, että tukahdutan välillä Danten pusuihin ja haleihin ja sylittelyyn ja samalla välillä mietin, että voinko muka joskus rakastaa jotakin toista yhtä paljon. Voiko toinen lapsi herättää samanlaisia tunteita. Äitini mukaan kuulemma voi. Kuulemma äidin sydän on elastinen ja venyy vaan kaksinkertaiseksi tai kolminkertaiseksi tai niin moninkertaiseksi kun tarvii. Aika mieletöntä.

38+

Related Posts