8 kk

Dansku on tänään 8 kk. Kahdeksan kuukautta ihan uskomatonta rakkautta ja kiintymystä tätä pientä ihmistä kohtaan. En oikein osaa edes sanoin kuvailla, millainen fiilis on ollut olla äiti hänelle. Jotenkin tuntuu ihan käsittämättömältä, että ollaan ihan pian hänen ensimmäisten syntymäpäivien kohdalla. Tietyllä tapaa tuntuu, että kahdeksan kuukautta on mennyt kovin hitaasti, sillä tähän mahtuu niin paljon kaikkea. Toisaalta tuntuu, että tämä aika on hujahtanut ohi sekunneissa. Minulla oli ihan vähän aikaa sitten vielä pienen pieni pehmoinen vauva. Nyt se vauva on koko ajan menossa, häntä on mahdotonta pitää hetkeäkään aloillaan ja hän oppii koko ajan uutta. Mennään eikä meinata, konttaa vauhdilla, selkeästi hahmottelee jo mielessään kävelemään lähtöä, vaikka taidot eivät ihan riitä. Pomppii pinnoja vastaan sängyssään ja työntää leikkiautoaan minkä ehtii. Ihan uskomaton toi kehitys.

On ihanaa olla äiti tällaiselle pienelle persoonalle, joka ilmehtii, höpisee jo monen tavun epäselviä jokelteluja ja joka on kaiken kaikkiaan jotenkin todella Dante. Hänellä on omat selkeät luonteenpiirteet, jotka ovat jo nyt esillä.

Rankinta tässä viimeisen kahdeksan kuukauden aikana on ollut ihan uudenlainen itsensä ruoskiminen. Äitinä kuulee muilta sellaista mummy shamingia, että oksat pois. Kuitenkin se pahin sheimaaja taitaa löytyä oman pään sisältä, nimittäin tietyllä tapaa koko kahdeksan kuukautta on ollut jollakin tapaa itsensä syyllistystä. Lapsen ensimmäinen flunssa? Minä tein selkeästi väärin jotakin, että hän tuli kipeäksi. Lapsi kieltäytyy rinnasta enkä jaksa tuputtaa sitä hänelle? Syyllisyyden hyökyaalto on suorastaan musertava. Lapsi kaatuu rähmälleen kesken leikin? Miksen minä ehtinyt nappaamaan kiinni?! Teen töitä neljä tuntia putkeen samalla kun lapsi on isänsä kanssa? Olen kamala kamala äiti, joka hylkää lapsensa kapitalististen syiden takia. The list goes on.

En oikein koskaan ymmärtänyt tuota muiden äitien soimaamista ennen, mutta nyt ymmärrän mistä se kumpuaa. Ei se vieläkään hyväksyttävää ole, mutta ymmärrän syyt siihen. Kun oman pään sisällä pitää itseään aivan liian usein huonona ja epäonnistuneena äitinä, niin muiden valinnat näyttäytyvät siinä valossa myös vääriltä. Continue Reading

20+

Related Posts

Kun vauva lähti liikkeelle…

Huhh, onpas ollut kiireistä meillä viime aikoina. Pienestä vauvastamme on kasvanut aikamoinen hulinoitsija, joka tarvitsee hands on-valvontaa kaiken hereilläoloaikansa. Meillä tapahtui jotenkin ihan hirveästi kerralla ja tapahtuu koko ajan. Ensin poika oppi kääntymään mahalta pyllylleen istumaan. Sitten nousi konttausasentoon ja twerkkaili siinä jonkin aikaa. Siitä sitten seuraava askel oli tietenkin konttaamaan lähteminen, joka on nopeutunut ihan järkyttävän paljon. Nyt kun poitsun jättää yhdelle puolelle huonetta, on hän sekunneissa kontannut toiselle puolelle huonetta, eteiseen ja kohti uusia seikkailuja. Eikä siinä mitään, jos vaan konttaaminen olisi meillä käsillä. Samaan aikaan kuitenkin porautui kaksi pientä maailman suloisinta hammasta alarivistöön ja herra oppi nousemaan seisomaan. Sekään ei vielä riitä. Nyt harjoittelee nimittäin hirveästi ilman käsiä seisomista ja joka kerta pinniksessä nousee yhtä sivua pitkin ylös, pitää yhdellä kädellä kiinni ja silmäilee toista puolta. Olen ihan varma, että lähiviikkoina tulee kuhmu jos toinen, kun päästää käsiään irti seisoakseen itsekseen ja päätyy turvalleen siinä yrityksessä.

Kun D on valveilla, on yksi aikuinen aina nonstop vieressä puuhailemassa. Tuo seisomaan nousu ja into lähteä kävelemään on niin suurta, että siinä ei paljoa itsesuojeluvaisto päätä pakota. Koko ajan on valvottava, että ei vaan sattuisi mitään. Paljon kuulee myös kauhutarinoita siitä, miten helpot hyvin nukkuvat vauvat ovat alkaneet huonoiksi nukkujiksi liikkeellelähdön myötä, ja jouduimme mekin kärsimään parista vähäunisesta yöstä. Nukkuminen on selkeästi muuttunut, mutta yllättävän helpolla olemme päässeet tässäkin. Konttaamisen lähtiessä kunnolla käyntiin oli noin viikon verran öitä, kun jouduimme kipittämään vauvanhuoneeseen itkun herätettyä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. D oli aina konttausasennossa pää kiinni pinnoissa tai pehmusteissa. Oli unessa, mutta yritti kontata ja sehän aiheutti metakkaa. Siitä sitten selälleen ja unia jatkamaan. Aina se ei käynyt ihan noin helposti, sillä heti kun poitsun sai selälleen, kääntyi hän mahalleen. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Eikä siinä mitään, nukkuisi sitten mahallaan, mutta ei. Kuin pieni unissakonttaaja konsanaan, oli tarve koko ajan kokeilla sitä konttausta. Unen läpi. Pahimpana yönä taidettiin käydä viitisentoista kertaa vuoronperään ojentamassa tuttia ja kääntämässä pikkuinen selälleen. Hetken jo mietin, että tätäkö tämä nyt sitten on, mutta huonounisia öitä kesti muutaman päivän, sitten yöherätykset alkoivat vähenemään. Continue Reading

5+

Related Posts